William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla

Turhuuden turulla tuli luettua ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten, kun BBC:n loistava tv-sarjaversio tuli telkkarista, pääosassa elämänsä roolissa Natasha Little. Oletin tuolloin toiveikkaasti, että kirjasta olisi otettu tuore painos tv-sarjan kunniaksi vaikka elokuvakansilla, mutta mitä vielä. Uusin painos jonka sain käsiini oli kirjaston varastosta kaivettu 1950- ja 60-lukujen taitteessa julkaistu kaksiosainen versio. Vaan lukihan senkin ja hyvältä maistui. Sittemmin kirjasta todella ilmestyi uusi painos suomeksi leffakansilla, Reese Witherspoonin tähdittämän elokuvan ilmestymisen jälkeen. Tv-sarja tosin kepittää elokuvan mennen tullen.

Omaan hyllyyn Turhuuden turulla päätyi viime syksynä, jälleen kerran sen Antikka.netin kautta. Hyväkuntoinen vanha painos, juuri tuota samaa Otavan julkaisemaa Maailmankirjallisuuden mestariteoksia -sarjaa 50-luvun taitteesta, eikä maksanut paljon. Eläköön divarit!

Toiseen kertaa luettuna kirja oli vieläkin nautittavampaa tekstiä kuin ensimmäisellä kerralla. Thackeraylla on kirjailijana pistämätön ihmistuntemus, 1800-luvun puolivälissä julkaistu teos osuu aivan nappiin myös nykypäivän ihmissielun osalta. Näinhän se menee, ajat muuttuvat mutta ihminen ei muutu. Maailmankirjallisuuden keskeisimpien satiirien joukkoon luettava klassikkoteos kuvaa ihmiseloa lempeän ivallisesti, raa'an osuvasti mutta myös ymmärtävästi. Nykylukijalle mukava piristysruiske on myös kirjan tekniikka: Thackeray antaa kertojanäänen kommentoida tarinaa ja jopa puhutella lukijaa varsin vapaasti, kirjan loppupuolella kertoja astuu jopa itse pieneen sivurooliin tarinan kulussa. Tällaisia kirjoja ei muutenkaan enää kirjoiteta. Vai kuka muka nykyään kertoo tarinaa parin kolmen vuosikymmenen tähtäimellä, kuljettaa laajaa päähenkilöjoukkoa ajassa ja paikassa moneen eri suuntaan ja vielä hallitsee tämän ihmisjoukon täydellisesti? Välillä kirjan luvuissa oli myös hassua täytetunnelmaa: mietin, että onkohan tämäkin tarina julkaistu alunperin jatkokertomuksena. Wikipedian mainio Vanity Fair -sivu vahvisti tämän epäilyksen todeksi.

Tarinaa tuntemattomille tiedoksi, että tämä "romaani vailla sankaria" kuvaa köyhistä oloista lähtöisin olevan Becky Sharpin sitkeää ja häikäilemätöntä pyrkimystä sosiaaliseen arvonnousuun. Päästäkseen parhaisiin seurapiireihin Becky juonittelee, kieroilee, valehtelee, varastaa ja laskelmoi avioliitossaan, sukulais- ja ystävyyssuhteissaan kaikin mahdollisin tavoin. Hurmaava nainen onnistuukin pääsemään niin hoviesittelyyn kuin Englannin korkeimpien seurapiirien lemmikiksi. Lopulta romahdus tulee ja kupla puhkeaa, mutta täydellinen opportunisti onnistuu silti sumplimaan itselleen varsin mukavat olot ennen kirjan loppumista.

Historiallisissa romaaneissa on aina oma viehätyksensä jo ympäristön ja elintapojen kuvauksessa - tosin teknisesti ottaen Turhuuden turulla on kai aikalaisromaani eikä historiallinen romaani, koska se sijoittuu 1820-1830 -luvuille ja on kirjoitettu 1840-luvulla. Nykylukijalle se aivan riittävän historiallinen kuitenkin on, ja itse nautin kovasti Englannin ja manner-Euroopan kuvauksesta. Yksi perusasia näyttäytyy varsin outona nykyihmiselle: kuinka joutilasta elämää eurooppalainen yläluokka, varsinkin yläluokan naisväki, on elänyt! Luulisi kenen tahansa pitkästyvän kun päivät pitää täyttää huviajeleluilla, kävelyillä, kyläilyillä ja illanistujaisilla ilman mitään järkevää tekemistä kuten työtä. Vaan työstä kai sekin on käynyt, varsinkin kun kunnialliselle naiselle ei ole edes ollut mahdollista elättää itseään työllä (kotiopettajattaren ja seuranaisen huonosti palkattuja ammatteja lukuunottamatta), vaan elatus on pitänyt hankkia nappaamalla sopiva mies.

Kuinka brutaalia, tuumii nykynainen, onneksi näin ei enää ole. Niinhän sitä luulisi, tosin itse olen näin kolmekymppisenä vastavalmistuneena todennut, että ei tämä asia ole miksikään muuttunut. Otetaanpa vaikka sairaanhoitajanainen esimerkiksi. Neljäkymppisenä sairaanhoitajanaisten elintaso määräytyy ihan taatusti sen mukaan, onko miestä löytynyt vai ei - sen perinteisen insinöörismiehen iskenyt hoitsu on todennäköisesti päässyt omakotitaloasumisen makuun ja leveän leivän ääreen, sinkkusisar kitkuttelee edelleen korkeintaan vuokrakaksiossa. Niin on ollut ja niin on oleva!

Becky jallittaa hyvästä perheestä syntyjään olevan upseerin Rawdon Crawleyn miehekseen, mutta valitettavasti toive rikastumisesta ei pääse täyttymään, kun lupaava perintö lipuukin sivu suun. Tästä seuraa yksi kirjan herkullisimmasta teemoista: kuinka eletään ylellistä elämää ilman minkäänlaisia tuloja. Ei tämäkään niin kaukana nykyelämästä ole: juorulehdet kirjoittavat säännöllisesti julkkiksista, kuten Juhani Palmusta tai Tiina Jylhästä, joilla lehtijuttujen mukaan on miljoonavelat, tulot nollilla mutta elämäntyyli pelkkää luksusta. Beckyn ja Rawdonin perusoppi on siinä, että pitää lypsää sukulaisia ja ystäviä tavalla tai toisella, lainata rahaa joka suunnasta ja ostaa kaikki velaksi, ja jättää sitten velat maksamatta. Tällä tavalla rahatonkin voi viettää surutonta seurapiirielämää.

Rinnan Beckyn elämän kanssa seurataan hänen koulutoverinsa ja oletetun ystävänsä Amelia Sedleyn elämää. Kuten valitettavasti usein on, pahikset ovat taiteessa hyviksiä kiinnostavampia hahmoja, ja niinpä itkeskelevän, hurskaan, nöyrän ja hyväsydämisen Amelian edesottamukset ovat välillä paljon pitkästyttävämpiä kuin laskelmoivan valehtelijan Beckyn. Lopussa kuitenkin nähdään, saako paha palkkaansa ja jos saa, niin millä lailla.

Muita päähenkilöitä ovat Amelian vanhemmat, hänen rakastettunsa George Osborne, tämän vanhemmat sekä Osbornen ystävä, Ameliaan rakastunut William Dobbin. Toinen läpi kirjan kulkevista teemoista on Amelian sokea ja vilpitön rakkaus ylimielistä, typerää ja välinpitämätöntä Georgea kohtaan. Thackeray ruoskii monin viiltävin sanankääntein naisen uhrautuvaista ihanteellisuutta ja haavekuvien rakentelua. Toistuvaa pilkkaa herättää myös kaikenlainen tekopyhyys, silmänpalvonta ja naurettavat tavat. Tässä näyte Thackerayn kaunopuheisesta kielenkäytöstä (sekä mukavasti vanhahtavan kuuloisesta suomennoksesta):

"On paljon sellaista, mitä me teemme ja tiedämme aivan hyvin Turhuuden turulla, vaikka emme puhukaan siitä. Samoin kuin Ahrimanin kannattajat palvovat paholaista, vaikka eivät koskaan mainitsekaan hänen nimeään, samoin voi sivistyneistö yhtä vähän sietää todenperäistä paheen kuvaamista, kuin perin pohjin hienostunut englantilainen tai amerikkalainen nainen sallii mainittavan housuja kainossa seurassaan. Ja sittenkin, hyvä rouva, ne molemmat liikkuvat joka ikinen päivä aivan silmiemme edessä kauhistuttamatta meitä kovastikaan. Jos teidän olisi punastuttava joka ainoa kerta mennessänne niiden ohitse, niin millainen väri teidän kasvoillanne olisikaan! Vain silloin, kun niiden ruma nimi mainitaan, on teidän syytä näyttää kauhistuneelta tai loukkaantuneelta. Tämän romaanin kirjoittaja on kunnioittavasti halunnut mukautua vallalla olevaan muotiin ja vain vihjata pahan olemassaoloon kevyellä, huolettomalla ja miellyttävällä tavalla, niin ettei kenenkään hienoja tunteita loukattaisi. Vaadin jokaista lukijaa todistamaan, eikö Beckyämme, jolla tosin on joitakin virheitä, ole esitetty yleisölle täysin säädyllisellä ja ketään loukkaamattomalla tavalla."

Aino Tuomikosken suomennos antaa siis oman miellyttävän mausteensa vanhahtavaan ja koukeroiseen kielenkäyttöön. Huomaa, että 50-luvun Suomessa esimerkiksi sellaiset ruoka-ainekset kuin chili, cayennepippuri ja chutney ovat olleet jokseenkin tuntemattomia, suomentaja kun johdonmukaisesti käyttää sentyylisiä termejä kuin "kajenne" ja "tsutney". En ole päässyt plarailemaan Turhuuden turulla -kirjaa alkukielellä, mutta jos 1800-luvun sivistyneistöenglanti on sujuvasti hanskassa, on kirja epäilemättä hieno lukukokemus myös alkukielisenä versiona.

Lue myös nämä:
Emily Brontë: Humiseva harju
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Margaret Mitchell: Gone With The Wind (Tuulen viemää)

Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei

Kirjojen ystävien keskuudessa vallitsee yleinen yksimielisyys siitä, että joulunpyhien parhaita puolia on kaikki se aika, jonka voi käyttää kirjojen lukemiseen. Minulla lomalukemiston ensimmäinen urakka oli Pentti Saarikosken proosateos Asiaa tai ei, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran vuonna 1998, nuorena humanistiopiskelijana. Uusintalukemisena kirja oli kenties vieläkin antoisampi kuin ensimmäisellä kerralla, varsinkin kun tänä aikana olen ehtinyt lukea Pekka Tarkan hienon Saarikoski-elämäkerran sekä paljon Saarikosken runoja, viimeisimmäksi Runot-kokoelman. Siitä voisin yhteenvetona sanoa, että kaikki muut runot maistuivat, paitsi välillä melko puuduttavaksi äityneet Islannin matkaa kuvaavat runot 60-luvulta.

"Ensin en millään tahtonut päästä liikkeelle, vähäisinkin askare oli vaivan takana, mutta sitten alkoi sujua. Söin ruispuuroa ja sen antamin voimin tein yhtä ja toista. Kun alkoi hämärtää, rupesin keittämään lihasoppaa.

Soitin lääkärilleni Annikalle ja kerroin että minun kuntoni on aika hapero. Sovimme toimenpiteistä.

Katsoin televisiosta ruotsalaisen elokuvan norjalaisista pakolaisvirroista Ruotsiin sodan aikana.

Söin soppaa, siitä tuli ehkä vähän laihaa, mutta söin, lihaakin. Olen saanut erilaisia lomakkeita jotka pitäisi täyttää. En saa surua heltiämään."

Tähän tapaan etenee Saarikosken tarinointi. Asiaa tai ei ja sitä seurannut proosateos Euroopan reunalla ovat vähän vaikeasti määriteltäviä teoksia - tavallaan ne ovat päiväkirjoja, mutta sellaisia jotka on kirjoitettu tietoisesti julkisuutta varten. Toisaalta, tätähän Saarikosken elämä ja kirjallisuus pitkälti oli muutenkin, jonkinasteista julkista teatteria. Uskoisin, että tämä kirja antaa eniten niille, jotka tuntevat Saarikosken runoutta ja elämää. Toisaalta, ilmiö nimeltä Pentti Saarikoski on sellainen, että siihen pääsee sisälle kun aloittaa jostain ja jatkaa sitten eteenpäin. Kuten aiemmin olen maininnutkin, Saarikosken runot ensituntumalla tuntuivat vaikeasti avautuvilta ja mystisiltä, ne alkoivat avautua sitten kun niihin pääsi sisään. Nyt Asiaa tai ei -kirjassa tulee vastaan monia tuttuja tilanteita ja hetkiä - näitä samoja ajatuksia, maisemia, ihmisiä ja tapahtumia Saarikoski käsittelee myös Tiarnia-runoissaan. Fania hykerryttää.

En muista oliko se Saarikoski itse vai joku toinen, joka totesi että runossa pitää olla vapaana juoksevan koiran rytmi. Sellainen rytmi Saarikosken kielenkäytössä kumminkin on, proosa imee mukaansa, soljuu eteenpäin, syöksähtelee yllättäviin johtopäätöksiin, mutta sointuva ja kaunis vapaa rytmi siinä on. Päiväkirjanomainen teksti on merkillistä luettavaa. Lukija saa sen epäilemättä tarkoituksellisen illuusion runoilijan päänsisäisiin ajatuksiin pääsemisestä, toisaalta sinne tänne ryöpsähtelevät kannanotot päivänpolitiikasta, omista perhesuhteista, kaupungilla kohdatuista ihmisistä ja eri kansojen historiasta ja mytologiasta ovat kuin pienoisesseitä. 26 vuotta vanhassa kirjassa esiintyy myös useita edelleen päivänpolitiikassa aktiivisesti mukana olevia hahmoja. Mainintoja saavat niin Erkki Tuomioja, Paavo Lipponen kuin Ilkka-Christian Björklundkin. Esimerkiksi Tuomiojaa analysoidaan tähän tapaan:

"Lehdestä luen että Erkki Tuomiojasta on tullut apulaiskaupunginjohtaja Helsingissä, pojat menestyvät, ja kun tämä virkanimitys merkitsee Tuomiojalle eduskunnasta luopumista, lienee selvää että Arvo Salo nyt pääsee takaisin, kovin toisenlainen Arvo kuin se, joka vuonna 1966 valittiin. Mitähän Tuomioja aikoo tehdä kun tulee isoksi? Minä olen poissa enkä kuule juoruja, voin vain arvailla, mutta sopii muistaa että hänen isänsä oli kerran presidenttiehdokkaana. Erkillä on aikaa. Hän on kunnianhimoinen ja taitava, tuskinpa hän vähän yli 30-vuotiaana mihinkään eläkevirkaan on asettunut."

Kirjan kirjoittamisen aikaan Saarikoski asui siis Länsi-Ruotsin rannikolla, Tjörnin saarella. Kirjassa nouseekin aika ajoin esille ruotsinsuomalaisten siirtolaisten asema. 70-luvulla suomalaisia oli lähtenyt siirtolaiseksi pilvin pimein Ruotsiin, ja monet kokivat henkisesti erittäin raskaina kielivaikeudet ja ruotsalaisten halveksunnan kohteeksi joutumisen. Saarikoskea tunnuttiin pitävät jonkinlaisena henkisenä tukena, olihan hän tunnustettu ja arvostettu kulttuurihahmo. Vanha vakaumuksellinen kommunisti joutuu epäilemään Neuvostoliitonkin auvoisuutta ja pohtimaan muutenkin erilaisten yhteiskuntamallien onnistumista. Parhaimmillaan Saarikosken havainnot ovat melkoisen terävänäköisiä:

"En tunne mitään tarvetta tehdä valintaa, asettua joko Kiinan tai Neuvostoliiton puolelle, ainakaan nyt kun usein vaikuttaa siltä että ne ovat kaksi toisilleen mustasukkaista Yhdysvaltain riiaajaa: Moskova on kimpurana, kun Deng leikkii cowboyta, aivan niin kuin Pekingiä joitakin vuosia sitten kismitti se että Brezhnev pelehti amerikkalaisen loistoauton ratissa, ja sai sen vielä lahjaksi. Hattu tai auto, ei siinä suurta eroa ole.

Jos minua nyt pyydettäisiin sanomaan, kumman kosijoista luulen voittavan Yhdysvaltain mielisuosion, niin vastaisin että Kiinan, mutta suhteesta ei tule pitkäaikaista."

Toisaalla Saarikoski esittää loistavan vaihtoehtoismallin jatkosodalle ja tiivistää samalla suomalaissiirtolaisuuden ongelmat Ruotsissa samaan syssyyn:

"Tyhmyyksiähän Suomi on tehnyt, kuten vuonna 1941, kun hyökättiin Karjalaan vaikka olisi pitänyt hyökätä pohjois-Ruotsin malmikentille, nehän ovat yhtä hyvin suomalaisia alueita kuin Äänisen rannat. Sitten olisi myyty rautaa samaan aikaan Saksalle ja Neuvostoliitolle, voitaisiin nyt hyvin, sveesejä tulisi Suomeen siirtotyöläisiksi, siivoamaan valtion konepajojen lattioita."

Viime kädessä pidän Asiaa tai ei -kirjasta kuitenkin siitä välittyvän mielialan vuoksi. Kuten Runot-postauksessa mainitsinkin, Saarikoskelle luontainen yhdistelmä melankolisuutta, älyllisyyttä ja mustaa huumoria osuu ja uppoaa meikäläiseen ihan kympillä. Ehkäpä muutkin Saarikoski-fanit kokevat samaa sielullista sukulaisuutta - tässä maailmassa on ollut joku ihminen, joka ajattelee ja tuntee samansuuntaisella tavalla. Saarikosken henkinen epävarmuus käytännön asioiden edessä, kuvaukset omasta alkoholismista, terveydentilasta ja raha-asioista sekä oman kuoleman ajoittain esille nouseva ennustelu ovat myös puhuttelevia kohtia. Ja kieltämättä pitää tuntea hienoista ihailua Saarikosken kyvystä tehdä omasta elämästään eräänlainen kokonaistaideteos, vaikka harva meistä kai haluaisi hänen laillaan julkinen eläin olla. Aika harva kuitenkaan voisi julkaista kirjan, jossa ei ole mitään punaista lankaa, vaan lähinnä omia päänsisäisiä jorinoita, jotka saattavat etäisesti liittyä ympärillä olevaan maailmaan, kuvauksia omasta ruoanlaitto- ja siivouspuuhista sekä vessassa käymisestä, vieläpä siten, että lopputuloksena on hienoa ja ajatuksia herättävää kirjallisuutta. Melkomoinen metkuttaja se Pentti tuntui olevan.

Lue myös nämä:
Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
Heikki Turunen: Maalainen
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää

Marilyn Monroe on kiehtova hahmo. Mistä hänen vetovoimansa ja valokuvauksellisuutensa oikein tulee? Hänestä otettuja kuvia ja hänen elokuviaan katsoo intensiivisesti, keskittyen, koko ajan ymmällään siitä että mistä se viehätys viime kädessä johtuu. En ole keksinyt vastausta, mutta en ole ainoa: kuten Sarah Churchwell kirjassaan osuvasti kuvaa, Marilynin "arvoitusta" on yritetty intensiivisesti ratkaista 50-luvulta asti, ja tuntuu siltä että tahti senkun kiihtyy.

Churchwellin Marilyn-kirja on ollut pitkään mielessä, ja vihdoin oli aikaa siihen tarttua. Kaverini Riitta ehti teosta jo kehua. Kuluneen vuoden aikana olenkin ehtinyt harrastaa yhtä sun toista Marilyniin liittyvää: kävin Tampereella katsomassa erinomaisen Marilyn-musikaalin, Sari Siikander nimiroolissa, ja kesällä näin Lahjomattomien kuvauksista ja Bert Sternin "Viimeisen istunnon" kuvista kootun loistavan valokuvanäyttelyn. Erityisesti Sternin kuvat kiehtoivat. Miten kukaan voi olla niin käsittämättömän fotogeeninen kuin Marilyn Monroe oli? Churchwellin kirjassa annetaan yhden sortin vastaus asialle: erään anekdootin mukaan Marilyn totesi valokuvaajalle, joka ihmetteli hänen syttymistään kameralle, että "se on sama kuin jos tuhat kundia kävisi nussimassa ja eikä voisi tulla raskaaksi."

Muuten Churchwellin mainio kirja muistutti mieleeni ne opit, joita päähäni koetettiin takoa historianopintojen parissa Joensuun yliopistolla. Muista lähdekritiikki, käytä luotettavia lähteitä, kyseenalaista, älä usko silmittömästi mitä muualla kirjallisuudessa sanotaan. Churchwellin kirja on kriittistä lähilukua kaikesta siitä, mitä Marilynistä on viimeisten vuosikymmenien aikana kirjoitettu. Marilynin elämänvaiheet, elokuvaura, kuolemaan liittyvät huhut käydään läpi tarkasti ja eri näkökulmia peilaten. Perinteisessä elämäkerrassa kirjoittaja tyypillisesti epäselvissä kohdissa "valitsee puolensa", ottaa yhden näkökulman, jonka sitten perustelee lukijalle totuutena. Tämä näkyy Marilyn-kirjallisuudessa esimerkiksi siinä, että jotkut puhuvat hänen kuolemastaan murhana, jotkut itsemurhana, jotkut tahattomana yliannostuksena. Churchwell ei tarjoile totuuksia, vaan analysoi eri näkökulmien totuudellisuutta lähdekritiikin avulla. Lukija saa itse tehdä päätelmänsä.

Toinen, myös historiantutkimuksesta tuttu oppi, oli sen asian tajuaminen taas kerran, miten vähän voimme tietää "faktoja" menneistä tapahtumista tai toisten ihmisten elämästä. Marilyn on maailman kuuluisimpia naisia kautta aikojen, ja silti ei ole pystytty selvittämään kuka oli hänen isänsä. Ja hän oli kuitenkin syntynyt 1900-luvulla länsimaisessa valtiossa, jossa oli toimiva väestörekisterikäytäntö. Yksinomaan Marilynin nimestä ennen taiteilijanimen käyttöönottoa on valtavasti epäselvyyksiä.

Aiemmin olen lukenut Donald Spoton 1990-luvulla julkaistun Marilyn-elämäkerran, ja sekin saa runsaasti huomiota Churchwellin käsittelyssä. Muita keskeisiä teoksia, joita kirjassa analysoidaan, ovat Norman Mailerin kiistelty "romaanielämäkerta" 1970-luvulta sekä Anthony Summersin 1980-luvun elämäkerta. Mutta kirjallisuus- ja lähdeluettelo kirjan lopussa on monen sivun mittainen, ja analyysiin pääsevät niin Marilynin aviomiehen Arthur Millerin näytelmä Jälkeen syntiinlankeemuksen, jossa esiintyy kovasti Marilynin oloinen Maggie-hahmo, kuin Marilynistä tehdyt haastattelut 1950- ja 1960-lukujen aikakauslehdissä.

Välillä Churchwell intoutuu hieman ylisyvällisiin tulkintoihin, mutta noin yleisesti ottaen kirja on sujuvaa ja selkokielistä luettavaa. Myyttiä puretaan monelta kantilta: joskus Marilyn nähdään viattomana lapsinaisena, välillä rahvaanomaisena itsensä tyrkyttäjänä. Välillä häntä pidetään niin luonnollisena, ettei hän edes näyttele, esiintyy vain omana itsenään - toisinaan häntä syytetään valheellisesta teeskentelystä ja petollisuudesta. Analyysi laajenee välillä koskemaan koko länsimaista maailmankuvaa, universaaleja symboleja ja tarinoita sekä naistutkimuksen kaikkia osa-alueita: milloin nainen on objekti, milloin subjekti, miksi niin monessa tarinassa kaunotar kuolee rakkauden tähden, miten naisen seksuaalisuus määrittelee naisen ihmisenä ja miten se vaikuttaa ympäröivään maailmaan.

Kokonaisuutena Marilynin elämänkaaresta ja elokuvaurasta saa selkeän kokonaiskuvan. Ristiriitaiset tulkinnat ja teoriat, joita Marilynin elämästä liikkuu, käsitellään perusteellisesti ja lukija voi käyttää omaa harkintakykyään ja tehdä omat johtopäätöksensä siitä, mihin kannattaa uskoa. Erinomainen kirja.

Lue myös nämä:
Michelle Morgan: Marilyn Monroe - Private and Undisclosed
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings
Vladimir Nabokov: Lolita

Hilkka Ravilo: Älä itke äitini

Antikka.netin satoa oli tämäkin hyväkuntoinen kappale Hilkka Ravilon Älä itkeni äitini -kirjasta. Ravilon Atena-kustantamon alla julkaisemat kolme romaania (tämän lisäksi Mesimarjani, pulmuni, pääskyni sekä Yö yllä viljan) ovat graafiselta ulkoasultaan kovasti silmääni miellyttäviä. Nyt olisi Ravilon kuudesta kirjasta kolme omassa hyllyssä - täytyy jossain vaiheessa metsästää loputkin itselle, sen verran kovasti mieltynyt olen kirjailijan tyyliin.

Monta kertaa luetuissa kirjoissa on se hyvä puoli, että kun niitä rupeaa lukemaan jälleen kerran, voi nautiskella kirjasta kaikessa rauhassa eikä tarvitse hötkyillä. Ei sivujen hätäistä plaraamista juonen selviämisen toivossa, ei pään rapsuttelua henkilöhahmojen hahmottamisen kanssa, vaan tietää jo suurin piirtein miten homma etenee ja voi keskittyä mielenkiinnolla seuraamaan, miten kirjailija työnsä tekee, ei niinkään sitä, mitä hän tekee. Tällä lukemiskerralla ihmettelin, miksi olen kesällä Kuolleet lehdet -postauksessa arvioinut Älä itke äitini välityöksi. Eihän tämä ole sitä missään tapauksessa. Juoni kulkee kuin juna, henkilöhahmot ovat moniulotteisia, kiinnostavia ja uskottavasti rakennettuja, tyyli on eheä ja yhtenäinen ja ennen kaikkea Ravilon raadollinen, hurja, aggressiivinen ja raaka kerrontatapa pääsee täysiin oikeuksiinsa. Näissä kirjoissa paha saa palkkansa, nämä ovat Shakespearen ja antiikin draamojen sukua siinä mielessä, että ne vievät lukijan uimaan syviin vesiin ja kun pinnalle sukelletaan, kokee katharttisen puhdistumisen tunteen. Näin siitä huolimatta, ettei nyt liikuta kuningasdraamojen maailmassa, vaan tukevasti kiinni suomalaisessa yhteiskunnassa ja suomalaisessa arkielämässä.

Älä itke äitini tarjoaa monta teemaa: vanhan kunnon Oidipus-tarinan, lisäksi Ravilon perushahmon eli ikääntyvän ja kyynisen savolaisen työläisnaisen, ja aina ajankohtaisen kannanoton siihen, onko biologinen äiti automaattisesti lapselle paras kasvattaja. Ottaessaan kantaa naisen seksuaalikäyttäytymiseen historian ja nykypäivän valossa Ravilo liikkuu samoilla alueilla kuin Kaari Utrio: ammoisista ajoista asti naisen seksuaalisuus on määritellyt naisen ihmisyyden: jos teet mitä tahansa, mikä voidaan leimata epäsiveelliseksi, annat kohtalosi muiden käsiin, ja epäsiveelliseksi voidaan leimata ihan kaikki:

"Kihlauksensa purettuaan Laila oli päätynyt Helsinkiin. Kuusikymmenluvun Pohjois-Savossa kihloissa ollut nainen leimattiin huoraksi, vaikka se itse olisi kihlauksen purkanut. Laila oli ollut riehakkaan onnellinen vapaudestaan, mutta mitä sillä olisi Iisalmessa tehnyt.

Ympäröivällä maaseudulla kokonaiset perheet naulasivat sodan jälkeen rakennettujen asumustensa ovet kiinni ja lähtivät Ruotsiin. Kun Lailan joka tapauksessa oli seisottava elämänsä kaupan tiskin takana, mieluummin hän sen tekisi suuressa kaupungissa, jossa kukaan ei tulisi töllistelemään häntä vain siksi, että oli ollut kihloissa ja purkamalla kihlauksensa muuttunut huoraksi."

Tarinan pahis on varsin ravilomainen hahmo: ajattelemattoman, typerän ja vaiston varassa elävän itsekkään naisen perikuva, Miriam Tawast. Aivan yhtä läpeensä paha kuin Mesimarjani-kirjan rovasti tai Yö yllä viljan -kirjan Minna ei Miriam ole, hänellä on jopa inhimillisiäkin piirteitä, mutta vastenmielisellä käytöksellään hän pääsee kyllä edellämainittuja aika lähelle. Kauneushoitolaa johtava Miriam on nuoruudessaan ollut superjulkkis Suomessa ja pornotähti ulkomailla. Miriam on aistillinen ja rakastaa seksiä, mutta tunnetasolla hän on ollut jokseenkin kyvytön hoitamaan ihmissuhteitaan. Miriamia pitää henkisessä kuristusotteessa Anna, kauneushoitolan omistaja. Samaan soppaan heitetään vielä Lauri, nuoruutensa laitoksissa viettänyt, moneen kertaa hyväksikäytetty ja hylätty kolmekymppinen nuorimies, joka on työnteon sijaan keskittynyt vanhempien naisten siivellä elämiseen, rattopoikana. Laurin intohimo on ompelu, erityisesti applikoimalla toteutettuja koristetöitä ja vaatteita hän tekee taidolla.

Ravilolla on valtavan hieno dialogin ja draaman taju. Jo muutamalla ensimmäisellä sivulla lukijalle tehdään selväksi perusasetelmat ja tarina imaisee mukaansa. Minulle kävi pitkästä aikaa niin, etten voinut lopettaa lukemista alkuun päästyäni, vaan kirja piti lukea lähes kertaistumalla loppuun, vaikka siinä meni aamupuolelle yötä. Vahva kielellinen osaaminen näkyy niin taitavasti mallinnetussa savon murteessa kuin helsinkiläisittäin puhuvan nuorison töksäyttelyssä. Yhtä taitavaa, joskin karmivaa, on Ravilon silmille läväyttämät tilannekuvat kaltoin kohdellusta lapsesta, "perhe-elämästä" pahimmillaan. Vai mitä sanotte tästä:

"Suruunsako Laurin äiti oli juonut, koska oli umpikännissä aamupäivällä? Yllään sillä ei ollut kerrassaan mitään.

- Perkele, ämmä, se ihmetteli ovella, ja Anna teki elämänsä ensimmäisen rikoksen työntymällä väkisin sen ohi asuntoon. Sängyssä makasi alaston mies, jonka kalua piteli pieni poika, Annan puoli vuotta takaperin metsästä löytämä.

Lauri tunsi Annan, ryntäsi itkien takertumaan helmaan.

- Vien pojan jäätelölle, Anna sanoi.

- Vie vaikka vittuun, horjui pojan äiti. - Ittehän sen tänne toitte, mä sitä kaivannu.

- Huora saatana sieltä! karjui mies sängystä. - Vittu mä oon maksanu vitusta ja perkele mulle annetaan pikkupennun kouraa!"

Viime aikoina on jälleen lehtien palstoilla väitelty kiivaasti huostaanottojen oikeudellisuudesta tai vääryydestä, vanhempien oikeudesta biologisiin lapsiinsa, lapsettomien oikeudesta hedelmöityshoitoihin, sosiaaliviranomaisten toiminnasta lastensuojelutapauksissa. Näihin asioihin Hilkka Ravilo ottaa kantaa väkevällä, värikylläisellä ja puhuttelevalla tavalla. On se vaan hyvä kirjailija, ihan helevetin hyvä.

Lue myös nämä:
Reidar Palmgren: Jalat edellä
Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä
Marianne Backlén: Karma

Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona

"Ryssiä on kuin Raatteen tiellä. Nämä on vaan vähän virkeempiä", totesi eräs nimeltämainitsematon lähisukulaiseni Gostinyj Dvorin metroasemalla Pietarissa. Tässä kirjassa ei olla Raatteen tiellä, mutta melko lailla samankaltaisissa tunnelmissa: Lemetin suurmotissa talvisodassa.

Anatoli Gordijenkon Kuoleman divisioona alkaa pohjustustarinalla talvisodassa palvelleen politrukin päiväkirjasta, joka on säilynyt tallessa sodan ajoista asti ja jonka Karjalassa tv-toimittajana työskentelevä Gordijenko editoi julkaisukuntoon 2000-luvun alussa. En ota tässä sen enempää kantaa siihen, missä määrin kirja todella on autenttinen päiväkirja, missä määrin Gordijenkon tekstiä. Hemmetin uskottava se nimittäin joka tapauksessa on, ja kaikille Suomen sotahistoriasta kiinnostuneille taatusti antoisaa luettavaa.

Itseltäni ovat sotakirjat jääneet vähemmälle lukemiselle, ainoastaan Tuntematon sotilas taitaa olla ainoa sellainen puhdaspiirteinen sotaromaani, jonka olen lukenut. Joka tapauksessa sotaa kuvataan kirjallisuudessa universaalin kaavan mukaan, ajasta ja paikasta riippumatta. Sodan alkaessa miehet lähtevät rintamalle poikamaisen innostuksen vallassa, silmät kiiluen sankaruuden, kunnian ja isänmaan puolustamisen innossa. Sodan edetessä tapahtumat muuttuvat koko ajan absurdeimmiksi ja kamalammiksi: kaverit kuolevat ympäriltä ja sodan kunnia hälvenee koko ajan, kunnes lopulta sotiminen on pelkkää nälkää, pelkoa, kylmää, täitä, ripulia ja ahdistusta. Kuoleman divisioonakin noudattaa tätä kaavaa tyylipuhtaasti.

"Isänmaamme historiassa on sivu, josta ei saanut sanoa eikä kirjoittaa totuutta eikä edes mainita koko asiaa. Se on Suomen ja Neuvostoliiton sota, talvisota, vuosien 1939-1940 "vähäinen" sota, joka tuotti paljon surua neuvostoliittolaisille ja suomalaisille."

Näin alkaa kirja, ja lisäksi johdannossa kerrataan, että talvisota tosiaan on esimerkiksi venäläisessä taiteessa jokseenkin vaiettu aihe. Suuri Isänmaallinen Sota, tunnettu myös toisena maailmansotana, on lähes myyttinen käsite, mutta talvisotaa ei niinkään tunneta. Meille suomalaisillehan tilanne on toinen, ja siksi onkin erittäin mielenkiintoista lukea venäläisen politrukin muistiinpanoja. Tämäkin kirja on niitä teoksia, jotka ovat kiinnostavampia aiheensa kuin kaunokirjallisen tyylinsä vuoksi. Lisäksi suomennos noudattaa melko lailla venäläisen kirjallisuuden suomentamisen tyylipiirteitä, eli välillä venäläiset ilmaukset on käännetty suomeksi hieman hassun kuuloisesti. Harmi, ettei oma venäjän taitoni riitä kirjan lukemiseen alkukielellä. Mutta kyllä kirjasta käyvät mainiosti ilmi venäläisten vuolas, runollisuutta hipova keskustelutyyli, lisäksi politrukki Nikolai Ivanovitsh Klimovin tyyli on mukavaa luettavaa.

Lemetin mottiin joutuneen 18. jalkaväkidivisioonan sota etenee jokseenkin seuraavanlaisesti: lähdetään hyökkäämään Karjalan metsiin, mikä onkin esimerkiksi tankkien kannalta hankalaa: arolla jyrätään eteenpäin junan lailla, mutta kapeateisissä tai kokonaan tiettomissä metsiköissä liikkuminen ei meinaa edetä. Melko pian suomalaiset motittavat divisioonan, ja yhteydet muualle armeijaan katkeavat. Radiolla lähetetään läpi talven avunpyyntöjä ja viestejä esikunnalle, mutta apua tai irtautumislupaa ei kuulu. Ruoka- ja ammusvarastojen täydennykset ovat lentokoneiden pudottamien huoltokuormien varassa, ja lähes yhtä usein lastit putoavat suomalaisten puolelle eikä omaan leiriin. Tiedustelua ei päästä tekemään, varsinkaan siinä vaiheessa kun koko leiri on kierretty piikkilanka-aidalla ja lähimmät suomalaisten juoksuhaudat kulkevat 50-100 metrin päästä. Suomalaiset tarkka-ampujat napsivat sotilaita tasaiseen tahtiin, pommituksissa ja isommissa hyökkäyksissä kuolee kerralla enemmän. Motituksen loppuvaiheessa divisioonaa pommittavat erehdyksessä omatkin joukot, ironista kyllä vieläpä puna-armeijan juhlapäivänä. Lisäksi päälle rapsahtavat jo alkutalvesta tulipalopakkaset, jotka jatkuvat ja jatkuvat. Divisioonan varusteet ja vaatetus ovat monelta osin täysin sopimattomia pakkasiin, joten viimeisien kuukausien ajan kuolleisuus alkaa nousta yksinomaan kylmyyden ja ruuan puutteen vuoksi. Upseerit syövät hevoset, vangit nahkavyönsä ja pieksunsa, lopulta ruoaksi kelpaavat jo hevosensuolet tai jäätynyt hevosennahkakin. Mitenpä siinä sodit, kun nälkä on heikentänyt kunnon niin pahasti että pelkkä polttopuiden hakkaaminenkin alkaa olla ylivoimainen suoritus.

"Korsussa oli hirveä löyhkä. Iljettävä haju tuli kamiinalla seisovasta ämpäristä. Pioneerit olivat keittämässä hevosen suolia, jotka aina ennen heitettiin ensimmäisenä pois. Suolet oli kaiketi pesty huonosti - vedestä on kova pula. Suomalaiset tarkka-ampujat ovat kaataneet jo kymmenkunta miestä avannolle, josta otamme vettä."

Neuvostojärjestelmän vainoharhaisuus välittyy kirjasta hyvin esille. Politrukki Klimovkin joutuu upseerin kuulusteluun, missä hänen isänmaallisuuttaan epäillään:

"- Sen sijaan että kirjoittaisit syvän puoluehenkisiä ja meille tarpeellisia artikkeleita kaikkien sääntöjen mukaan, olet pannut pystyyn valkosuomalaisten vihollisten lentolehtiskokoelman! Tuputat massoille vihollisten propagandaa! Niinkö? Neuvostovaltaako vastaan haluat väkemme käännyttää? Mikset sano mitään? Pelkoko kielesi söi, vai mitä?

- Kaikki pitää paikkansa, tiedätte kaiken. Tuomio on jo valmis. Minä, vanhempi politrukki, sotakirjeenvaihtaja, olen vastavallankumouksellinen. Ja luutnantti Plattojev loikkari. ---

- Minä vartioin Isänmaan etua. Tiedän päiväkirjastasikin, senkin aika tulee - luetaan ja nauretaan."

Siinä upseeri oli väärässä, että päiväkirja naurattaisi. Itse asiassa koko päiväkirja on sellaista tekstiä, että sodan lopussa Klimov aivan aiheellisesti epäilee joutuvansa leirille, jos päiväkirja häneltä löydään ja luetaan. Vähäisemmätkin syyt riittivät - esimerkiksi yksin jätetyn divisioonan komentajien huhuttiin sodan loppuvaiheessa, kun divisioonan rippeet vihdoin saivat vetäytyä kohti omiaan, ampuneen itseensä. Muussa tapauksessa heidät olisi vedetty tilille huonosta johtamisesta ja leiritys tai kuolemantuomio olisi ollut kohtalona.

Erittäin mielenkiintoinen piirre kirjassa on siinä esiintyvät suomalaiset. Neuvostoarmeijassa kun taisteli varsin paljon joko suomalaisia tai suomensukuisia sotilaita - kansalaissodan jälkeen maahan paenneita kommunisteja ja heidän jälkeläisiään, Kanadasta muuttaneita kommunisteja, lisäksi karjalaisia, jotka puhuivat karjalaa tai suomea. Karjalan verinen historia näyttää taas monet kasvonsa - meille suomalaisille myyttinen Karjala on venäläisestä näkökulmasta vanhaa venäläistä aluetta, esimerkiksi Sortavalan kaupunki alunperin venäläinen. Muutakin tuttua kirjasta löytyy: Klimov haikailee usein saunan lämpöön lian, kylmyyden ja täiden keskeltä. Eräänlaista kulttuurinvaihtoa oli myös molemmilta rintamalinjoilta syydetty sotapropaganda: molemmat puolet houkuttelivat loikkareita omalle puolelleen, luvattiin yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Suomalaisten johtajista nimeltä tunnettiin ainakin Mannerheim ja Hägglund, ja muutenkin keskusteltiin suomalaisten tavoista ja ominaisuuksista.

Kirjan loppu erityisesti kertoo siitä, miltä sota yksittäisen ihmisen silmin näyttää. Sodat voivat olla maailmanhistorian mahtavimpia voimia, ne mullistavat talouden ja kulttuurin kehityssuunnat, määrittelevät kansallisuudet uusiksi, sanelevat väestönkasvun suunnan. Mutta motissa loukussa olevalle sotilaalle sota on sitä, että maataan kamiinan ääressä kun uloskaan ei voi astua, ja haaveillaan ruuasta. Motituksen viime vaiheella sotilaat puhuivat lähes yksinomaan ruuasta. Nälkä pyyhki mielestä kaiken muun, päivät täytettiin haaveilla ja tarinoilla ruuasta, muisteltiin hyviä aterioita, lempiruokia, kerrottiin reseptejä ja kehuttiin parhaita ravintoloita.

Kirjan henkilöt muistelevat myös Stalinin puhdistuksia. Huonolle armeijan johdolle löytyy hyvä selitys vuoden 1937 puhdistuksista. Kun kokeneet miehet teloitettiin, tilalle nostettiin nuoria, jopa kolmekymmentävuotiaita toimistoupseereja käytännön johtajiksi. Klimovinkin tekee usein mieli puhua suunsa puhtaaksi, mutta pelko kuulusteluista ja leirille joutumisesta hillitsee näitä haluja. Kahdenkeskisissä keskusteluissa henkilöt avautuvat hieman vapaammin. Stalinin karmea rautakoura näkyi ja tuntui jopa Karjalan korvissa, kaukana muista. Uhrattua divisioonaa ei juuri tunnettu: kun sotilaat kuuntelevat Leningradin ja Petroskoin radiolähetyksiä, ei niissä kerrota talvisodasta mitään. Sen sijaan Suomen puolelta lähetettävä radiopropaganda kuuluu kyllä hyvin.

Jonkun verran Klimov on kirjoittanut muistiin yksittäisiä katkelmia satunnaisesti kuulemistaan keskusteluista. Esimerkiksi Mannerheimista spekuloidaan tähän tapaan:

"- Se suomalaisten ylipäällikkö on kuulemma venäläinen. Mannerheimiksi kuuluvat tituleeraavan, ja käännettynä se tarkoittaa "raisu kasakka". On palvellut tsaarin ratsuväessä ja edennyt kenraaliksi. Ristejä on saanut koko hatullisen. Oli hillittömän rohkea. Että minkäkö takia? No siksi, kun on venäläinen, sehän on selvä...

- Hän kaveerasi tsaarin kanssa. Mutta sitten sattui haaveri. Hän on pitkä ja kauniskasvoinen. Tsaaritar iskikin häneen silmänsä. Hän oli saksalainen, ja niin oli Mannerheimkin. He kaakattivat omaa kieltään, ja vielä pimeissä käytävissä. Tsaari Nikolai ei ymmärtänyt heidän puhettaan ja ajoi Mannerheimin tiehensä. Tämäpä lähtikin Suomeen ja rupesi vihapäissään erottautumaan meistä, rakentamaan Mannerheim-linjaa.

- Yksi naapuridivisioonan kuljettaja, joka toi meille joulukuussa rehukauraa, sanoi, että siellä Mannerheim-linjalla on kokonaisia maanalaisia kaupunkeja. Joka paikassa salateräksellä tehtyjä panssarikupuja, ja maa päällystetty paksulla kumilla. Meidän ammukset putoavat ja kimpoavat siitä takaisin..."

Että tällainen leppoisa, mukava ja seesteinen kirja on Kuoleman divisioona. Sotahistoriasta kiinnostuneet tykkäävät kirjasta varmasti. Ja sopiipa kirja myös muistutukseksi suomalais-venäläisestä historiasta - yhteinen elämä rajanaapureina on ollut verinen ja raaka, mutta kumman paljon yhteisiäkin tekijöitä löytyy.

Lue myös nämä:
Väinö Linna: Sotaromaani
Onerva Hintikka - Kirsti Häppölä: Tuntematon emäntä
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja

Sotakirjallisuuden lomassa tuli tehtyä syrjähyppy tyttökirjallisuuden pariin: lappeenrantalaisessa ravintola Kolmessa lyhdyssä on erinomainen valikoima kirjoja asiakkaiden luettavaksi, ja tiistaina iltakaljalla tuli napattua käteen Tuntematon Selja. Lauantaina samaisessa baarissa pystyikin bändin kuuntelun ohella kätevästi lukemaan kirjan loppuun asti. :) Melkoista pikalukua siis, täydellä intensiteetillä en valitettavasti pystynyt kirjaan syventymään, mutta joka tapauksessa kirja oli tehokas nostalgiatrippi sekä virkistävä muistutus Selja-kirjojen viehättävästä maailmasta.

Ensimmäinen Selja-kirja on ilmestynyt vuonna 1955, ja veikkaisin, ettei ole montakaan suomalaista naista, joka ei olisi kirjoja lapsena ja nuorena lukenut. Ja kuten Anna-kirjojakin, näitäkin voi aivan hyvin ja jopa paremminkin lukea myös aikuisena. Itse asiassa aikuisena monet asiat ymmärtää paremmin, esimerkiksi minusta oli lapsena kauhean kummallista kun vaikkapa maitolitra maksoi kaupoissa sata markkaa kirjan mukaan. En tietenkään tajunnut rahan arvon muuttamisia. Selvästi näihinkin kirjoihin pitäisi lisätä alaviitteita ja tieteellisiä selityksiä, joilla taustoitettaisiin näitä asioita lukijoille. En myöskään lapsena hahmottanut kirjoissa esiintyvää oppikoulun luokkanumerointia, minullehan esimerkiksi seitsemäsluokkalaiset olivat 13-vuotiaita, kun taas oppikoulun seitsemäsluokkalainen lienee jo lähes täysi-ikäinen oppilas.

Tuntematon Selja on kirjan neljäs osa, eli sarjan päätösosa aina vuoteen 2001 asti, jolloin ilmestyi Seljalta maailman ääriin. Aiheesta kertoo mm. Hesari artikkelissaan. Nuorena Tuntematon Selja oli siis minulle se viimeinen osa, ja jostain syystä koin sen jotenkin ahdistavana. Neljästä Selja-kirjasta kaksi ensimmäistä oli mukavia ja kivoja, toinen osa oli mielestäni se kaikkein paras. Kolmas, Virva Seljan yksityisasia, tuntui ahdistavalta, mutta Tuntematon Selja suorastaan kamalalta. Myöhemmän iän uusintalukukierroksilta tuntui hieman vaikealta hahmottaa miksi näin on, mutta tunnemuisto on selvä ja voimakas. Ehkä Tuntemattoman Seljan perusasetelma, perheen kuopus Dodo kirjoittamassa isälleen ihailijakirjeitä salanimellä, tuntui jotenkin pelottavalta ja inhottavalta. Kirjassa Dodon murrosikäinen kasvu ja herääminen kohti aikuisuutta on muutenkin melko näkyvässä osassa. Kirjaa lukemattomille korostan, että näin aikuisena luettuna kirjan sävy on varsin lämmin, myötämielinen, sen kuvaama maailma täysin säädyllinen ja suorastaan sovinnainen, joten mitään realistista syytä sille, että joku pitäisi kirjaa pelottavana, ei ole. :) Mutta lapsen mielikuvitus ja tunne-elämä on toisenlainen kuin aikuisen. Toisaalta muistan myös, että lapsilukijana ihannoin kirjoissa sitä, että henkilöt pysyivät samanlaisina kirjoista toiseen eivätkä millään lailla ärsyttävästi muuttuneet tai kehittyneet, joten ehkä siitäkin tulee tuo vastenmielisyys tätä kirjaa kohtaan. Siksi esimerkiksi Anna-kirjojen viimeiset osat olivat lapsena minusta ärsyttäviä, kun Anna ei pysynytkään lapsena vaan kehtasi muuttua, aikuistua, saada omia lapsia.

Takaisin aiheeseen. Selja-kirjojen tapahtumat rakentuvat siis Tampereelle Seljan uusperheen ympärille. Perheeseen kuuluu kirjailijaisä Riku, neljä tytärtä - Kris, Margarita, Virva ja Dodo - sekä Rikun uusi vaimo Rea ja heidän kaksi pikkupoikaansa Aki ja Kai. Ollakseen kymmeniä vuosia vanhoja nuortenkirjoja ovat Selja-kirjat edelleen hämmästyttävän raikkaita, virkistäviä ja uskottavia. Kirjojen välittämä ajankuva on erittäin viehättävä ja kiinnostava. Vanhan ajan seurusteluetiketti kyläilyineen, koulunkäynti ja kouluhipat, opiskelujen aloittaminen ovat kaikki kiinnostavia piirteitä näissä kirjoissa. Lisäksi jokaiseen tyttöön on helppo samaistua (paitsi ehkä Margaritaan, joka on niin kaunis ja viehättävä, että häntä voi vain ihailla, ei niinkään samaistua). Runotyttö Virva ja pikku Dodo, joka tosiaan tässä kirjassa kokee 14-vuotiaan elämänmurroksen, sen sijaan ovat varsin sympaattisia ja helposti samaistuttavia.

Nämäkin "tyttökirjat" ovat sellaisia, jotka sopivat ihan kaikille - tytöille ja pojille, lapsille ja aikuisille. Myös muut lukemani Virtasen kirjat, kuten Joulukuusivarkaus ja Lintu pulpetissa, ovat varsin mukavaa luettavaa. Jos et näihin kirjoihin ole tutustunut, mars kirjastoon tahi kirjakauppaan luettavaa hakemaan.

Lue myös nämä:
Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni
Mary Marck: Luokan merkkihenkilöitä, Toverien kesken
Sari Peltoniemi: Hämärän renki

L.M. Montgomery: The Doctor's Sweetheart / Tiedän salaisuuden

Vaikka Wikipediaa mollataankin kopioinnista ja epäluotettavuudesta, niin kirjaharrastuksen parissa Wikipedia on monta kertaa osoittautunut kattavammaksi ja paremmaksi tietolähteeksi kuin esimerkiksi suomalaiset kustantajat. Suomenkielisen L.M. Montgomery -sivun alta löysin senkin tiedon, että onpa Montgomerylta suomennettu muitakin teoksia kuin nuo Mistress Pat -postauksessa luetellut. Karisto, joka suomensi myös Sinisen linnan, kääntää pläjäytti jo 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa ilmoille ne kaksi novellikokoelmaa, jotka englanniksikin julkaistiin 1970-luvulla. Toinen on Montgomeryn pojan kokoama The Road to Yesterday (Tie eiliseen) ja toinen Catherine McLayn toimittama The Doctor's Sweetheart (Tiedän salaisuuden). Eipä ole Karisto paljon näistä ääntä pitänyt saati uusintapainoksia ottanut, hohhoijaa. Tiedän salaisuuden löytyi Lappeenrannan kaupunginkirjaston Nuijamaan sivukirjaston uumenista, sain sen tilattua sieltä, mutta Tie eiliseen jäi saavuttamattomaksi.

Minulla oli loistava tilaisuus lukea rinnan sekä suomen- että englanninkielinen versio, sillä Amazonista tilaamani Montgomery-paketti tuli sopivasti samaan aikaan kuin suomennos kirjastosta. Englanninkielisen laitoksen alussa oli erinomainen McLayn toimittama esipuhe ja Montgomery-bibliografia, josta kävi ilmi mm. taustatietoa tuolle Kilmeny of the Orchardille. Kilmeny olikin kirjoitettu monta vuotta aiemmin kuin ensimmäiset Annat ja alunperin se oli julkaistu jatkokertomuksena eräässä sanomalehdessä. Tämä selittää jotain tyylillisestä eroavaisuudesta Annojen kanssa.

Montgomery-fani hyrähti tyytyväisyydestä, kun viime sunnuntain Hesarin kulttuuriosaston etusivulla Vilja-Tuulia Huotarinen puffasi Montgomeryn päiväkirjojen suomentamista. Pitänee uskoa että Suvi Ahola sittenkin pitää tonttinsa puhtaana Montgomeryn puolustamisen osalta. ;)

Vaan asiaan. Kokoelman novellit on julkaistu kanadalaisissa aikakauslehdissä aikavälillä 1899-1935. Annojen ja Runotyttöjen lukijoille formaatti itsessään on antoisa: kirjoittivathan molemmat sankarittaret kertomuksia lehtiin, ja nämä The Doctor's Sweetheart -kokoelmassa julkaistut novellit ovat juuri sellaisia kertomuksia. Kyllähän nykypäivän Suomessakin ainakin naistenlehdet kesäisin julkaisevat novelleja, mutta ilmeisesti sadan vuoden takaisessa Kanadassa kertomukset ja novellit olivat huomattavasti keskeisempää sisältöä lehdissä kuin nykyään. Löytyisiköhän aiheesta jotain kiinnostavaa tutkimusta?

Kirjaan on koottu 14 novellia, joiden aihepiiri ja tyyli vaihtelevat melko lailla. Pari novellia on kirjoitettu dramaattiseen ja hieman sentimentaaliseen sävyyn. Näitä onkin ajan hammas pahiten syönyt. Vaan huumori ei vanhene - suosikkitarinoitani oli mm. By Grace of Julius Caesar, jossa keski-ikäiset serkukset, leski ja vanhapiika, pakenevat pelottavaa koiraa talon katolle eivätkä pääse pois ennen kuin päättävät keskenään, kumpi suostuu menemään naimisiin koiran omistajan kanssa. Vanhapiikatematiikkaa käytetään muuallakin - itse 37-vuotiaana naimisiin mennyt Montgomery näyttäytyy näiden tarinoiden valossa suorastaan sinkkukirjallisuuden edelläkävijänä. Tarinassa The Bride is Waiting yliopistossa kieliä opettava 30-vuotias Susan joutuu pohtimaan, käykö avioliitto tutun ja turvallisen miehen kanssa sittenkin itsenäisen elämän edelle, ja Akin to Love -novellissa riuska ja itsellinen Josephine joutuu heltymään liikuttavan epäkäytännöllisen mutta romanttisen naapurin isännän edessä hieman epäromanttisella, mutta joka tapauksessa onnelliseen loppuun johtavalla tavalla. Tässäpä näyte edellämainitun Susanin tuntemuksista 30-vuotissyntymäpäivän koitettua:

"But even that reflection did not help her to forget that she was thirty. That fact kept bobbing up at every breathing spell. Thirty did sound so horribly much older than twenty-nine. And yet there was still so much of life ahead to be lived through somehow. Lived through as a drab teacher of Modern Languages to girls whose only use for any language, ancient or modern, seemed to be talking to and about boys. Susan was not often as unjust to the girls as that. But, she reflected darkly, the arrival of thirty did things to you."

Myös lapsuutta kuvaavat novellit ovat edelleen täysin ajassa kiinni ja osuvia. Montgomeryllä on ollut hämmästyttävä taito tavoittaa lapsen mielenliikkeet ja logiikka tavalla, joka taatusti palauttaa lukijan mieleen omat lapsuuskokemukset. I Know a Secret kuvaa todella osuvasti lapsen herkkäuskoisuutta ja mielikuvituksen mahtia. Tuntuu siltä, että jossain määrin novellit ovat olleet "käyttölukemista" siinä mielessä, että niissä käytetään useita Montgomeryn romaanituotannosta tuttuja aineksia, joko teemojen kertaamisena tai kenties ikään kuin "sparrausmielessä" kirjoitettuna. Tällaisia kohtauksia ovat esimerkiksi Jims-pojan sulkeminen pelottavaan huoneeseen rangaistusmielessä - samanlainen kohtaus löytyy Runotytöistä. Myös Julius Caesar -novellissa naiset käyvät keräämässä varoja kirkolle samaan tapaan kuin Emilia ja Ilse eräässä Runotyttö-kirjassa. Eipä tämä sinänsä haittaa, koska Montgomery ei koskaan kirjoita laiskasti tai aliarvioi lukijoitaan, vaan kaikki häneltä lukemani teksti on lämmöllä ja huolellisesti kirjoitettua.

Rinnakkain alkukielisen teoksen kanssa luettuna Marja Helanen-Ahtolan suomennos tuntui hieman mutkia oikovalta, vaikken olekaan pätevä arvioimaan käännösten osuvuutta. Minun mielestäni Montgomeryn tyyliä leimaa ennen kaikkea hienostuneisuus, englanninkielinen teksti tuntuu herkältä ja tarkalta. Suomennos välillä hieman kolhii nurkkia. Englantia osaaville suosittelen lämpimästi Montgomerya alkukielellä, mutta koska Montgomeryn tarinoille olisi taatusti paljon sellaisia suomalaisia lukijoita, jotka eivät englantia riittävän hyvin osaa, olisi edelleen paikallaan joko ottaa tästäkin kirjasta uusi painos tai sitten suomentaa teos uusiksi.

Taidan kohta olla huomaamattani melkoinen asiantuntija 1900-luvun alun provinsiaalisen Kanadan tapakulttuurin osalta, ihan vain tämän Montgomery-harrastuksen vuoksi. :P Sen verran kattavan kuvan kirjailija maalaa pikkukylien ja -kaupunkien sosiaalisista seurapiireistä, elämäntavoista ja ihmistyypeistä.

Montgomerya on tullut käsiteltyä paljon ja lupaan, että tulee jatkossakin - lukuvuoroaan kirjahyllyn virkaa väliaikaisesti toimittavassa pahvilaatikossa odottavat mm. Pat of Silver Bush ja Magic for Marigold. Niiden aika ei kuitenkaan ole ihan vielä, vaan ensi postauksessa pitäisi olla vuorossa jotain ihan muuta - nimittäin venäläistä sotakirjallisuutta.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Anne of Green Gables
Mary Marck: Vähän enemmän Eevasta
Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona

Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret

On kirjoja, joiden arvo ja merkitys on jossain muualla kuin niiden kaunokirjallisissa ansioissa. Egalian tyttäret kuuluu niihin: se on tyylipuhdas pamfletti, joka ilman aatteen paloa jäisi kovin vaatimattomaksi taideteokseksi. Nyt se on feminismin perusaapinen, herättelevä ja tietoisen osoitteleva kannanotto, joka pitäisi luetuttaa jokaisella Suomen koululuokalla.

Olen lukenut Egalian tyttäret ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten kaverini Tiinan suosituksesta. Kirja palasi hiljakkoin mieleeni, kenties siitä syystä että ryhdyin seuraamaan Selibaattipäiväkirjat-blogia, jonka pitäjä Minttu Hapuli osaa heitellä kärkeviä ja provosoivia kommentteja mies- ja naisasiasta. Kas keppanaa, Antikka.netistähän kirja löytyi, ja näkyypä siellä olevan tätä kirjoittaessa vielä toinenkin kappale jäljellä. Osta omasi pois kuleksimasta, alle kymmenellä eurolla tuonkin sai...

Gerd Brantenberg julkaisi kirjan alunperin norjaksi vuonna 1977, eli kirja on yhtä vanha kuin meikäläinenkin. Valitettavasti kirjan teemat eivät ole vähääkään vanhentuneita. Itse asiassa esimerkiksi viimeaikainen kotiäidit vs. uraäidit ja lapsettomat -mutapaini on kuin suoraan kirjan sivuilta:

"Lopulta päätettiin, että mäntäliike vaati isän lapsenhoitoajan lyhentämistä korkeintaan kaksivuotiseksi.

Vaatimus aiheutti vastalauseiden ryöpyn. Kaikkihan tiesivät, että isä oli lapsen paras hoitaja. "Sehän on empiirinen tosiasia", totesivat esimerkiksi Rauha Keltasen kannattajat. "Onko joku muka joskus kuullut lapsen itkevän äitiään?"

Kirja perustuu yksinkertaiseen, mutta äärimmäisen tehokkaaseen perusajatukseen: se kertoo yhteiskunnasta, jonka jäsenet edustavat kahta sukupuolta: emäntiä (naisia) ja mäntiä (miehiä). Perinteisessä perhemallissa männän rooliksi on nähty emännän turvakoksi pääseminen ja lasten ja kodin hoitaminen. Emännät käyvät aktiivisesti töissä kodin ulkopuolella ja enemmistö yritysjohtajista ja poliitikoista on emäntiä. Männän pyrkimys emäntien elämänalueelle saattaa herättää ihmetystä. Näin esimerkiksi Ruut-äiti kasvattaa nuorta poikaansa Leenatania, kun tämä haaveilee meriemännän ammatista. Miesmeriemännät kun ovat äärimmäisen harvinaisia:

"- Eivät kunnon männät halua merille.

- Niin mutta melkein kaikilla minun tuntemillani meriemännillä on lapsia.

- Se on eri asia. Äiti ei koskaan voi olla lapselle isä.

Leenatanin sisar alkoi nauraa räkättää. Hän oli puolitoista vuotta veljeään nuorempi ja kiusasi tätä jatkuvasti.

- Hahhaa! Ei kai mäntä voi ruveta meriemännäksi! Urosmeriemäntä! Voiko mikään kuulostaa typerämmältä?"

Naurattaako? Yhtä hassunhauskaa tekstiä on luvassa, kun seurataan esimerkiksi nuorten poitsuiden jännittynyttä menoa tanssiaisiin - kelpaavatko he kenellekään emännälle, ovatko he tarpeeksi kauniita. Tai miten käy, kun kaksi nuorta mäntää juttelee keskenään ravintolassa ja humalainen vanha akka tunkeutuu seuraan ja alkaa ehdotella pojille lääkkeeksi emäntävihaan kunnon seksiä. Miten nuorta poikaa pelottaa, kun hän joutuu kulkemaan pimeän metsän läpi, missä saattaa liikuskella tuntemattomia emäntiä isolla joukolla. Miten työlästä on hoitaa ehkäisyä, kun lääkkeiden sivuvaikutukset aiheuttavat kipuja tai muita ongelmia. Miten nuoren männän tärkein päämäärä on löytää emäntä, joka tarjoaisi hänelle isyysturvaa, niin että mäntä pääsisi hoitamaan omaa kotia ja lapsiaan. Aikaa ei ole loputtomiin, jos kukaan ei huoli niin männästä tulee jämäntä! Miten pikkupojan koulumatka muuttuu painajaiseksi, kun iso tyttö tönii hänet metsään missä näyttelee sukupuolielimiään ja uhoaa niiden voimalla.

Kirja äityy loppupuolella melko julistavaksi, mutta kaikkein tehokkain herättelykeino ainakin minun kohdallani oli Brantenbergin osoittama kielen ja kulttuuristen symbolien sukupuolittuneisuus. "Emo armias, naismuistiin ei kuningatarkunnan historiassa ole tällaista tapahtunut." Virkaemännät, tiede-emännät, liikennevalojen punaiset pikkuakat, kaikki kuulostavat ensi alkuun oudoilta, mutta pistävät miettimään, mitkä kaikki asiat ja termit todella ovat perusolettamukseltaan miehiä, jos niiden olettaminen naiseksi tuntuu niin kummalta. Ensin naurattaa, sitten mietityttää, sitten surettaa.

Heitänpä haasteen: mieti tuttavapiirisi pahin sovinisti ja pahin perinteisen naisen roolin vankina oleva nainen ja luetuta kirja heillä. Antaa taatusti ajattelemisen aihetta.

Muutamia hyviä puolia matriarkaatissa tuntuu olevan: äideillä maksetaan kunnon raskauskorvaukset ja synnytykset tapahtuvat synnytyspalatseissa. Vuoden suurin juhla on Suuri Kuukautisrieha, ja kuukautisten alkaminen on juhlan ja voiman hetkiä tytön elämässä. Pikkupojat taas oppivat jo nuorena häpeämään ulkonäköään, ruumiintoimintojaan ja kehitystään, kehittyipä sitten nuorena tai vanhana, kasvoipa isoksi tai pieneksi. Pojat ajelevat karvojaan, käyttävät kalukukkaroita ja kihartavat partaansa kelvatakseen emännille.

Gerd Brantenbergin nykyisistä kuulumisista koetin etsiä tietoa netistä, mutta löysin pääasiassa norjankielisiä sivuja, joista en juuri viisastunut. Tämä kirja kuitenkin on ehtaa tavaraa kenen tahansa luettavaksi: sen voi lukea joko naureskellen mäntien hassunkurisuudelle tai sitten voi etsiä yhtymäkohtia omaan elämäänsä ja ympäröivään todellisuuteen. Suosittelen lämpimästi.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi
Jude Deveraux: Ylämaan lumous

Jari Tervo: Ohrana

Jari Tervon kirjojen kanssa minulla on ollut intensiivinen, joskin aaltoileva suhde jo vuosikymmenen ajan. Ensikosketukseni Tervon proosaan sain vuonna 1995, jolloin näin Kajaanissa Kom-teatterin vierailunäytäntönä näytelmän Rikos ja rakkaus, joka oli dramatisoitu Tervon romaanista Pyhiesi yhteyteen. (Ihmettelin jo tuolloin miksi loistava alkuperäisnimi korvattiin kömpelöllä Rikoksella ja rakkaudella ja ihmettelen edelleen.) En muista luinko kirjan ennen näytelmän näkemistä vai toisinpäin, todennäköisesti kuitenkin vasta näytelmän jälkeen.

Pyhiesi yhteyteen olikin messevää herkkua ja teki minuun todella suuren vaikutuksen erittäin moniulotteisella suomen kielen käytöllä, erinomaisesti hallitulla vaihtuvan kertojanäkökulman käytöllä, virkistävällä aihepiirillä ja runoilijan kielikuvilla. Ei hyvän romaanin tarvitse olla sivistynyttä, pikkusievää ja sisäsiistiä, rovaniemeläisarki, lapin murre ja lähiöelämä tarjoavat erinomaisia aineksia hyvään kirjaan. Olisi tämä kirja Finlandia-palkinnon ansainnut, ehdokkaana oli mutta puisevalle Hannu Mäkelän Mestarille palkinto meni.

Seuraava muistikuva Tervon tuotannosta on kesältä 1996 tai 1997, jolloin kannoin kirjastosta Pohjan hovin. Makasin sohvalla, luin Pohjan hovia ja röhötin ääneen. Äiti ihmetteli mitä luin, tarttui kirjaan seuraavaksi itse ja vietti hänkin lukuajan sohvalla maaten ja ääneen nauraen. Seuraavaksi kirjaan tarttui isä, selaili sitä hieman ja totesi sitten puoliksi leikillään kieltävänsä minua lukemasta tällaista kirjaa. :) No myöhäistähän se siinä vaiheessa oli, ja Pohjan hovin hillittömän tajunnanvirran, sinne tänne risteilevän tarinan ja poukkoilevien anekdoottien pariin on tullut palattua monta kertaa. Ceylonin runkkaavat apinat naurattavat vieläkin. :)

Siat ja naudat on kahden edellisen kanssa samaa sarjaa, tuore, kielellisesti kekseliäs ja tavoitteellinen ja näkökulman puolesta iskevä ja kunnianhimoinen. Poliisin poikaakin symppasin, mutta myöhemmässä tuotannossa Tervo alkoi mielestäni toistaa itseään, ja alkuaikojen tuoreus vaihtui samojen kikkojen kierrättämiseen. Siksi vuonna 2004 hyviä kritiikkejä kerännyt Myyrä herätti mielenkiintoni. Pari edeltävää Tervon kirjaa oli jäänyt kokonaan lukematta, edellämainitun toiston ja leipääntymisen vuoksi. Myyrä nollasi nämä tuntemukset, se oli kuin tietokonepelissä hyppy seuraavalle levelille: jotain ihan uutta. Siinä Tervo survaisi isomman vaihteen päälle, jätti Rovaniemen rikollispiirit tai näennäisomaelämäkerralliset kirjailijashow't sikseen ja tarttui meheviin aiheisiin: Kekkoseen, suomettumiseen, Neuvostoliiton vankileireihin, sotienjälkeiseen sisäpolitiikkaan. Tykkäsin.

Tämän pitkän pohjustuksen jälkeen päästäänkin päivän epistolaan eli Helsingin pommituksia jatkosodan lopussa käsittelevään Ohranaan. Se on Myyrän kanssa samalla aaltopituudella, mutta tyyliltään karsitumpi. Vähemmän päähenkilöitä, vähemmän kertojia, vähemmän juonen sivupolkuja. Lehtiarvosteluissa tämä on taidettu nähdä järjestään hyvänä puolena, mutta minua ei olisi haitannut, vaikka kertojia olisi samanlainen runsaudensarvi kuin Myyrässäkin. Puoli kirjaa ehdin miettiä, että pidin Myyrästä enemmän, mutta sitten tapahtui jotain, mitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan: Tervo yllätti minut. Eikä millään juonenkiepautuksella vaan päähenkilön asenteella. Päähenkilö Attila Rahja osoittautui humaaniksi, myötäeläväksi, tuntevaksi ihmiseksi, ei kylmäksi kikkailijaksi, niinkuin turhan monta kertaa Tervon henkilöt ovat olleet. Kirjan jälkipuoliskolla olikin ihan uudenlainen pohjavire, mitä en muista missään Tervon kirjassa aiemmin olleen. Uusiutumista, hyvä!

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin vaikea päättää, mitä Tervon kirjat oikeastaan ovat. Ohranassa Korkeajännityksen aiheet yhdistyvät vakuuttavanoloiseen historialliseen taustatietoon. Hauska piirre on, ettei Tervo millään tavalla pyri esittämään dialogia ajanmukaisena. V. 1944 sotalesket, mummot ja poliisiviranomaiset kettuilevat ja pamiloivat ihan samalla tavalla, kuin rovaniemeläiset pikkurikolliset 1990-luvulla: henkilöstä riippumatta he puhuvat silkkaa tervoa, vuodattavat koukeroisia kielikuvia, maalaavat maailmaa sanallisesti. Historian oppituntina (tiedän, eihän romaaneista pidä historiaa opiskella) Ohrana on erittäin antoisa, kuten Myyräkin oli. Tällaisiako suomalaiset vakoilijat ja vastavakoilijat olivat? Näinkö toimivat desantit? Pelastiko "Janne Mutka" tosiaan Helsingin tuhoisimmilta pommituksilta ja sitä kautta koko Suomen itsenäisyyden? Oliko sotienjälkeinen sisäministeri pitkän linjan neuvostoagentti "Väinämöinen"?

Pisteet Tervolle siitä, että romaanillaan hän taatusti antaa sitkeää pureskeltavaa monelle pölyiselle ja kaikkitietävälle historiantietäjälle. Me muut saamme tuhdin annoksen uskottavasti elävöitettyä ajankuvaa ja siinä sivussa peruskäsityksen eräästä historian ajanjaksosta (juu, romaanit eivät ole historiantutkimusta, muistan edelleen...). Runoilijan taustansa Tervo on antanut ujostelematta näkyä koko prosaistin uransa aikana. Lennokkaat kielikuvat ottavat paikkansa niin vakoilu- kuin pommituskuvioidenkin aikana. Pidän myös Tervon tavasta aloittaa kohtaus ikäänkuin sisältä ulospäin, keskittymällä johonkin yksityiskohtaan ja siitä sitten pikkuhiljaa laajentamalla, niin että lukijalla menee hetki hokata, missä nyt mennään ja kenen kanssa. Parhaimmillaan näin syntyy erinomaista jälkeä.

Tervo on joko Suomen syvällisin viihdekirjailija tai sitten Suomen viihteellisin vakavasti otettava kirjailija. Tai sitten jotain ihan muuta. En osaa häntä lokeroida, ja kun nyt tässä blogissani olen metakoinut lokeroimista vastaan, ei minun taida tarvitakaan. Kyllä aika ja lukijakunta selvittävät, mihin kohtaan kansakunnan kaappia Tervon kirjallinen tuotanto viime kädessä asettuu.

EDIT: Tässä allaolevaan keskusteluun liittyvä lehtijuttu:

Lue myös nämä:
Jari Tervo: Myyrä
Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad, Kissa varjoisilta kujilta

Blacksad-sarjakuvan ensimmäinen osa ilmestyi tänä syksynä suomeksi, ja kas kummaa, kyllä suomeksi lukeminen oli sittenkin antoisampaa kuin espanjaksi. :) Tästä kulttuuriteosta kiitos kuuluu Arktinen Banaani -kustantamolle. Wikipediassa käsitellään varsin antoisasti ns. furry fandomia sekä antropomorfisuutta, joihin Blacksad molemmilta osin linkittyy.

Kuten oheisesta kuvasta varmasti välittyy, oli yksityisetsivä John Blacksadin dekkariseikkailu nautiskeltavaa luettavaa. Piirtäjä Guarnido herkuttelee perspektiiveillä, upeasävyisellä vesivärityksellä ja eläinhahmojen tyypillisten piirteiden mahdollistamalla fiilistelyllä. Eläinhahmoista käytiin varsin mielenkiintoista keskustelua Kvaak.fi -foorumilla aiheesta "miksi mieseläimet näyttävät eläimiltä ja naiseläimet ihmisiltä, joille on lisätty korvat ja nappinenä". Terkkuja siis Guarnidolle että piirtää suosiolla naishahmotkin eläimellisemmiksi.

Guarnido on vanha Disney-piirtäjä, mikä on kuvia katsellessa helppo uskoa. Blacksadista tykkäävät varmasti kaikki, jotka ovat lapsena (ja aikuisena) Disney-piirrettyjä fanittaneet. Vaikkei ns. aikuisten sarjakuvaa (tai taidesarjakuvaa, tai millä nimellä sitä nyt haluaakaan kutsua) ole aiemmin lukenut, on Blacksad taatusti helpommin lähestyttävää kuin keskiverto suomalaispiirtäjien angstiset omakustanteet. Juoni kun on tuttuakin tutumpi miljoonasta tv-sarjasta, elokuvasta tahi dekkarista: yksityisetsivän entinen tyttöystävä, filmitähtenä synnillisen loistokkaaseen elämään sujahtanut uhkeankaunis Natalia Wilford löydetään kuolleena, ja hänen kuolemansa jäljet johtavat sylttytehtaalle. Kovaotteinen ja tarvittaessa lain nurjallekin puolelle luikahtava Blacksad käy siis vaivojaan säästämättä ottamassa asiasta selon.

Merkillinen sekoitus kliseisen tuttua juonenkääntöä ja hillittömän upeaa vesiväritaidetta on siis kyseessä. Blacksad-sarjaa on jo julkaistu ainakin kolme osaa, ja toivon mukaan suomeksi saadaan tätä pian lisää.

Lue myös nämä:
Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad - Arctic Nation
Tapiiri 2/89
Javier de Isusi: Marcosin piippu