Laila Hirvisaari: Grand Hotel

Grand Hotel on toinen Laila Hirvisaarelta lukemani kirja. Ensimmäinen oli Kruunupuisto, jonka luin kesällä. Kummankin kirjan luin Etelä-Saimaan juttua varten kulttuuritoimituksen aloitteesta. Ei ole muuten tullut Hirvisaaren (ent. Hietamies) kirjoihin tartuttua, ja voipi olla etten ihan äkkiä tartukaan.

Olen näitä "työn puolesta" lukemiani kirjoja kommentoinut tänne blogiin vaihtelevassa määrin, mutta tämän jälkilämpönä mielessä pyöri kumminkin sen verran paljon erilaisia ajatuksia, että pitää ne tänne vuodattaa. Olen historiallisista romaaneista tykännyt ala-asteikäisestä asti, olenpa sitä mieltä että historiallinen romaani on yksi itseäni eniten viehättävistä kirjallisuuden lajeista. Samassa paketissa saa viihdyttävän lukukokemuksen ja tietoa historiasta, joka minua on aina kiinnostunut. Siksi onkin suorastaan erikoista, etten ole ikinä ennen Hirvisaarta lukenut, vaikka niin ikään historiallisia romaaneja kirjoittavan Kaari Utrion kirjoja olen lukenut jo sieltä 12-vuotiaasta asti. Periytyyköhän tämäkin perheittäin? Jakautuvatkohan suomalaiset historiallisten romaanien lukijat Kaari Utrion puoluelaisiin ja Laila Hirvisaaren puoluelaisiin?

Sekä Kruunupuisto että Grand Hotel sijoittuvat varsin kiehtovaan ympäristöön, autonomian ajan lopulle. Grand Hotel tapahtuu pääosin Imatralla, kirjan alkupuoli sijoittuu Raja-Karjalan köyhiin kyliin ja Laatokalla kimaltavaan Valamon luostariin. Onkin oikeastaan tosi harmi, että Hirvisaaren kerronta on melko pitkäpiimäistä. Autonomian ajan loppu kun on ihan järjettömän kiehtovaa aikaa. Suomi Pietarin kyljessä, Pietarin suuri suomalaisvähemmistö, vanhan ajan elävä, värikäs Karjala, Venäjän suuriruhtinaat ja tsaariperhe, kytkökset Inkerinmaalle, Viroon ja muualle... Kyllä tämmöisestä lähtökohdasta saisi leivottua kasaan ihan mahtavia seikkailuja. Ihmeen vähän näitä mahdollisuuksia on suomalaisessa kaunokirjallisuudessa hyödynnetty. Hirvisaarella lienee paljonkin kirjoja, käsittääkseni ainakin Sonja-sarja, joka tähän aikaan sijoittu. Keitä muita on? Ei tule mieleen. Asuin itse yhden kesän Pietarissa ollessani siellä kesätöissä, ja varsinkin siitä asti - toki sitä ennenkin - tsaarillinen Pietari ja suomalaiskytkökset sinne ovat kiehtoneet mieltä. Ja entäs Venäjän vallankumous, kun loistelias tsaarin hovi murtui ja katosi bolsevismin hyökyaaltoon. Samassa rytäkässä Suomi sai itsenäisyyden. Mitä mahtavia taustoja kirjallisuudelle! Ostin pari vuotta sitten Max Engmanin kehutun tietoteoksen Pietarinsuomalaisia, mutta koska olen laiska lukemaan tietokirjoja, taisin päästä sivulle 5 ja siitä asti kirja on odottanut "sopivaa hetkeä" jatkamiseen.

Näitä aineksia Hirvisaari hyödyntää, mutta voi että kun teksti ei oikein meinaa saada lukijaansa, eli minua, vakuuttumaan. Kerronta on kovin ulkokohtaista. Tyyli on sellainen "hiljaa virtaa Don", eli asiat vain menevät eteenpäin ilman kovin ihmeellisiä juonen kehittelyjä. Kerrotaan vain ensin että tälle ihmiselle tapahtuu tätä ja tälle toiselle sitä. Edes kirjan lopussa oleva attentaattiyritys, kun terroristit yrittävät hyökätä Imatran Valtionhotellissa venäläisruhtinaita vastaan, ei saa kunnon jännityskipinää aikaiseksi, vaan sekin kerrotaan läpijuoksuna.

Lisäksi vähän ärsytti henkilöiden ulkokohtainen kuvailu sen sijaan, että henkilöistä olisi syntynyt eläviä ja uskottavia persoonia, joiden tunnetilat olisivat välittyneet lukijalle suoraan. Hirvisaari on kumminkin kirjoittanut kirjoja kymmeniä vuosia, voiko tämmöinen asia jäädä oppimatta? Tai ehkä olen nyt epäreilu, koska en tosiaan muita kirjoja häneltä ole lukenut paitsi nämä kaksi. Eli esimerkiksi päähenkilö Juliaa kuvaillaan tyyliin "hänen luonteensa oli napakka ja hän oli tosi äkäinen" ja sitten henkilö kumminkin käyttäytyy lauhkeasti kuin lammas eikä vihaisuus tule millään tavalla hänen käytöksestään ilmi. Kaari Utrion kirjoista pidän mm. siksi, että hänen kirjoissaan draama taatusti hyrskyää. Välillä kaikki on hyvin, sitten kohtaa pudotus ja henkilöhahmot joutuvat pahaan liemeen. Hirvisaari on melkoinen tasamaan tallaaja häneen verrattuna, asiat vain mennä jollottelevat eteenpäin.

Suorastaan sukupolvikysymykseksi nousee Hirvisaaren isänmaallisuus, siksi sitä kai pitää sanoa. Venäläiset ovat melkoisia pahiksia, ja päähenkilö Julia suhtautuu heihin jokseenkin nurjasti, vaikka hänen isänsä on venäläinen. Erityisesti venäläistäjäpapit Raja-Karjalassa ovat todella mustavalkoisia hahmoja. Yltiöinnokasta kotiseutuhenkeä lienee sekin, että Imatralle saapuvat ulkomaiset matkailijat ovat aivan häkellyksissään Imatran koskimaisemien vakuuttavuudesta, ihan kuin paljon matkailleet englantilaislordit tai venäläisruhtinaat eivät olisi nähneet mitään muita yhtä hienoja nähtävyyksiä ikinä. Samalla kertaa kirjassa on kumminkin mielenkiintoinen ilmiö, jonka nimeä en muista. Eli hierarkiassa seuraavaksi ylin on pahis, mutta sitä seuraava hyvis. Siis köyhä ja likainen venäläistämistä ajava ortodoksipappi on kamalan paha, mutta ylhäinen venäläisruhtinas Imatralla vieraillessaan jalo, ymmärtävä ja lempeä. Pahuus rajoittuu siis alempiin kansankerroksiin, vaikka samalla korostetaankin Imatran työväestön reippautta, topakkuutta ja hyvyyttä. Sama ilmiö löytyy vaikka Robin Hoodista: metsärosvona seikkaileva Robin Hood on hyvä, mutta himpun verran hierarkiassa häntä ylempänä olevan Nottinghamin sheriffi on paha. Nottinghamin sheriffin yläpuolella oleva kuningas Rikhard Leijonamieli on kuitenkin hyvä, vaikka periaatteessa hän on sheriffin puolella ja Robin Hoodia vastaan, mutta hyvyydessään ja jalomielisyydessään hän ymmärtää Robinin tarkoitusperät. Samalla lailla ylhäiset venäläiset Grand Hotelissa suhtautuvat kovin ymmärtäväisesti etnisiin suomalaisiin, mutta köyhemmät ja tavalliset venäläiset ovat kovin nurjamielisiä. Nuorempi polvi suhtautuu tämmöisiin asioihin mielestäni kansainvälisemmin ja avarammin, eikä suomalaisista ole pakko maalata urhoollista ja poikkeuksellisen jaloa sankarikansaa venäläisten puristuksessa, vaan pystytään hahmottamaan Suomen asema yleiseurooppalaista viitekehystä vasten.

Tässä lehteen kirjoittamani arvostelu. Aukeaa varmaan taas hieman omituisen kokoisena, nämä meikäläisen skannaukset tuppaavat olemaan aina vähän sinne päin. Taustoitanpa hieman, mikä oli lähtökohtani juttua kirjoittaessani:

1) Etelä-Saimaan lukualueella Hirvisaarella on taatusti paljon faneja ja innokkaita lukijoita. Mielestäni olisi lukijoiden vähättelyä tehdä klassinen temppu ja haukkua suosittu viihdekirjailija lyttyyn vain siksi, että "hän ei kirjoita taidetta". Näin luetun kirjailijan suosiolle on syynsä, ja ne ovat taatusti jossain muualla kuin siinä että "ei rahvas ymmärrä korkeakulttuuria". Halusin siis suhtautua arvostelussani lähtökohtaisesti kunnioittavasti ja ymmärtävästi Hirvisaaren kirjailijanuraan ja hänen suursuosioonsa lukijoiden keskuudessa.

2) Viihdekirjallisuutta, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan, arvioidaan lehdissä kai edelleen suhteessa vähemmän kuin "korkeakirjallisuutta", ja olen sitä mieltä, että viihde ansaitsee lähtökohdiltaan yhtä asialliset arviot kuin muutkin. Tässä aiheessa spesialisti on kirjailija Kirsti Ellilä, joka käsittelee aihetta usein Kirjailijan häiriöklinikka -blogissaan. Kirsti suhtautuu asiaan tulisieluisesti ja joskus hieman herkkänahkaisestikin.

3) Syksymmällä uutisoitiin, että Hirvisaari olisi kopioinut kirjaansa pitkiä pätkiä imatralaismiehen muistelmista. Aiheesta ei sen kummemmin uutisoitu enää laajemmalti, mutta halusin kustannustoimittajalta kommentit ja lähetin hänelle sähköpostia. En kysellyt sen kummemmin, missä kopioidut sivut kirjassa olisivat, vaan ajattelin että tunnistan ne varmaan tyylillisestä eroavaisuudesta, jos kerran muuttelematta ovat kirjaan laitetut. Tiesin että jakso sijaitsee kirjan loppupuolella, ja arvasinkin oikeaan, siinä vaiheessa kun niin pitkälle pääsin. Kyseessä on parin kolmen sivun pätkä ympäristön kuvailua ja taustatietoa, joka sinänsä on juonen kannalta täysin irrallinen. En kyllä ihan täysin ymmärrä, miksi pätkä kirjassa edes on, koska se ei tosiaan juonen kannalta mitenkään oleellinen ole. Onko tämä sitten plagiointia vaiko vain laiskaa lähteiden käyttöä? Huonoa lähteiden käyttöä se ainakin on.

Että tämmöistä. Nyt ei kai auta kuin ihmetellä, rupeanko lukemaan vaikka Sonja-sarjaa joskus Pietari-nostalgian nälässäni ja siedän mahdolliset tönkkösuolatut henkilöhahmot historiallisen ajanjakson vuoksi? Aihepiiri tosiaan olisi kiintoisa, mutta kirjoitustyyli ei näiden perusteella niin hirveästi napeksi.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö
Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi

Jude Deveraux: Ensimmäinen kosketus

Bloggaaja temmattiin Internetin syövereistä julkisuuden pyörteisiin! Otin Kirjamessuilla osaa "Kirjallisuuskritiikki verkossa" -paneelikeskusteluun, josta jutun kirjoittivat Uusi Suomi ja Keskisuomalainen. Lisäksi vastasin Juri Nummelinin hömpänlukukyselyyn, joten nimeni mainittiin myös Aamulehdessä.

"Hömppäaktivistina" sopiikin nyt esitellä Jude Deveraux'n tuorein suomennos Ensimmäinen kosketus. Gummerus on nostanut Deveraux-suomennosten laatua huomattavasti parinkymmenen vuoden takaisiin verrattuna: näissä uusissa on aina kovat kannet, tyylikäs taitto ja tasokas suomennos. Vanhimmat kirjastosta löytämäni Deveraux-suomennokset kun ovat lähinnä juosten kustuja: kömpelöä kieltä ja ilmeisesti myös lyhenneltyjä käännöksiä sekä kioskipokkarin ulkoasu. Ainakin vanha Merisissi/Kaappaaja on joskus osunut vastaan melko huonolaatuisena suomennoksena.

Mutta onpa Deverauxin tyyli muuttunut myös sisällöllisesti. Ensimmäisessä kosketuksessa päähenkilö ei ole mikään kultakiharaprinsessa, vaan 45-vuotias kustannustoimittaja Eden Palmer, jonka elämän suunnan määräsi raiskatuksi tuleminen 17-vuotiaana. Eden tuli raskaaksi ja kiihkouskovaiset vanhemmat ajoivat hänet pois luotaan. Turvapaikka löytyi pohjoiscarolinalaisesta pikkukylästä, syvän etelän historiallista hurmaa henkivästä elämänmenosta, vanhan rouva Farringtonin luota. Keski-ikäinen Eden yllättyy, kun saa kuulla vuosien poissaolon jälkeen perineensä Farringtonin kartanon.

Hömpässä saatetaan käsitellä vakavia aiheita - toki usein näennäisen pinnallisesti, mutta tähänkin kirjaan mahtuu raiskauksen lisäksi mm. pedofiili- ja uskontoasiaa. Kiinnostava on myös Edenin suhde 26-vuotiaaseen Melissa-tyttäreensä. Melissahan on sen ikäinen, että periaatteessa hänestä olisi pitänyt tehdä huikean loistelias ja romanttinen hömppäsaaga. Mutta Eden on hieman pettynyt, Melissan aviomies on vastenmielinen nahjus ja raskaana oleva Melissa roikkuu edelleen äidissään kiinni vaativana ja mankuvana kuin pikkulapsi.

Arundelin pikkukaupunkiin saapuminen onkin tervetullut irtiotto, Eden ajattelee että Melissa Stuart-miehineen saa nyt omaa rauhaa. Hän itse ei ainakaan sellaista Arundelista löydä, vaan joutuu temmatuksi action-dekkarin käänteitä saavaan seikkailuun. Kylän napamies Brad Granville tavoittelee Edenin seuraa oudon innokkaasti, ja pakkaa sotkee myös FBI-agentin tehtävissä Melissaa seuraava Jared McBride. Viehättävien miesten kanssa Eden joutuu ratkomaan visaista arvoitusta: miksi rikolliset tuntuvat olevan Edenin kannoilla, mitä kätkettyjä salaisuuksia Farringtonin kartanosta mahtaa löytyä ja kuka kaiken takana tuntuu olevankaan?

Kirja toimi erinomaisesti siinä tarkoituksessa, mihin sen lainasin: halusin päästä taas Deverauxin luomaan hyväntuuliseen ja viehättävään maailmaan, kokea kipakoiden ja huumorintajuisten sankarittarien edesottamuksia ja nautiskella Deverauxin kokoon keittämistä juonenkäänteistä. Joitakin melko ammottaviakin uskottavuusaukkoja dekkarikuvioissa oli jopa minun silmiini, mutta onneksi osaan melko hyvin olla välittämättä sellaisista.

Lue myös nämä:
Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerho
Marian Keyes: Anybody Out There?
Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä

Helvi Hämäläisen tuotantoa en ole koskaan ennen lukenut, mutta jo jonkin aikaa mielessäni ehti pyöriskellä hänen kirjoihinsa tarttuminen. Pontta sain, kun siellä täällä blogimaailmassa Hämäläistä on käsitelty, esimerkiksi Kirjatohtori on Säädyllisen murhenäytelmän lukenut. Hämäläisellähän on varsin mittava tuotanto, tosin julkisessa keskustelussa muistetaan mainita lähinnä tämä hänen pääteoksekseen kai laskettava Säädyllinen murhenäytelmä. Olen joskus vilkuillut telkkarista Kaisa Rastimon elokuvasovitusta, kirja herätti mielenkiinnon katsoa senkin uudestaan. Sen muistin, että Säädyllisessä murhenäytelmässä Hämäläinen aiheutti aikansa kirjallisen skandaalin, olihan hän häpeilemättä varastanut aiheen säätyläispariskunnasta, jossa tohtorismies hairahtuu naapurin palvelustytön kanssa siveettömille poluille, tuttaviensa elämästä. Esikuvina olivat professori Oiva Tuulio ja kirjailija Tyyni Tuulio, kuten Hesarin artikkeli aiheesta kertoo. Romaani on itsessään kuitenkin upea, ehjä kokonaisuus, joten uskoisin kirjailijan saaneen elävästä elämästä inspiraation ja kirjallisen tuotteensa hän muokkasi kokonaisuudeksi oman mielensä mukaisesti.

Hämäläisellä on tunnustettu asema suomalaisessa kirjallisessa kaanonissa, mutta ihmettelinpä luettuani, miksi häntä ei arvosteta vielä enemmän. Säädyllinen murhenäytelmä on erittäin hyvä romaani, aikalaisarvostelija Rafael Koskimiehen sanoin "vertailu tyylimielessä eurooppalaisiin aikalaisiin ei ole aiheetonta". Miksi Hämäläinen ei ole kansakunnan kaapin päällä Aleksis Kiven, Juhani Ahon, Väinö Linnan rinnalla, yksistään jo tämän romaaninsa perusteella? Onko naiseus liian helppo syy, vaikka tunnetusti herrojen nerokerhoon on taiteilijanaisen vaikeampi murtautua? Vai johtuisiko se siitä, että Säädyllinen murhenäytelmä ei kuvaa sitä perinteistä suomalaista taideideaalia, siis suo-kuokka-ja-Jussi-linjaa, jossa köyhimykset raatavat pelloillaan ja välillä juovat viinaa ja tappelevat. Herraviha istuu kansanluonteessamme syvällä, ja hienostuneen, kultturellin säätyläisperheen elämäntyyli on todellakin kuvaukseltaan enemmän eurooppalaista kuin suomalaiskansallista. Kirja ei myöskään kuvaa sotaa - vaikka kirjan tapahtumisaikana Euroopassa riehuu toinen maailmansota ja Suomi kokee talvisodan, eivät nämä nouse kirjassa etualalla, vaan ovat ikään kuin taustalla pyöriviä uutisotsikoita. Esimerkiksi Veijo Meren Manillaköysi paistattelee paljon tärkeämmän ja kirjallisesti merkittävämmän teoksen maineessa, mutta kyllä se on pelkkä heppoinen novellintekele tähän Säädylliseen murhenäytelmään verrattuna.

Nykylukijalle riemastuttavaa ja virkistävää on Hämäläisen paneutunut ja huolellinen kirjoitustyyli. 528 sivua kahden pariskunnan ja heidän läheistensä elämää hieman yli vuoden mittaisella aikavälillä, rauhallisia, kiireettömiä ympäristönkuvauksia ja tunnelmanluontia, kuitenkin siten, ettei teksti missään vaiheessa ala polkemaan paikallaan. Kuka tämmöisiä enää kirjoittaa? Hektinen nykypäivä pilkkoo kaiken yhä pienempiin paloihin, nopeammin syötäviin annoksiin - hyvänä esimerkkinä syksyn uutuuskirjoista Kari Hotakaisen Finnhits, joka käsittääkseni koostuu alle sadan sanan novelleista. Kiintoisa tyylilaji toki sekin, mutta minusta on mukava syödä välillä tuhtia ruisleipää voileipäkeksien hotkimisen sijaan.

Hämäläinen on visuaalinen kirjoittaja. Hänen tyylinsä on sellainen, että hän ikään kuin menee huoneen nurkkaan tai puutarhakuistille istumaan, katsoo kiireettä ympärilleen, tarkkailee, näkee ja ymmärtää kaiken, nuoruuden ja vanhuuden, naisen ja miehen ajatukset. Hän antaa katseensa kiertää, rekisteröi pienimmätkin yksityiskohdat osuvasti ja tarkasti - ja sitten hän räpäyttää silmiään ja näkee asiat sen jälkeen vielä tarkemmin. En ihmettele että hänen kirjastaan on aikanaan suututtu - se ei ole armoton, mutta se on rehellinen ja todellinen, ja sen vuoksi se vaikuttaa armottomalta, koska suora rehellisyys ei voi olla sievistelevää tai siloittelevaa. Lisäksi kirjailijalla on uskomaton ajallisen perspektiivin taju. Suosittelen tätä lukukokemusta kaikille, joita on joskus ahdistanut elämän hetkellisyyden ja ohimenevyyden tajuaminen - Hämäläinen näkee aikakausien rajat, ihmiselämän kauneuden ja katoavuuden, hän näkee yli oman aikansa, nuorten ihmisten tulevaisuuden kymmeniä vuosia eteenpäin ja keski-ikäisten ja vanhojen näkymättömät langat kymmeniä vuosia taaksepäin. Vuonna 1941 ilmestyneessä kirjassaan hän vaistoaa aikakausien rajun murroksen - tohtori Tauno Saarinen ja hänen Elisabet-vaimonsa edustavat vanhaa, henkisyyttä korostavaa aikakautta, heidän aikuisuuden kynnyksellä olevaa Pekka-poikaansa odottaa uusi, lihallisempi aika.

Taunon ja Elisabetin tarinan rinnalla kulkee Taunon sisaren Naimin kohtalo. Naimi on mennyt nuorena naimisiin Arturin kanssa, mutta miehensä loukkausten ja uskottomuuden vuoksi jätti tämän ja aloitti yksinäisen naisen elämän. Naimi kuvataan kahdenkymmenen vuoden yksinolon jälkeen kuin kokoon kuivuneena: hän on elämässä mukana vain puolittain, hän on vanhan intohimon polttama ja haavoittama, ulkoisestikin kuivunut ikään kuin kasaan. Vähäpätöisen tapahtuman vuoksi Naimi kuitenkin ottaa yhteyttä Arturiin ja palaa tämän luo, mutta avioliitto onkin kolmen kauppa Arturin äidin huvilalla, mustasukkaisen anopin silmien alla.

Tauno, Elisabet, Naimi ja Artur asettuvat akselille, jossa kuvataan seksuaalisen intohimon heräämistä ja merkitystä ihmiselämässä. Hämäläinen ilmaisee tosin nämä asiat erittäin runollisesti: kuivakka tohtori-Tauno pohtii "persoonattoman Eroksen" kosketusta hullaantuessaan kesähuvilalla naapurin palvelustyttöön. Akselin vasemmassa laidassa on Elisabet, joka edustaa oikeassa elämässä melko raivostuttavaa ihmistyyppiä: sievistelevää, silottelevaa, muottiin painavaa idyllin rakentajaa. Häntä ei ole ruumiillinen intohimo koskaan todella koskettanut, hänen avioliittonsa Taunon kanssa on lähinnä henkistä toveruutta. Tauno kokee, ettei ole koskaan kunnolla elänyt nuoruutta, ja hetket huvilan puutarhassa palvelijan kanssa ovat hänelle alkukantaisen kauneuden ja jumaluuden kokemista. Naimin avioliitto Arturin kanssa oli alkujaan rakkaudellinen ja intohimoinen, mutta kärsimys on polttanut hänet tuhkaksi. Artur taas on Elisabetin täydellinen vastakohta, itsekäs elostelija, jonka "vuode ei ole puhdas", joka tuntee kaikki viettelypelien kiemurat ja fyysiset nautinnot, mutta on kyvytön rakastamaan vaimoaan. Oikeastaan hän arvioi olevansa kyvytön rakastamaan ketään tai mitään, vain äitiään kohtaan hän tuntee sydämellistä hellyyttä.

Taunon seikkailut paratiisin puutarhassa ovat huikean runollista ja kiehtovaa luettavaa. Samoin Elisabet kaikessa teennäisyydessään, tiukassa halussaan pitää perheidylli sellaisena kuin hän itse haluaa, on kiehtova hahmo. Kummatkaan eivät ole yksiulotteisia henkilöitä: Elisabetin hyviä puolia ovat teennäisyyden alle painettu aito sydämellisyys ja huolehtivaisuus, ja Taunosta kasvaa kirjan loppupuolella minun silmiini kirjan sympaattisin henkilö. Hän kokee muuttuneensa, saaneensa jotain uutta elämäänsä. Hänen intohimonsa kohde kuvataan tietoisesti Taunon rajoitetun näkökulman kautta: "tyttö", jonka nimikin mainitaan kirjassa vain kerran, on Taunolle lihaksi tullut antiikin jumalatar, hulluksi tekevä olento varjoisine leukakuoppineen, ei elävä ja todellinen ihminen.

Naimin ja Arturin tarinasta olisi saanut melkeinpä oman romaaninsa, ja ehkä joku aiheissaan nuukaileva nykykirjailija olisi sellaisen tehnytkin. Hämäläinen onneksi kutoo heidänkin tarinansa kudelmaan mukaan. Yksi kirjan parhaista jaksoista on osa nimeltä Kilpailijattaret, jossa kuvataan Naimin, Arturin ja Arturin äidin talvista eloa äidin vanhalla huvilalla. Viehättävä, mutta hiukan jo vanhuutensa vuoksi henkistä tasapainoaan menettänyt äiti alkaa kokea Naimia kohtaan yhä voimakkaampaa mustasukkaisuutta, ja ryhtyy pelaamaan kieroja sosiaalisia pelejä saadakseen poikansa pois miniän ulottuvilta. Artur puolestaan kohtelee Naimia karmeasti. Suurin piirtein ensitapaamisella kahdenkymmenen vuoden erossaolon jälkeen Artur käy läpi mielessään virheet Naimin ulkonäössä ja suunnittelee tälle jopa kasvoleikkauksia, jotta kestäisi katsella vaimoaan. Huvilalla alkaa nöyryytys, joka alkaa sillä että Artur antaa huulipunan sivistyneelle ja sielullisesti uljaalle Naimille, ja vaatii tätä kohentamaan ulkonäköään. Minulle tuli mieleen tuon telkkarista tulleen Ozin jakso, jossa Vern Schillinger pakottaa Tobias Beecherin aina uusiin ja uusiin nöyryytyksin ja haluaa tämä pukeutuvan naiseksi, jotta kaikki näkisivät, mikä heidän sellinsä hierarkia on. Aivan samalla tavalla Schillingerkin kaiken aluksi antoi Tobiakselle huulipunan. Pieni ele, valtava merkitys.

Naimilla puuttuu rakkaudessa itsesuojeluvaisto täysin, ja eristäytyneellä huvilalla ei ole ketään antamassa hänelle tukeaan. Hän alistuu rakkauden nimessä yhä uusiin vaatimuksiin: värjäyttää hiuksensa ja kulmakarvansa, hankkii uusia pukuja, lisää puuteria ja huulipunaa pitkin päivää, käyttää räikeitä luomivärejä. Sinänsä tässä ei kai ole mitään sellaista, mitä suurin osa maapallon naisista ei päivittäin tekisi, mutta kuvaus henkistyneestä ja ulkonäöllisesti kaikessa rauhassa rapistuneesta Naimista tässä meikkipelleilyssä on karmeaa luettavaa.

"Hän liikkui nykyään huoneissa laahaavin askelin, tummansinisiksi värjätyt luomet puoliummessa, suu punaisena kuin korallinyöri, suuri nerokas otsa kokonaan nypittyjen kulmakarvojen tilalle maalattujen madaltamana, litteät kurttuiset kasvot kasvoveden, ihovoiteiden ja puuterin muodostaman naamion alla, poskipäät punattuina. Ja noiden leveiden luomien alta suuntautui hänen mieheensä nöyrä, hellä, arka katse, ei mielettömän narrimaisen keimailijattaren, vaan toivottoman rakastavan naisen. Raikkaan marunan ja laakerin tuoksun sijasta hänen olkapäänsä ja povensa tuoksuivat nykyään kuin kokotin äitelille, pistäville ja omituisille nesteille, joita hän hermostuneesti tuon tuostakin jostakin Arturin vastenmielisyyden ilmaukseksi tulkitsemastaan pienestä otsanrypistyksestä vaihtoi."

Kuvaus Arturin äidistä on ehkä hienoin vanhuskuvaus, mitä olen ikinä lukenut. Iäkäs leski tuntee jo ruumiissaan lähestyvän kuoleman, mutta haluaa silti nauttia elämän pienistä asioista. Viehättävän, älykkään, rakastavan naisen persoonallisuus vääristyy kalvavan vanhuuden myötä: hänestä tulee oikullinen, ilkeä, lähimmäisilleen joskus mahdoton kestää. Mutta sitten, kun hän tietää elävänsä viimeistä kesäänsä, hän haluaa ottaa siitä kaiken irti: kiertää puutarhassa ja joella hyvästelemässä kukkaset ja luonnon. Hämäläinen on ollut 34-vuotias julkaistessaan tämän kirjan. Mikä näkijän kyky hänellä oikein on ollut? Niin samaistuttavaa ja todentuntuista tekstiä sellaisen ihmisen pään sisältä, joka on paljon nähnyt ja "elämästä kyllänsä saanut", mutta jota silti riipaisee kauneuden tiedostaminen ja oman elämänsä ohimenevyyden tajuaminen. Olikohan Hämäläisen omassa vanhuudessa kauneudesta nauttiminen vielä myös mukana? Tämän artikkelin perusteella toivottavasti oli.

Tilasin Säädyllisen murhenäytelmän Antikka.netistä ja lukunautintoani lisäsi omalta osaltaan myös kirjan ulkoasu: kansipaperit ovat pieniä reunakulumia lukuunottamatta hyvin säilyneet ja kirjan vanhahtava fontti ja hieman kellastuneet sivut sopivan erinomaisesti 1930-luvun sivistyneistöperheen tunnelmaan. Divarikirjat ovat muutenkin tosi kiehtovia. Tämäkin, vuoden 1952 painos ja näin hyväkuntoinen. Onko joku käynyt ostamassa sen tuolloin 1950-luvulla, pitänyt vuosikymmeniä hyllyssään, mistä se on päätynyt divariin ehkä aivan hiljattain? Kumminkin, seuraavaa lukukertaa varten aion hankkia sellaisen painoksen, joka on ilmestynyt vuoden 1995 tai sen jälkeen. Kirjaa kun kuulemma leikeltiin raskaalla kädellä, ja alkuperäiseen asuun täydennetty versio näki tosiaan päivänvalon vasta reilut kymmenkunta vuotta sitten. Tähän kirjaan nimittäin tulen taatun varmasti palaamaan, ja odotan jo mielenkiinnolla, mitä uutta täydennetty laitos tarjoaa. Tällaisen painavan, intensiivisen romaanin uusintalukukierros voisi olla sopivimmillaan aikaisintaan 3-4 vuoden päästä. Optimaalisin hetki lukea tämä kirja voisi olla joululoma. Pitkiä, kiireettömiä päiviä, jolloin on suorastaan velvollisuus köllöttää huovan alla sohvannurkassa ja lukea kirjoja ja syödä suklaakonvehteja. Sitä paitsi silloin pitäisikin olla sellaista luettavaa, joka tarjoaa pureskeltavaa ja ajateltavaa päiväkausiksi, mieluummin kuin jotain minkä lukaisee nopeasti ja unohtaa melkein saman tien.

Jollakin tahdilla meinaan kyllä lukea Hämäläistä lisääkin, esimerkiksi tämä Raakileet-kirja tuntuisi kovasti kiinnostavalta. Ja pitäisiköhän uskaltaa lukea tuo Kadotettu puutarhakin, 1990-luvulla julki päässyt Säädyllisen murhenäytelmän jatko-osa?

Lue myös nämä:
Helvi Hämäläinen: Kadotettu puutarha
Juhani Aho: Yksin
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Alkuhuomio: tämä ei ole se kirja, jota pitää lukea pikkuhiljaa ja vähitellen, josta viimeksi mainitsin. Päinvastoin, tämä tuli luettua "välikirjana", koska minulla oli eilen tovi luppoaikaa ja menin tietenkin siksi aikaa kirjastoon katselemaan kirjoja. Palautettujen kirjojen hyllystä bongasin tämän. Olen joskus kauan kauan sitten lukenut tämän, silloin kun sen nimi vielä oli Kymmenen pientä neekeripoikaa. Tässä vuoden 2003 painoksessa oli mielenkiintoinen Jarmo Papinniemen esipuhe, joka valotti klassisen salapoliisidekkarin tyylisääntöjä. Kirja lähti vetämään hyvin, joten pitihän se lainata ja lukea illalla loppuun.

Tästä kirjan nimen muutoksestahan keskusteltiin taannoin Suomessakin: onko sopivaa, että tunnetun kirjan nimessä on sana "neekeri"? Olen tästä hieman kahtalaista mieltä. Tavallaan ymmärrän sen täysin, että neekeri on epäkorrekti sana - olisipa tosi idioottimaista mennä nimittämään vaikka Lola Odusogaa "neekerinaiseksi". Silti on paljon sanontoja, joissa sana on paikallaan, esimerkiksi John Lennonin loistava sanonta "Nainen on maailman neekeri". Ja mielestäni on hullua ruveta siivoamaan vanhaa suomen kieltä kirjoissa, koska onhan neekeri ollut aikanaan Suomessa ihan neutraali sana, silloin kun laajamittaista maahanmuuttoa ei ollut, eikä täällä asunut juuri ketään jota olisi päässyt neekeriksi nimittelemään.

Voisiko neekeri-sanaa verrata sanaan ryssä? Ryssiin suomalaisilla on ollut paljon enemmän kosketuspintaa historian aikana kuin neekereihin, ja eiköhän tuo ryssä-sana ole kovakoodattu suomalaisten kulttuuriseen muistiin, vaikka tätäkin termiä aika ajoin paheksutaan. No, enpä menisi itsekään ketään venäläistä päin naamaa ryssäksi sanomaan, mutta muissa yhteyksissä rupattelen kyllä ryssistä sujuvasti. Sillä kyllähän se niin on, että ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi.

Ehkä tällaiset sanat ovat hieman kuin kirosanat tai alatyyliset ilmaukset: on tilanteita, joissa niitä on äärimmäisen epäkorrektia käyttää, mutta myös toisia tilanteita, joihin ne sopivat kuin nenä päähän.

Noh, joka tapauksessa Kymmenen pientä neekeripoikaa oli minusta äärimmäisen osuva, tenhoava ja hyvä kirjan nimi. Eikä yksikään pelastunut on ihan ok sekin, mutta on huomattava, että kirjan sisällössä sanastoa ei ole mitenkään kirjoitettu uusiksi. Kansien välissä käytetään koko ajan termiä neekeri. Mutta olisi väärin mennä leimaamaan Agatha Christietä nykyaikaisin termein rasistiksi - eivätköhän aika lailla kaikki muutkin hänen aikansa yläluokkaiset englantilaisnaiset ole samalla lailla ajatelleet. Eli kaikki ovat olleet rasisteja, mutta Agatha Christie tuskin lienee mikään poikkeuksellisen rasistinen ollut. Kirjassa viitataan juutalaiseen sivuhenkilöön, jonka kohdalla korostetaan ovelaa kauppaälyä ja sitä, että juutalaista ei voi huiputtaa. Eräs kirjan henkilöistä taas on ollut sodassa Afrikassa, ja hänelle on itsestäänselvää, että alkuasukkaiden kuolema on vähempiarvoinen kuin eurooppalaisen upseerin kuolema. Onpa kirjassa selkeää sosiaalistakin eriarvoisuutta: kun palvelijapariskunnan toinen osapuoli kuolee, ei tämä mitenkään vapauta jäljelle jäänyttä palvelijaa pöydänkattamis- ja tarjoiluvelvollisuuksistaan, eikä sellaista kukaan häneltä odotakaan.

Asiaan. Olen lukenut kirjan joskus yläasteikäisenä, mutta selvää muistikuvaa juonesta ei enää ollut. Muistin, että juonessa on joku ovela kikka kolmonen, mikä oli ensikerralla (ehkä myös iästä johtuen) minulle täysi mysteeri ja luin erittäin kiinnostuneena ratkaisun. Nyt valitettavasti "arvasin" murhaajan hieman nopeammin, koska pohjatuntuma juonikuvioon kumminkin oli. Sinänsä kirja on erittäin sujuvasti etenevä, eikä syyttä ole yksi maailman tunnetuimmista dekkareista. Kirjassa kymmenen henkilöä kutsutaan lomanviettoon eristäytyneelle Neekerisaarelle, mutta heti ensimmäisenä iltana jokaista syytetään henkirikoksesta ja heidät uhataan tappaa. Jo samana iltana väkeä alkaa kuolla yksi toisensa perään. Joka kuoleman jälkeen yksi posliininen neekerinukke katoaa salaperäisesti keittiön pöydältä. Ongelmana vain on se, ettei saarella ole kymmenen vieraan lisäksi ketään ulkopuolista, joten väki alkaa syystäkin epäillä, että murhaaja on yksi heistä. Ja onpa Agatha tosiaan hieronut aivonystyröistään hienon dekkariarvoituksen. Tietysti hienoisia epäuskottavuuksia välillä ilmenee, mutta mitäs pienistä.

Ajankuva on toinen merkittävä syy Christien dekkareiden viehätykseen. Sotienvälinen Englanti, jossa nuoret naiset työskentelevät kotiopettajattarina ja sihteerikköinä ja vanhat neidit viettävät kesää täysihoitoloissa. Nuorukaiset kaahailevat urheiluautoilla ja harmaantuneet arvokkaat upseerit ovat nähneet ensimmäisen maailmansodan. Kello viisi juodaan teetä, vaikka mitkä murhaajat riehuisivat ympärillä, ja aamiaisella on aina paahtoleipää ja pekonia.

En ole ikinä ollut mikään dekkarien himolukija, vaikka toki niitäkin aika ajoin tulee lueskeltua. Christie oli kovassa suosiossa koulukavereitteni keskuudessa tuolloin yläasteaikana, ja varmasti muutkin parhaat Christien kirjat olisivat viihdyttävää luettavaa. Suurina annoksina peräkkäin luettuna dekkarit vaan rupeavat minun kohdallani menettämään tehoaan, varsinkin jos murhia tutkiva päähenkilö on sama. Rupeaa aina tuntumaan siltä, että ei kenenkään kohdalle voi osua noin monta kertaa peräkkäin nerokkaita ja kekseliäitä murhia. Missä ovat kaikki "Arska puukotti Reiskaa kännispäissään lauantaina ja tunnustaa maanantaina" rikokset näistä kirjoista? Aina on joku nähnyt vaivaa punoakseen hirvittävän hienoja juonikuvioita.

Lue myös nämä:
Outi Pakkanen: Kissa kuussa
Jane Stanton Hitchcock: Vaarallisia naisia
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Hilkka Ravilo: Kylmät kädet

Ravilon uusin on minulle aina odotettu tapaus. Tuoreimman Kylmät kädet -kirjan sain näppeihini heti tuoreeltaan lehtiarvostelua varten. Mukaansatempaavahan tämä uusinkin oli: luin puolet lauantai-iltana ja toisen puolen sunnuntaiaamuna.

Joissakin haastatteluissa ja noissa antologiateksteissään Ravilo on mielestäni kertonut olleensa nuorena naimisissa miehen kanssa, jossa puhkesi skitsofrenia. Tämä aihe on Kylmien käsien kantava teema: paperitehtaan ruokalassa työskentelevä Meeri on keski-iän ylittänyt nainen, joka muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan Tampereella, seurusteluaan ensimmäisen poikaystävä Reijon kanssa ja myöhempää avioliittoaan Timon kanssa. Meeri on kova lukemaan, ja se yhdisti häntä niin Reijon kuin Timonkin kanssa. Timon kanssa hän vain ei ole kauaakaan ehtinyt naimisissa olla, kun mustasukkaisuus alkaa miestä vaivata, ja syvenee paheneviksi harhoiksi ja kuvitelmiksi.

Ravilo ei kuitenkaan olisi Ravilo, jos tarina ihan näin yksioikoisesti etenisi. Aikatasoja on monia, ja tarinaa kerrotaan useista eri aikatasoista ja näkökulmista käsin. Nopeasti esitellään myös Meerin kasvattitytär Tanita, josta onnistutaan luomaan aika karmaiseva kuva - hän on pikkutytöstä asti ollut erityisen viehtynyt kuolemasta. Omaperäisiä ovat muutkin hahmot: Tanitan oikea äiti ja Timon sisko Lenita, joka ei vaivaudu menemään töihin, vaan elättää itsensä sijaissynnyttäjänä. Erittäin persoonallinen panostus äitiyskeskusteluun. Harhaisella Timolla puolestaan on sivusuhde Päivin kanssa, jonka vallitseva ominaisuus on mieletön, mutta erittäin asiallinen ja tunteeton seksinhimo. Päivi suunnittelee oman bordellin perustamista.

Timon näkökulmasta kerrottu jakso on kirjan paras ja ehein osuus. Lukija todella menee skitsofreenikon nahkoihin ja näkee kummastelematta kaikki todentuntuiset näyt niitä kyseenalaistamatta. Muissakin jaksoissa on paljon hyvää, mutta sellainen asia, joka pisti silmään tässä Ravilon seitsemännessä romaanissa, on tietty julistava sävy. Ravilollahan on aina ollut erittäin vahvat näkemykset siitä, miten asiat ovat ja miten niiden pitäisi olla, ja tämä on iso osa hänen kirjallista viehätysvoimaansa. Mutta tässä kirjassa henkilöt päästelevät välillä ulkoaopitun tuntuisia repliikkejä, julistavat kirjailijan mielipiteitä eivätkä omiaan. Luulen, että tämä on sellainen asia, johon isomman kustantamon hyvä kustannustoimittaja olisi osannut puuttua ja pyytää uudelleenkirjoitusta. Myllylahti on pieni kustantamo, jonka listoilla on Ravilon lisäksi mm. kiinnostava dekkaristi Tero Somppi (ks. arvioni Sompin uusimmasta), mutta ilmeisesti resursseja kustannustoimitukseen ei ole samalla lailla kuin isommilla kustantamoilla. Myllylahden kustantamilla Ravilon kirjoilla ja Atenan kustantamilla Ravilon kirjoilla olen havaitsevinani tiettyjä tyylieroja, johtuvatko ne tästä syystä vaiko kirjailijan luontaisesta kehityksestä, en tiedä. Toisaalta Ravilon esikoiskirja, mahtava Kuin kansanlaulu, oli pienenpienen Sahlgrenin kustannusliikkeen julkaisema, ja se on todella hyvä.

Kirjan loppupuolella eräs sivuhenkilö käsitteli lyhyesti taistolaisaikaa ei-taistolaisen näkökulmasta. Olisipa mukavaa, jos Ravilo tulevissa kirjoissaan purkaisi taistolaisajan kokemuksensa romaanin muotoon. Sellaisessa kirjassa olisi nielemistä yhdellä sun toisellakin, luulen ma.

Lue myös nämä:
Orvokki Autio: Pesärikko
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita
Raija Oranen: Isorintainen nainen

TV-sarja: Oz

Hähää. Päätin kirjoittaa tv-sarjasta, vaikkei se olekaan kirja. Eilen nimittäin tuli Neloselta viimeinen osa Ozia eli Kylmää rinkiä. Sarjaa alettiin näyttämään uusintana viime syksynä, ja kaikki jaksot näytettiin putkeen tässä vuoden aikana. Niinpä on tullut valvottua lähes joka maanantai yli puolilleöin Ozin takia. Oz on niin hyvä tv-sarja, että se on jo yhtä hyvä kuin romaani.

Eilinen jakso pisti muistamaan, että kylläpä ihmisen muisti voi vääristää. Olin nähnyt suuren osan Ozin jaksoista aiemminkin, loppupään jaksot ehkä pariinkin kertaan. Minulla oli erittäin voimakas ja selvä muistikuva, että viimeisen jakson viimeisessä kuvassa Vern Schillinger katsoo bussin ikkunasta aurinkoista ulkoilmaa, kun vankeja siirretään pois Ozista. Hämmästykseni oli suuri, kun näin ei ollutkaan. Sarjan lopussa nähtiin huikeasti Beecherin kosto, joka ei ollutkaan kosto - kuinka monta kertaa sarjan aikana me katsojat olemmekaan toivoneet Beecherin voittoa Schillingeristä, ja miltä lopputulos tuntuikaan? Sama myöhemmin, kun Beecherin ja Kellerin kohtalot risteävät viimeisen kerran.

Miksi tämä väkivaltainen, lohduton ja synkkä sarja on kiehtonut minua niin kovasti? Johtuuko se joka jakson lopussa laukeavasta katharsiksesta? Älyttömän hyvästä käsikirjoituksesta, joka ei aliarvioi katsojaa ja pidä häntä pellenään? Erinomaisista näyttelijöistä, moniulotteisista henkilöhahmoista? Vahvasta yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta? Roisista ja äärimmäisen mustasta huumorista?

Sarja alkaa, kun asianajaja Tobias Beecher tuomitaan rattijuopumuksesta ja hän joutuu Oswaldin vankilaan. Siellä psykologi Tim McManus on saanut vapaat kädet kokeilulleen: voidaanko vankeja kuntouttaa muutenkin kuin makuuttamalla näitä selleissään, voisiko hieman vapaampi yhteisöllisyys auttaa rikollisuudesta parantumisesta? No eipä tietenkään. Sarjan yksi toistuvista perusajatuksista on se, että paha synnyttää lisää pahaa. Ja että kun pahuuden keskellä yksikin paha ihminen yrittää hetken ajan pyrkiä hyvää, vetää hän sillä päälleen vain entistä enemmän pahaa. Rikos on kuin veteen heitetty kivi, siitä lähtevä laajeneva aaltoliike etenee kehän lailla yhä kauemmas.

Kaikkein karvaimmin tämän tulee huomaamaan Beecher, joka ei ole katujen kasvatti kuten useimmat muut vangit, vaan on elänyt jokseenkin suojattua keskiluokkaista elämää. Sarjan aikana hänen läheisensä joutuvat kärsimään Beecherin vankilakytkösten vuoksi. Beecher itse joutuu heti vankilaan tultuaan natsipaska Schillingerin raiskaamaksi ja hyväksikäyttämäksi ja ajautuu aiemman alkoholisminsa lisäksi huumekoukkuun. Beecherin raivoisa pudotus pohjaa kohti onkin yksi ensimmäisen ja toisen tuotantokauden perusjuonia. Schillinger alistaa Beecheriä karmeasti, mm. tatuoi kotitekoisilla välineillä hänen takapuoleensa hakaristin ja pakottaa hänet pukeutumaan naiseksi. Yksi sarjan huikeimmista, ellei huikein, kliimaksi koetaankin ensimmäisen tuotantokauden lopussa, missä Beecher kostaa Schillingerille viimeisen päälle jokseenkin raaoilla keinoilla. Vähemmästäkin ihminen nöyrtyy, vaikka kuinka olisi vankilan arjalaisjoukon johtaja.

Tim McManus puolestaan on varsinainen surullisen hahmon ritari: idealistinen maailmanparantaja, joka omassa elämässään on täysi törppö. Hän sekoilee kaikkien henkilökuntaan kuuluvien naisten kanssa ja erehtyy toistuvasti vankien hänelle kantamien ongelmien ratkaisussa. Hän aiheuttaa välillisesti useammalle ihmiselle onnettomuutta ja kuolemaa.

Yksi sarjan parhaimmista hahmoista on Adebisi. Onkohan rasistista sanoa, että hän on jo ulkonäkönsäkin puolesta erittäin pelottava hahmo: kaksimetrinen, lihaksikas, voimakkaat afrikkalaispiirteet ja hyvin tumma iho. Ja miten hitossa se typerä pieni huopahattu pysyi hänen kaljussa päässään... Telkkarissa ei ole hajunlähetystä, mutta useammin kuin kerran sarjassa viitattiin Adebisin peseytymättömyyteen ja pahaan hajuun. Pelkäsin ja ihailin Adebisia. Niin kyllä pelkäsin Schillingeriäkin, kerran näin jopa unta että Schillinger joukkoineen ajoi minua takaa... Adebisin karismaattisuus, arvaamattomuus, huumeidenkäyttö ja muiden vankien seksuaalinen hyväksikäyttö riistäytyi usein käsistä ja johti rähinöihin. (Oikeassa elämässä Adebisiä näyttelevä Adewale Akinnouye-Agbaje on kuulemma rauhaarakastava buddhalainen ja kasvissyöjä, joka puhuu korrektia lontoolaisenglantia ja on suorittanut yliopistollisen arvosanan oikeustieteissä. Ei mahda minkään, tämä hieman söi Adebisin uskottavuutta kun luin tämän jostain netistä.)

Adebisin saaga huipentuu kovaotteisen vankilanjohtaja Quernsin aikakaudella, tämä kun on antanut Adebisille melko lailla vapauksia, jos tämä pystyy hoitamaan kurinpidon sisäisesti. Huumeidenkäyttö ja orgiat johtavat Adebisin ja syvästi uskonnollisen muslimijohtaja Kareem Saidin kamppailuun, jonka jälkeen Said on muuttunut mies. Adebisin tekosista erityisesti jäi mieleen jäi Peter Schibettan raiskaus. Peter oli italiaanojohtaja Nino Schibettan poika, joka jäi vahvan isänsä varjoon. Ninon syrjäyttämisen jälkeen Peter yritti astua isänsä jalanjälkiä, mutta Adebisi kumppaneineen löi hänelle luun kurkkuun. Raiskatuksi tuleminen järkytti hänen henkistä tasapainoaan niin, että hän joutui pitkäksi aikaa psyykkiseen sairaalahoitoon.

Adebisi oli niin voimakas ja karismaattinen hahmo, että hänen jälkeensä taso väkisinkin hieman notkahti, koska Omar White ja Burr Redding eivät yrityksestä huolimatta pystyneet ikinä aivan samaan vaikutukseen. Hieman sama efekti tuli, kun Tobias Beecher rupesi hurjan heroiinikautensa jälkeen rauhoittumaan ja käyttäytymään hyvin. Tämä on toki sikäli selitettävissä, että sillä alettiin pohjustaa hänen ehdonalaisanomuksiaan, ehdonalaiseen pääsyään ja sen jälkeisiä tapahtumia.

Seksuaalisuus on Ozissa keskeisessä osassa, tosin melko vääristyneissä muodoissa. Siviilissä vain harva Ozin mies tunnustautuisi homoseksuaaliksi, mutta naisten puutteessa vangit käyttävät toisiaan hyväksi, joko raiskaten tai solmien löyhiä "vessasuhteita". Kaikkia tämä ei toki koske, esimerkiksi ovela irlantilaisselviytyjä Ryan O'Reily ei missään vaiheessa ole suhteessa toiseen mieheen. Jonkun verran koetaan myös aitoja rakkaustarinoita, esimerkiksi Tobias Beecher ja Chris Keller rakastuvat toisiinsa syvästi. Tämä suhde muuttuu kyllä myöhemmin monimutkaiseksi ja väkivaltaiseksi viha-rakkaussuhteeksi.

Suhde naisiin on herkkä ja haavoittuva. Monet vangeista ovat naimisissa, ja suhteen ylläpito on tuskallisen vaikeaa. Esimerkiksi Augustus Hill suree syvästi, kun hänen vaimonsa vaatii avioeroa. Myös kauniskasvoinen Miguel Alvarez koettaa pitää vaimostaan kiinni puhelinsoitoin. Muuta keinoa ei juuri ole. Vankilan tapaamishuoneeseen saapuu aika ajoin omaisia, joiden on kuitenkin välillä vaikea suhtautua rikollisiin läheisiinsä rakastavasti. Naissuhteet ovat myös vallankäytön keino: muita vankeja pyritään haavoittamaan lähettämällä tappajat tai raiskaajat heidän vaimojensa ja tyttöystäviensä perään.

Muita mieliinpainuvia hahmoja on runsaasti. Lapsen tasolle taantunut Cyril O'Reily, joka saa aika ajoin väkivaltaisia raivonpuuskia ja tappaa useita ihmisiä vankilassa. Korean sodasta asti vankilassa istunut Bob Rebadow, joka kuulee Jumalan puhuvan ja saa ennusmerkkeinä oikean lottorivin. Hänen ystävänsä Agamemnon Busmalis, joka on niin kaukana aggressiivisesta kovanaamasta kuin olla voi. Sekoava pikkunilkki Timmy Kirk, joka aiheuttaa paljon pahaa useammallekin tielleen osuneelle papille. Vankilan henkilökunta on usein vähintään yhtä rikollista kuin vangitkin. Hurjin hahmo on naisvartija Claire Howell, joka on sika naisekseen: hän hyväksikäyttää useita vankeja seksuaalisesti. Aina kysellään, että voiko miestä raiskata, mutta Ozissa tämä asetelma on kyllä onnistuttu provosoimaan äärimmilleen. Esimerkkinä kohtaus, jossa Claire hakkaa pampulla sairasta, oksentelevaa miesvankia ja vaatii seksiä.

Ozin jaksot ovat reilun tunnin mittaisia, joten niissä on tilaa kehitellä teemoja ja myös tempaista yllättäen ja hyvin vähäisellä pohjustuksella isoja käänteitä mukaan. Ensimmäinen tuotantokausi huipentui siihen, että pienestä rähinästä syttyi äkkiä laajamittainen, anarkistinen vankilakapina. Ja monen monta kertaa sydäntä kylmäsi, kun tapahtumia pohjustettiin varoittavalla tunnelmalla ja pienillä vihjeillä, esimerkiksi silloin kun Tim McManusin varomaton möläytys johti lahjakkaan, koripalloa pelaavan vartijan Dave Brassin haavoittumiseen. Ja vankilanjohtaja Leo Glynn, joka inhimillisine virheineenkin voitti katsojien sympatiat puolelleen.


Paras näyttelijä on mielestäni Vern Schillingeriä esittävä J.K. Simmons, johon myöhemmin olen törmännyt mm. Spider Man -elokuvien J. Jonah Jamesonina. Schillinger on yksi vastenmielisimmistä ja inhottavimmista henkilöhahmoista kautta tv:n historian - silti katsoja seuraa hänen touhujaan intensiivisesti aina, kun hän saa ruutuaikaa. Hänen johtamansa arjalaisten joukko on vankilan pelätyin jengi, ja Schillinger karmivin johtaja. Schillingerin heikkouden hetket kuvataan todella taitavasti - hänen nöyryytetty mielistelynsä valkomielisen pormestari Loewenin edessä ja samantapainen matelu, kun arjalaisten ylempi johtaja saapuu ohjeistamaan häntä vankilaan Robsonin tapauksessa. Robson oli pitkään Schillingerin kakkosmies, inhottava ja väkivaltainen sika, jolle arabitaustainen hammaslääkäri tekee källit. Robsonin oma joukko kääntyy häntä vastaan.

Kylläpä Ozista riittäisi juttua vaikka kuinka paljon ja pitkään, mutta enpä nyt taida tällä erää jatkaa tätä epäanalyyttista mutta ylistävää jaaritteluani tämän pitempään. Loistava sarja. Katsokaa.

Katso myös tämä:
TV-sarja: True Blood

Susanna Sievinen: Prinsessa ja puoli valtakuntaa

Susanna Sievisen kirjan sain kustantaja Etukenolta arvostelukappaleena blogia varten. Kiitos sinne!

Luin kirjan junassa Helsingistä palatessa, ja olihan tämä kirja ihan hauskaa luettavaa. Yleensä dissaan näitä julkkiskirjoja aika lujaa, ja luultavasti olisin jättänyt kirjan koskematta, jos se olisi ollut jotain tyyliin "Elämäni Jani Sievisen vaimona". Tämä kirja on kuitenkin oudosti kiehtonut mieltäni. Onhan siitä puhuttu lehdissä vuosia, ja sitä paitsi kirjassa selvästi on oma tavoite ja omia ajatuksia, se ei ole mikään puolivillainen kaunisteltu elämäkerta kolmekymppisestä eronneesta ex-missistä.

Ehkä yksi syy on siinä, että harvoin muistan kenenkään julkisuuskuvan romahtaneen niin nopeasti kuin Susanna Sievisen. Luen ahkerasti naistenlehtiä, ja varmaan vain muutama kuukausi ennen Sievisten avioeroa luin jostakin Susannan intensiivisen haastattelun, jossa hän kertoi miten ihanaa on olla perheellinen nainen, ettei tarvitse baareissa laukata miestä etsimässä. No eipä mennyt kuin puolisen vuotta, kun samainen rouva köllötteli maailman tuhnuisimmissa ja suttuisimmissa heinäpaalikuvissa kalsarisillaan. Noh, kyllä Matti Vanhasenkin julkisuuskuva romahti aika lujaa avioeron jälkeen. Ilmeisesti avioero on Suomessa kuitenkin edelleen pahempi stigma naiselle kuin miehelle. Vanhasta kun ei ole nettikeskusteluissa huoriteltu.

Kumminkin, toisin kuin lehtikirjoittelusta voisi päätellä, prinsessakirja ei ole seksiopas. Se on eräänlainen parisuhdeopas miehille. Kirjassa on omat lukunsa kodinhoidosta, lastenkasvatuksesta, romanttisesta huomiosta ja monesta muusta kohdasta. Samalla kirja on käyttäytymisopas naisille, jotka haluavat pitää itseään prinsessoina - tai Prinsessoina, sillä sana kirjoitetaan kirjassa järjestään isolla peellä. Itse taidan tässä yhteydessä pitäytyä kielioppisäännöissä sen verran, että kirjoitan prinsessan pienellä.

Nauraa hörötin kirjalle useissa kohdissa, tosin ehkä kirjoittajan mielestä väärissä kohdissa. Kirjasta jäi omituisen ristiriitainen kuva. Prinsessa vaikuttaa narsistiselta sisustusdiktaattorilta. Valitettavasti en itse taida olla prinsessa, pelkästään jo ammattini puolesta. Prinsessat kun toimivat eläin-, hoito- tai kauneusalalla tai lentoemäntinä. Tuoteasiantuntijan nimikettä en listasta löytänyt. Pitäisiköhän minun pyytää, että tittelistäni tehtäisiin tuoteprinsessa?

Tunsin myös voimakasta häpeää huonosta naiseudestani lukiessani ehostusohjeita: "Päivämeikki töihin tarvitsee jo kunnollisen meikkivoidepohjan, valokynää tummiin kohtiin, puuteria/aurinkopuuteria, poskipunaa, luomivärejä ainakin kahta sävyä, ripsiväriä, rajauskynää tai lineria, huultenrajauskynää, huulipunaa ja -kiiltoa." Minun työmeikkini pitää sisällään näistä yhden, eli meikkivoidetta laitan yleensä aamuisin ettei lärvi punoittaisi kovin pahasti. Joskus kyllä jätän senkin pois, jos en jaksa meikata. Tukkaan laitan hiusvahaa. Tosin senkin saatan joskus jättää pois. Joskus jätän molemmat pois yhtä aikaa! Taidanpa mennä saunan taakse ja ampua itseäni jalkaan.

En kyllä tiedä, onko kirjamakuni prinsessalle sopiva, sillä vaikka Susanna Sievinen ohjeistaa prinsessoja harrastusvalinnoissa, kirjoista ei puhuta. Kulttuuriharrastus rajoittuu tv:n ja elokuvien katseluun. Prinsessa suosii "tositapahtumiin perustuvia hyvin realistisia tv-ohjelmia/elokuvia, jotka todella voisivat olla totta". Tällaisia ovat esimerkiksi Titanic ja Braveheart!

Kirjan parisuhdeohjeista olen kahtalaista mieltä. Kirja sopii parhaiten naisille, jotka ovat sitä mieltä, että miestä pitää kouluttaa, määrätä ja vahtia kaikin tavoin. Jos naisen tavoitteena on muovata miehen käytös mieleisekseen, tästä kirjasta siihen varmasti saa ennennäkemättömän tehokkaita ohjeita. Toisaalta, jos joku mies ihan oikeasti tekisi kaikki asiat siten kuin kirja neuvoo, hän olisi taatusti unelmien kumppani. Tekisi kotitöistä oman osansa ja enemmän, pyytämättä ja tehokkaasti. Hieroisi, silittäisi, olisi välillä nöyrän totteleva ja välillä miehekkään määräilevä, huolehtisi hygieniastaan, olisi komea, antelias, varakas, siisti, lapsirakas, sanavalmis muttei koskaan epäkohtelias, muistaisi merkkipäivät, pukeutuisi tyylikkäästi, ei koskaan puhuisi armeija- tai autojutuista, ei kaahailisi, juopottelisi tai viettäisi liikaa aikaa kaverien kanssa. Kirja voisikin sopia hyvin häälahjaksi. Tulisipa testattua morsmaikun huumorintaju ja sulhasesta saattaisi sukeutua superaviomies vailla vertaa.

Häihin ylipäätään Sievinen antaa verrattomat ohjeet. "Kun hääpäivä on sovittu, seuraa vuoden mittainen järjestely. Tämä sinun [siis miehen, toim. huom.] kannattaa ottaa tosissasi ja jättäytyä vaikkapa harrastuksistasi pois seuraavan vuoden ajaksi ja antautua häähumuun. Kaikki tuon vuoden aikana liittyy häihin ja niiden totaaliseen onnistumiseen. Sinnepäin, vasemmalla kädellä tehdyt järjestelyt eivät kelpaa Prinsessalle. Kaiken täytyy olla täydellistä. - - - Sinun ei tarvitsekaan tehdä enää muuta kuin vastailla myötämielisesti kaikkiin esitettyihin kysymyksiin sekä pitää huolta häiden mahdollistamisesta rahallisesti. Voitte toki keskustella näennäisesti valinnoista, mutta todennäköisesti Prinsessa on jo pienestä pitäen barbie-leikeistä asti suunnitellut omia häitään - joten paljoakaan sinulla ei ole asiassa päätösvaltaa, kunhan muistat innostuneesti olla hengessä mukana kaikissa järjestelyvaiheissa. Se tarkoittaa osallistumista, ihastelemista ja pohtimista Prinsessasi kanssa häiden järjestelyyn kuuluvista vaihtoehdoista."

Sokerina pohjalla tämä: "Hääkaramellit Prinsessa haluaa värkätä kanssasi somiin paketteihinsa. Harjoittele sorminäppäryyttä tätä ikimuistoista askartelua varten."

Hauska piirre on prinsessojen sanasto. Vaikka prinsessat ovat ehdottoman suvaitsevaisia ja avarakatseisia, tietyissä sanonnoissa on outo häveliäisyys. Esimerkiksi kondomia pitää sanoa "juttulaitteeksi". Vessassa prinsessa käy "piipillä" ja "pööpillä". Mahtaako prinsessa koskaan käyttää sanontoja "Kusettaa niin että suussa maistuu" tai "Lähetkö paskalle kummiksi"? Prinsessan sukupuolielin on Sievisen mukaan nimeltään rasia. Tämä nauratti hieman esimerkiksi seuraavassa ohjeessa: "Pidä Prinsessan rintojen ja rasian välistä kolmiota erityishuomiossa." Noh, ehkä rasia on kumminkin prinsessamaisempi nimitys kuin vaikkapa römpsä, tuhvero tai viidakko.

Kirjan parasta antia olivat kuitenkin aidosti ja tarkoituksellisesti hauskat "Ei näin" osiot. Sievinen on ripotellut kirjaan runsaasti käytännön esimerkkejä, miten ei tule toimia naisen seurassa. Esimerkiksi: "Prinsessa on mennyt nukkumaan, ja ohjeistanut sinut syöttämään vauvan kahden tunnin päästä, kun vauva herää. Sinäpä päättelet siitä, että vauva nukkuu todella tarkasti kaksi tuntia ja lähdet kavereittesi luokse pelaamaan pleikkaria. Hetken päästä Prinsessa herää vauvan hysteeriseen itkuun ja lähtee epäuskoisena katsomaan, mitä kummaa te oikein puuhaatte. Kun Prinsessalle selviää ettet olekaan kotona, voit uskoa minkälaisen raivon se juuri synnyttäneessä naarasleijonassa saa aikaan... Se, ettei Prinsessa lupauksistasi huolimatta saanut nukkua rauhassa, ei ole mitään verrattuna siihen, että olet suorastaan hyljännyt lapsesi! Siinä on sitten aivan turha selitellä, että "sinähän sanoit että kahden tunnin päästä"."

Ei mahda minkään, näen sieluni silmin Jani Sievisen edellämainitussa tilanteessa. Tämä lienee tarkoituksellista. Lisäksi kirjan jälkisanoissa kiitetään Janin Esa-isää sovinististen malliesimerkkien antamisesta. Että terveisiä vaan sinnekin.

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Kalavale
Juha Numminen: Lähikuvassa Lenita Airisto
Marianne Backlén: Karma

L.M. Montgomery: Anne of the Island

Anne of the Island on Anna-sarjan kolmas osa, suomeksi Annan unelmavuodet. Kirjassa Anna vihdoin pääsee Redmondiin opiskelemaan ja valmistuu B.A:ksi, humanististen tieteiden kandidaatiksi. Tämä on tärkeä jakso Annan elämässä, mutta vielä enemmän kuin opiskelu häneen vaikuttaa elämänkokemuksen karttuminen.

Kirjassa Annaa kositaan noin viisi kertaa. Kosinnat eroavat jyrkästi siitä, mitä Anna on romanttisissa haaveissaan kuvitellut: välillä ne ovat koomisia, välillä tragikoomisia, välillä ahdistavia. Kosintojen raadollisuus symbolisoi Annan aikuistumista ylipäätään: romanttiset haihattelut vaihtuvat todellisuuspohjaisiin mielipiteisiin. Kokonaan Anna ei onneksi romantiikkaa unohda ikinä, eihän hän muuten olisi se ihana sankaritar jonkalaisena me lukijat hänet tunnemme.

Nuoruudenhaaveet huipentuvat, kun Anna tapaa komean, sankarillisen ja yltiöromanttisen Royal "Roy" Gardnerin. Tätä ennen hän on joutunut torjumaan lapsuudenystävänsä Gilbertin lemmenhaaveet ja on pettynyt, kun ystävyys Gilbertin kanssa ei ole enää entisellään. Mutta Roy näyttäytyy todellisena haaveitten prinssinä, ja sellaisena Anna häntä pitääkin, kunnes todellisuus tekee jälleen kerran vastaiskunsa.

Kirjassa kuvataan hienosti nuoren, parikymppisen naisen irtaantumista lapsuudestaan. Anna elää sellaista ikää, jossa ensi kertaa joutuu katsomaan taakseen ja huomaamaan, että jotain on jo jäänyt peruuttamattomasti taakse. Tätä kuvataan erityisesti Avonlean ystäväpiirin kautta: Anna, Diana, Jane Andrews ja Ruby Gillis ovat viettäneet vuosikausia lapsuudenystävien tiiviinä piirinä, mutta nyt asiat muuttuvat. Ruby sairastuu parantumattomasti ja kuolee, Diana menee naimisiin ja saa ensimmäisen lapsensa, Jane muuttaa länteen ja palaa sieltä rikkaan miehen morsiamena. Kirjan lopussa kuvataan, kuinka monien kosintojen jälkeen yksin jäänyt Anna tuntee jo pientä haikeuttakin tilanteen vuoksi. Mutta kirjan lopussahan onneksi on vihdoin se oikea, romanttinen kosinta, ja Gilbert ja Anna päätyvät vihdoin yhteen. ;)

Redmondin opiskelijaelämän ja -piirien kuvaaminen on kiintoisaa. Anna asuu yhdessä kolmen ystävättärensä, Priscillan, Stellan ja Philippan kanssa sievässä vuokratalossa. Taloutta hoitaa Jamesina-täti ja lemmikkikissojakin tietysti mahtuu mukaan. Muistelin vanhastaan, että Priscilla ja Stella jäävät oudon paljon taka-alalle. Etualalle nousee Philippa, joka onkin kiinnostava hahmo, ja Anna-sarjan naishahmoista aivan erilainen kuin kukaan aiemmin tavattu. Phil on rikkaasta säätyläisperheestä, kaunis, älykäs, sanavalmis ja lahjakas. Hän on elänyt turvattua elämää vilkkaana seurapiirikaunottarena, ja hänellä on itsevarmuutta, jonkalaista Avonlean tytöistä kukaan ei ole osoittanut. Kuitenkaan Phil ei ole ärsyttävä, vaan avomielinen, hyväsydäminen tyttö, josta kaikki pitävät.

Montgomery on jälleen kerran melkeinpä parhaimmillaan sivuhenkilöjen kuvauksissa. Pienet, värikkäät episodit Annan kohtaamista ihmisistä ovat elämänmakuisia ja mieliinpainuvia, vailla sievistelyä. Tällainen tapaus on nelikymppisen Janetin rakkaustarina. Hän on yhden kesän ajan Annan vuokraemäntänä Annan ollessa kesätöissä opettajana. Montgomeryllä on silmää ihmisluonteelle, ja tällaiset pienet kiehtovat tarinat maustavat Annan tarinaa todella mukavasti.

Pohdin jo Nonoon kirjoittamassani Montgomery-tekstissä, että Montgomeryn oman elämän ja hänen kirjojensa sankarittarien välillä on yksi ero. Niin Anna kuin runotyttö Emiliakin ja Silver Bushin Pat torjuvat useita kosintoja ja elävät ajan mittapuun mukaan huomiotaherättävän pitkään yksin. Myös Sinisen linnan Valancy elää yksin, mutta häntä ei kosita. Tarinan lopussa kuitenkin jostakin putkahtaa sopiva mies, lähes aina sankarittaren ihailema komea ja miellyttävä lapsuudenystävä kosimaan ja sankaritar purjehtii avioliiton satamaan. Valancy on poikkeus tässäkin, hänhän järjestää avioliittonsa itse. Lucy Maud Montgomery itsehän ehti myös kokea kihlauksia ja rakastumisia useampiakin, mutta hänen 36-vuotiaana solmimansa avioliitto oli elämäkertatietojen perusteella järkiavioliitto. Ehkä olisi kuitenkin ollut liian epäkirjallista ja lukijoiden pettämistä jättää Anna ilman Gilbertiään.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Anne of the Island
L.M. Montgomery: Mistress Pat
L.M. Montgomery: A Tangled Web

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

Utrion uutuuden luin lehden kirja-arviota varten. Muistelen, että kirjailija kertoi haastatteluissa aikovansa pitää vuonna 2006 sapattivuoden. Otaksun siis, että kirja on kirjoitettu tämän vuoden puolella, sillä kyllä sapattivuosi jossain näkyy, ja hyvänä. Utrio tuntuu kääntäneen ihan uuden vaihteen päälle tuotannossaan, niin kuin hänellä on kylläkin ollut tapana tehdä, välillä kerran kymmenessä vuodessa, välillä useammin. Sillä vaikka Ilkeät sisarpuoletkin sijoittuu 1800-luvun seurapiirielämään kuten pari edellistäkin teosta, Ruma kreivitär ja Saippuaprinsessa, eroaa se näistä tunnelmansa puolesta aika lailla. Kaksi edellistä olivat kepeitä, välipalamaisia "hilpeitä tapakomedioita", uutuudessa kepeyden alta löytyy aika paljon painavaa naisasiaa, yhteiskuntakritiikkiä, ihmisluonteen sarkastista arviointia, joka toki on aina ollut Utriolle tyypillistä.

Kirjassa kaksi vanhapiikasisarusta, Emilia ja Matilda Dalman, joutuvat elämänmuutoksen eteen, kun heidän äitinsä menee uusiin naimisiin ja leskeytyy lähes saman tien. Uusi isäpuolivainaa oli rikas mies, mutta kaupan päälle tuli myös tämän nuori tytär, hemmoteltu kaunotar Beata. Emilia on elellyt sukulaisten nurkissa Porissa, käytännössä palkattomana palvelijana, kuten köyhät, naimattomat sukulaisnaiset usein joutuivat tekemään. Matilda puolestaan pyrkii itselliseen elämään, hän toimi Turussa tyttökoulun opettajana. Turun palon jälkeen koko joukko suuntaan Helsinkiin, Matilda perustamaan omaa tyttökoulua, Emilia ihastuksensa, kirjanpainaja Larry Winterin perässä, Beata jallittamaan ylhäistä aviomiestä ja äiti-Dalman lähinnä tahdottomasti ajelehtien muiden mukana.

Hiljainen ja kirjoja rakastava Emilia (aloin pitämään hahmoa niin silmäniskuna runotyttö-Emilian kuin nuoren Utrion itsensä suuntaan) oli varsin sympaattinen sankaritar, mutta Matilda oli virkistävin naishahmo Utriolta aikoihin. Hän on vahvaluonteinen, määrätietoinen nainen, ja upea kaunotar mustine hiuksineen ja kreikkalaisine profiileineen. Mutta tässä kirjassa ei keskitytä hiuksien kiiltoon ja silmien säihkeeseen, vaan Matilda suhtautuu ulkonäköönsä ja sen herättämään ihastukseen melko välinpitämättömästi. Häntä ei avioliitto kiinnosta, varsinkin kun ajan lainsäädännön mukaan nainen joutuisi täysin miehen holhottavaksi, ei vähiten taloudellisessa mielessä. Hän haaveilee tyttöjen kasvattamisesta uudella tavalla: ei enää kuritusta nöyryyteen, typerään hihittelyyn, miesten metsästykseen ja hyödyttömiin seurapiiritapoihin vaan itsenäisyyttä, omaa ajattelua, itseluottamusta näiden tilalle. Ulkonäköään hän osaa tarvittaessa käyttää edukseen, kuten silloin kun pitää pehmittää vanhan ilkeän setä de Carnallin sydäntä, jotta tämä avaisi Dalmanin sisaruksille tietä Helsingin seurapiireissä. Mutta Matilda ei kirjan lopussakaan kohtaa perinteistä happy endiä miessankarin sylissä, hän päätyy tyytyväiseksi uranaiseksi.

Tässähän historiallisten romaanien viehätys yhdeltä osin piileekin: ne ovat allegorioita nyky-yhteiskunnasta. Kuinka lujasti tänäkin päivänä tapellaan, pitäisikö naisen olla perinteinen pullantuoksuinen kotiäiti ja tehdä tilaa miehen uralle, vai onko hänellä oikeus olla "kylmä, ilkeä, lapsensa hylkäävä" uraäiti, joka haluaa kouluttautua ja käydä töissä? Ilkeiden sisarpuolien aikaan jälkimmäinen oli hyvin vaikeaa, koska opiskelu ja työnteko oli kunnialliselle naiselle kerrassaan sopimatonta. Elinkeinoa harjoittava nainen, joita oli harvassa, joutui anomaan itsemääräämisoikeutta peräti Pietarista keisarilta saakka. Utrio herättelee näitä kysymyksiä hienovaraiseen tapaan. Hän kurmoottaa esimerkiksi Runebergia ja Snellmania. Nämä vilahtavat kohtauksessa, jossa Turussa iltateetä tarjoileva Matilda vastaanottaa molemmat miehet vieraakseen, sekä samaan aikaan myös erään Fredrika Tengströmin:

"- Tietenkin vaimo myöntää todeksi ja oikeaksi kaiken, mitä aviomies sanoo, eihän se merkitse mitään, intti teekuppinsa ääressä Pietarsaaren Runeberg, tämän kesän maisteri, jota Caspar hivenen kadehti, koska Runebergilla oli jonkinlaisen runoilijan maine. - Mutta se ei riitä: vaimon on sisimmässään myös ajateltava samoin kuin aviomies. - - -

Fredrika näytti onnettomalta kuin purskahtaisi juuri itkuun. Matilda sääli ystäväänsä. Kamreerinleski Tengström oli kasvattanut tyttärensä tavanomaiseen tapaan nöyräksi ja vaatimattomaksi. Kaunis ja lahjakas Fredrika piti itseään rumana ja vastenmielisenä. Fredrikan murhe sai Matildan inhoamaan syvästi itsensä alentamista, jota säännöllisesti vaadittiin nuorilta naisilta. Matilda ei aikonut alistua. Hän kasvattaisi joukoittain tyttöjä, jotka luottaisivat itseensä. Matilda ei halunnut, että viisas Fredrika ryhtyisi elämäntyökseen palvelemaan maisteria, joka suhtautuisi vaimoon tuskin kummemmin kuin koiraan."

Samoin turhamainen ja hömpähtävä sisarpuoli Beata joutuu kohtaamaan elämän karun todellisuuden. Hän iskee silmänsä edellisessä kohtauksessa mainittuun Caspariin, viehkeään nuorukaiseen, jolla valitettavasti on rasitteena velkainen perhe. Kun kihlapari menee selvittämään perintöään asiainhoitajan luo yhdessä Casparin isän kanssa, Beata tyrmistyy, kun isäukko alkaa nimetä kymmeniätuhansia omien velkojensa ja oman perheensä asioiden hoitoon. Beatalla ei ole asiaan nokan koputtamista, koska naimisiin mennessään aviomiehestä tulee hänen holhoojansa, joka päättää hänenkin rahoistaan, ja jos aviomies tottelee isäänsä, ei asialle mahda mitään. Beata ratkaisee tilanteen purkamalla kosinnan. Hän pitää mieluummin omaisuutensa itse, vaikka Matilda varoittaa, että vanhanapiikana hän joutuu koko ajan kulkemaan sosiaalisen nokkimajärjestyksen hännillä.

Sisaruksista ainoa, jolle romanttinen happyend koittaa miehen vahvoilla käsivarsilla, on Emilia, mutta hän sen ansaitsee sympaattisen Larryn kanssa. Ainahan Utrio on kuvannut silmänpalvontaa ja rikkauden edessä matelemista, mutta tässä kirjassa näkyvät jotenkin aiempaa selvemmin, miksi sellaista on esiintynyt. Kun ihmisen, varsinkin naisen, elintaso on riippunut melko pitkälti sattumasta - syntyykö rikkaaseen perheeseen, saako varakkaan aviopuolison - on elintason kohentaminen jäänyt täysin sosiaalisten pelien pelaamiseen varaan. Kohteliaisuussäännöillä kuorrutettu taistelutanner on pakottanut ihmiset mielistelemään sukulaisiaan, sumplimaan naimakaupat kukkaron eikä sydämen mukaan. Rehellisen työn tekeminen on ollut kiellettyä ja häpeällistä useiden ihmisryhmien kohdalla. Aina marmatetaan, kuinka nykyajassa ihmiset ovat ahneita rahan perässä juoksijoita, mutta eipä nykysysteemissä mitään valittamista ole tässä suhteessa vanhaan hyvään aikaan verrattuna. Kuka tahansa voi tarvittaessa elättää itsensä omalla työllään, sen sijaan että joutuisi pelaamaan kiemuraista peliä sukulaisten ja tuttavien kanssa.

Utrio on useissa yhteydessä kutsunut itseään feministiksi, ja täytyy sanoa, että loistavan taktiikan hän on näiden asioiden eteenpäin viemiseksi valinnut. Eiköhän Ilkeitä sisarpuolia tulla ostamaan joukoittain syntymäpäivä- ja joululahjaksi tänäkin vuonna, ja muutenkin. Kirja keikkuu jo nyt myyntilistojen ykkösenä. Moni voi naureskella "akkojen hömpälle", vielä useampi lukee kirjaa romantiikannälkäänsä ja viihtyäkseen, ja siihenkin tarkoitukseen kirja sopii oivasti. Mutta pinnan alla kulkevat teemat naisen itsemääräämisoikeudesta ja lainsäädännön ja asennekasvatuksen vaikutuksesta tasa-arvoon vaikuttavat taatusti niihinkin lukijoihin, jotka eivät niihin yhtä tietoisesti huomiota kiinnitä.

Laskeskelin tuossa, että olen lukenut Utrion kirjoja 17 vuotta. Siirtymän kirjaston lastenosastolta aikuistenosastolle aloitin muistaakseni juuri tuossa 12 vuoden iässä, ja Utrioita aloitin silloin lukemaan. Mitä muuta luin sen ikäisenä? Varmasti erilaiset hevos-, koira- ja tyttökirjasarjat Tiinan ja Lotan tyyliin ovat edelleen olleet kovaa valuuttaa. David Eddingsin fantasiakirjoja luin myös innoissani, vaikka näin jälkikäteen ne ovatkin olleet juuri tätä pitkästyttävää "ratsastetaan ja syödään puuroa 500 sivun ajan". Historiallisia romaaneja, "hömppää", aloitin lukemaan juuri noihin aikoihin. Utrion lisäksi hänen tieteellisesti vähäarvoisemmat kollegansa olivat ahkerasti lukulistoilla. En muista kaikkien kirjojen nimiä, mutta niitä yhdisti aina kansikuva, jossa kurvikas kaunotar oli uljaan miehen syleilyssä. Sankarittarella oli poikkeuksetta jokin eksoottinen, kaunis nimi, Shanna esimerkiksi, ja hänen vihreitä/sinisiä silmiään ja kullankeltaisia/leimuavanpunaisia/korpinmustia hiuksiaan ylisteltiin joka sivulla. Oikeastaan tuon ajan lukukokemukseni ovat hyvin pitkälti samanlaisia kuin sarjakuvabloggaaja Grezenillä, joka kiteytti kokemuksensa loistavasti näihin kahteen ruutuun.

Kuten tästä ehkä on ymmärrettävissäkin, läheskään kaikkia samoja kirjoja kuin 12-vuotiaana en enää lue. :) Utrio on kuitenkin säilynyt suosikkinani noista ajoista asti, eikä minulla ole mitään syytä epäillä, ettenkö hänen kirjojaan lukisi seuraavankin 17 vuoden ajan, ja kauemminkin.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ylämaan lumous
Laura Saari: Tyyppiteoria
Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi

Outi Pakkanen: Murhan jälkeen mainoskatko

Äidin kirjastolainojen joukosta löytyi tuore uusintapainos Outi Pakkasen kolmesta varhaisvaiheen dekkarista. Samojen kansien välissä ovat Murhan jälkeen mainoskatko, Maanantaihin on paljon matkaa ja Kiinalainen aamutakki. Näistä kaksi ensimmäistä ovat 1970-luvun tuotoksia, viimeisin 1980-luvun alusta. Itse luin näistä ensimmäisen ja viimeisen, joten tuo Maanantaihin on paljon matkaa jäi tällä kertaa lukematta. Mukavaa luettavaa nämä kaksi muuta kuitenkin olivat, joten ajattelin kirjoittaa aiheesta vaikka luinkin vain kaksi kolmasosaa kokoomateoksesta. Plussaa muuten mukavasta ulkoasusta, josta vastaa Ultra Bran riveistä aikoinaan tutuksi tullut Joel Melasniemi, joka on sekä muusikko että graafikko.

Takakannessa kirjoja luonnehditaan "ystävällisiksi murhakirjoiksi", mikä onkin aika osuva määritelmä. Pakkanen ei sinänsä ole mikään kovin merkillinen juonenkieputtaja. Tyypillisesti hänen kirjoissaan esitellään tilanne, eli joukko ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi kokouksessa tai juhlissa. Joku murhataan, ja sitten murhaa selvitellään. Murhaaja paljastuu yleensä viime tipassa ja aika lailla puun takaa. Jossain määrin Pakkasen tyyli muistuttaa Eeva Tenhusta, joka myös kirjoitti mainioita, humoristisia dekkareita, joissa kuvattiin paljon suomalaista arkielämää ja ajankuvaa. Mutta Tenhunen yleensä osaa Agatha Christien parhaitten perinteiden mukaisesti syöttää lukijalle hämääviä johtolankoja, johdatella lukijaa epäilemään murhaajaksi milloin yhtä ja milloin toista kirjan hahmoa, niin että lopputulos on yleensä aina aidon yllättävä. Pakkanen on huomattavasti suoraviivaisempi. Murhaan johtaneet käänteet ovat harvoin kirjan keskeisellä paikalla, vaan hän ikään kuin nykäisee murhaajan takataskustaan kirjan loppumetreillä ja keksii hänelle jonkinlaisen motiivin.

Sinänsä nämä Pakkasen dekkarit ovatkin käyttökirjallisuutta, mukavaa ajanvieteluettavaa, joiden parissa viihtyy lukemisen ajan, mutta joista ei välttämättä saa mitään sen syvällisempää pohdittavaa kirjan jälkeiseksi ajaksi. Näiden kirjojen hyvät puolet ovat muualla, itseäni kiehtoi esimerkiksi mainio tapainkuvaus. Samalla lailla kuin Matti Yrjänä Joensuun 1970-luvun dekkareissa, näissäkin poltetaan tupakkaa ihan koko ajan. Ilmeisesti Suomi 30 vuotta sitten on ollut todella savuinen paikka. On itsestään selvää, että työpaikalla poltetaan (siis sisällä, työhuoneissa ja kokoushuoneissa), hotellihuoneissa poltetaan, autoissa poltetaan, ihmisten kotona poltetaan. Kaikki henkilöt polttavat kirjan aikana askikaupalla tupakkaa. Lisäksi Pakkanenkin kuuluu armoitettuihin ruoan ystäviin, joten näitä kirjoja lukiessa tulee väistämättä nälkä. Tyypillistä tuon ajan tarjottavaa näkyvät olleen erilaiset voileivät. Hienommissa kokoontumisissa syödään katkarapuvoileipiä, arkisemmille vieraille tarjotaan juustovoileipiä. Lounaaksi juodaan usein olutta. Murhan jälkeen mainoskatko sijoittuu mainostoimistoon ja Kiinalainen aamutakki kirjakerhoon, eikä kummallakaan toimialalla tunnu olevan tapana sylkeä lasiin. Päiväkaljojen lisäksi illalla ravintolassa juodaan ahkerasti votkasnapseja alkupaloiksi ja muita väkeviä. Kyllä tämä 2000-luvun työelämä on tylsää, kun tällaista alkoholin, tupakan ja voileipien nauttimista ei pääse näkemään oikein missään!

Lisäksi Kiinalaisessa aamutakissa henkilöt hokevat huomattavan usein tokaisua "haetanneeko tuo mittään". Mistähän tämä itsekin viljelemäni sanonta on peräisin, jostain 1970-luvun lopun tai 1980-luvun alun tv-sarjastako? Lisäksi kiinnitin huomiota siihen, että huomattavan monella naispuolisella roolihenkilöllä tuntuu olevan nuoruuden hairahduksesta syntynyt vahinkolapsi. Meitä nykypäivän naisihmisiähän syytetään siitä, että lapsia syntyy liian vähän, kerran lehdessä eräs YTHS:n terveydenhoitaja vaikeroi, että nuoret naiset piruuttaan jopa ehkäisevät liian hyvin, kun vahinkojakaan ei enää juuri synny. Mitäpä tuohon voisi sanoa... niin tai näin, aina väärinpäin.

Tyylikkään kolmen kirjan uusintapainoksen kruunaa takaliepeen mainio valokuva nuoresta Outi Pakkasessa aidossa 1970-luvun lookissaan.

Lue myös nämä:
Matti Yrjänä Joensuu: Väkivallan virkamies
Orvokki Autio: Pesärikko
Rauni Paalanen: Agitaattorin morsian