Marian Keyes: Lucy Sullivan Is Getting Married

Luulin jo pääseväni sanomaan, että luettuani Lucy Sullivan Is Getting Married -kirjan, olen lukenut kaikki Marian Keyesin kirjat. Mutta eihän näin olekaan! Häneltä on jo tänä vuonna ilmestynyt uusi kirja, This Charming Man, ja bibliografian perusteella olen missannut myös kirjat No Dress Rehersal ja Cracks In My Foundation. Noh, onpahan enemmän mukavaa luettavaa jäljellä, ja sitä paitsi Keyesin kirjat kestävät uusintalukemista mainiosti, ja varmaan jossain vaiheessa luen englanniksi myös Rachel's Holiday -kirjan, jonka olen lukenut vain suomeksi.

Vanhaan tuttuun Keyesiin tartuin hömppänälässäni, jonka Jennifer Weiner herätti ja ehkäpä myös kesälomalle jääminen ruokki. Joskus kesä inspiroi lukemaan pitkiä klassikoita, nyt on selvästi hömppävaihde päällä. Muistan nähneeni ohimennen pätkiä tv-sarjasta, joka perustuu kirjaan. Tosin sekä kirjan romanttinen nimi että vaaleanpunasävyinen kansikuva olivat kovasti ristiriidassa kirjan sisällön kanssa. Päähenkilö Lucy on välillä jopa ärsyttävä, johtuen siitä että hän on liiankin realistinen sankaritar: nuori nainen jolla on huono itsetunto ja joka antaa sen takia kohdella itseään huonosti. Lisäksi hän on masennukseen taipuvainen eikä ole vielä päässyt selville siitä, mitä oikein haluaa, minkä takia hän ei tietenkään myös osaa pyrkiä niihin asioihin, joita haluaa, vaan ajelehtii elämänsä läpi muiden pompoteltavana ja ajattelee lisäksi tämän olevan hänen oma vikansa.

Ehdottoman epätieteellisen tulkintani mukaan Marian Keyes on tähän toiseen romaaniinsa ammentanut niitä aineksia elämästään, joita hän ei käyttänyt hilpeämmän sävyisessä Watermelon-esikoisromaanissaan. Kotisivuillaan hän kertoo nuorena kokemastaan masennuksesta, alkoholismista ja itsemurhayrityksestä, ja samoja asioita Lucykin sivuaa elämässään. Yleisesti ottaen tämä kirja tuntuu melkeinpä huonoimmalta Keyesin kirjalta jonka olen lukenut. Huom! Tämä ei tarkoita sitä että kirja olisi huono, vaan se oli silti mukaansatempaava, viihdyttävä, naurattava ja ajatuksia herättävä. Se vain ei ollut ihan yhtä viihdyttävä ja naurattava kuin monet muut Keyesin kirjat. Esimerkiksi erinomaiset humoristin kykynsä Keyes tuntuu päästävän valloilleen vasta kirjan jälkipuoliskon aikana, vaikkapa kohtauksessa joissa Lucy joutuu aivan hirveille sokkotreffeille ylimielisen amerikkalaisen kanssa. Keyesistä tulee mieleen tämä sanonta: "Pizza on kuin seksi. Vaikka se olisi huonoa, on se silti aika hyvää."

Kirjan juoni alkaa vetävästi: Lucy menee kolmen työkaverinsa kanssa ennustajalle, ja ennustaja sanoo Lucyn menevän vuoden sisällä naimisiin. Sinkkunaiselle tämä ennustus tuntuu varsin absurdilta, mutta kun muiden kohdalla ennustukset rupeavat vähitellen käymään toteen, alkavat työkaverit povata Lucylle loistavaa flaksia ja vasten tahtoaan tämä itsekin alkaa tarkkailla aviomahdollisuuksien lähestymistä.

Miesonni tuntuu toteutuvan, kun Lucy tapaa hurmaavan Gusin. Tässä kohti lukijan (tai ainakin minun) tekee mieli ravistella Lucya ja huutaa lujaa: EI NÄIN! Sillä Lucy elää vaihetta, jossa rakastutaan renttuihin: hänen ihannemiehensa on vastuuton, rahaton, kauniskasvoinen, lipeväkielinen, hurmaava taiteilija, mieluiten muusikko. Gus on juuri tällainen, ja hän lypsää Lucyn rahoista kuiviin, katoaa jäljettömiin viikkokausiksi, ei kerro itsestään juuri mitään, ja Lucy antaa kaiken tapahtua uskoen olevansa rakastunut.

Varsinkin loppupuolella kirjasta tulee tutkielma: kuinka huonosti nainen antaa kohdella itseään, ennen kuin raja tulee vastaan, ja hän oppii ryhdistäytymään ja vastaamaan ensisijaisesti omasta hyvinvoinnistaan? Lucyn kohdalla tämä vaatii paitsi Gusin käytöksen, myös vanhempien avioeron ja isänsä alkoholismin kohtaamisen pahimmillaan. Vähitellen huono itsetunto rupeaa hälvenemään ja Lucy oppii sanomaan vastaan ja pitämään puoliaan.

Kirjassa on monia mainioita sivuhenkilöitä. Kuvaus Lucyn kimppakämppäelämästä varsinkin on elävää. Suosikkini oli määräilevä, välillä suorastaan kauhea Karen, joka on voimakastahtoinen skotlantilaistyttö. Hupaisa on myös toinen kämppis Charlotte, joka on viehättävä mutta hieman yksinkertainen blondi. Lucyn angstinen äitisuhde huipentuu kilpakettuiluun joka kerta, kun hän äitiään tapaa. Työkaverit taas kunnostautuvat eniten töiden välttelyssä.

Tiedän kirjalle yhden erityisen sopivan kohderyhmän: ne naiset, joilla on kova alemmuuskompleksi ja miellyttämisen tarve, ja jotka eivät ole tottuneet pohtimaan, mitähän he itse mahtaisivat haluta ja kuinka siihen voisi päästä. Lucyn toilailut ja pään seinään hakkaaminen ehkä auttaisivat heitäkin näkemään, ettei kaikkea ole pakko niellä.

Lue myös nämä:
Jennifer Weiner: Lainakengissä
Marian Keyes: This Charming Man
Jude Deveraux: Perijätär

Jennifer Weiner: Lainakengissä

Weinerista innostuttuani tutkin kirjaston tarjonnan ja sieltä löytyi hyllystä Lainakengissä. Kirjan nimi oli tuttu samannimisestä elokuvasta, jota en kylläkään ole itse nähnyt, mutta muistan ettei se lehdissä kovin kummoisia arvioita kerännyt. Kirjan luettuani ihmettelen hieman roolitusta. Vaikea kuvitella Cameron Diazia henkilöksi, joka kuvataan kirjassa noin 160-senttiseksi juutalaistytöksi.

Kirja on Weinerin toinen. Kirjaston tietokanta kertoo, että tämän lisäksi Weinerilta on suomennettu Pieniä maanjäristyksiä, lisäksi syksyllä on tulossa uusi suomennos, Rikoksia ja hiekkakakkuja, jonka alkuperäisteos näköjään olisi Goodnight Nobody. Niinpä Weinerin kirjoista The Guy Not Taken ja Certain Girls olisivat sellaisia, joita ei suomeksi ole (ainakaan vielä) saatavilla. Weinerin suomennosten kustantaja vaihtuu myös: ensimmäiset kolme on käännättänyt Otava, tuo Rikoksia ja hiekkakakkuja on tulossa WSOY:lta. Samalla vaihtuu kääntäjä: toivottavasti Hilkka Pekkinen yltää yhtä hyviin suorituksiin kuin Terhi Leskinen!

Lainakengissä oli varsin vetävä kirja tämäkin. Varsinkin ensimmäinen puolikas oli sellaista, että ihmettelin taas itsekin, miksi tällaisia kirjoja kutsutaan "hömppäkirjoiksi". No niin toki kutsun itsekin, se on helppo, kätevä ja kuvaava yleisnimi. Mutta ensimmäisessä puolikkaassa ei ole mitään kovin hömppämäistä, vaan siinä kuvataan sotkuisiksi äityviä perhesuhteita. Rose ja Maggie ovat klassinen sisaruspari: Rose on älykäs, mutta ulkonäöltään arkipäiväisen näköinen pullukka, Maggie hurmaa ulkonäöllään, mutta ei muuten oikein pärjää elämässään. Itse asiassa Maggie on sellainen ihminen, jota kukaan ei oikein haluaisi sukulaisekseen: työpaikat vaihtuvat tiheään, melkein kolmekymppisenä hän haihattelee tähtihaaveiden perään. Asunnot menevät alta, ja niinpä Maggie loisii sukulaisten luona vähän väliä, lainaillen tai varastaen rahaa, tavaroita, autoja ja aiheuttaen muille ongelmia yhtä mittaa.

Rosella taas on perinteinen kiltin tytön syndrooma: hän on paahtanut läpi lukion ja oikeustieteellisen ja ahkeroi nyt asianajotoimistossa lakimiehenä. Piristystä työpäiviin tuo hurmaavan komea työkaveri Jim, jolla on valitettava naistenmiehen maine, mutta se ei estä Rosea ihastumasta häneen korviaan myöten...

Weiner on taitava luodessaan todentuntuisia, arjessa tunnistettavia henkilöhahmoja. Totta kai kirjan lopussa päästään hömppäraiteelle siinä mielessä, että happy end koittaa yhdelle jos toisellekin henkilölle ja monta ongelmaa ratkeaa, mutta kokonaisuutena henkilöt ovat ongelmissaan ja onnistumisissaan varsin samaistuttavia.

Tiettyjä samoja teemoja Lainakengissä ja Hyvä sängyssä pyörittävät. Rose muistuttaa Cannieta siinä, että hänkin on pitkä, roteva nainen, joka ei aina oikein viihdy ruumiissaan siron ja laihan naisihanteen vuoksi. Myös Rose ja Maggie ovat joutuneet osaksi uusperhettä. Heidän mielenterveysongelmista kärsinyt äitinsä on kuollut, ja isän uusi vaimo "Syöjätär-Sydelle" on varsinaisen hirviö amerikkalaiseksi kotirouvaksi. Kuolleen äidin kautta käsitellään muitakin tärkeitä teemoja: miten käy, kun sukulaissuhteet katkeavat, ja voiko niitä elvyttää? Kiinnostava aspekti oli myös Maggien oppimisvaikeudet ja lukihäiriö ja Maggien taipumus kieltää ongelmansa ja yrittää luovia elämässä läpi laput silmillä. Tietysti kirjassa käsitellään myös sinkkuongelmia: miten toimia, kun vaimo- ja perheideaalia tungetaan silmille joka suunnasta, mutta oikeasti miessuhteet menevät aina tavalla tai toisella pieleen tai niitä ei ole ollenkaan?

Weinerilla on hieman yhtäläisyyksiä vanhan suosikkini Marian Keyesin kanssa, mutta erojakin löytyy. Tarkkanäköinen ihmistuntemus ja kyky kertoa ongelmista kepeään tyyliin yhdistävät näitä kertojia. Weiner on kuitenkin suoraviivaisempi, hän ei viljele sivupolkuja ja rönsyileviä anekdootteja samalla tavalla kuin Keyes. Kaiken kaikkiaan ehdottoman suositeltava kirjailija "hömpän" ystäville. Löytyy huumoria, romantiikkaa, perhesuhteiden vatvomista ja ulkopuolisia paineita vastaan kamppailua. Tulen varmasti lukemaan Weineria lisääkin.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: The Doctor's Sweetheart / Tiedän salaisuuden
Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili
Pirjo Rissanen: Posliinihäät

Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä

Suomalaisen miesproosan jälkeen aivoni kaipasivat rehellistä ja reilua hömppää. Työmatkalla kun olin ja edellinen kirja oli loppunut, meinasin käydä ostamassa jonkun halpispokkarin. Totesin kumminkin, että paremman hinta-laatusuhteen saan divarista, ja niin kävikin: kovakantinen hyväkuntoinen Hyvä sängyssä maksoi Kampintorin divarissa vain neljä euroa. Kampintorin divari (Helsingissä, lähellä Kampin ostoskeskusta Fredrikinkadulla) olikin tasokas paikka: ulospäin näytti pieneltä, mutta kun meni sisälle, siellä olikin paljon huoneita, hyvä valikoima kirjoja siistissä järjestyksessä. Ainoastaan hömppähylly oli pienehkö: sinne oli kelpuutettu lähinnä kovakantisia ja ehdottoman hyväkuntoisia kirjoja. Poissa olivat resuiset, horjuvat harlekiinipinot, jotka yleensä ovat divarien vakiovarastoa. Valikoin kirjoista hieman vastentahtoisesti Hyvän sängyssä. Vastentahtoisesti siksi, että vaikka kirja on ainakin kansikuvansa puolesta ollut tuttu ja sitä on mainostettu naistenlehdissä mielestäni melko paljon, on kirjan typerä nimi ollut minusta suunnattoman ärsyttävä. Mutta nimestä ei kannata välittää, kirja ei suinkaan käsittele päähenkilönsä sänkytaitoja. Sen sijaan kirja osoittautui oikein hömppäaateliksi: se on ihan oikeasti viihdyttävä, hyvin kirjoitettu ja mikä merkillisintä, jopa hyvin suomennettu, mistä kiitos Terhi Leskiselle. Juonenkäänteitä riittää, sopivasti kaikille tuttua arkea sekä liitoon lähtevää amerikkalaista unelmaa sopivana mausteena. Kirjailija kuvaa huolellisesti myös henkilöidensä asuinympäristöä, eli nyt liikutaan Philadelphian ja New Jerseyn alueella, päähenkilö Cannie ja monet hänen läheisensä ovat juutalaisia ja Cannie työskentelee toimittajana.

Kuten hyvässä hömpässä usein, tässäkin käsitellään vakavia asioita kepeään sävyyn. Cannie on ylipainoinen, ja hän pohtii ympäristön asettamia laihdutuspaineita ja oman ulkonäkönsä hyväksymistä. Hänen vanhempansa ovat eronneet, ja avioeroperheiden kuvioita ja isäsuhteen merkitystä tyttärelle ruoditaan myös paljon. Lisäksi hänen äitinsä on avioeron jälkeen löytänyt lesbokumppanin, mistä irtoaa niin huumoria kuin vakavampaakin pohdintaa.

Kirja oli riittävän paksu, joten sitä riitti ahmittavaksi monen päivän ajan. Cannie oli napakka, huumorintajuinen päähenkilö, jonka seurassa viihtyi. Kaiken kaikkiaan, voisinpa lukea tämän perusteella Weinerilta muitakin kirjoja. Uusimpia ei kai ole suomennettu, pari vanhempaa tämän esikoisen lisäksi näköjään on.

Lue myös nämä:
Marian Keyes: This Charming Man
Jude Deveraux: Ylämaan lumous
L.M. Montgomery: A Tangled Web

Arto Salminen: Kalavale

Arto Salmisen Ei-kuori herätti kiinnostuksen siinä määrin, että jatkoin Salmisen parissa Kalavaleella. Ja olipa muuten loistava kirja. Ainoa huono puoli on, että tämä oli niin nopealukuinen, että pitäisi kai lukea se heti perään alusta asti uudestaan. Toisaalta kirja oli niin intensiivinen, että lyhyys ei haitannut. Pienessä tilassa mahtui kertomaan paljon asioita.

Kalavaleesta lienen lukenut jo aikanaan Hesarin kirja-arviosta. Sinänsä tarina on mitä herkullisin näinä aikoina, jolloin iltapäivälehdet repivät kirjoitettavansa tosi-tv-ohjelmista. Kirjassa vuorottelee kaksi kertojanäkökulmaa. Fisu-Hanski on vanhan polven tv-tuottaja, jonka olo enteilee jo kuolemaa. Oona on Hanskin tyttöystävä, lähiökaunotar jolla on taustaa niin missikisoissa kuin poliisin kirjoissa. Inspiraation lähteenä Salmisella on epäilemättä ollut Speden ja Maria Drockilan suhde. Tässä suora lainaus Wikipediasta:

"Pasanen nimitti yhtiöidensä toimitusjohtajaksi vuoden 1997 Miss Suomi -kilpailun perintöprinsessan Maria Drockilan. Paparazzit seurasivat heitä, ja samoihin aikoihin juorulehdet kirjoittivat Pasasen ja Drockilan seurustelevan. Pasanen ei pitänyt siitä, että lehdet kirjoittivat hänestä ilman hänen lupaansa. Hänellä oli muutamien toimittajien kanssa sanaharkkaa, jotka he kokivat uhkailuina."

"Speden tytär Pirre peri isänsä perinnön lähes kokonaisuudessaan. Pasanen testamenttasi ex-vaimolleen Pirjolle 170 000 euroa. Pasanen oli vuosien 1998–1999 aikana lainannut Maria Drockilalle yhteensä 1 850 000 markkaa 30 vuoden laina-ajalla ilman korkoa. Pasasen 26. heinäkuuta 2000 laatiman testamentin mukaan Drockila saa velat anteeksi siten, että ne mitätöityvät ja raukeavat lopullisesti ja mitätöinnistä seuraava perintövero on maksettava kuolinpesän varoista. Speden tytär Pirre ja Drockila riitelivät perintöveron maksamisesta ja 220 000 markasta, jotka Spede lainasi vielä Drockilalle testamentin teon jälkeen. He saivat riitansa sovittua ennen oikeudenkäyntiä."

Salmisen näkemys Fisu-Hanskin ajatuksista on tietenkin kirjailijan omaa mielikuvitusta, mutta kyllä tästä asetelmasta herkullisia kuvioita irti saa. Esimerkiksi näin pahis-Oona keskustelee siskonsa kanssa:

"- Joo, lähe vaan, Minttu huutaa. - Mee nuolee Hanskin munaa, mee latkii sen vanhan sian mäihää ni saat lisää fyrkkaa.

Mua rupee vituttaa Mintun naama, mua rupee tosissaan vituttaa.

- Mee itte imee trokarin kyrpää, mä huudan ja mä huudan kovaa. - Ime niin saatanasti, ime nii et sperma pursuu korvista. Ime ni se antaa sulle pollee.

- Haista sä huora vittu, Minttu huutaa. - Sä et oo yhtään sen parempi ku mäkään. Kyl mä tiedän sun imemiset. Ja neulaa säkin oot työntäny nahan alle."

Fisu-Hanskin yhtiötä pyörittää uuden ajan tv-mies, Kasperi. Kasperin repliikkeihin on ladattu kaikki käsittämätön kapulakieli mitä talouslehtien sivuilta suinkin voi löytää:

"Kasperi nousi liittymästä Tuupakantielle. Teollisuushalli häämötti muiden samankaltaisten keskellä.

- Me tullaan nyt siihen pisteeseen, Kasperi sanoo, - jossa suspensiivinen intrigointi kääntyy kohti resoluutiota.

- Just nyt me tullaan Tuupakantielle, minä sanoin."

Juoni käynnistyy, kun Fisu-Hanski, Kasperi ja Oona ideoivat uuden tosi-tv-ohjelman vetonaulakseen: Auschwitzin. Siihen täytyy etsiä 12 kilpailijaa, joiden täytyy olla nuoria ja nättejä, jotta katsojat jaksavat seurata heitä, mutta samaan aikaan niin tyhmiä ja epätoivoisia, että ovat valmiita tekemään kameran edessä mitä tahansa. Ammattimaiset headhunterit käyvät rekrytoimassa Itä-Helsingin työttömiä, ja halukkaita kilpailijoita löytyy enemmän kuin Idols-kisaan. Ohjelmassa kilpailijat jaetaan kahteen osaan, vankeihin ja vartijoihin. Kovinkaan paljon simulaatiota ei tarvita, kun vartijat ryhtyvät kiduttamaan ja hakkaamaan vankeja ja öisin molemmilla osapuolilla on keskenään hirveät orgiat. Kaksi kilpailijaa valitaan viikoittain pudotukseen, ja pudotuksen välttää se, joka kestää Fortumin ja ABB:n sponsoroimassa sähkötuolissa kovemman sähköiskun. Ennen kisaa tuotantoyhtiö, Nelonen ja Ilta-Sanomat tekevät markkinointikampanjan, jossa sovitaan että Iltis aloittaa ohjelman puffaamisen kirjoittamalla kauhistelevia juttuja. Välillä Kasperi puffaa sopivia juoruja esimerkiksi Seiskaan.

Loistava tv-ohjelmaidea siis, kumma kun tätä ei vielä ole oikeasti toteutettu. Lähiöeläjien epätoivo ja kamppailu elämän syrjässä kiinni pysymiseksi välittyy kyllä Oonan ja ohjelman kilpailijoiden kautta lukijalle hyvin. Suorastaan kauniita sen sijaan ovat ikääntyneen Fisu-Hanskin mietteet vanhuuden ja lähestyvän kuoleman tiimoilta. Ylipäätään Salmisen naseva, paikoin lyyrinen kieli on hienoa luettavaa. Tarina on pirullinen tiivistelmä 2000-luvun lööppi-Suomen menosta ja kansakunnan kahtiajakautumisesta. Lisäksi se on hervottoman hauska, tosin välillä musta huumori kääntyy melkoisen rujoksi.

ps. lue myös Laura Saaren mielipide Kalavaleesta.

Lue myös nämä:
Susanna Sievinen: Prinsessa ja puoli valtakuntaa
Kari Hotakainen: Ihmisen osa
Veikko Huovinen: Lentsu

Riku Korhonen: Lääkäriromaani

Kustannusosakeyhtiö Sammakko muistaa minua aina välillä kirjalähetyksillä, koska bloggauksen lisäksi avustan myös paikallista maakuntalehti Etelä-Saimaata. Miellyttävä yllätys oli, kun postilaatikosta tupsahti Riku Korhosen Lääkäriromaani. Olisin mahdollisesti lukenut tämän joka tapauksessa, Riku Korhosen lennokkaat Hesari-kolumnit ja hyvää mainetta kerännyt esikoisromaani Kahden ja yhden yön tarinoita ovat saaneet miehen nimen jäämään mieleeni. Kirja-arvion jälkeen ajatuksia jäi ylikin, siksi postaus.

Lääkäriromaani oli tuhti lukupaketti, mikä miellytti minua. Korhonen ei ole mikään sanoja pihtaileva minimalisti, vaan hän vyöryttää reippaalla kädellä takautumia ja aikahyppyjä, villinä pursuilevaa sanastoa ja antaa tarinan lipsahtaa reippaasti sivuraiteelle, esimerkiksi ujuttamalla mukaan herkullista pilkkaa aikamme ilmiöistä, kuten kirjoitusvirheitä tekevistä skineistä. (Tosin tämä lienee universaali ilmiö, jos sekä huono kirjoitustaito että skiniaatteiden kannatus korreloivat huono-osaisuuden kanssa.) Korhonen revittelee antaumuksella itse kehittelemiensa vertausten ja sutkausten kanssa ja kaivaa suomen kielen harvinaisuuksia mukaan sanastoon. Tämä on esimerkiksi ensimmäinen kerta kirjallisuudessa kun törmäsin sanaan rasvarännikkä. Itse asiassa ensimmäinen kerta yhtään missään, sen jälkeen kun ensikosketukseni rasvarännikkään sain. Tämä tapahtui talouskoulussa Kajaanissa syksyllä 1996, jossa oli joku perinneruokapäivä ja eräs ruokalaji oli muistaakseni Suomussalmella esiintyvä paikallisherkku rasvarännikkä. "Herkku" on varsin nälkämaalainen: kyseessä on eräänlainen piirakka, jossa on ruiskuori, täytteenä mannapuuroa ja keskellä voisilmä. Lääkäriromaanissa rasvarännikkää nautitaan turkulaisessa Kaski-ravintolassa, joka on erikoistunut suomalaiskansalliseen keittiöön.

Verbaalitykityksellä kuvattu aikalaispilkka irrotti minusta useammatkin röhönaurut, mikä on aina virkistävää. Tällaiseen paneelikeskusteluun päähenkilö Niklas joutuu pirkanmaalaisessa kesätapahtumassa:

"Muut panelistit istuivat koivujen alla pöydässä, jonka vierellä seisoi puheenjohtajarouva kukkahuivi kaulassa. Hän oli pukeutunut parhaimpiinsa, ehostanut romahtaneet piirteensä ja ripustanut korviin suuret siniset lasikuulat. Arvelin hänen olevan koulutukseltaan äidinkielenopettaja. Esittäydyin panelisteille. Iloitsin huomatessani, että ravintolasta sai väkeviä. Hain viskin ja istuin.

En käsittänyt, millaisen järkeilyn jälkeen meidät viisi oli kutsuttu paneeliin. Osanottajista ainoa vähänkään kuuluisa oli viisissäkymmenissä oleva mieskirjailija, Kojakia näytellyttä Telly Savalasia muistuttava paksuniskainen kaljupää. Tiesin hänen julkaisseen edellisenä syksynä viisisataasivuisen sadomasokistisen avainromaanin, joka oli lievästä ennakkokohusta huolimatta flopannut. Hän huojui tuolilla synkän ja aggressiivisen näköisenä, vahvasti juovuksissa, hiestyneenä, kolho pää ärtyneen punaharmaana kuin koko mies olisi muotoiltu lauantaimakkarasta."

Lääkäriromaani on rehellisesti aikalaisromaani, sidottu tarkkoihin aika-paikkakehyksiin. Kirja sijoittuu kesään 2003 ja Turkuun, missä tutkija-Niklas asuu avovaimonsa Innan kanssa. Niklas on rakastanut Innaa ylioppilaskirjoituksista asti, mutta nyt, kolmissakymmenissä, suhdetta hiertää Innan ahdistus ja surutyö kuolleen isänsä vuoksi. Isä-Joonaksen kirjeet Innalle vuosien varrella pätkivät kerrontaa, samoin kuin kokonaan eri fontilla painettu tarina Rachelista, joka lontoolaisessa sairaalassa on mukana rakentamassa proteesia irakilaiselle Ali-pojalle. Miksi Rachelin tarina on mukana, se selviää vasta kirjan lopussa, jossa Korhonen intoutuu hieman vanhanaikaisiin, mutta yhtä kaikki hauskoihin metakirjallisiin kikkailuihin.

Niklas on kiinnostava, mutta tietyllä tavalla häiritsevä hahmo. Minua kiinnosti, että hän kuvaa kauniisti, estottomasti ja herkästi rakkauttaan Innaan. Onko tämmöistä nähty pitkään aikaan Suomessa, jossa nuoret kirjalliset mieshahmot yleensä pannaan vain kärsimään, ahdistumaan ja pettymään, tai heidät esitetään tunteettomina sydäntenmurskaajina. Niklas ei kuitenkaan ole lojaali, sanoivat tunteensa mitä tahansa. Innan lisäksi tämän saa kokea Niklaksen vanha ystävä ja työkaveri Jussi Korpinen.

Minua jäi vaivaamaan, miksi Niklas teki julmiksikin äityneitä tekojaan. Joissakin tilanteissa voi nähdä oman edun tavoittelua, eli aiheuttamalla muille pahaa hän saavuttaa itse hyötyä. Toisaalta Niklas on sympaattinen hahmo, pohdiskeleva ja täynnä kiinnostavia mielipiteitä. Ylipäätään henkilöhahmojensa välityksellä Korhonen onnistuu välittämään monia kiehtovia ajatuskulkuja. Kirjassa analysoidaan pari- ja perhesuhteiden toimivuuden lisäksi mm. nettipornoa.

Jostakin haastattelusta muistan lukeneeni, että Korhonen olisi maininnut yrittäneensä kirjoittaa Lääkäriromaaniin mahdollisimman paljon seksikohtauksia. Oli yritetty tai ei, niin niitä kirjassa kyllä riittää. Ovat lisäksi harvinaisen tyylikkäitä, eivätkä kömpelöitä tai vaivaannuttavia!

Reippaasti Korhonen on ottanut mukaan myös huumeitten käyttöä. Niklas kokeilee ketamiini-nimistä ainetta ja kokee huikean tripin. Ketamiinista tulee hänelle pakkomielle, mutta muut yritykset eivät suju yhtä hyvin. Luontevasti ja taitavasti huumekokeilukin on sulautettu osaksi juonta.

Lukiessa tuli mieleen, että tältä minusta kai olisi pitänyt tuntua lukiessani Juha Itkosta. Mutta siinä missä Itkonen on mielestäni hieman kevyt, pinnallinen ja tekotaiteellinen, on Korhonen taitava, puhutteleva ja onnistuu maalaamaan tunnistettavia tuokiokuvia 1970-luvulla syntyneiden elämästä. Tästä kai tietää olevansa vanha, jos itseni ikäisistä ihmisistä ruvetaan kirjoittamaan sukupolviromaaneja.

Ehkä surullisin huomio aikalaisromaanissa on havainto ilmastonmuutoksesta. Turkulainen Niklas voi vielä 2003 ajatella luontevasti talvista Turkua, muistella lapsuutensa paukkupakkasia

ja odottaa seuraavaa lumista talvea. Parina viime vuonna ei Turussa ole enää mitään talvea edes ollut.

Lue myös nämä:
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Heikki Turunen: Maalainen
Roman Schatz: Rakasta minut

Arto Salminen: Ei-kuori

Tämä kirja tarttui matkaan perinteisellä tavalla: kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä. Salmista olen kuullut kehuttavan, joten plarailin Ei-kuorta hetken. Rupesin lukemaan kirjan ensimmäistä lukua, ja siinä oli ahdistava mutta mieleenpainuva kuvaus taksikuskista, joka katsoo edellä ajavaa hevosenkuljetusvaunua. Vaunusta pettää pohja ja hevosen takajalat putoavat asvaltille. Hevosvaunua vetävästä autosta tätä ei huomata. Taksikuski ajaa rinnalle varoittaakseen, mutta näkee että auto on täynnä mustalaisia. Hän päättää että mustalaisille ei kerrota ja niinpä hevosen takajalat kuluvat vähitellen poikki asvalttia vasten.

Inhottava mielikuva. Muita vastaavia tuokiota Ei-kuori on pullollaan. Miksi niitä lukee - vaikea sanoa, ehkä siksi että Salmisen kertojantaidoilla osataan luoda mielleyhtymiä jotka palavat poroksi aivokuoreen. On kirjoja, joista on jäänyt yksittäisiä kohtauksia vuosiksi päähän pyörimään, yleensä enemmän tai vähemmän ahdistavan tunnelatauksen saattelemina. Tällaisia ovat esimerkiksi Ville Virtasen kirjassa Menkää mielenhäiriöön kohtaus, jossa pikkupojat käyvät kerrostalon takapihalla kokeilemassa Huora-Päivin rintaa, tai vähän isommat pojat panevat vuoronperään ratsastusmaneesin penkeillä "jakorasian" maineessa olevaa tyttöä. Joku suomalainen naiskirjailija, ehkä Päivi jotain, on kirjoittanut novellikokoelman, jossa oli monta tällaista ahdistavia tunnelatauksia täynnä olevia tuokiota. Kuvaavaa on, etten pysty muistamaan kuka Päivi oli kyseessä, vai oliko kirjailija nimeltään jotain ihan muuta. Kirjan nimestäkään ei ole hajua. Mutta siinä oli Birgitta, joka alkoi yläasteikäisenä kulkea poikien autoissa, ja pari epätoivoista runkkaripoikaa, jotka kokeilivat kissoja.

Jos tulee paha mieli tämmöisistä asioista, ei ehkä kannata Salmisen Ei-kuorta lukea. Siinä eronnut mies raiskaa väkivaltaisesti entisen vaimonsa, keski-ikäinen tytär myy äitinsä asunnon tämän alta äidin jouduttua huonokuntoisena sairaalaan, julkkismies piinaa hänestä taloudellisesti riippuvaista vaimoaan. Hemmetin hyvä kertoja Salminen kyllä on. Ilmankos hän onkin eräänlaisen kulttimaineen saavuttanut. Vuonna 2005 kuollutta Salmista muistellaan kauniisti WSOY:n sivuilla.

Tyylinsä puolesta Salminen kuuluu "yheksänkytlukulaisten" mieskirjailijoiden joukkoon: samanlaisia äänenpainoja on Jari Tervolla, Kari Hotakaisella, Hannu Raittilalla. Yhtymäkohtia ovat ainakin nämä: lakoninen tyyli yhdistettynä runollisiin metaforiin, rujot aiheet, vaihtuva kertojannäkökulma, episodimaisuus. Ei-kuorella ei ole mitään kovin selkeää juonta, yhdistävänä tekijänä toimii taksia ajava Urkki Kyrenius. Hänen perheensä tekemisiä seurataan, samoin hänen taksinsa kyytiin istahtavien asiakkaitten. Polut risteävät.

Kirja on pituutensa puolesta nopealukuinen, mutta sisällöltään tiivistä ja täysipainoista kuin ruisleipä. Ruisleivän lailla siinä riittää pureskeltavaa ja jälkimaku on viipyilevä. Jos naturalistinen mestarillisuus kiinnostaa, lukekaa. Jos elämän rumat puolet ahdistavat, kiertäkää kaukaa.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Älä itke äitini
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja ahdistelija
Heikki Turunen: Maan veri

Limingan taidekoulu: Maailmanhistoria - ratkaisevat ja käänteentekevät tapahtumat todenmukaisesti kuvattuina

Ahlqvistin Keijo Limingan taidekoulusta muisti taas minua ja lähetti luettavaksi Lisko-klassikot osa 3:n, jossa sarjakuvalinjalaiset pistävät maailmanhistorian yksien kansien väliin. Olenkin jo aikaisemmin lukenut sarjan mainiot aiemmat osat, Draamatun ja 7 veljestä. Maailmanhistoriassa onkin samoja hyviä puolia kuin Draamatussa: raskaita kaikille tuttuja tarinoita puettuna hilpeään ja usein aika anarkistiseenkin asuun.

Antologiamuotoiseen teokseen sarjakuvalinjalaiset ovat tehneet melko vapaavalintaisen oloisia tarinoita. Mitään virallista tärkeysjärjestystä tarinoilla ei ole. Ilahduttavan monipuolisesti aiheita on löytynyt tutuista ja tuntemattomammista ympyröistä: antiikista, Egyptistä ja ilmeisesti mangaharrastuksen vuoksi paljolti myös Aasiasta. Jotkut ovat lähteneet puhtaasti fantasialinjalle. Ei liene yllätys, että myös Hitler on melko suosittu aihe.

Jälleen kerran hämmästyttää sarjakuvan monitasoisuus. Tyylejä on joka lähtöön. Toiset piirtävät melko lapsellisen ja kömpelön oloisia tikku-ukkosarjiksia, mutta niiden perään saattaa lävähtää mielettömän hienosti toteutettu upea sarjakuvateos. Minulle lukijana kaksi tarinaa oli ylitse muiden. Ehdoton ykkönen on Petra Nordlundin Elohauta. Hän on valinnut aiheekseen julman ja karmivan jakson eurooppalaista historiaa: englantilaisen kaivosteollisuuden lapsityövoiman. Aihe on mielenkiintoinen jo senkin takia, että nykyään keskustellaan paljon lapsityövoiman käytöstä kehitysmaissa, esimerkiksi vaateteollisuudessa. Sama vaihe elettiin Euroopassa teollistumisen alkuaikoina, kun syntyvyys oli korkealla ja väki köyhää, ja jokainen kynnelle kykenevä pantiin töihin hankkimaan perheelle elantoa mahdollisimman nopeasti.

Hiilikärryihin kahlehditut pojat saavat äänensä Elohaudassa kuuluviin. Petra Nordlund on todella taitava ja valmis sarjakuvapiirtäjä ja tarinankertoja. Oikein kurkkua kuristi lukiessa. Tarina on vain 14-sivuinen, mutta osuva ja puhutteleva.

Ainoa miinus tulee koneellisesta tekstauksesta. Kvaak.fi -sarjakuvafoorumilla käydään aika ajoin kiivasta keskustelua tekstauksen merkityksestä. Täytyy sanoa, että itsekin pidän kovasti klassisen tyylikkäästä käsintekstauksesta. On se tietokonefontti jotenkin vaan vähän hengetön. Tässä valossa olikin erikoista, että oikein kukaan Maailmanhistorian tekijöistä ei erottunut erityisen hyvänä tekstaajana. Plussaa silti niille, jotka tekstasivat juttunsa käsin. Tasalaatuisen ja tyylikkään tekstausjäljen hiominen on kyllä etu sarjakuvantekijälle. Tähän väliin sopiikin myös mainostaa artikkelia, jonka kirjoitin taidemaalari Kalervo Palsan tekstaajaurasta Kvaakkiin.

Se toiseksi paras juttu antologiassa oli Sallamari Rantalan Lopun alku. Hänenkin aiheenvalintansa saa minulta plussaa: Venäjän viimeinen tsaariperhe ja parantaja Rasputin. Nikolai II perheineen maailmanpalon äärellä on minusta äärimmäisen kiehtova aihe. Myös Rantala on hemmetin taitava ja omannäköisen jäljen löytänyt piirtäjä, joka lisäksi ilahduttavasti panostaa kuvissaan runsauteen: niissä on taustoja, yksityiskohtia, valoja ja varjoja tutkittavaksi paljon. Jännitteen rakentajana hän himpun verran häviää Nordlundille, siksi tykkäämisjärjestykseni meni näin.

Muutenkin kokoelmasta löytyy mainioita pätkiä: mies-poika rakkaussuhteiden historiaa Kreikassa, ruttolääkäreiden metkuiluja Lontoossa, intiaanien tulo Siperiasta Amerikkaan,
hevosten luovuttaminen armeijan palvelukseen talvisodan ajan Suomessa.

Maailmanhistoria edustaa sellaista sarjakuvaa, joka voisi ilahduttaa todella monenlaisia lukijoita. Olipa sitten sarjakuvan suurkuluttaja tai taiteenlajia huonommin tunteva, hankkikaa näitä Limingan Lisko-klassikoita käsiinne. Jos ei ole rahaa ostaa omaksi, tilauttakaa paikalliseen kirjastoon. Kyllä ne hankkivat mitä lukijat pyytävät, joko omiin kokoelmiin tai kaukolainana. Oli nimittäin taas kerran todella virkistävää lukea nuorten ihmisten sarjakuvatarinoita. Tavallaan tuntuu kauhealta, että onko sitä kolmekymppisenä jo niin vanha, että voi suhtautua nuoruuteen nostalgisesti. Mutta on näissä joku raikas nimenomaan nuoruudesta tuleva säväys: kun jonkun asian intohimoinen harrastaminen antaa jo riittävästi teknistä taitoa, ja samanaikaisesti kyseenalaistaminen, kriittisyys ja huumorintaju maustavat tarinankerrontaa, saadaan tuoreita yhdistelmiä.

Lisäksi tässä kolmannessa Lisko-klassikossa minäkin, esimanganiaanisen ajan lukija, alan jo vähitellen ymmärtää ja nähdä mangakulttuurin Suomeen rantautumisen vaikutukset. Mangasta vaikutteensa ottanut piirrosjälki ja mangan muodot taipuvat todella moneen käyttöön, kuten vaikkapa juuri tuohon talvisodan ajan kuvaamiseen, ilman että mangamaisuus tuntuisi apinamaiselta jäljittelyltä. Ilmavuutta ja tuoreutta sekin sopivasti omaksuttuna tuo.

Lue myös nämä:
Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus
Limingan taidekoulu: Draamattu
Limingan taidekoulu: 7 veljestä

Sofi Oksanen: Puhdistus

Tämä on jo todella harvinaista, luin uuden kirjan! Sofi Oksasen Puhdistus herätti kiinnostukseni aihepiirinsä puolesta: se kertoo virolaisnaisten kohtaloista neuvostovallan miehityksen aikana. Oksasen tuotanto on muuten jäänyt kaupassa plarailun varaan. Bulimikkolesbojen seikkailut eivät jostain syystä ole niin kovasti kolahtaneet.

Tätä kirjaa on kehuttu paljon eri lehdissä viime aikoina. Kirjahan perustuu Oksasen kirjoittamaan näytelmään, jota esitettiin Kansallisteatterissa. Siellä se ei kai enää pyöri, mutta jospa joskus myöhemmin minulla olisi tilaisuus mennä katsomaan. Kirjaa on hehkutettu nerokkaana luomuksena. En ihan täysin alleviivaa näitä kehuja, sillä vaikka kirja on hyvä, ilman muuta lukemisen arvoinen, ei se nyt mikään maata mullistavan ihmeellinen kuitenkaan ole. Tärkeäksi kirjan tekee sen aihepiiri: puoliksi virolaisella Oksasella on edellytykset kirjoittaa tunnetasolla koskettavaa ja historiallisesti uskottavaa tekstiä Viron miehityksestä.

Puhdistus on tällä hetkellä Mitä Suomi lukee -listan ykkösenä, mikä on helevetin hyvä juttu, sillä mitä useampi suomalainen laajentaa käsityksiään Virosta, sitä parempi. Minua ihmetyttää kovasti se asenne, millä ihan fiksutkin ihmiset tuntuvat usein suhtautuvan Viroon. Heille Viro on Tallinnan sataman marketit, ja maa tuntuu olevan olemassa vain siksi, että suomalaiset voisivat käydä tekemässä siellä halpoja ostoksia. Hintojen epäreilusta noususta valitetaan, ihan kuin semmoinen kansantaloustieteen perusasia ei saisi koskea Viroa, että kun elintaso nousee, on hintatasollakin tapana nousta. Ylipäätään matkailevien ihmisten käsitys siitä, että kohdemaan pitää olla mahdollisimman halpa, tuntuu välillä ahdistavalta. Suomalaismatkailijalle jotkut maat ovat halpoja siksi, että siellä ollaan köyhempiä. Pitäisikö muiden maiden pysyä köyhinä vain siksi, että turistit voisivat nauttia halvalta tuntuvasta hintatasosta?

Viron historiaa ja kulttuuria, saati kohtaloita milloin minkäkin vieraan vallan, viimeksi Neuvostoliiton alla ei siis oikein tunneta, vaikka yhtymäkohtia Suomen historiaan olisi vaikka kuinka. Ylimielisyyttä mielestäni on sekin, että jopa ns. intellektuellit jaksavat toitottaa että suomen kieli on niin ihmeellinen, kun se ei muistuta mitään muuta kieltä maailmassa. No haloo, entäs tuo viron kieli? Mitä olen Virossa pyörähtänyt, niin mielestäni kieli siellä muistuttaa suomen kieltä aika lailla.

Oksasen lisäksi Viro-rintamalla on onneksi viime aikoina kunnostautunut Seppo Zetterberg palkitulla Viron historiallaan. Olisihan tuokin varmasti mielenkiintoista lukea, mutta lupailisin liikoja jos uskottelisin itselleni lukaisevani tuon kirjan kohtapuoliin. Sen jälkeen kun sain historian opintoni valmiiksi (monta vuotta sitten...), olen meinannut ruveta lukemaan historiallisia tietoteoksia harrastuksen vuoksi, mutta täytyy sanoa että eipä ole tullut paljon luettua. Fiktion lukeminen on kivempaa. Nyt sentään katsoin Yle Teemalta kolmiosaisen sarjan Tykit, taudit ja teräs, joka tiivisti samannimisen, kiinnostavanoloisen kirjan tärkeimmät teesit.

Takaisin aiheeseen. Puhdistuksen tekstistä näkyy, että taustalla on näytelmä, vaikka teksti toimii hienosti itsenäisenä kokonaisuutena. Näytelmällisyys ei ole mitenkään paha asia, se vain näkyy siinä, että kuvausvyörytysten tai massiivisten kohtausten sijaan kirja rakentuu pitkälti arkielämän tasolle: kohtauksissa on mukana vain muutama ihminen kerrallaan, jännite perustuu usein dialogin tai pienten tekojen varaan. Historian voimia seurataan sammakkoperspektiivistä. Parin ensimmäisen luvun ajan kirja tuntui hieman hitaalta, mutta kun päästiin Aliiden muisteloihin, kerronta alkoi vetää lujaa. Aliide on neuvostomiehityksestä selvinnyt iäkäs nainen, joka ihmettelee Viron uutta alkua 1990-luvun itsenäistymisen jälkeen. Hänen pihalleen tupsahtaa Zara, josta käy pikkuhiljaa ilmi, että hän on sukua Aliidelle.

Aliiden kautta kuvataan vapaan Viron muuttumista pelon yhteiskunnaksi, jossa venäläissotilaat ja kiihkokommunisteiksi hurahtaneet virolaiset hallitsevat niitä, jotka eivät kommunismista välittäisi. Neuvostoajan vainoharhaisuus välittyy hyvin: yhtäkkiä perheenjäsenistä, kyläyhteisön tutuista ja turvallisista naapureista, kenestä tahansa voi tulla ilmiantaja. Ihmisten välinen luottamus romuttuu täysin, vaikka päälle päin sosiaaliset suhteet jollakin lailla jatkuvatkin. Asioita pitää peitellä, avoimesti ei uskallakaan yhtäkkiä puhua, kunnantalon kellarissa tapahtuvissa kuulusteluissa koetaan hirveitä asioita. Kirjan tuottamat tuntemukset muistuttivat niitä, joita koin Suvi-Anne Siimeksen Politiikan julkisivun neuvostoanalyysejä lukiessani.

Eipä Zaran kohtalo ole paljon Aliiden kohtaloa parempi. Hän on syntynyt Vladivostokissa, sinne karkoitettujen virolaisten jälkeläisenä. Paremman elämän toivossa hän lähtee länteen, mutta joutuukin pakotetuksi prostituoiduksi. Niin paljon kuin "itähuoria" Suomessakin on pilkattu ja vähätelty, toivoisin jo senkin puolesta lukijoita tälle kirjalle. Alistetun vangin asemassa elävän Zaran kohtalo on kamala. Toivoa kuitenkin on, kun hän pääsee pakenemaan ja löytää Aliiden.

Aliiden keittiössä nämä kaksi naista kiertävät ja kyräilevät toisiaan, löytäen vähitellen yhteisiä siteitä. Zara pelkää parittajansa löytävän hänet, ja jälleen kerran kohtaloita ratkaistaan ihmisten keskinäisen luottamuksen kautta.

Aliiden hahmo on kirjan keskiössä. Hänen muistojensa kautta tapaamme hänen siskonsa Ingelin, Ingelin miehen Hansin ja Aliiden miehen, virolaisen neuvostokiihkoilija Martinin. Aliide joutuu elämässään tekemään useita vaikeita valintoja, mutta Viron uuden itsenäisyyden koittaessa hän elää edelleen, säilöö oman talonsa puutarhan vihanneksia, pelottomana, valmiina kohtaamaan mitä tahansa, kun on tähänkin asti selvinnyt kaikesta.

Nuori Aliide pelkää kyllä, ja hänen tekojensa kautta lukijalle käy selväksi, etteivät hyvä ja paha suinkaan ole aina mustavalkoisia asioita. Ihminen voi liukua kohti pahoja tekoja pikkuhiljaa, ja joskus taas pahat teot voivat olla hyviä. Ja niin kuin usein käy, Aliidekin pelkää muiden ihmisten sijaan enemmän omia tunnonvaivojaan ja omien tekojensa kohtaamista.

Oksanen kirjoittaa eleetöntä ja sillä tavalla kaunista kieltä. Pisteet kansainvälisestä otteesta. Tunkkaisesta suomalaisesta nurkkakuntaisuudesta ei näy jälkeäkään, vaan hän pyörittää virolaiskohtaloita maailman melskeissä pikkuasioita myöten uskottavasti.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Rauni Paalanen: Agitaattorin morsian
Suvi-Anne Siimes: Politiikan julkisivu

Heikki Turunen: Maalainen

Vaikka bloggaustahti on ollut hitaanpuoleinen, lukutahti on ennallaan. Oli vaan taas tällainen paksumpi kirja menossa. Työmatkoilla on onneksi ainakin aikaa lukea - tätäkin kirjoitan Lapualla hotelli Lapuahovissa...

Kuten Maan verestä kirjoittaessani muistelin, 1990-luvun loppupuolella luin ahkerasti Heikki Turusen kirjoja, silloin tämän Maalaisenkin. Muutama vuosi takaperin kävin Hämeenlinnassa katsomassa romaanin näytelmäsovituksen, joka oli nimeltään Heinäseiväs Mannerheimintiellä. Nyt oli sopiva hetki sukeltaa taas uudestaan "Jokelan, Takataskun ja Hotelli Karelian väliseen Bermudan kolmioon", keski-ikäisen pohjoiskarjalaiskirjailija Henkka Oinosen rakkausdraamoihin.

Eipähän tuosta ole kuin muutama viikko, kun viimeksi itse pääsin ihailemaan kalpeaa keväänvaloa Wanhan Jokelan pölyisten ikkunoiden läpi. Opiskelin aikoinaan Joensuussa ja silloin tuo humanistien ja humanistihenkisten suosima perinteikäs ravintola tuli tutuksi. Näin paikan fiilistä kuvaa Turunen:

"Paikka oli virran halkaiseman kaupungin ydinkeskustassa ajan patinoimana seisova Wanha Jokela. Taannoinen esimieheni ja journalisti-ihanteeni, sikahumalassa luultavasti maan luettavimpia alakertapakinoita kirjoittanut Mullikkabladetin päätoimittaja oli sanonut sitä Rantakirkoksi. Se oli kuulu siitä ettei tupakansavu hälvennyt sieltä koskaan iäkkään kivitalon erinomaisesta vetoisuudesta huolimatta. Ikkunanpuitokset olivat talvipakkasella sisäpuolelta kuurassa, verhot huojuivat hiljalleen vedossa. Mutta se oli taiteilijoiden ja älymystön suosiman kulttuurikapakan maineessa, perifeerinen pikku Kosmos superlonkukkia kasvavin tummanpunaisin keinonahkaloosein."

No tupakansavu on tupakkalainsäädännön muutosten vuoksi jo hälvennyt. Maalaisen lukeminen sopi kuin vesi tuohon Tuulen viemän herättämään tiiliskivihinkuun. Rönsyilevä, runsas kirja ei ehkä minimalismin ystäviä miellytä, minua kuitenkin. Maan veressä vielä ahdistunut nuorukainen Heino näyttäytyy nyt keski-ikäisenä rementäjänä, elää avioliitossa ja poikakin alkaa olla jo murrosikäinen. Juopotteluputket ja kirjoittamisen takkuaminen vain vaivaavat. Kapakkatutut povaavat vinhaa rakastumista Henkallekin, ja kas kummaa, nainenhan se kuvaan astuu. Jyrkkäluonteinen, oopperakuorossa laulava Kaarina eli Kanka sattuu kirjailijan tielle, ja räiskyvää rakkaussuhdetta kestää parin vuoden ajan. Mutta millaisena miehenä Oinonen pulpahtaa ulos tunteiden kurimuksesta?

Nautin lukiessani samoista asioista kuin Maan veren parissakin: itäsuomalaisen elämänmenon fotorealistisesta tallentamisesta, värikkäästä, hersyvästä dialogista, raa'asta kaikkinäkevästä luonteenkuvauksesta, parhaissa kohtauksissa rakentuvasta voimakkaan imevästä sisäisestä dramaturgiasta. Esimerkiksi Kankan hahmo on todella persoonallinen ja mieleenpainuva naishahmo. Muistikuvani rakkaudessaan ehdottomasta ja tunteensa auliisti paljastavasta Kankasta olivat jotenkin säälinsekaisia. Nyt Kanka näyttäytyi toisenlaisena: vahvana naisena, joka heittäytyy täysillä siihen mitä haluaa ja osaa myös viheltää pelin poikki, kun mitta tulee täyteen.

Kirjassa on monta ulottuvuutta. Eräällä lailla se on kiero oppikirja parisuhteesta ja avioliitosta. Vanhan kansan miehenä Oinonen tai hänen Eija-vaimonsa ei rupea avioeroa puuhaamaan, vaikka miehellä on ollut syrjähyppyjä koko avioliiton ajan ja vihdoin pari vuotta kestänyt puolijulkinen seurustelusuhde toisen naisen kanssa. Musiikinopettajana itsensä elättävä lapseton, keski-ikää lähestyvä eronnut Kanka taas joutuu melkoiseen kapakkakierteeseen juopon kirjailijan kanssa. Kirja kuvaakin osuvasti sellaisia ihmissuhteita, joiden käynnissäpitävä voima on alkoholi. Henkka ja Kanka istuvat ahkerasti kapakoissa, ja siellä kertyneistä tutuista muodostuu omanlaisensa seurapiiri ja ystäväporukka, humalan hetkellä todentuntuinen, selvässä arkielämässä näkymättömän tuntuinen.

Iso osa kirjasta onkin siis narsistisen oloista, itsesäälissä ja -ihailussa piehtaroivaa henkilökohtaista tilitystä. Vähitellen mukaan astuu sivujuonne, jossa heijastellaan Henkan ja Kankan kohtaloita yleisiä tapahtumia vasten. Henkalle rakasta seutua on Mantina, "Suomen kaunein sisävesisaaristo", jonka esikuvana tulkitsin kartan perusteella olevan Paalasmaan. Eijan kautta Mantinalle kotiutunut Henkka seuraa saaren kyläläisten elämänmenoa. Suora vastine Henkalle, Eijalle ja Kankalle on mantinalainen maanviljelyspariskunta naapureineen: mukava ja hyväluonteinen Mäkkelin Vihtori on naimisissa kesäteatterin näyttelijätähti Annelin kanssa, jonka suhteesta kylän napamiehen Pietari Kemppaisen kanssa alkaa vähitellen kantautua huhuja Vihtorinkin korviin. 1980-luvun uhossa kylälle laskettelukeskusta ja leirintäaluetta puuhaava Kemppainen ei ole mikään turha jätkä, poika Kombokin istuu vankilassa. Oinonen selostaa Kemppaisten sukuhistoriaa Kankalle näin:

" - Kuuskytluvulla tekivät ja möivät pontikkaa Kaitoon salolla, jotta saisivat rahhaa sen kunnanjohtajaveljen koulunkäyntiin. Poliisi sai vihhii ja meni hajottammaan niiden tehasta. Pojat kahto siltä munat , pieksivät henkihieveriin ja laittovat kävelemmään. Seipään kuuluvat vielä työntänneen takinhihasta toiseen. Käet levällään kun ristus piti holokkipoloven kävellä immeisten ilimolle. No miten siinä takinnapit aukaset, käjet sijottu seipääseen levälleen. Ajattelepa tarkemmin, mahto olla lysti sorhautuu syrjäkarhii metässä puihen välistä. Vasta apuvoimiin ja pyssylöihen kansa saivat tehtaan säretyksi, yks veli, se motellin ja huoltoaseman pitäjä, otti syyn niskolleen ja lähti linnaan. Kansa nauro käppyrässä, kaikki poikiin puolta. Niinkun minäki. Ihan oikein. Pitäs yhteiskunta paremmin huolta lahjakkaista köyhänpentuloista. Eli ne voi tehä mitä vain. Niillä on joku oma lakikirja täällä. Nää vaan niinkun tiedoksi ennen kun..."

Eikö ole suomen kieli hienoa. Tämän vuoksi arvotan kotimaisen kirjallisuuden käännöskirjallisuuden yläpuolelle, jos valita pitäisi. Ei tuo kielenkäyttö ehkä aina niin kaunista ole, mutta elävää ja nautittavaa ja sillä tavalla kaunista. Ei tähän käännöksissä pystytä ikinä, eikä voisikaan, tämä kieli kumpuaa omasta kulttuuristamme.

Henkalla on työn alla "rock-rommaani", hän haluaisi kirjoittaa mustatukkaisen hevaritytön onnettomasta rakkaudesta. Fiktio ja todellisuus alkavat sekoittua, kun hän Mantinassa törmääkin yhtäkkiä kuvankauniiseen Nataan. Eipä kuvaus Natastakaan ehkä feministiliiton vuosipalkintoa saisi, mutta hauska näitä liikuttavia tunnustuksia naiskauneudelle on silti lukea:

"Vyöstä ja nahkapuseron selästä törröttävien tylppiä keihäänkärkiä muistuttavien niittien, hihansaumoissa riippuvien sateenkaarenväristen hetuloiden ja ranteilla soutavien rengasrykelmien koreus ei hämännyt karujen kulmieni alta katsoaa Cro-Magnon-miestä. Jykeväsolkisen vyön kaventama uuma, housujen sijaan hänellä sillä kertaa oleva puolireiteen ulottuva musta nahkahame ja polvia kohti kaventuvia reisiä verhoavat kiiltävänmustat trikoot vain korostivat sitä. Vyötäisiltä notkeasti eteen puskeva, kuin neidonmahan heleää omenanpuolikasta tarjoava terhakasti pystypakarainen vartalo oli sivulta kiduttavia mielitekoja herättävää ässänmuotoista tyyppiä. Historian ylikansallisimman sukupolven hätkähdyttävien ulkonaisten lajituntomerkkien alla uinui koiranuntaan klassinen nuoren naisen vartalo."

Kuten Turusen saaga Heino Oinosen elämänvaiheista ylipäätään, tämä kirja tuntuu epäilyttävän omakohtaiselta. Mutta mäne tiijä, mikä on minkäkin verran oikeasta elämästä peräisin. Onko sillä väliäkään. Ennen minua häiritsi kovasti, jos kirja tuntui liiaksi kirjailijan näköiseltä, tuntui siltä että sehän huijaa, kun ei edes keksi mitään, itsestään vain kirjoittaa. Nykyään olen toista mieltä. Henkan ja Kankan kiihkeä rakkaustarina pohjoiskarjalaismaisemissa aikana, jolloin Euroopan yhteneminen rupesi painamaan päälle Suomen syrjäseuduillakin, ansaitsi tulla kerrotuksi. Heidän suhteessaan on antiikin tragedioiden luonnetta: vaikka jo ennalta tietää, että ei tässä hyvin voi käydä mitenkään, pitää silti jatkaa eteenpäin päätä pahkaa ja ottaa vastaan ne rysähdykset, mitä lopussa väistämättä tulee.

Taisin jo aiemminkin sanoa, että Turusen tyylistä pidän niin paljon, että annan hänelle anteeksi monet kirjojensa huonotkin puolet. Adjektiivien paljoutta ja välillä runsauteensa kompastelevia lauseenvastikkeita moni kustannustoimittaja karsisi varmasti kovalla kädellä. Välillä ruikutuksensävyiseksi muuttuva itseriittoinen tilitys lienee monelle liikaa. Mutta elävän elämän kuvaus ja itäsuomalaisen meiningin tallennus viehättävät minua. Ryhmäkohtauksissa on hieno sisäinen dramaturgia, dialogin kirjoittajana Turusta ei hevillä kepitetä. Ihmisluonteen tarkkailijana Turunen on Veikko Huovisen sukua: ei kuvata ihmistä yhtään sen parempana tai huonompana kuin hän on, vaan paljastetaan pelottavalla tavalla ne rakennusaineet, joista ihminen koostuu. Jokainen on samaan aikaan hyvä ja paha, vahva ja heikko. Mainettaan parempi kirjailija siis, kaiken kaikkiaan.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Lentsu
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Juhani Aho: Yksin

Jari Tervo: Pohjan hovi

Vappu (eli Wappu, kuten täällä lappeen Rannalla teekkarihengessä sanotaan) innoitti minut lukemaan jotain vappuhenkistä, ja semmoiseksi valikoitui Jari Tervon Pohjan hovi. Olen suhteestani Pohjan hoviin kertonut jo Ohrana-kirjoituksen yhteydessä. Ensimmäinen lukukertaa ajoittuu jonnekin vuoden 1997 paikkeilla ja toiseen ellei kolmanteenkin kertaan kirja tuli taannoin luettua.

Itse asiassa yritin uusintalukemista jo viime syksynä. Tartuin kirjaan uteliaan analyyttisesti: miksi tämä kirja oli minusta silloin niin hyvä, ja miten Tervon tajunnanvirtaan nojaava kerrontatekniikka oikein rakentuukaan. Luin muutaman sivun ja kauhistuin. En saanut tarinasta yhtään kiinni ja se tuntui pinnalliselta jaarittelulta. Lopetin lukemisen ja laitoin kirjan takaisin hyllyyn.

Tällä kertaa heitin turhat analyysit pois ja luin kirjaa sillä lailla kun se on paraskin vastaanottaa: upottauduin kuuntelemaan Tervon puheenrytmiä jäljittelevää vuodatusta, nauttien suunpieksennästä ja värikkäästä kielestä. Kirjahan on oikeastaan jäljitelmää ukkojen baarijorinoista: kuka on paras jutunkertoja? Melko lailla samantapainen kirja rakenteensa puolesta on tuo Anja Kaurasen Kultasuu. Molemmissa juoni on toissijainen, kertojaminän äänenpainot jäljittelevät puhuttua kieltä, aikarakenne on hajautettu, ja ainoa millä on väliä, on kulloinkin meneillään oleva lause tai lauseyhteys.

Jos nyt jonkinlaisen juonen haluaisi kirjasta konstruoida, se menisi näin: rovaniemeläinen rikollinen nimeltä Topi Räikkönen istuu vankilassa ja kertoo tarinaa hänen luonaan vieraileville vapaaehtoistyöntekijöille. Tarina alkaa, kun Räikkönen matkustaa Helsingistä Rovaniemelle ja lähtee sieltä kavereidensa Vartiaisen, Perserkin ja Lunssilan kanssa Mersulla Sodankylään. Sodankylässä mennään baariin ja sieltä vierailulle Nulju-Pekan luokse, koska miehet arvelevat Lunssilan kadonneen lompakon olevan Nuljun hallussa. Lopulta Sodankylästä palataan taksilla Rovaniemelle. Matkan varrella sattuu toki muutakin, mutta mitäpä noita spoilaamaan. Kuten sanottua, juonella ei ole juuri merkitystä ja aikatasot pomppivat.

Kirjasta pitäminen vaatii epäilemättä kasan huonoa huumorintajua, sillä kirjassa viljellään paljon rikollisuudesta kertovia juttuja ja härskiyksiä ja henkilöt ovat kovin huonosti käyttäytyviä. Eli meikäläisen makuun kirja kyllä on. Sen sijaan kirosanoja käytetään harkitun vähän, sen verran hyvä kirjoittaja Tervo on ettei tarvitse tylsää kirosanavyörytystä asiansa vahvistukseksi. Jos jonkinlaista analyysintynkää haluaisi yrittää, voisi kirjaa (sekä muitakin Tervon Rovaniemi-kirjoja) tarkastella siltä kantilta, mitä ne kertovat pohjoissuomalaisten, keski-ikäisten, työväenluokkaisten miesten maailmasta. Siinä maailmassa tärkeää ovat autot, naismaailmassa saavutettu suosio, hyvän tarinankertomisen taito, ravintoloissa käyminen sekä taksilla ajelu, urheilumaailman ainakin pintapuolinen tuntemus sekä runsas alkoholinkäyttö ja tarvittaessa väkivaltainen käytös. Tässäpä vinkki jollekin kirjallis-sosiologiselle tutkijalle.

Siinä missä jutuniskennälle nauraa välillä antaumuksella, ihailua herättävät Tervon runolliset kielikuvat. Tässä esikoisproosateoksessa ne maistuvat vielä tuoreilta, ja ovatkin. Yksinomaan lukujen nimistä saisi runon kasaan.

"Aurinko palasi ja tuli sapeleina männikön lävitse, näytti siltä, että säteet ennen loppuaan kaareutuivat ylöspäin. Ajoimme karusellissa kunnes tulimme aukealle, jossa taivas näytti mahtinsa, avasi säkkinsä pohjaan saakka ja meistä kaikista tuntui kuin pöydästä olisi noussut hiljainen mies ylös, niin pitkä ettei hänellä loppua ollut, ja me pienenimme nopeasti ja toivoimme, että lihamme kiinnittyisi luihimme lujemmin, koska se oli meidän ainut turvamme, mutta me pysyimme pitkän aikaa vaiti ja siunasimme mielessämme nuo hiljaisuuden sekunnit."

Pohdin viimeksi, onko Tervo enemmän viihteellinen vai syvällinen kirjailija. Enpä osaa sanoa tähän vieläkään mitään. Vuonna 1992 alunperin ilmestynyt Pohjan hovi on ollut 1990-luvulla tuoreenmakuinen tienraivaaja, mutta siinä käytetyt tekniikat ovat levinneet jo niin laajalle muuallekin kirjoihin, ettei tekniikkaa yksinomaan voi pitää enää minään erillisansiona. Eniten tyyliään on ryöstöviljellyt Tervo itse, tosin viime aikoina hänen tyyliinsä on päässyt taas tulemaan jonkinlaista uudistumisen tuntua, ja ainakin itse odotan sen vuoksi mielenkiinnolla hänen seuraavaa romaaniaan.

Verrattuna Juha Vuoriseen on Tervo noin miljoona kertaa parempi, vaikka samoja nauruhermoja kutkutteleekin. Toisaalta Pohjan hovia voisi verrata vaikka Lampaansyöjiin, vaikka Huovisen hyväntuulinen tunnelma on vaihtunut Tervon henkilöillä kireydeksi, jossa on myös maailman pahuus mukana. Molemmissa kirjoissa kun miesporukka seikkailee Pohjois-Suomessa luvattomissa puuhissa joutavanpäiväisiä turinoiden ja alkoholia nauttien. Ja vaikkei Pohjan hovi mikään eräkirja olekaan, välähtää siinä aika ajoin sen verran Lapin luonnon tuntua ja lumoa, että se linkittyy moniin muihin Pohjois-Suomen kuvauksiin. Määrittelyjä pakeneva kirja tämäkin siis.

Niin, ja ehdoton suosikkini kirjan hahmoista on Feodoroff, iäkäs lappalaisukko joka lyöttäytyy sodankyläläisestä Palkissulttaani-baarista ryyppyporukan matkaan.

Lue myös nämä:
Anja Kauranen: Kultasuu
Juha Vuorinen: No, velli
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät