Outi Pakkanen: Kissa kuussa

Juhannuksena toteutin erään suomalaisen kliseen: makasin auringossa ja luin dekkaria. Poltin myös selkäni. Dekkari oli Outi Pakkasen Kissa kuussa, joka tarttui pokkaripinosta käteeni.

Outi Pakkasta olen lukenut melko vähän, ensimmäinen assosiaatio hänestä on hyytävän ahdistavana mieleen jäänyt tv-sovitus kirjasta Katso naamion taa, missä Lena Meriläinen esitti päähenkilöä. (Olen ollut aika nuori kun tv-sarja ensimmäisen kerran on tullut, siitä hyytävyys ehkä johtui - ei ole muistikuvaa onko sarja aikuisen silmiin kovinkaan pelottava.) Toiseksi rouva Pakkanen tulee mieleen Gloriassa julkaistuista Outi Pakkasen 10 parasta ruokaa -jutusta. Eräitä reseptejä tuli testattua entisen kämppiksen kanssa pidetyssä kulinaristiviikonlopussa taannoin, ja voi morjens että osasivat olla hyviä! Oliivi-hunajamarinoitu possunfilee, fenkolipatee, tuorejuustotäytteiset lohirullat ja cappuccinokakku veivät kielen mennessään. Tämä oikeastaan riittää minun silmissäni myönteisen loppusilauksen antajaksi, olipa Pakkasen kirjallinen tuotanto kriitikoiden silmissä millaista tahansa. Hyvän ruoan ystävät pitävät yhtä siinä missä hyvien kirjojenkin. :)

Asiaan. Kissa kuussa on alunperin ilmestynyt vuonna 1990, ja jossain määrin ajankuvan vanhentuminen siinä näkyy, vaikka mukavan kepeää luettavaa teksti yleisesti ottaen on. Vanhentuminen näkyy esimerkiksi siinä, että erään päähenkilön biseksuaalisen suuntautumisen paljastumista pidetään uhkana hänen urallaan. Nykyäänhän seksuaalivähemmistöt tuntuvat olevan niin muotia, että varmaan ammatissa kuin ammatissa moinen olisi pikemminkin hyvää mainosta... Tämä on kuitenkin sivuseikka, kokonaisuudessaan kirja tarjoaa yleispätevän tunnelmapalan suomalaisesta juhannuksenvietosta. Henkilöhahmoihin on paneudeuttu mielestäni enemmän kuin perusdekkareissa, joissa henkilöt saattavat olla hyvinkin hutaisten luonnosteltuja yhden ominaisuuden ihmisiä. Kissa kuussa -kirjassa kaikki henkilöt ovat tunnistettavan inhimillisiä, paitsi ehkä nuori vamppi Paula Poutanen kallistuu hieman kliseisyyden puolelle. Koska itse pidän dekkareissa enemmän ihmisten välisten jännitteiden kuin pilkuntarkan poliisityön kuvaamisesta, tykkäsin kirjan otteesta: lukijaa ei kiusata liioilla poliisitutkimuksilla, vaan pidetään pääpaino juhannusjuhlissa ja henkilösuhteissa. Hyvä osoitus siitä, että kirjailijan kannattaa keskittyä siihen mitä osaa: uuvuttavinta dekkareissa ovat epäuskottavat ja kliseiset poliisihahmot ja epäsuomalaiset kuulustelu- ja takaa-ajokohtaukset.

Perusjuoni menee näin: topakka Marja Leimo-Nikala on kutsunut porvoolaiselle kesähuvilalleen sukulaisia ja tuttavia, eikä yllätysvierailta vältytä. Draamaa tuo välit katkaisseen perheenjäsenen ilmaantuminen lähiseudulle, eikä aikaakaan kun vieraita alkaa kuolla kupsahtelemaan pellon laidoille ja rantoihin. Kertojan näkökulma on graafikko (?) Anna Laineen, joka käsittääkseni seikkailee monissa muissakin Pakkasen kirjoissa. Hieman ulkopuoliseksi Anna Laineen osallisuus tarinaan ehkä jää, veikkaisin tai ainakin toivoisin että muissa kirjoissa hänellä on näkyvämpi osuus tapahtumien kulkuun. Iso plussa kirjalle tulee Anna Laineen hyvästä ruokahalusta, ja siitä että ruokaa ja syömistä kuvataan muutenkin kirjassa näkyvästi. Sankarittaria ja heidän ruokahaluaan olen käsitellyt myös Marian Keyes- ja Kaari Utrio -merkinnoissä. Mielestäni virkistävää oli esimerkiksi se, miten murhatutkimusaamun tuoksinassa Anna menee tekemään voileipää kauheaan nälkäänsä, sen sijaan että unohtaisi syödä tai menettäisi ruokahalunsa, kuten yleensä tuntuu kirjojen sankarittarille käyvän. Pitäisi kai etsiä Pakkasen kehuttu Porosta parmesaaniin - Anna Laineen keittokirja ja lukea lisää hyviä reseptejä ja ruokajuttuja.

Yksi hauska puoli kirjoissa on, että joskus sitä saattaa yllättävällä tavalla törmätä kirjassa asiaan, jota on juuri käsitellyt jossakin toisaalla. Kissa kuussa tuotti parikin tällaista törmäystä, jotka ovat kylläkin loogisesti selitettävissä sillä että luin kirjan juhannuksena ja kirja nimenomaan kuvaa juhannusta. Samana viikonloppuna Hesarin Synkin laulu -kisassa oli esitelty Aulikki Oksasen juhannukseen sijoittuva Ilmari-laulu, ja eikös samaa laulua siteerata kirjassakin. Samoin iltapäivälehdissä oli juuri käsitelty suomalaisen kaupunkinäkymän muutosta, esimerkiksi terassit olivat 20 vuotta sitten melko erikoinen asia. 16 vuotta vanhassa dekkarissa havainnoidaan terassi-ilmiön alkavaa leviämistä helsinkiläisessä ravintolamaailmassa. Kirja kun alkaa ravintola Bulevardista, tuttavallisemmin Bulsusta. Tapakulttuurin muutoksesta kertoo sekin, että huntsukka Paula Poutanen arvelee, ettei jalallansa astu ikänään mihinkään pubiin, koska hän haluaa että ravintoloissa pidetään pöytiintarjoilusta kiinni.

Lue myös nämä:
Leena Lehtolainen: Tappava säde
Kaari Utrio: Isabella
Marian Keyes: Watermelon

L.M. Montgomery: A Tangled Web

A Tangled Web on hauskimpia Montgomeryn kirjoja, ja se on paljon sanottu, onhan kirjailijan humoristinen ominaislaatu muutenkin todella viihdyttävää. Itse en tiennyt kirjasta ennakkoon juuri mitään, ja lukeminen yllätti erittäin positiivisesti: nostan kirjan Montgomeryn tuotannon parhaimmistoon, ja esimerkiksi Anna-sarjan turhimpiin jatko-osiin verrattuna kirja on aivan erinomainen.

Kun ensimmäinen Anna-kirja on ilmestynyt 1908 ja A Tangled Web 1931, huomaa kirjailijanlaadun kehittymisen selkeästi. Jälkimmäinen teos on paljon nopeakäänteisempi, sen henkilögalleria on erittäin laaja, useat henkilöt hahmotellaan nopeasti mutta kattavasti muutamalla lauseella. Modernimpi maailma näkyy myös tarinassa itsessään: kirjassa ajetaan paljon autolla, osa naisista jopa meikkaa, lisäksi eräät henkilöhahmot kiroilevat ja juopottelevat runsaasti!

Kirjassa Montgomery revittelee yhdellä lempiaiheistaan: pienen yhteisön sisäisillä jännitteillä ja perhesuhteilla. Dark- ja Penhallow-sukujen muodostama klaani Prinssi Edvardin saarella joutuu melkomoiseen myllerrykseen, kun matriarkka Becky-täti kuolee ja jättää ohjeet perintömaljakon saajasta. Vihoissa olevat aviopuolisot, nuoret rakastavaiset, vanhatpiiat ja -pojat, surevat lesket ja monet muut hahmot joutuvat ennenkuulumattomien haasteiden eteen maljakon vuoksi. Toki itse maljakko on melko lailla sivuseikka, pääpaino on värikkäissä luonteenkuvauksissa, humoristisissa kohtauksissa ja henkilöiden ponnisteluissa yhteisön asettamia sosiaalisia rajoja vastaan. Näitä rajoja koetellaan välillä ankarasti, kun yksi ja toinen ryhtyy toimimaan normista poikkeavalla tavalla...

Koska kirjan huumori on hyvin pitkälle The Blue Castle -postauksessa kuvaamaani farssimaisuutta (kohtaus alkaa näennäisen normaalina ja ryhtyy kiihtymään kovenevalla vauhdilla yhä hullumpaan suuntaan), en taida ottaa mitään tekstikatkelmaa mukaan tähän, koska en voisi siteerata sitä tarpeeksi pitkälti. Mainitsemisen arvoisia ovat kuitenkin vanhapoika Pennycuik Darkin käynti kirkossa, jossa hän arvioi kirkkokuoron vanhatpiiat ja lesket kosimismielessä läpi, sekä Donna Darkin ja Peter Penhallow'n yritys karata salaa vihille. Mutta eipä koko kirjassa yhtään tylsää tai huonoa kohtausta ole, joten suosittelen sitä erittäin lämpimästi Montgomeryn ystäville ja avoimin mielin kaikille muillekin!

Nyt taitaa olla aika ottaa lukuohjelmaan jotain muuta kuin Montgomerya, sekä sen takia ettei lukupäiväkirja näyttäisi niin yksitoikkoiselta että siksi, että noita lukemattomia, ihania Montgomery-kirjoja pitää säästellä tulevaisuudenkin varalle. Kuolleissa kirjailijoissa surullista on se, ettei heidän tuotannolleen tule jatkoa... Minulle uusien, ennen lukemattomien Montgomery-kirjojen aloittaminen on ollut käsittämätön nautinto. Harmi vain että tätä nautintoa on enää rajallinen määrä jäljellä. Mutta sen jälkeen täytyy kai toteuttaa se aikomus ryhtyä lukemaan Montgomeryn julkaistuja päiväkirjoja - niissä onneksi ainakin sivuja riittää...

Lue myös nämä:
Marian Keyes: Watermelon
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

L.M. Montgomery: The Blue Castle

The Blue Castle - suomennettu nimellä Sininen linna - on yksi ihanimpia kirjoja, mitä koskaan olen lukenut. Kyseessä on L.M. Montgomeryn "ainoaksi aikuisromaaniksi" väitetty teos - noh, Mistress Pat -postauksesta voi kurkata, mitä mieltä olen tästä lastenkirja/ nuortenkirja/ aikuisten kirja -jaottelusta Montgomeryn osalta. Sininen linna sopii ihan kaikille - suosittelen lämpimästi alkukielellä luettavaksi niille, jotka englantia sujuvasti lukevat, ja suomennosta kaikille muille. Suomennos löytyy varmasti kirjastosta - jos ei hyllystä niin varastokokoelmista, jostakin käsittämättömästä syystä kirjasta ei kai ihan vähään aikaan ole otettu uutta painosta. Olen lukenut kirjan suomeksi pariinkin otteeseen, ja nyt ensimmäisen kerran alkukielellä luettuna suomennos hiukan vanhahtavalta ja osin lyhennetyltä tuntuu. Koska itse ymmärsin kirjassa käytettyä englantia riittävän kattavasti, pystyin myös nautiskelemaan Montgomeryn herkullisesta tyylistä ja mukavista, itselleni uusista sanonnoista (esim. "rich as wedding-cake". s. 202). Englanninkielisen pokkariversion tilasin itselleni jälleen kerran sieltä Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupasta - halpaa kuin saippua, taisi olla seitsemisen euroa kirjalla hintaa.

Muistelen törmänneeni Sinistä linnaa koskeviin viittauksiin muualla kirjallisuudessa, joten voi olla että kirja on angloamerikkalaisessa maailmassa huomattavasti tunnetumpi kuin suomalaisen lukijakunnan keskuudessa. Periaatteessa viittaukset ovat kyllä voineet koskea perusjuonta, joka ei niin omaperäinen ole etteikö sitä ole käytetty monissa muissakin paikoissa. Päähenkilö - 29-vuotias harmaahiirulainen vanhapiika Valancy Stirling - saa tietää olevansa parantumattomasti sairas ja kuolevansa vuoden sisällä. Tästä järkyttyneenä hän päättää käyttää jäljellä olevat hetkensä niiden kokemusten hankkimiseen, joita vaille on jäänyt: hän uhmaa inhottavia sukulaisiaan, muuttaa pois kotoa ja hankki töitä, ja vieläpä kosii reippaasti pahamaineista Barney Snaithia. Elämä Barneyn kanssa Mistawis-järven pikkuisella saarella on luonnonläheistä, rentoa ja kaikin puolin ihanaa, mutta ennen tarinan loppua ehtii tietysti tapahtua melkoisia yllätyksiä...

Kirjan ehdottomasti tärkein anti on sen perussanoma: lakkaa pelkäämästä elämää ja ryhdy elämään sillä tavalla kuin itse haluat. Tätä perustotuutta jokainen varmasti välillä kaipaa muistutuksekseen. Kirjan toiseksi parasta antia on ihmiskuvaus ja huumori. Montgomerylla on mahtava psykologinen silmä ja ihana huumorintaju, harvoin päällekäyvä, enemmänkin sellainen joka pikkuhiljaa värittää jonkin kohtauksen koomiseen valoon. Esimerkiksi Valancyn sukulaiset ovat aivan kamalia ja samalla tunnistettavan todellisia. Hyvä esimerkki tästä on ärsyttävä Benjamin-setä, joka loputtomasti hokee typeriä vitsejä ja on omasta mielestään mahdottoman hauska. Rahanahneus, silmänpalvonta, juoruilu ja ihmisten arvottaminen omaisuuden ja sosiaalisen statuksen perusteella on universaalin tuttua. Tekopyhät tädit ja serkut nokkivat vanhapiika-Valancya jatkuvasti ja palvovat suvun kaunotarta Olivea.

Toki kirja on myös ihanan romanttinen ja tarjoaa upeaa luonnonkuvausta ja helliä tunteita. Kenties puhuttelevinta on kirjan alku: Valancy pohtimassa 29-vuotiaan elämänsä käänteitä (vähäisiä), omaa yksinäisyyttään, syrjäytetyksi tulemistaan, omia pelkojaan, nöyryytyksiään... Ne ovat todellisia, lopun happy end jo huomattavasti enemmän fantasiaa. Mutta hyvän kirjailijan tunnistaa siitä, että fantasiankin uskoo mielellään, eikä vain usko vaan tuntee myös, että happy endit voivat oikeastikin olla mahdollisia.

Otetaanpa tekstinäyte sukupäivällisiltä, joilla ujo, arka ja nujerrettu Valancy ensi kertaa elämässään päättää sanoa sen mitä mieleen juolahtaa. Tekisi mieli copypastettaa koko luku tänne, koska lyhyt katkelma ei mitenkään anna täyttä kuvaa kohtauksen hillittömyydestä. Sen huumori kun on vähän kuin farssinäytelmästä: alkaa normaalilla tilanteella, ja pikkuhiljaa vauhti kiihtyy ja kiihtyy, kuviot toistavat itseään muuttuen kerta kerralta mielettömämmiksi. Tässä siis vain pikku makupala:

"Uncle Benjamin was not so prudent. He rashly rushed in where Mrs. Frederick feared to tread.

"Doss", he chuckled "what is the difference between a young girl and an old maid?"

"One is happy and careless and the other is cappy and hairless", said Valancy. "You have asked that riddle at least fifty times in my recollection, Uncle Ben. Why don't you hunt up some new riddles if you must? It is such a fatal mistake to try to be funny if you don't succeed."

Uncle Benjamin stared foolishly. Never in his life had he, Benjamin Stirling, of Stirling and Frost, been spoken to so. And by Valancy of all people! He looked feebly around the table to see what the others thought of it. Poor Mrs. Frederick had shut her eyes. And her lips moved tremblingly - as if she were praying. Perhaps she was. The situation was so unprecedented that nobody knew how to meet it. Valancy went on calmly eating her salad as if nothing out of the usual had occurred."

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Mistress Pat
Marian Keyes: This Charming Man
Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili

Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad, Arctic Nation

Blacksad-sarjan toinen albumi Arctic Nation saapui kirjaston kaukolainana. Jännittävää oli huomata, että albumihan onkin alkukielinen eli tekstit olivat espanjaksi! Eipä olekaan ennen tullut luettua kirjaa kielellä, jota ei ole millään lailla koskaan opiskellut. Toisaalta, sarjakuvissa tämä haittaa vähemmän. Kvaak.fi -foorumin kommentit olivat lisäksi pääsääntöisesti sitä luokkaa, että vaikka Blacksadissa on valtavan komeat kuvat, niin tarina eli kovin ihmeellinen. Joten tulipahan vähän jännitystä käsikirjoitukseenkin, kun ei ihan kaikkea viimeisen päälle ymmärtänyt. Yllättävän hyvin espanjassa pysyi kärryillä englannin, ranskan sekä kuvituksen pohjalta.

Ohessa pieni tyylinäyte Blacksadin kuvituksesta. On kyllä niin messevää jälkeä, etten muista koska olisin vastaavaa nähnyt. John Blacksad on film noir -tyyppinen yksityisetsivä, ja Arctic Nation -tarinassa hän joutuu setvimään niin kadonneen tytön kohtaloa kuin kamppailemaan vihamielisen ja rasistisen Arctic Nation -järjestön pahisten kanssa. Gildamaisen uhkeat kaunottaret osuvat toki myös sankarimme tielle. Blacksadin maailma muistuttaa erehdyttävästi klassisen Hollywood-kauden Amerikkaa, jossa kaikki miehet käyttävät hattuja ja kaikki naiset nailonsukkia.

Eläinhahmoja käytetään poikkeuksellisen taitavasti hyödyksi tarinan rasismi-osuudessa. Arctic Nation -järjestön pointti ei ole siinä, että se syrjisi tietyn lajisia eläimiä, vaan tietyn värisiä. Uskomattoman itsestäänselvää, mutta pirullisen osuvaa. Nimensä mukaisesti Arctic Nationin ydinjoukko muodostuu pohjoisen luonnostaan valkeista eläimistä, mukana ovat mm. jääkarhu, naali, kärppä, tunturipöllö... John Blacksad mustaturkkisena kissana on siis vääränvärinen, kuten myös musta hevonen, musta korppi jne. Hurjan näköistä on, kun Isä Aurinkoinen -tyyppinen jääkarhujohtaja vetää lapsikuoron harjoituksia ja taputtelee hyväksyvästi valkoista pikku kuuttia treenien jälkeen.

Syksyllä Blacksadia on tulossa suomeksikin, joten eiköhän viimeistään siinä vaiheessa tarinan juonen pienet aukkokohdat täydenny mukavasti. Toisaalta albumi on niin komeaa katseltavaa, että kyllä siitä iloa irtoaa vaikka tekstit olisivat singaleesiksi.

Lue myös nämä:
Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad - Kissa varjoisilta kujilta
Benoit Sokal: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia - Valkokaulusjuomari

Harri Sirola: Turha hätkähtää

Toisin kun monen muun kirjailijan kohdalla, Harri Sirolan kohdalla en pysty tarkasti palauttamaan mieleeni, mikä oli ensimmäinen häneltä lukemani kirja ja koska se tapahtui. Todennäköisesti näin kävi joskus 90-luvun lopulla asuessani Joensuussa, koska ei tunnu todennäköiseltä että olisin ryhtynyt lukemaan hänen kirjojaan lukioikäisenä.

Yhtä kaikki, Turha hätkähtää -kokoelma edustaa lempirunojani. Olen lukenut kirjan jo usean vuoden ajan toistuvasti tasaisin väliajoin, ja koettanut turhaan etsiä kirjaa omaksi divareista ja netistä. Kustantajaltakin olen kysellyt, voisiko kirjasta ottaa uuden painoksen, mutta eipä ole näkynyt... Kirja on siis vuodelta 1986, ja jätänkin tässä nyt yleisen yhteydenottopyynnön: jos joku tietää mistä kirjan voisi saada, ottakoon yhteyttä. :)

Sirolan ainoa runokokoelma menee kai ns. proosarunojen kastiin. Koska luen kirjoja "väärin", eli siten että uskon kirjailijan todella kokeneen ja eläneen runojen tapahtumat ja tunnelmat sen sijaan että ne olisivat todellisuudesta täysin irrallisen mystisen "kertojahahmon" sepustuksia, esitän tässä nyt oman näkemykseni runojen taustasta. Nuori kirjailija Harri Sirola on tallentanut runoihin pätkiä elämästään, johon kuuluu mm. vastavihitty vaimo ja vauva, lisäksi hän kertaa ystäviensä, ex-tyttöystäviensä, perheensä ja tuttaviensa vaiheita, matkustaa Amerikkaan ja viettää siellä on the road -elämää. Parissa runossa viitataan vähän metafyysisemmin esimerkiksi antiikin taruhahmoihin, mutta muuten runot ovat mukavan maanläheisiä. Sirolan tyyliin kuuluu taitavasti mallinnettu helsinkiläisaksentti ja terävät havainnot ihmiselämästä. Jotenkin Sirola on ollut minusta aina hyvin voimakkaasti mieskirjailija, hieman samaan tapaan kuin Heikki Turunenkin tuntuisi olevan. En nyt tarkoita tällä mitään erityistä sovinistisikapaatosta, vaan sitä, että kirjailija tuntuu näkevän, kokevan ja havainnoivan asioita vahvasti miehenä. Mitä tällä sitten tarkoitan - noh, esimerkiksi raakoja ja osuvia havaintoja miesten keskinäisestä nokkimisjärjestyksestä, joka ilmenee niin pikkupojan elämässä kuin vanhemmallakin iällä sekä naiskuvausta, joka ei suinkaan unohda kauneuden ja erotiikan esiintuomista. Lisäksi kirjailijan asenne on kadehdittavan cool - hän tekee vaikutuksen tinkimättömänä oman tiensä kulkijana, joka ei pelkää katsoa asioita suoraan silmiin.

Yksi suosikkirunoistani on nimeltään Periaatteet, josta on aika ajoin pyörinyt mielessä pätkiä mantran lailla. Se alkaa näin:

"mä haluun et

villapaita on villaa

et college on puhdasta puuvillaa

et hanskat on nahkaa

botski puuta"

Jos sellainen ihme kävisi että kirjasta uusi painos otettaisiin, toivon että se tulisi olemaan kannesta kanteen näköispainos. Kirja on nimittäin hauskasti kuvitettu Harri Sirolan valokuvilla. Niissä on viljelty runsaasti 1980-luvun puolivälin tasoista teknistä kuvankäsittelyä, eli leikkaa-liimaa tyyppistä askartelua. Kuvat ovat erittäin viehättäviä. Muutenkin sitä 80-lukulaista ajankuvaa tulee kytättyä runojen rivinvälistä kuin piru raamattua - ja jotain ajastaan nämäkin runot heijastavat, vaikka pääpaino onkin yksityisellä eikä yleisellä tasolla. Kirjojen ystävää ilahduttaa myös bongata kirjasta esimerkiksi Anja Kauranen (nyk. Snellman), joka esiintyy näköjään myös parin valokuvan mallina, sekä runossa Puhelu: "vanha kimmafrendi soitti / yks kirjailija" ja Kaksi kaupunkia -romaanissa sivuhenkilönä seikkaileva metsästävä merikarhu Kettunen.

Tätä kirjaa siis suosittelen luettavaksi erityisen lämpimästi. Runojen miehisyys, proosallisuus ja kielellinen poljento viehättävät minua.

Lue myös nämä:
Heikki Turunen: Maalainen
Anja Kauranen: Kultasuu
Walt Whitman: Valitut runot

Bret Easton Ellis: Lunar Park

Lunar Park tarttui kirjastosta mukaan, kun muistin Hesarin kehuneen sitä. Ellisiltä olen aiemmin lukenut Amerikan Psykon (ilmestynyt suomeksi 1993) lukioikäisenä. Kirja herätti tuolloin kovasti huomiota, ja kylläpä sen itsekin noteerasin korkealle. Omasta hyllystä löytyvä Amerikan Psyko on tullut luettua vuosien varrella kerran pari uudelleenkin.

Muuten lukaisin Ellisiltä Alta nollan jossain vaiheessa, sen herättämättä sen kummempia intohimoja. Glamoramaa aloitin, mutta se tuntui niin tylsältä että jätin kesken. Niinpä Hesarin myönteinen arvio herätti kiinnostuksen: vieläkö vanha kettu keksisi jotain uutta sanottavaa?

Ja keksihän se. Lunar Park on hillittömän hauska ja juonellisesti todella sujuvasti etenevä, suorastaan helppolukuinen. Eli jotain aivan muuta mitä vaikkapa Amerikan Psykosta voi sanoa, sen hauskuus kun vaatii melko kieroutunutta asennetta. Lunar Park puolestaan on omituinen sekoitus kauhua ja tunnustuskirjallisuutta, hieman kuin samaan astiaan miksattaisiin Stephen Kingiä ja Pentti Saarikoskea. Kirja on nimittäin näennäisen omaelämäkerrallinen. Kertojana on kirjailija Bret Easton Ellis, joka johdantona tilittää koko julkisen uransa, joka pitää sisällään kehuttuja romaaneja, huume- ja viinanhöyryisiä bileitä, huonoja perhesuhteita ja sekavia kirjallisuuskiertueita. Johdannon jälkeen alkaa kuvaus "nykytilasta": Ellis on mennyt naimisiin poikansa äidin kanssa ja muuttaa "perheensä" luo Kaliforniaan. Uusi alku kestää vain hetken, kun talossa alkaa kummitella, minkä aiheuttajaksi Ellis epäilee isävainaataan...

Kirjassa on paljon hyviä puolia. Yksi on kuvaus amerikkalaisen julkkiskirjailijan hörhöelämästä. Tämä aihehan on vanha kuin taivas: varmaan siitä asti kun ensimmäisellä kivikauden ihmisellä on pensseli pysynyt kädessä, on hänen pitänyt päästä maalaamaan hassuja sienensyöntikokemuksiaan ja pätemään niillä muille... Taiteilijaelämän pimeät puolet ovat siis kaikille tuttuja, mutta on niistä silti merkillisen hauskaa lukea.

Lisäksi minua ainakin nauratti amerikkalaisen perheidyllinen hillitön parodia. Ellisin "perhe" kun on kirjava kokoelma luksusasunnossa eläviä etuoikeutettuja ihmisiä, joista osa on sukua keskenään ja osa ei, mutta jotka eivät joka tapauksessa saa mitään kontaktia toisiinsa. Äiti Jayne on Hollywood-näyttelijä, jonka vuoksi hänen assistenttinsa ja kotiapulaisensa hääräävät tiiviinä osana perheen arkea. Koska Jayne on ollut vuosikausia epätoivoisen rakastunut Ellisiin, hän uskoo kaiken, mitä mies hänelle sanoo. Ellis itse puolestaan juopottelee ja käyttää huumeita sekä vonkaa vieraita naisia, tosin läpinäkyvimmätkin selitykset menevät Jaynelle läpi. Luonnollisestikin pariskunta käy pariterapiassa, vaikka avioliittoa on kestänyt vain pari kuukautta.

Ellisin poika Robby puolestaan välttelee täysin kontaktin ottamista vastalöydettyyn isäänsä. Jaynen tytär Sarah vaikuttaa normaaleimmalta. Selkäpiitä karmii lukea Robbyn ja Sarahin ja heidän koulutovereidensa lääkeannoksista. En tiedä onko oikeasti kuinka tavallista, että normaalit amerikkalaiset lapset syötetään täyteen vuoroin rauhoittavia, vuoroin piristäviä lääkkeitä, mutta jos kirjan kuvauksissa on ripauskaan todellistä elämää, niin huhhuh. Aika ahdistavaa on myös kuusivuotiaan Sarahin "normaalielämä" muutenkin - tyttö on kirjassa kuvattu pikkuaikuiseksi ja käyttäytyy teini-ikäisten tavalla.

Lunar Park on myös taitavaa ympyrän sulkemista: Amerikan Psyko ja sen päähenkilö Patrick Bateman kytkeytyvät oleelliseksi osaksi juonikuviota. Ja vaikka en kovin suuri kauhukirjallisuuden ystävä olekaan, niin kyllä kirjan yliluonnolliset kohtaukset saivat ahdistuksen väreet juoksemaan selkäpiissä.

Lue myös nämä:
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita
Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia

Marian Keyes: Watermelon

Viihdyttävä viihde on omituisen harvinainen laji. Ainakin mitä tulee naisille suunnattuihin romanttisiin viihderomaaneihin. Suurin osa genren tuotoksista on älyllisesti niin aliarvioivaa bullshittiä, että niitä lukiessa tulee lähinnä vihaiseksi eikä viihdy yhtään. Tietenkään viihdekirjojen ei tarvitse antaa lukijalleen yhtä haastavia älyllisiä ponnisteluja kuin vaikkapa numeerisen analyysin opiskelu, mutta ei kirjoja lukiessaan silti tarvitsisi joutua epäilemään, että niiden kohderyhmänä ovat tavaamaan oppineet gorillat.

Siksi kirjojen ystävä ilahtuu vilpittömästi joka kerta, kun tutustuu sellaisiin kirjoihin, jotka viihdyttävät häntä: ovat mukaansatempaavia eivätkä tylsiä, romanttisia mutta eivät ällöimeliä, hauskoja mutta eivät mukahauskoja. Omia suosikkejani romanttisen viihteen saralla ovat Kaari Utrio, jonka kirjoihin tutustuin jo yläastetta aloitellessa, Jude Deveraux, jonka ihanan humoristiset, dramaattiset ja pilke silmäkulmassa kirjoitetut kirjat löysin tosissani vasta viime kesänä, sekä Marian Keyes, jolta luin ensimmäisen kirjan muutama vuosi sitten äitini suositeltua minulle Last Chance Saloonia.

Olenkin lukenut melkein kaikki Keyesin kirjat äidin kirjahyllystä. Last Chance Saloonin jälkeen luin Sushi For Beginnersin, Angelsin ja The Other Side of the Storyn. Pari aukkoa sivistykseen on jäänyt: Lucy Sullivan Gets Married (johon perustuvasta tv-sarjasta muistan nähneeni pari jaksoa - jostain syystä siitä jäi omituinen vieroksunta tarinaa kohtaan), tarinakokoelma Under the Duvet ja tämä Watermelon, joka mielestäni jossain vaiheessa äidin hyllyssä oli, mutta lieneekö jäänyt jonnekin lainaan, kun en ole sitä sieltä enää löytänyt. Kun Marian Keyes -hinku alkoi kasvaa, niin tilasin Watermelonin Amazonista samalla kuin Mistress Pat -postauksen yhteydessä mainitun A Tangled Webin.

Mainittakoon tässä yhteydessä, että toisin kuin L.M. Montgomeryn kirjoja tai Harry Pottereita, Marian Keyesin kirjoja en mielelläni lue suomeksi. Rachelin loman luin suomennoksena, mutta se tapahtui äärimmäisessä hädässä. Keyesin tyyli perustuu pitkälti nokkeluuksiin ja sanaleikkeihin, ja jostakin syystä käännökset ovat kuulostaneet suomeksi teennäisiltä ja vaivaannuttavilta. Toisaalta Keyesin englannin lukeminen on tehokas kielikylpy, koska hän käyttää ahkerasti esimerkiksi erilaisia sanontoja ja metaforia. Ja koska englanniksi lukeminen on kuitenkin aina hieman hitaampaa kuin suomeksi lukeminen, ehtii kirjasta nauttia pitempään kun sitä lukee pienempinä pätkinä. :) Lisäksi tuntuu siltä, kuin irlantilaisfiilikseen (tai lontoolais-, joka kirjoissa myös elää vahvasti) pääsisi paremmin sisälle alkukielellä.

Vielä sivupolku: yleensä en ota tosissani ihmisiä, jotka väittävät lukevansa kaiken alkukielellä ja saavansa siitä muka enemmän irti kuin suomennoksista. Esimerkiksi Shakespearen lukeminen alkukielellä vaatisi jo suurin piirtein kääntäjän ammattitaidon, että siitä kovin suuria kiksejä saisi. Jopa Jane Austen, jonka teokset ovat juonellisesti melko yksinkertaisia, on minulle alkukielellä haastavaa luettavaa - mikä ei kai sinänsä ole ihme, kun kirjat ovat parisataa vuotta vanhoja. En myöskään pääse pätemään sillä, että lukisin vaikkapa venäläisiä klassikoita alkukielellä - yritin kerran Mihail Bulgakovin Koiran sydäntä venäjäksi, ja lukeminen eteni suurin piirtein näin: "Koira kävelee... * * * koira haukkuu... *** mies menee...***" Kiitos ja kunnia siis suomentajille, jotka tuovat kirjojen ilon meidän tavan pulliaisten ulottuville, jotka emme pysty lukemaan kaikkea haluamaamme alkukielellä.

Takaisin Marian Keyesiin. Niin viihdettä kuin ovatkin, hän käsittelee melkoisen vakavia teemoja kirjoissaan. Esimerkiksi Watermelonissa Clairen mies James jättää hänet heidän ensimmäisen lapsensa syntymän jälkeen, ja sivusuhteen ja avioeron tunnelmia kuvataan raastavasti ja todenmukaisesti. Muutenkin kirjat ovat mielestäni erittäin todenmakuisia. Niissä kuvataan arkielämää, sekä sellaista reaalielämää, jossa asiat eivät aina mene putkeen ja suunnitelmien mukaan. Henkilöt, tapahtumat, sivuhenkilöt ja sivutapahtumat ovat samaan aikaan sekä ihanan päättömiä että todentuntuisia. Irlantilaisen Keyesin kirjoissa suomalaisittain kiinnostavaa on se, että niissä kuvataan railakkaasti esimerkiksi naisten alkoholinkäyttöä. Mitenkähän kuvaukset juopottelusta ja krapuloista ovat menneet läpi USA:ssa, jossa Keyesin suosio käsittääkseni on kasvanut tasaiseen tahtiin. Ilmeisesti irlantilaisilla ja suomalaisilla tosiaankin on yhteiset eurooppalaiset juomatavat. Todellisessa elämässä Marian Keyesillä itsellään meni juhliminen jossain vaiheessa överiksi - hän alkoholisoitui siinä määrin, että joutui katkaisuhoitoon ja nykyisin täysin raitis. Virallisilla kotisivuillaan kirjailija kertoo teoksistaan, elämästään ja pitää pienimuotoista nettipäiväkirjaa. Sivuilta löytyi myös lyhyt katkelma hänen upouudesta Anybody Out There -romaanistaan - en malta odottaa, koska saan sen käsiini!

Watermelon on siis Keyesin esikoiskirja, alun perin julkaistu vuonna 1995. Mietin pitkään, miten vesimeloni voi liittyä tuohon synnytys-avioero -tematiikkaan, mutta se selvisi onneksi melko alussa. Claire kuvaa olleensa raskausaikana valtavan pyöreä ja pahoinvoinnin takia jatkuvasti vihertävä. Watermelonissa esitellään Walshin perhe, jonka eri jäsenet myöhemmin seikkailevat muissa kirjoissa. Walshin viidestä tyttärestä Claire on päähenkilö Watermelonissa, Rachel yllättäen Rachel's Holidayssa, Margaret Angelsissa ja upouusi Anybody Out There kertoo näköjään Annasta. Jäämme odottamaan koska pragmaattinen, kuvankaunis, rehellisesti itsekäs ja suorasuinen Helen saa oman kirjansa. Irlantilaisperheen kaikkea muuta kuin idyllinen elämä muistuttaa lukijaa perhe-elämästä parhaimmillaan - vaikka niin perheenjäsenet kuin heidän elämänsäkin ovat kaukana täydellisestä, on yhteisyyden tunteessa silti merkillistä voimaa. :)

Nostan Watermelonista esiin yhden kohtauksen, joka ilahdutti minua valtavasti. Tämä ei mitenkään liity pääjuoneen, vaan on sellainen mainio pieni sivuhuomautus, joita Keyes viljelee kirjoissaan toistuvasti. Minua nimittäin on alkanut ärsyttää, kun kirjojen sankarittaret aina ilmaisevat huolestumistaan, sydänsurujaan tai mielipahaansa jättämällä ruoan syömättä. Siis toteamalla että "ruoka ei maistunut kun ahdisti niin paljon" tjsp. Pöh, sanon minä. Omaa ruokahaluani ei ole varmaan mikään ahdistus ikinä järkyttänyt, vaan hyvä ruoka maistuu aina ja kaikkialla kun sellaista on tarjolla. Clairella on näköjään samansuuntainen ote elämään - hän hämmästyy vilpittömästi, kun hylkäämisen jälkimainingeissa joutuu toteamaan, ettei ole syönyt tavalliseen tapaan:

"I couldn't believe that this was happening to me - I'd always had a very robust appetite. When I was pregnant, it was better than robust, more like steel-reinforced. I spent my teenage years praying desperately to be anorexic. I never lost my appetite, no matter what the occasion. Exam nerves, job interviews, wedding day jitters, food poisoning - nothing short of death made the slightest difference to my ability to eat like a racehorse. Whenever I met a thin person who would trill, "Oh, silly old me, I simply forget to eat", I would stare with ill-concealed bafflement and bitterness, feeling unglamorous and lumpy and bovine. The lucky bitches, I would think. How could anyone forget to eat? I had an appetite - what an untrendy and shameful thing to have."

Lue myös nämä:
Outi Pakkanen: Kissa kuussa
Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia
Sarah Waters: Silmänkääntäjä

Mikko Ketola - Anssi Rauhala: Marian koodi

Viime aikoina lukeminen on ollut hieman sälää. Runot-kokoelmassa pääsin juuri Ääneen -kokoelmaan asti, lisäksi Harry Potter ja Puoliverinen prinssi ropsahti kirjaston varausjonosta odottaviin käsiini. Siitä jääköön postaus tekemättä, johan Harry Potteria tuli aiemmin käsiteltyä runsaasti.

Pyhitetään tämä postaus siis sarjakuvalle. Marian koodin sain arvostelukappaleena kustantajalta ja kirjoitin siitä arvostelun Teekkarilehti Aalefiin. Arvostelun liitän loppuun. Sarjakuvaharrastukseni on melko kausittaista, vaikka sarjakuvien ystäväksi itseni laskenkin. Viime aikoina sarjakuvalukeneisuuteni on saanut uutta potkua, kun löysin Kvaak.fi -foorumin. Erinomainen sivusto, erityisesti keskustelupalsta koukuttaa. Ei sellaista aihetta olekaan mistä joku ei olisi ketjua aloittanut, tai jos sellaisen keksii, niin äkkiä saa samanhenkisiltä ihmisiltä neuvoja ja kommentteja. Kvaakin kautta taisin Marian koodinkin bongata. Lisäksi innostuin tilaamaan kirjastosta kaukolainana Blacksad-sarjakuvaa. Ranskan kieltä taitavat voivat lueskella ko. sarjasta tuolta, ja muut tyytyä ihailemaan upeita taustakuvia.

"Mikko Ketolan ja Anssi Rauhalan alkuvuodesta ilmestynyt Marian koodi on melkoinen harvinaisuus suomalaisen sarjakuvan piirissä: kovakantinen, nelivärinen täyspitkä seikkailu, joka tyylillisesti osuu eurooppalaisen seikkailusarjakuvan (Tintti, Natasha, Yoko Tsuno) genreen. Kustantajana on Kirjastudio, joka kuitenkin on jo sulautettu Minerva Kustannus Oy:n osaksi. Marian koodille on luvattu julkaista myös jatkoa.

Tällainen uraauurtava työ ansaitsee albumille runsaasti sympatiapisteitä. Niitä tarvitaankin, koska Marian koodi ei itsessään mikään sarjakuvataivaan kirkkain tähti ole, ei edes suomalaisen sarjakuvataivaan. Mukava lukukokemus se on kuitenkin, ja mikäli tarinaa jatketaan sarjaksi, voinee luottaa siihen että käsikirjoitus - sarjoille tyypilliseen tapaan - jatkossa tiivistyy ja terhakoituu. Piirrosjäljen osalta moista ei tarvitse edes toivoa, onhan Anssi Rauhalalla miellyttävä, ammattimainen ja sulava kynänjälki.

Kuten albumin nimestä voisi arvatakin, Marian koodi liikkuu osin Da Vinci –koodin jalanjäljillä. Vertailevan kirkkohistorian professori Anni Isotalo (kyllä!) lähtee Pariisiin vetämään Da Vinci –koodin teemamatkaa. Reissun pohjalta hän löytää itsensä selvittämässä suvun perintöriipuksen tarinaa ja mm. piispa Henrikin ja Lallin legendaa. Arvoitusten ratkominen vie professorin milloin Tallinnaan, milloin Pohjanmaan lakeuksille.

Mikko Ketolan käsikirjoituksesta tulee tunne, että mies ei ole kovin paljon ainakaan fiktiota aiemmin kirjoittanut. Ammattikirjoittaja hän toki muuten on – kirkkohistoriaan erikoistunut teologisen tiedekunnan dosentti. Pienet draamalliset latteudet ja mutkien suoristaminen joissakin juonenkäänteissä annettakoon kuitenkin anteeksi. Mikäli Ketola ja Rauhala pääsevät yhteistyötään jatkamaan uusien Anni Isotalon seikkailujen parissa, kehittyy käsikirjoitus harjoituksen myötä varmasti.

Albumin parasta antia ovat viehättävä ja pikkutarkka kuvitus, päähenkilön miellyttävä persoona ja Pohjanmaan synkeät jörrikät action-huumassa. Olipa huumori sitten tahallista tai osin tahatonta, albumin parissa kyllä ainakin yhden kertalukemisen viihtyy. Seuraavista osista riippuukin, kuinka tutuksi Anni Isotalo sarjakuvan ystäville tulee."

EDIT: 28.10.2007. Ks. myös sarjan kolmannesta osasta Etelä-Saimaaseen kirjoittamani arvio.

Lue myös nämä:
Christophe Blain: Maalari ja merirosvo
Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

Hanna Marjut Marttila: Lahjakas Anu Lovack

Tulipa luettua pitkästä aikaa myös (trendikästä?) uutta suomalaista kirjallisuutta. Lahjakas Anu Lovack jäi mieleen, kun se mainittiin parissakin eri aikakauslehdessa lukemisen arvoisena, ja kirjastosta kun opus löytyi, niin mukaan vaan. Lähetänkin tässä yleisesti ja yhtäläisesti kiitokset kaikille kirjastotyöntekijöille, jotka kokoavat kirjastoihin näitä "suositteluhyllyjä". Siis pistävät uusia ja mielenkiintoisia kirjoja hyllyihin esille, niin että niistä on helppo bongata sopivaa luettavaa.

Kirjassa on hyvät puolensa, mutta en nyt itse mitenkään erityisesti siihen ihastunut. Melko mukava ja omaperäinen tyyli Marttilalla kyllä tuntuisi olevan, mistä hetken päästä lisää. Kerrotaan tässä nyt lyhyesti kirjan juoni ensin: nimeämättä jääneessä lähiössä sijaitsevan Lankku-baarin juopporemmi holhoaa ja ihailee Anu Lovack -nimistä tyttöä. Tytön äiti on kuollut ja isä on tuntematon, tosin yksi jos toinenkin kirjan miehistä toivoisi olevan tämän kauniin ja viehättävän, juuri täysi-ikäistyneen neidon biologinen isä. Anu Lovack itse ei kirjassa esiinny kuin kirjeiden ja postikorttien kautta: hän on muuttanut Berliiniin ja lähettelee Lankku-baariin viestejä, joissa toivoo rahaa milloin mihinkin menoihin. Merkittävää on, että viestit on usein osoitettu "isälle". Siitähän kanta-asiakkaiden elämä menee sekaisin, kun pitää koettaa selvittää, kuka Anu Lovackin isä oikeastaan on.

Kirjan minäkertoja on Aulis, pitkäaikaistyötön, jolla on paha sosiaalisten tilanteiden kammo ja joka siksi viettää pitkiä aikoja asunnossaan poistumatta sieltä mihinkään. Viehättävä ja hauska tyyliristiriita syntyy siitä, että vaikka kirja kuvaa työttömiä alkoholisteja lähiössä, käyttävät kaikki henkilöhahmot erittäin huoliteltua, kirjakielimäistä ja parodioidun sisäsiistiä kieltä. Ohessa katkelma:

"- Mukava nähdä sinua, Robert sanoi, kun olin istuutunut häntä vastapäätä. - Olet taas ollut muutaman päivän omissa oloissasi. Olet tainnut vain lepäillä?
- Niin.
- Ja kuriiri on tuonut viinaa?
- Näin on tapahtunut.
- Sinun ei pitäisi olla niin paljon yksin, Robert heristeli sormeaan kuin lapselle, ja minä nauroin hyväntahtoisesti hänen turhantarkan miehisyyden murtavalle huolenpidolleen."

Mutta mutta. Lukijana huomioni kiinnittyi muutamaan häiritsevään yksityiskohtaan - kaikkihan tiedämme että uskottavien detaljien varassa taideteoksen maailma seisoo tai kaatuu. Esimerkiksi, miksi ihmeessä kirjan henkilöt käyttävät Anu Lovackista puhuessaan koko ajan koko nimeä, siis "Anu Lovack" eikä "Anu"? Jos kyseessä on rakas ja läheinen ihminen, on aika epäluontevaa käyttää koko nimeä jatkuvasti. Toiseksi - kun kirja sijoittuu nykyaikaan, miksi ihmeessä Anu Lovack pyytää lähettämään rahaa maksuosoituksena berliiniläiseen pankkiin? Kai kaikilla lähiönuorillakin on verkkopankkitunnukset ja Visa Electron -kortti, joilla pääsee pankkiasioitaan säätämään kätevästi ulkomaita myöten. Entä miksi kirjan hahmot juovat korostetusti suomiviinaa, siis nimenomaan suomiviinaa eikä mitään muita kirkkaita? Pitänee tarkastaa seuraavan kerran Alkossa käydessä, että onko Suomi-viinan litrahinta muka oleellisen paljon halvempi kuin muiden vastaavien tuotteiden. Tai miten ihmeessä Anu Lovackin isän henkilöllisyys voi olla niin suuri mysteeri, luulisi olevan selvää että jos isä tuttavapiiristä löytyisi, olisi tyttäressä väkisinkin samaa näköä. Ulkonäköviitteitä kyllä hieman kirjassa sivutaankin, mutta tarpeeksi painoarvoa tähän näkökulmaan ei mielestäni kiinnitetä.

Tyypillistä uusille suomalaisille kirjoille on teoksen ulkoasu. Vaikka kirja on 192-sivuinen, on se erittäin nopealukuinen. Kirja kun on painettu A5-koossa, paperi on paksua, fontti iso ja taitto väljää. Jos vaikkapa Täällä Pohjantähden alla painettaisiin samanlaisessa asussa, ohittaisi se hyllymetreissä varmasti Kalle Päätalonkin. Eipä kirjan pituus toki sen laatua ratkaise, mutta jotenkin on jäänyt sellainen näppituntuma, että uusia kirjoja koetetaan "venyttää" painamalla ne paksun näköisiksi, vaikka toisenlaisessa julkaisuasussa kirja voisi olla hyvinkin ohut ja kevyt.

Kannattaako kirja siis lukea vai ei? Yksityiskohtiin takertuvasta kritiikistäni huolimatta sanon että kannattaa, nimenomaan tuon mainion kielellisen tyylin ansiosta. V. 1961 syntynyt Marttila on näköjään julkaissut aiemmin yhden romaanin ja pari nuortenromaania (jos nyt taas kerran halutaan pitää yllä tuota hieman keinotekoista jakoa "nuortenkirjojen" ja "aikuisten kirjojen" välillä). Kirjat ovat syntyneet muutaman vuoden välein, joten saa nähdä koska ja minkälaista tarinaa Marttila seuraavan kerran julkaisee. Mikäli tyyli tästä vielä eteenpäin kehittyy, saadaan melkoista herkkua. Omaperäisyys kun on takuuvarma valttikortti missä tahansa luovassa työssä.

On vaikea päättää, onko kirja realistinen kuvaus syrjäytyneiden suomalaisten elämästä vai ei. Tavallaan on - henkilöhahmojen elämäntapaa ei mitenkään kaunistella. Toisaalta tuo kirjakielimäisyys on tehokas vieraannutuskeino. Iso plussa myös siitä, ettei kirja missään tapauksessa ole ainakaan synkistelevää sosiaalipornoa, vaan tarina etenee surkuhupaistenkin käänteitten aikana valoisaan ja myönteiseen sävyyn.

Lue myös nämä:
Kreetta Onkeli: Beige
Anja Kauranen: Kultasuu
Raija Oranen: Isorintainen nainen

L.M. Montgomery: Mistress Pat

Mistress Pat on L.M. Montgomeryn suomentamatonta tuotantoa ja se löytyi Suomalaisen Kirjakaupan verkkokaupasta edullisena pokkariversiona. Ryhdyin metsästämään L.M. Montgomeryn kirjoja, kun talvella olin taas kerran lukenut Runotyttö-sarjan alusta loppuun. Hämärä mielikuva siitä, että suomentamatonta Montgomerya on paljon, sai vahvistuksen - mistäpä muualta kuin Internetistä. Esimerkiksi LMM-instituutin listalta voi nähdä kokonaiskuvan tuotteliaan kirjailijan teoksista, suomennoksista en kunnollista listaa löytänyt, koska esimerkiksi WSOY:n lista kirjailijaesittelyn yhteydessä pitää sisällään vain Annat ja Runotytöt. On vaikea sanoa, miksi Montgomerya ei ole suomennettu kattavasti - meneehän Annaa ja Runotyttöä jatkuvasti uusina painoksina, ja esimerkiksi Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen mainio Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt (Tammi 2005) kertoo siitä, miten paljon kirjailijan teokset ovat jo vuosikymmenien ajan suomalaisille lukijoille merkinneet. Muutama vuosi sitten WSOY suomensikin mm. viimeiset Annat, lisäksi Colombina Oy suomensi 90-luvulla Jane of Lantern Hillin nimellä Jane Victoria, ja taisipa sama kustantaja kääntää pari muutakin Montgomerya. Colombina Oy:sta ei tunnu löytyvän verkosta järkevää tietoa oikein mistään, mikä ei ihmetytä sen valossa, että sen julkaisemat Montgomery-suomennokset olivat ns. juosten kustuja.

Mistress Patin jälkeen ehdin tilata Amazonista jo vuoroaan odottamaan A Tangled Webin, lisäksi Suomalaiselta sain myös The Blue Castlen, jonka toki olen suomennoksena lukenut jo pariin kertaan. Jos jaksaisi lukea kirjaa näytöltä, voisi Gutenberg-projektin sivuilta lukea .txt-julkaisuna vaikkapa Kilmeny of the Orchardin. Vähän aikaa jaksoinkin, ja kyllähän Kilmeny vetävästi alkaakin, mutta taidanpa silti mieluummin tilata tuonkin Amazonista kuin tihrustaa näytöltä. Tarkoitus on lukea noita itselleni uusia Montgomery-kirjoja säästellen, että uuden, ennen lukemattoman ihanan tarinan nautinto olisi maksimaalinen. Jossain vaiheessa pitää ehdottomasti perehtyä Montgomeryn päiväkirjoihin (The Selected Journals of LMM). Niitä saisi myös tilattua kotiin, mutta kalliita ovat - pitänee ensin selvittää saako niitä kirjastosta, ainakin kaukolainana luulisi löytyvän. Päiväkirjoista muistan lukeneeni, että ne ovat monesti kaukana romaanien aurinkoisesta ja hyväntuulisesta sävystä - eihän pitkän elämän eläneen kirjailijan arki suinkaan ollut aina yhtä onnellista ja turvattua kuin kirjojen sankarittarien. Odotan mielenkiinnolla...

Takaisin Mistress Patiin. Kirjaa edeltää Pat of Silver Bush, jota siis en ole lukenut - kärryille pääsemisen kannalta se ei mitenkään kohtalokasta toki ollut. V. 1935 julkaistu Pat sijoittuu jo modernimpaan maailmaan kuin vaikkapa Anna, ero näkyy esimerkiksi siinä, että Silver Bushin tytöt ajavat ahkerasti autolla. Kirja kiertyy varsin yksinkertaisen, mutta kantavan perusajatuksen ympärillä: Pat Gardiner rakastaa kotiaan Silver Bushia, joka on vanha, viehättävä maatalo. Hänellä on monta sisarusta, ikääntyvä isä ja sairasteleva äiti, lisäksi kotiapulainen Judy ja renki Tillytuck kuuluvat ehdottomana osana perhepiiriin, kuten myös talon kissat. Pat vihaa muutosta - hänestä on ahdistavaa katsoa, kun sisarukset menevät naimisiin ja muuttavat pois, läheiset ikääntyvät ja hän itse kieltäytyy naimisiinmenosta kerta toisensa jälkeen, jotta saisi pysyä rakkaassa kodissaan. Silver Bushin huoneita, esineitä, puutarhaa ja puita hän suorastaan palvoo. Kirjan juoneen kuuluu Montgomerylle ominaiseen tapaan pikku tarinat sukulaisista, kyläyhteisöistä, ystävistä, juhlista - lopun ratkaisee suorastaan eräänlainen deux ex machina -käänne, jota en tässä spoilaa.

Tunnelmaltaan kirja on viehättävä ja tarjoaa taattua Montgomeryä. Erityisesti irlantilaisen Judyn tarinoinnit ovat nautittavaa luettavaa. Toki asiaan kuuluu myös vihollinen (vrt. Anna ja Josie Pye, Emilia ja Evelyn Blake), joka tällä kertaa on nimeltään May Binnie, rahvaanomainen tyttö joka kehtaa vieläpä mennä naimisiin Patin veljen kanssa ja muuttaa Silver Bushiin. Aristokraattiset Gardinerit joutuvat siis sietämään Mayta ja hänen sukulaisiaan, erityisesti vielä rahvaanomaisempaa äitiään.

Kirjan luettuani ihmettelin jälleen kerran, miksi Montgomery mielletään nuortenkirjailijaksi - vaikka kirjoissa lapsuutta ja nuoruutta paljon kuvataankin, en itse keksi mitään syytä, miksi vaikkapa Mistress Pat pitäisi leimata nuortenkirjaksi. Oikeastaanhan Montgomeryn kirjat ovat eräänlaisia tutkielmia tiiviistä ja rajatuista yhteisöistä, kuten melko tiukan käytöskoodin alla elävistä kyläyhteisöistä tai suvuista, joissa sukulaisten menemisiä ja tekemisiä seurataan tarkasti. Niistähän se paras huumorikin irtoaa - sen verran vinkeitä tuokiokuvia ja osuvia, suorastaan pirullisen osuvia henkilöhahmoja niistä löytyy. Eli mitä kaikkea seuraa siitä, kun ihmispolo yrittää elää hänelle asetettujen raamien mukaan, kun kuitenkin rajat venyvät ja paukkuvat suuntaan jos toiseen, yleensä ihan perusinhimillisten mokailujen vuoksi, usein myös kapinoinninhalun ja oman tien kulkemisen johdosta.

Lue myös nämä:
Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni
L.M. Montgomery: Emily of New Moon (Pieni runotyttö)
Mary Marck: Luokan merkkihenkilöitä, Toverien kesken