Hyvinä hetkinä, silloin kun asiat tuntuvat sujuvan ja onni on läsnä sillä tavalla vaivihkaa mutta silti väkevänä kuin se perhe-elämässä usein on, oma onnensa kannattaa välillä panna merkille. Perheestään saa olla ylpeä, niin luulen, sillä tässä tapauksessa on selvää, että ylpeys käy lankeemuksen edellä – tuskin kukaan kuvittelee että perheestään, perheenjäsenistään tai itsestään osana perhettä voisi olla yksinomaan ylpeä päivästä toiseen. Hyvän huomaaminen vahvistaa mieltä, jos tai kun vaikeampia aikoja tulee.Olen lukenut Juha Itkosen
kaksi ensimmäistä kirjaa vuonna 2006, mutta sen jälkeen en näytä hänen teoksiinsa tarttuneen. Olen kyllä mediasta seuraillut arvioita hänen kirjoistaan ja hänen kirjoittamiaan kolumneja muistan kyllä lukeneeni.
Teoriani perheestä herätti kuitenkin kiinnostukseni, olenhan itse elänyt jo useamman vuoden melkoisen intensiivistä perhe-elämää.
Minulla ja Itkosella on joitakin yhteisiä piirteitä, joista mainittakoon, että olemme syntyneet 1970-luvulla ja kummallakin on nykymittapuun mukaan monta lasta (Itkosella neljä, minulla kolme). Olemme kumpikin kasvaneet kolmilapsisen perheen esikoisina.
Oma teoriani perheestä
Ennen kirjaan menemistä haluan tiivistää omat käsitykseni perheestä. Muistan, että kun vauvakuume oli kovimmillaan ja ikää oli jo hyvinkin yli 30 vuotta, tuntui että ”kaikilla muilla” samanikäisillä naisilla oli jo lapsia. Sitten syntyvyyden suunta kääntyi laskuun ja nykyään tuntuu siltä, että näen ympärilläni todella paljon sekä lapsettomia että yksilapsisia perheitä. Kolmen lapsen perhe tuntuukin harvinaiselta.
Usein on tuntunut siltä, että naisen oletetaan saavan lapsia, mutta sitten ne lapset eivät saisi häiritä olemassaolollaan mitään eikä ketään. Lapset eivät saa rumentaa naisen ulkonäköä, huonontaa parisuhdetta, heikentää urakehitystä tai ystävyyssuhteita. Lapsista ei saa myöskään olla mitään haittaa isovanhemmille, työnantajalle, satunnaisille ohikulkijoille tai yhteiskunnalle. Missään muussa elämänvaiheessa en ole toistuvasti joutunut tuntemattomien ihmisten moittimaksi ja sättimäksi, mutta kun työnsin julkisilla paikoilla lastenvaunuja, sain aika usein kimppuuni jonkun, joka antoi minulle kiukkuista ja pyytämätöntä palautetta. Minua on syytetty mm. ”lasten rääkkäämisestä” tilanteessa, jossa vauva itki vaunuissa.
Lisäksi yhteiskunnassa on trendejä, jotka herkästi varjostavat lapsia saavan naisen ajatuksia ja asenteita. Vallalla on mm. menestyvän yksilön trendi. Menestyvä yksilö kehittää itseään, kuntoilee, verkostoituu, toteuttaa unelmiaan, asettaa tavoitteita, rikastuu, hoitaa itseään vaikkapa pilatestreenillä tai vihermehuilla. No, jos joudun käyttämään aikaani ja rahojani vaikkapa sopivan kokoisten välikausihaalarien etsimiseen, on se aika pois siitä, että voisin toteuttaa itseäni menestyvänä yksilönä.
Samaan aikaan äitimyytti ei ole kadonnut mihinkään, pikemminkin se on vain vahvistunut intensiivivanhemmuuden ihannoimisessa. Ihanneäiti tukee lapsensa yksilöllistä kasvua (yksilölliseksi menestyjäksi) ja tarjoaa hänelle oikeanlaisia virikkeitä, oikeanlaista ruokaa, oikeanlaisia harrastuksia jne… Tähänastisen kokemukseni perusteella sanoisin, että yhden lapsen kanssa voi ainakin kuvitella yltävänsä ihannevanhemman kriteereihin, mutta kun perheessä on kolme lyhyellä tai olemattomalla ikäerolla syntynyttä lasta, kokee paljon useammin epäonnistumisen kuin onnistumisen tunteita, jos vertaa itseään ihannevanhemman ideaaliin.
Niinpä olen ehtinyt kokea perhe-elämässä usein erilaisia mielipahan, pettymyksen, häpeän ja syyllisyyden tunteita. Miten voisin nähdä itseni ja perhe-elämäni enemmän positiivisessa kuin negatiivisessa valossa – onhan jo selvää, että en kykene täyttämään sen enempää menestyvän yksilön kuin ihannevanhemmankaan kriteerejä?
Samankaltaisia mietteitä Juha Itkosellakin vaikuttaa olevan.
Juha Itkosen Teoriani perheestä
Määrittelen Teoriani perheestä muodoltaan joko pitkäksi esseeksi tai sitten autofiktiiviseksi kaunokirjaksi. Itkonen kertoo itsestään ja läheisistään, mutta etäännytystä on mm. perheenjäsenten nimeämisessä lempinimillä. Minulle kirja oli virkistävä kuin iso annos lähdevettä. Taitavana, tarkkanäköisenä ja herkkätunteisena havainnoijana Itkonen onnistuu kertomaan paljon tärkeitä asioita siitä, millaista oli kasvaa aikuiseksi 1980- ja 1990-luvuilla ja siitä, millaista lasten vanhemmuus on nykyhetkellä. Ennen kaikkea Itkosen puheenvuoro on puolustuspuhe perheille ja perheellisyydelle: perhe ja perheenjäsenet tarjoavat onnen, ilon ja kasvun hetkiä. Vanhempana pääsee peilaamaan omaa lapsuuttaan ja omaa kasvuaan, kun yrittää kasvattaa omia jälkeläisiään muuttuneessa, mutta silti samankaltaisessa maailmassa.
Itkonen luo kirjassa itsestään kuvan tiedostavana modernina miehenä – hän pystyy havainnoimaan vaikka sukupuolirooleja ja niihin liittyviä oletuksia ja odotuksia. Hän tarkkailee itseään viedessään lapsiaan päiväkotiin tai matkoille, laittaessaan ruokaa tai siivotessaan. Yhtä lailla hän osaa peilata muistojaan poikana, joka ei täysin mahtunut kapeaan maskuliiniseen muottiin, vaan jossa oli herkkyyttä. Monet pohdinnat ovat sen verran suoria, että ne voisivat olla haavoittavia – mutta kenties juuri empatiakyvyn ansiosta vaikeatkin ajatukset ja tunteet kuulostavat kunnioittavilta.
Erittäin samastuttavaa kirjassa olivat perhe-elämän perusriitojen kuvaukset ja hallitun tai hallitsemattoman arkikaaoksen kuvaukset. Ja suorastaan rakastin sitä armahtavaa tapaa, jolla Itkonen sanoittaa perheestään iloitsemisen tärkeyden. Kyllä, arki voi olla paikoin väsyttävää ja välillä menee hermot. Siitä huolimatta voi iloita ja olla ylpeä siitä, miten hyviä tyyppejä omat lapset ovat, miten hienoa on olla puolisonsa kanssa yhdessä ja miten hyvät eväät omalta lapsuudenperheeltään on elämään saanut.
Itkonen purkaa yksilökeskeisyyden ihannetta ja esittää, että onnea, täyttymystä ja merkitystä voi löytää siitä, että keskittyy itsensä sijaan välillä muihin. Tämänkin allekirjoitan. Lapsuus on aikaa, jolloin pienet asiat ovat isoja, ja tuntuu että vaikkapa viedessäni lapsiani luistelemaan saatan saada aikaiseksi todella merkittäviä elämyksiä ja kokemuksia, niin suurta voi olla uutta oppivan lapsen ilo. Ja ellei joku – tässä tapauksessa minä – etsisi sopivia luistimia, teroituttaisi niitä, seuraisi sääennustuksia ja urheilukenttätiedotuksia, etsisi villasukkia ja kypäriä ja veisi lapsia luistinradalle – ei pieni kasvava ihminen saisi näin valtavia kokemuksia.
Lainasin kirjan kirjastosta ja lähes ahmaisin sen. Kirja sopii mainiosti myös lueskeltavaksi sieltä täältä. Ehkäpä täytyy hankkia tämä omaan hyllyyn, jotta voisin palata tulevaisuudessa kirjaan ja sen herättämiin ajatuksiin.
Tekstit
