Kalevala

Nytpä tuli paikattua ammottava aukko sivistyksessäni! Toisin kuin monien kirjallisuutta tai kulttuurintutkimusta opiskelleiden kirjabloggaajien kohdalla, minä en ole joutunut "pakkolukemaan" Kalevalaa ikinä. Vapaaehtoisesti olen kyllä yrittänyt. Joskus 1990-luvulla ostin tyylikkään pokkari-Kalevalan omaan hyllyyn, mutta hyydyin lukemiseen jossain Ainon hukuttautumiskuvauksen hujakoilla.  

Kuva: Otava.

Vaan onneksi on äänikirjat! Bongasin ystäväni luona äänikirja-Kalevalan ja sain siitä idean lainata itsekin Kalevalan äänikirjana kirjastosta. Ja itse asiassa äänikirja on Kalevalalle aivan mahtava formaatti, näin kustantaja Otava asian perustelee:

"Kalevalan tarinat olivat alun perin runonlaulajien välittämää suullista perinnettä. Antti Virmavirran lukeman äänikirjan myötä ne tulevat nykyihmisen ulottuville jälleen alkuperäisessä muodossaan: ääneen kerrottuna ja kuunneltavana. Hankkeessa on mukana Suomalaisen Kirjallisuuden Seura."

Antti Virmavirta olikin oiva lukija, joka eläytyi sopivasti eri hahmoihin. Erityisesti kylmän laskelmoiva Pohjan akka kuulosti Virmavirran lukemana upealta! Otavan sivuilta voi kuunnella näytteen. Äänikirjojen puffaamisessa suomalaiskustantamoilla olisi vielä parantamisen varaa. Ääninäytteiden ympärille saisi hienoja trailereita, joita voisi julkaista vaikka Youtubessa.

Kalevala olikin hienoa kuunneltavaa. Ehkä olen itse kirjaharrastajana kypsynyt sitten 1990-luvun, tai sitten äänikirjan kuuntelu oli ääninäyttelijän tulkinnan ansiosta antoisampaa kuin muinainen lukuyritelmäni. Kalevalamitta on kyllä sinänsä tuttua, luin nuorena paljon Eino Leinon runoja ja Leinohan käyttää Helkavirsissä kalevalamittaa. Wikipedian avulla voi opetella luomaan oikeaoppista kalevalamitallista runoutta.

Tykkäsin aika monesta jutusta. Kalevala oli suorastaan vetävää kuunneltavaa. Yllätyin myös huomatessani, kuinka monen sanonnan juuret ovat Kalevalassa. Keskittymiseni herpaantui hetkeksi vain Kullervon synkän tarinan alkupuolella. Kontrasti olikin melko jyrkkä, kun Kullervon vaiheisiin siirryttiin Lemminkäisen elostelusaarelta. Noin yleensä ottaen Kalevalan henkilöt olivat kiehtovia - samaan aikaan yli-ihmisiä ja inhimillisiä. Henkilöiden "supervoimat" olivat mukavan liioiteltuja. Väinämöinen loihtii laulullaan uskomattomia mullistuksia, Seppo Ilmarinen takoo mitä tahansa. Naisasioissa sankarit taas eivät menesty yhtä hyvin...

Pidin myös animistisen maailmankuvan välittymisestä. Ihmiset puhuttelevat esimerkiksi eläimiä ja luonnonilmiöitä ja nämä vastaavat yhtä lailla. Esimerkiksi olut esittää oman runonsa.

Rikasta suomen kieltä arvostavalle kuuntelukokemus oli tietenkin ehdoton värikkään kielen ansiosta! Näin itäsuomalaisena monet taivutusmuodot olivat murrepuheesta tuttuja. Esimerkiksi -oa partitiivin päätteenä tietyissä sanoissa on käytössä kainuun murteessa. Ylipäätään kirjojen ystävälle Kalevalassa kuvattu sanan mahti on mieleen. Suurin osa taisteluista käydään sanallisesti, laulamalla runoja vihollisen pään menoksi. Sana muuttaa maailmaa!

Kansalliseepoksena Kalevala kumoaa sen stereotypian, että suomalaiset olisivat vähäpuheisia jurottajia, joilla on heikko itsetunto. Monisanaista itsekehua ja mahtailua tässä riittää. Kultaa ja hopeaa tuntuu olevan mahtimiehillä läjäpäin. Myös ne henkilöhahmot muistavat kehua itseään, joilla ei aina olisi niin aihettakaan. Esimerkiksi itsepäinen ja itserakas Lemminkäinen on täysin tunnistettava hahmo edelleen. Samanlaisia ihmisiä riittää nykyäänkin. Samoin Kullervon katkeruus on surullisen tunnistettavaa.

Tämän äänikirjan voisin hommata omaankin hyllyyn, jotta Virmavirran luentaan voisi palata uudestaankin. Onneksi oma Kalevalani on odottanut hyllyssä uskollisena kaikki nämä vuodet - eiköhän siihen nyt tule vastaisuudessa tartuttua vähän useammin...

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Kalavale
Heikki Turunen: Simpauttaja
Kuuna päivänä. Runoutta Englannista, Skotlannista ja Irlannista

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Kuva: Alan Baker / Otava.

Tämän jutun ilmestyessä olen lukupiirin ensimmäisessä tapaamisessa. Löysin itselleni livelukupiirin harrastusporukan kautta, kiva nähdä millaista lukupiiritoiminta tulee olemaan!

Eräs lukupiirien idea on kai siinä, että lukupiirin ansiosta tulisi luettua kirjoja, joihin ei muuten tulisi tartuttua. Ainakin ensimmäisen kirjaäänestyksen voittanut Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin sopii minun kohdallani tähän täysin. Kirjablogeissa Hustvedt on suosittu kirjailija, mutta jostain syystä minun ei ole tullut tartuttua hänen kirjoihinsa aiemmin. Kaikki mitä rakastin on ilmestynyt vuonna 2003, suomennos on vuodelta 2007.

Blogiarvioita kirjasta löytyy paljon, niinkin paljon että olen kommentoinut Lumiomenan Liikoja blogisavuja ja vääriä arvioita? -keskusteluun näin: "Minussa herää "voi ei, aina tätä samaa" -reaktio, jos näen linkkilistassani esimerkiksi Joyce Carol Oatesin, Ian McEwanin tai Siri Hustvedtin kirjoista juttuja." Heh, nyt siis itse tarjoilen tätä samaa!

Linkitän blogiarvioista kaksi ääripään edustajaa. Morre antoi kirjalle 2/5 pistettä ja ihmetteli näin: "Ilmeisesti romaania voi kehaista älykkääksi, kun siinä kuvaillaan tauluja, ripotellaan vähän sivistyssanoja ja pohditaan elämän kulkua?" Leena Lumen mielestä taas tämä on "romaani, joka täyttää vaativan lukijan kovimmatkin kriteerit".

Minä taidan sijoittua jonnekin välimaastoon, lähemmäs kuitenkin Morrea. Jos kirja ei olisi ollut "pakkoluettavaa", olisi varmasti jättänyt kirjan kesken ensimmäisen osan aikana. Kolmeen osaan jaetun kirjan ensimmäinen jakso kestää 170 sivua. Minusta tämän jakson teksti oli lukuromaania tyypillisimmillään. Toisin sanoen kirja ei ole hömppäromantiikkaa, koska siinä ei käytetä hömppäromantikan kaavaa - mikä kyllä toisi dramaattista jäntevyyttä. Silti kirjassa on paljon hiusten värin luettelemista, avoimiin kaula-aukkoihin tuijottelua, paidan läpi nöpöttävistä nänneistä kiihottumista, seksikohtauksia ynnä muita hömppäromantiikalle tyypillisiä piirteitä. Joten varsinkin ensimmäisen jakson aikana minun oli vaikea ymmärtää, mitä kirjassa haluttiin sanoa, teksti tuntui melko pötkömäiseltä. Sen sijaan suomentaja Kristiina Rikmania kehaisen! Anglismiallergiaani ei ärsytetty, vaan suomennos on kauttaaltaan hyvää ja luontevaa suomea.

New Yorkin sivistyneistö- ja taidepiirejä kuvaavassa kirjassa seurataan kahden pariskunnan rinnasteista elämää. Minäkertoja Leo tutustuu taidemaalari Billiin. Miesten perheisiin syntyy poika lähes samaan aikaan. Perheet asuvat samassa talossa ja iloitsevat ja surevat yhdessä elämän käänteissä.

Toisessa osassa draama alkaa käynnistyä ja kolmas osa oli melkoisen vauhdikas, kenties turhankin vauhdikas. Pidin siis kirjan loppupuolesta paljon enemmän kuin alkupuolesta. Billin pojan Markin vaikea murrosikä työllistää vanhempien lisäksi myös Leoa. Markia yritetään auttaa, mutta hän on löytänyt kapinallisia ja vaarallisia ystäviä taidepiireistä ja tuntuu luisuvan tavoittamattomiin. Kolmannen osan käänteet vaihtuvine identiteetteineen ja suurkaupungin sykkeineen toivat mieleen Paul Austerin - mikä puolestaan pani minut miettimään, oliko teksti oikeasti austermaista, vai tarjoutuiko tällaiseen assosiaatioon liian helppo mahdollisuus, kun kirjan kansiliepeessäkin muistutetaan Hustvedtin olevan naimisissa Austerin kanssa.

Päähenkilö Leo oli minusta jossain määrin epätyydyttävä. Ensinnäkin hän oli minusta vähän liian läpinäkyvästi naisen kirjoittama mieshahmo, toisin sanoen hän tuntui usein naiselta eikä mieheltä. Jossakin kohtauksessa oli myös lähes Kauniiden ja Rohkeiden tyyppinen "ai niin olen töissä" -muistutus, kun Leo kaiken ihmissuhdejahkaamisen keskellä alkaakin miettiä tärkeiden tutkimuskuvioiden hoitamista. Leo on juutalainen, mutta harmikseni minua kiinnostava juutalaisuus jää hyvin pieneen rooliin.

Kiinnostavia aineksia löytyi sivulauseista. 1980-luvun New Yorkin taidepiirien kuvaus kiinnosti, samoin Billin vaimon Violetin tutkimusaiheet. Violet tutkii muun muassa hysterian historiaa ja syömishäiriöitä, näistä löytyisi varmasti kiinnostavaa jatkoluettavaa. Koin myös löytäväni lukijana jonkinlaisen teeman Markin vaikean nuoruuden käsittelyn kautta. Luin kirjan kertovan vanhemmuuden haasteista. Varmasti monet muut lukijat ovat saaneet kirjasta irti paljon muitakin teemoja.

Kirjan rakenne silti ihmetytti. Mielestäni tätä olisi voinut tiivistää ja tasapainottaa. Toisaalta, ehkä pitkä tapahtumaton alkuosa oli mukana pohjustamassa ja korostamassa kirjan loppupuolen käänteiden rajuutta?

Lisäksi kiinnitin huomiota Hustvedtin tapaan tehdä lukijalle selväksi sivistyneisyytensä ja lukeneisuutensa. Taiteen ja tieteen nimien ja ilmiöiden selostaminen lukijalle ei tee romaanista itsestään sivistynyttä, siinä olen Morren linjoilla. Pikemminkin omasta osaamisalueesta luennoiminen tekee kirjasta luettelomaisen ja tasapaksun. Koko lailla kirjallisesti -blogissa mainitaankin, että Hustvedt on tuotannossaan siirtynyt kohti esseitä.

Kumminkin, ihan hyvä että tuli tämä kirja luettua, sillä nyt minulla on yhden kirjan verran kokemusta Hustvedtista ja häntä koskevien keskustelujen seuraaminen on varmasti mielekkäämpää. Mitään hinkua tarttua johonkin toiseen Hustvedtin kirjaan ei kuitenkaan syntynyt.

Lue myös nämä:
Henry James: Washingtonin aukio
Will Eisner: Myrskyn silmään
J.D. Salinger: The Catcher in the Rye  

Tiivis tärppilista syksyn kirjoihin

Tammikuussa keräsin vinkkilistan kevään uutuuskirjoista ja ilahtuneena voin todeta, olen lukenut jo neljä kirjaa listan viidestä kirjasta! Lukematta on vielä Seija Vilénin Pohjan akka ja uskallan lupailla, että lähiviikkoina siitäkin tulee bloggaus.

Syksy on kirjakustantamisen kuuminta sesonkiaikaa, mutta teen omasta syksykirjojen vinkkilistastani lyhyen. Haluan voida keskittyä myös vanhoihin ja epäajankohtaisiin kirjoihin, sitä paitsi tiedän saavani PEKKin kautta monia yllättäviä uutuuksia.

Nämä listan kirjat ovat kuitenkin jonkinasteista must-luettavaa minulle - ei välttämättä silti kovin nopealla aikataululla.

Kuva: Otava.

Reidar Palmgrenin punnitusta ja vetävästä tyylistä olen tykännyt. Harvakseltaan julkaisevan kirjailijan uutuus Sudenmarja menee oitis listalle!

Riku Korhosen Lääkäriromaani teki vaikutuksen vuonna 2008. Persoonallinen, runsas ja aika julmakin kirja on jättänyt pitkän ja hyvän jälkimaun. Uusi romaani Nuku lähelläni täytyy siis tsekata! Kirjasta ei ole vielä kansikuvaa saatavilla.

Kuva: Otava.

Sirpa Kähkösen Hietakehto on kenties eniten odottamani kirja. Kuopio-sarja jatkuu, jee! Toivottavasti ehdin lukea vielä Mustat morsiamet ennen Hietakehtoon tarttumista.

Heikki Turuselta ilmestyy uusi romaani Tie, totuus ja elämä. Minulla on ollut vähän kompleksinen suhde Turusen uusimpiin kirjoihin, esimerkiksi tätä edeltävä Hämärätunnin tarinoita jäi minulta kesken aika lailla alussa. Mutta vähintään pitää seurata, millaisia arvioita Tie, totuus ja elämä saa! Kirjasta ei ole vielä kansikuvaa saatavilla.

Mauri Kunnakselta pitäisi valmistua eräs liki ikuisuusprojektin luonteen saanut teos: Beatles-aiheinen sarjakuva. Toivottavasti albumi todella saadaan lukijoiden käsiin tänä vuonna! :)

Sen sijaan lukumaratonin aikaan mainitsemastani Ville Virtasen toisesta romaanista en löytänyt mitään julkaisutietoja. Tieto uudesta kirjasta oli tainnut jäädä mieleen jostain naistenlehden maininnasta. Kirjan kirjoittamiselle löysin kyllä vahvistuksen, asia mainitaan myös tällä sivulla. Voihan olla, että kirjan työstäminen on sen verran vaiheessa, ettei julkaisuaikataulua ole vielä olemassa.

Moni muu bloggaaja on tehnyt paljon kattavamman vinkkilistan syksyn kirjoista. Kannattaa tutustua vaikka Jennin ja Karoliinan listoihin.

Dodie Smith: The 101 Dalmatians

Kuva: Puffin Books / Tower Books.

Viime vuonna vastasin 30 kirjatunnustusta -haasteeseen. Kohtaan "Kirja, jonka olen halunnut lukea jo kauan" vastasin näin:

"Dodie Smithin 101 Dalmatians. Olen tämän tilannut jo joskus viime vuoden puolella Amazonista, mutten ole vielä lukenut. Kun pääsin lapsena katsomaan Disneyn dalmatialaispiirrettyä, kävin monia kertoja sen jälkeen kirjaston nuortenosaston S-hyllyllä katsomassa, olisiko tämä kirja siellä. Ei ollut koskaan. Todennäköisesti kirjaa ei oltu hankittu kirjastoon."

No nyt olen kirjan lukenut! Tämä todellakin on varmasti pisin aika, kun olen halunnut lukea jonkun kirjan ja kunnes oikeasti sen luen. Lapsena Disneyn dalmatialaiselokuva lumosi minut, mutta ehkäpä en ollut kirjastoasiakkaana vielä niin osaava, että olisin hoksannut pyytää kirjaa kaukolainaksi. :) Vuonna 1956 ilmestynyt kirja on kuitenkin suomennettu vuonna 1966, varmaan kirjaa löytyy vieläkin ainakin kirjastojen varastohyllyiltä, ellei sitten ole uusia painoksia otettu. Dodie Smithin tuotantoon olen aiemmin tutustunut vain yhden kirjan verran. Linnanneidon lokikirjan olen lukenut joskus vuosia sitten ja kirja on blogeissakin saanut paljon lukijoita. Suosittelen Amman laatimaa testiä, josta voi päätellä kolahtaako Linnanneidon lokikirja. :)

The 101 Dalmatians -kansiliepeessä kerrotaan, että teksti on alun perin ilmestynyt Woman's Day -lehdessä nimellä The Great Dog Robbery. Eli itse asiassa tämä ei olekaan mikään lastenkirja, vaan naistenlehden jatkokertomus!

No oliko kirja yli 20 vuoden odottamisen arvoinen? Pääsääntöisesti kyllä. Lukiessani tiesin, että olisin satavarmasti tykännyt tästä kirjasta lapsena. Puhuvia koiria, koiraromansseja, jännitystä, seikkailua, erirotuisia koiria, vetävä juoni... Ja kirja oli antoisa aikuislukijallekin! Lapsena en ehkä olisi huomannut jokseenkin asenteellisia parisuhderoolimalleja - kirjan seksismi on sentään vanhentunut liki 60 vuodessa. Aikuisena sen sijaan osasi kenties lapsilukijaa paremmin nautiskella kirjan peribrittiläisestä ilmapiiristä. Pongon ja Missiksen matka Lontoosta Suffolkiin pentuja pelastamaan on melkoinen seikkailu, ja heidän tapaamansa auttajakoirat tuntuvat edustavan monia brittiläisiä yhteiskuntaluokkia. Plussaa myös Michael Doolingin hienosta kuvituksesta.

Pienoinen yllätys oli  Disneyn elokuvaversion juonen eroaminen kirjan juonesta. Elokuvassa koirapääpari on nimeltään Pongo ja Perdita, kirjassa Pongo ja Missis. Kirjassa on myös Perdita, mutta hän on löytökoira, joka päätyy samaan perheeseen. Kirjan loppupuolen takaa-ajoa oli myös muutettu elokuvassa, mikä ei sinänsä ihmetytä, koska elokuvan pitää usein olla melko tiivis.

Smith viljelee peribrittiläistä huumoria, mikä näkyy myös hahmojen nimissä. Ilkeiden pahisveljesten sukunimi on Baddun. Pääpahis Cruella de Vil on aivan loistava hahmo, tosin karmiva!

Netistä huomasin, että kirjallehan on myös jatko-osa. The Starlight Barking maksaa Amazonissa e-kirjana vaivaiset 8,28 dollaria, tämän päivän kurssilla muunnettuna siis 6,73 euroa. Ja näköjään löytyisi tuokin myös suomeksi nimellä Tähtihaukku, kirjastoista kai ainakin.

Viehättävä The 101 Dalmatians on pääsääntöisesti kestänyt aikaa mainiosti. Nuo sukupuoliroolien ylikorostamiset voinee sivuuttaa, kunhan ne tiedostaa. Kirja sopii erityisesti kaikkien koirista pitävien luettavaksi sekä brittitunnelman ystäville.

Lue myös nämä:
H.C. Andersen: Pieni merenneito
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
Philip Pullman: Kultainen kompassi

Heinäkuun luetut

Heinäkuu on ollut aktiivinen luku- ja bloggauskuukausi! Eikä ihme - olen lomaillut ja yleensä silloin on enemmän aikaa lukea kuin arkena. Lisäksi sadesää on kuulemma nostanut muun muassa kirjastojen lainauslukuja, joten lukeminen on varmasti maistunut monille muillekin tänä kesänä...

Kuukausi käynnistyi kirjablogisuosikki Jussi Valtosen Siipien kantamilla. En tainnut ihastua yhtä paljon kuin moni muu, mutta tykkäsin kumminkin! Erityisesti kaunis kieli jäi mieleen.

Sitten tuli tutustuttua uuteen kotimaiseen paranormaaliin romantiikkaan. Annukka Salaman Käärmeenlumooja oli sen verran vetävä, että toivottavasti se löytää paljon nuoria (ja miksei vanhempiakin) lukijoita!

Arjesta pääsi lopullisesti irti lukumaratonilla. Toteutin suositun lukuhaasteen ja pyhitin 24 tuntia lukuputkelle. Ehdin lukea neljä kirjaa - Tove Janssonin Kunniallisen petkuttajan, Maarit Verrosen Katoamispisteen, Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessan ja Ville Virtasen Menkää mielenhäiriöön. Näistä Maarit Verrosen Katoamispiste oli toinen Ota riski ja rakastu kirjaan -haastekirjoistani.

Maratonkokemus oli niin innostava, että mielessä kävi jo samanlaisen tempauksen toteuttaminen joulun aikaan - joulutunnelmaan pääsisi varmaan hyvin, jos lukisi joulukirjoja useamman yhteen putkeen. :)

Sitten työnsinkin lusikkani Enkeli-Elisa-soppaan. Aikamoisia käänteitä saanut some-ja kirjailmiö puhuttaa varmaan vielä pitkään...

Sarjakuviakin tuli nautittua. Will Eisnerin The Plot paikkasi aukkoja sivistyksessäni. Guy Delislen Pjongjang taas vei Pohjois-Koreaan.

Jeffrey Eugenidesin kehuttu Naimapuuhia oli toinen rakastumishaasteen kirja. Tykkäsin kyllä muuten, mutta lukemiseni kompasteli taas kenties turhankin pikkutarkkaan suomennoskyyläämiseen. Samalla tuli opittua, mitä trooppi tarkoittaa, kiitos kommentoijien. :)

Fablesin uusia osia tervehdin aina ilolla. Inherit the Wind tuli tietenkin nautiskeltua hartaudella.

Äänikirjapuolella Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan oli upea kuuntelukokemus, erityiskiitos vielä lukija Martti Mäkelälle!

Hankin myös oman Kindlen ja ihan ensimmäinen kokonainen e-kirjakokemukseni oli J.M. Barrien klassikko Peter Pan.

Agatha Christiestä tunnun innostuvan sitä kovemmin, mitä enemmän hänen tuotantoonsa tutustun. Kirjallisuudentutkija Pierre Bayardin perinpohjainen Who Killed Roger Ackroyd? tarjosi todella mielenkiintoisen ristivalotuksen Christien kuuluun dekkariin.

Elokuussa on luvassa varmaan hieman laajempaa Kindle-raportointia ja olen kaikenlaisia kirjan sähköistymiseen liittyviä pohdintoja pyöritellyt mielessäni, katsotaan saanko ajatuksista muotoiltua jotain blogiin asti. Varmaan tulee otettua myös lyhyt katsaus syksyn kirjauutuuksiin.

Pierre Bayard: Who Killed Roger Ackroyd?

Kuva: The New Press

Spoilerivaroitus! Tässä kirjoituksessa käsittelen avoimesti sekä Agatha Christien dekkaria The Murder of Roger Ackroyd että Pierre Bayardin kirjaa Who Killed Roger Ackroyd? Luvassa on paljon juonenkäänteiden pohtimista, joten jos ei halua spoilautua, kannattaa lopettaa lukeminen tähän!

Tämä bloggaus sopii niille, jotka ovat lukeneet jommankumman tai molemmat näistä kirjoista tai joita ei haittaa lukea juoniselostusta kirjoista, joita ei ole lukenut. Annan vielä kolmeen laskemisen verran aikaa poistua tältä sivulta:

3

*

2

*

1

Ja nolla! Selvä, kaikki tähän asti lukeneet tietävät riskit ja jatkavat lukemista omalla vastuullaan. :)

Vaikka Wikipediaa lukemalla voi spoilata itseltään dekkarin loppuratkaisun, saa sieltä myös hyviä vinkkejä jatkolukemiseksi. Maininta kirjallisuudentutkija Pierre Bayardin kirjasta Qui a tué Roger Ackroyd? herätti kiinnostukseni. Ranskantaitoni ei riitä näin vaativaan lukemiseen, mutta onneksi kirja on englanninnettu, ja sain kirjan kaukolainana käsiini. Alun perin kirja on ilmestynyt vuonna 1998.

Christien kuudes dekkari The Murder of Roger Ackroyd ilmestyi vuonna 1926 ja aiheutti kirjallisen sensaation, koska murhaajaksi paljastui kirjan minäkertoja, tohtori Sheppard. Bayard lukee kirjaa kuitenkin vastakarvaan. Hän päättelee, että tohtori Sheppard ei ollut murhaaja vaan Roger Ackroydin surmasi tohtorin sisar, Caroline Sheppard.

Kiehtova ajatus! Oliko Agatha Christie tehnyt dekkaristaan kaksoisarvoituksen? Ja kun lukevan yleisön huomio kiinnittyi rakenteelliseen kikka kolmoseen, jäikö oikea murhaaja rauhaan niin Hercule Poirot'lta kuin suurelta yleisöltä?

Bayardin kirja on kiehtovaa luettavaa muidenkin syiden kuin vaihtoehtoisen murhaajan etsimisen vuoksi. Hän käsittelee epäluotettavia kertojia, minäkertojan asemaa verrattuna kaikkitietävään kertojaan, dekkarin rakennetta ja perinteitä, viittaa muuhun kirjallisuuteen ja käyttää runsaasti tilaa psykologian ilmiöihin, kuten alitajuntaisiin vaikuttimiin, valehteluun ja harhoihin. Kirjan keskivaiheilla on minun makuuni vähän liian pitkä pätkä psykologian teoriaa, mutta muuten kirja oli todella mukaansatempaava. Siteeraan Mildly Self Defeating -blogia, jossa on myös luettu kirjaa innokkaasti: "Believe it or not, it's actually a fucking page-turner."

Bayard käyttää myös runsaasti aikaa Agatha Christien tuotannon käsittelyyn. Tämä tarkoittaa sitä, että kirjassa on paljon spoilereita myös muista Christien dekkareista. Samoin Bayard ottaa esimerkkejä muualta kirjallisuudesta. Erityisen kiinnostavasti hän käsittelee dekkarin piirteitä Sofokleen näytelmässä Kuningas Oidipus.

Mihin Bayard sitten perustaa rohkean teoriansa? Ensin hän purkaa paloiksi, miksi alkuperäinen ratkaisu on hänestä epäuskottava. Tohtori Sheppard on hänen mukaansa liian lauhkea ja tasainen - siis liian heikko luonteeltaan ollakseen Ackroydin murhaaja. Lisäksi Sheppardilla on melko kireä aikataulu murhapäivänä, mutta Poirot'n syytöksen mukaan hän ehtii keksiä ja toteuttaa sanelukoneen ajastustoiminnon hyvin lyhyessä ajassa. Sheppardin pitää myös raahata lääkärinlaukussaan Ackroydin luo sanelukone, Ralph Patonin kenkäpari ja ase, ja Patonin kengät pitää vielä palauttaa majataloon.

No, toki Christien tarinoihin kuuluu, että realismia usein hieman venytetään ja lukija suostuu hyväksymään melko uskomattomiakin selityksiä murhien toteutuksessa.

Miksi Bayard sitten epäilee Carolinea? Koska Carolinella on paljon vahvempi luonne kuin veljellään. Caroline surmaa Ackroydin suojellakseen veljeään - onhan Ackroyd saanut tietää, että tohtori Sheppard oli rouva Ferrarsin kiristäjä.

Bayardin teoriassa Caroline kuuntelee salaa veljensä ja Ackroydin keskustelua ikkunan takana. Tohtorin poistuttua Caroline menee ikkunasta sisään, surmaa Ackroydin ja palaa kotiinsa. Bayardin mukaan teoriaa tukee se, että majuri Blunt näkee naisen hahmon vilahtavan puistossa.

Tohtori Sheppard taas tekee itsemurhan kirjan lopussa, koska haluaa suojella Carolinea. Bayard kiinnittää huomiota siihen, että Sheppard ei missään vaiheessa suoraan tunnusta murhaa. Sheppardin ajaminen itsemurhaan taas tekee Bayardin mukaan Hercule Poirot'sta sadistisen murhaajan. Lisäksi Bayard tulkitsee Poirot'lla olevan mielenterveysongelmia ja pahoja harhatiloja.

Kuulostaako pöyristyttävältä? Niin ensin minustakin, mutta Bayard herättelee myös miettimään tarkemmin Agatha Christien suosion salaisuutta. Hänen dekkareissaan sosiaalisen elämän kulissit ovat kunnossa, mutta kulissien takana ihmisluonnon pimeä, tuhoava puoli ottaa vallan. Bayardin mukaan Christie muistuttaa, että jokainen ihminen voi olla potentiaalinen murhaaja.

Netistä löytyy paljon mielipiteitä Bayardin näkemystä vastaan, toki myös puolesta. Sekä tohtori Sheppardin että Carolinen kohdalla löytyy sekä syyllisyyttä tukevia että vastustavia seikkoja. Ja esimerkiksi Mildly Self Defeating ei usko kummankaan syyllisyyteen, vaan pitää todennäköisimpänä murhaajana Geoffrey Raymondia, Ackroydin sihteeriä. Tylsä selitys olisi sekin, että kirjan sisäinen logiikka ontuu ja kenenkään epäillyn kohdalle ei löydy täysin vedenpitävää selitystä murhaajana toimimisesta. Mutta sellaisen pohtimiseen ei ehkä kannata käyttää aikaa Bayardin kiehtovien kysymysten äärellä. :)

Bayardin teoriassa erityisen kiinnostavaa on Carolinen aseman tarkastelu. Caroline Sheppardia pidetään neiti Marplen esiasteena, tähän kuulemma viitataan myös Agatha Christien omaelämäkerrassa. Caroline on utelias ja juoruilunhaluinen vanhapiika, joka ottaa selvää kaikesta, mitä kylällä tapahtuu. Bayard kiinnittää huomiota siihen, että sekä poliisi että Hercule Poirot jättävät automaattisesti Carolinen pois epäiltyjen joukosta. Häntä ei kuulustella murhaillan  tapahtumista eikä hänen näin ollen tarvitse antaa alibia. Bayard tulkitsee, että Caroline Sheppard on eräänlainen Agatha Christien omakuva, ja Christie alitajuisesti petasi Carolinelle tien vapaaksi.

Yhtä kaikki, Bayard muistuttaa moneen kertaan, että kirjan "todellisuus" syntyy viime kädessä lukijan päässä, lukijan tulkintojen kautta. Ja näihin tulkintoihin vaikuttavat myös rivien välit - se, mitä kirjassa jätetään kertomatta.

Who Killed Roger Ackroyd? pitää sisällään huiman paljon muitakin kiintoisia ajatuskulkuja ja langanpäitä. Kannattaa tutustua itse, jos aihe kiinnostaa! Minä puolestani lukisin näin jännittäviä kirjallisuusteoreettisia kirjoja mielelläni lisääkin.

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2
Scott McCloud: Understanding Comics
Bill Willingham - Matthew Sturges - Mark Buckingham: Fables 13. The Great Fables Crossover 

J.M. Barrie: Peter Pan

Nyt minäkin olen sitten sähkökirja-ajassa. Tilata täräytin Amazonista Kindle Touch 3G:n ja se saapui alle viikossa. Todella nopeaa! Tilaamani suojus on vasta postissa, joten raportoin sähkökirjakokemuksista kattavammin myöhemmin. Sitä ennen kannattaa lukea Insinöörin kirjahyllystä hyvä katsaus Kindle Touch 3G:stä.

Valitsin ensimmäiseksi kirjaksi J.M. Barrien Peter Panin. Kehuin jo aiemmin Ryhmäteatterin kesäteatterisovitusta Peter Panista ja teatterielämys innoitti lukemaan myös kirjan. Muistelen lukeneeni lapsena Peter Panin, mutta kovin kirkkaita muistikuvia ei noussut mieleen. Disney on tehnyt tarinasta tunnetun animaatioversion, mutta minä en ole edes ihan varma, olenko nähnyt sitä kokonaan.

1900-luvun alussa julkaistu kirja löytyy Project Gutenbergista ilmaisena sähkökirjana. Amazonilla on ohjesivu ilmaiskirjojen Kindle-lataamiseen. Lataaminen oli yhtä nopea operaatio kuin minkä tahansa tiedoston lataaminen tietokoneelle ja siirtäminen USB-tikulle. Tämä vaikuttaakin erityisen hyvältä syyltä omistaa lukulaite: kunhan nettiyhteys toimii, "omistan" kymmeniä tuhansia kirjoja, sillä pelkästään Project Gutenbergin sivulta löytyy yli 40 000 ilmaista sähkökirjaa. Lukulaitteeseen ne siirtyvät muutamassa sekunnissa.

Riku Nieminen Peter Panina. Kuva: Tanja Ahola / Ryhmäteatteri.

Peter Pan olikin yllättävä ja päräyttävä lukukokemus. Oikeastaan tätä ei voi mielestäni edes pitää lastenkirjana, vaikka suurin osa päähenkilöistä lapsia onkin. Kirjassa on paljon asioita, joista aikuinen saa taatusti enemmän irti. Tarkalla psykologisella silmällä J.M. Barrie tarkastelee lapsuutta, mutta hän kuvaa lapsuuden pimeää puolta. Peter Panissa on paljon lasten julmuutta, välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä. Rinnakkaislukemiseksi sopisivat vaikka William Goldingin Kärpästen herra tai Peter Høegin Rajatapaukset.

Kesken lukemisen tein jotain, mikä ehkä olisi kannattanut säästää kirjan loppuun. Rupesin muistelemaan, että J.M. Barrien nimi olisi liitetty pedofiliahuhuihin. Ryhdyin googlettamaan asiaa, ja uppouduin lukemaan Barrien elämäkertatietoja. Totuus on jälleen kerran tarua ihmeellisempää... Huhuja tosiaan löytyi, mutta täyttä varmuutta ei. Missään tapauksessa Barrie ei ollut mikään tavallinen pulliainen, vaan aika erikoisia käänteitä hänen ja hänen lähipiirinsä elämään mahtui. Justine Picardien artikkeli The Telegraphissa lähestyy aihetta melko kiihkottomasti, Tony Rennellin artikkeli Mail Onlinessa on sensaatiohakuisempi.

Robin Svartström Kapteeni Koukkuna. Kuva: Tanja Ahola / Ryhmäteatteri.

Barrien elämäkertatietojen perässä surffailu sai aikaan sen, että loppukirjan aikana tuli väkisinkin tulkittua Peter Pania liiankin biografisella tasolla - J.M. Barrie rinnastui turhan helposti Kapteeni Koukkuun.

Peter Panin juoni lienee kaikille tuttu. Poika, joka ei koskaan kasva aikuiseksi, vie kolme lasta mukanaan Mikä-mikä-maahan (Neverland). Siellä taistellaan merirosvoja vastaan ja saarella asuu myös intiaaneja, keijuja, merenneitoja ja herätyskellon nielaissut krokotiili. Ällistyin siitä kärjistyksestä, millä Barrie kuvaa Wendyn (suomalaisittain Leena) roolia saarella. Peter tekee Wendystä Kadonneiden poikien "äidin", ja Wendy omaksuu äidin roolin riemumielin, vaikka on vasta lapsi itsekin. Äitinä Wendy tekee töitä aamusta iltaan siivoten, paikaten vaatteita, vaatien lapsia noudattamaan tiukkoja sääntöjä ja tietysti tsempaten huoletonta "isää" eli Peteriä uhrautuvaisen kannustavasti. Varsinaista parisuhdeparodiaa!

Peter Panin mukaan taas on jopa nimetty syndrooma - miehen haluttomuus kasvaa aikuiseksi. Kirjan Peter onkin jännittävän ristiriitainen hahmo. Hän on hurmaava seikkailija, mutta unohtelee asioita ja ihmisiä, vihaa muiden lasten äitejä ja tappaa surutta vihollisiaan. Erityisesti taistelukohtauksissa ristiriita herttaiseen Disney-filosofiaan korostui. Disneyn piirretyissähän on vakiintunut sääntö, että sankari ei koskaan suoraan surmaa vihollistaan, vaan lopputaisteluissa vihollinen yleensä kuolee "vahingossa". Peter ja muut pojat sen sijaan tappavat useita merirosvoja, eikä tappamisen moraaliin oteta kirjassa mitenkään kantaa.

Minusta kirjassa on mielenkiintoinen ja vahva psykologinen taso - tunnelmassa on jotain uhkaavaa, kuin lapsuuden painajaisissa tai peloissa. Kirja on vahva kokonaisuus. Kiintoisaa oli myös huomata, kuinka uskollinen alkuteokselle Ryhmäteatterin näytelmäversio olikaan! Monet jutut, joiden olin ajatellut olevan dramaturgina ja ohjaajana toimineen Juha Kukkosen liioittelua, löytyivätkin suoraan kirjasta.

Voin suositella tätä kirjaa - mutta mitään herttaista läperrystä ei todellakaan kannata odottaa, pikemminkin kannattaa varautua julmiin yllätyksiin.

Lue myös nämä:
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet
L.M. Montgomery: Emily of New Moon
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7 

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (äänikirja)

Kuva: WSOY.

Edellisestä Saatana saapuu Moskovaan -lukukerrasta on vierähtänyt viisi vuotta. Äänikirjainnostukseni myötä mieleen muistuivat Booksyn kehut äänikirjaversiosta, joten lainasinpa minäkin Martti Mäkelän lukeman äänikirjan. Saatana saapuu Moskovaan saa blogeissa huomiota tasaiseen tahtiin, Jokkekin bloggasi tästä viikonloppuna.

Klassikkokirja sopikin erinomaisesti kuunneltavaksi. Martti Mäkelällä on todella kaunis lukuääni, siinä on jotain hyvällä tavalla pappismaista. Hän on myös sopivan eläytyvä lukija ja selviytyy jopa venäläisten nimien ääntämisestä ihan mukavasti. Koska tarina on minulle entuudestaan tuttu, tuntui tarinan seuraaminen äänikirjana helpolta. Mutta moni kertoo jättäneensä tämän järeän klassikon kesken sekavuuden vuoksi, joten välttämättä kaikille äänikirja ei ole helpoin tapa tutustua Bulgakoviin. Minä huomasin nauttivani myös juonen sivupoluista nyt täysillä, kun pääjuonet ovat vanhastaan tuttuja.

Kirjan perusjuonesta olen kertonut aiemmassa bloggauksessani ja jos joku kaipaa perustietoa kirjasta, kannattaa aloittaa vaikka Wikipediasta. Tämä on niin rikas ja monipuolinen kirja, että keskityn jälleen tekemään vain yksittäisiä havaintoja.

Vaikka tämä oli jo kai neljäs tai viides kerta kirjan parissa, tajusin vasta nyt, kuinka lyhyelle aikajänteelle tapahtumat sijoittuvat. Kirjan kronologinen aika on vain kolme päivää. Huomioita kirjan aikajanasta löytyy täältä. Kuunnellessa kenties tuli myös kiinnitettyä aiempaa paremmin huomiota tiettyihin avainsanoihin. Pahaa-aavistamattomat henkilöt tokaisevat usein vaikka "piru hänet periköön" tai "piru sen tietää", mikä osoittautuukin usein konkreettisen todelliseksi, kun Moskovaa sekoittamaan saapunut Woland panee tuulemaan.

Viime bloggaukseni yhteydessä käytiin keskustelua ikuisuusaiheesta eli kirjan nimen suomennoksesta. Sama aihe toistuu myös Joken blogikeskustelussa. Kun viimeksi lukiessani ihmettelin Wolandin syytä saapua Moskovaan, tuntui tällä kuuntelukerralla vastaus itsestään selvältä. Totta kai hän tulee pelastamaan Mestaria ja Margaritaa! Kai kirjan alkuperäisnimi Mestari ja Margarita viittaa tähänkin...

Pontius Pilatusta ja Jesua Ha-Notsria koskevissa jaksoissa kiinnitin huomiota erityisesti upeaan, hienovaraiseen ja osuvaan vallankäytön kuvaukseen. Kaunokirjallisen Pilatuksen kanssa vietin viimeksi aikaa pääsiäisenä Mika Waltarin Valtakunnan salaisuuden parissa. Bulgakovin Pilatus pelkää, juonittelee, laskelmoi ja vetelee naruista kuin ovelin mahdollinen kehittyvien maakuntien poliitikko.

Minä alan kallistua yhä enemmän sille kannalle, että Saatana saapuu Moskovaan on kenties nerokkain kirja jonka olen lukenut. Kirja hehkuu uskomatonta luovuutta ja on todella monitasoinen. Kirja on yhtä aikaa runsas ja yksityiskohtainen, silti virtaviivainen. Pienissäkin rooleissa olevat hahmot tuntuvat todellisilta ja oikeilta. Ja niin tuntuvat kaikki yliluonnollisetkin tapahtumat, joita kirjassa riittää.

Monet kirjat voi lukee "tyhjiksi" yhdellä lukukerralla. Saatana saapuu Moskovaan taas on tuntunut melkein kerta kerralta antoisammalta. Ja tässä riittää niin paljon pureksittavaa, etten ainakaan minä usko voivani lukea tätä ikinä tyhjiin.

Lopuksi linkitän Jim Murdochin blogiarvion. Sieltä löytyy paljon pohdiskelua kirjasta ja mainio linkkilista muihin kirjaa käsitteleviin sivustoihin.

Lue myös nämä:
Mihail Bulgakov: Kohtalokkaat munat
Mika Waltari: Valtakunnan salaisuus
Craig Thompson: Habibi

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Shawn McManus: Fables vol. 17. Inherit the Wind

Kuva: Vertigo / Amazon.

Heinäkuun hemmottelua oli uuden Fablesin ilmestyminen. 17. osa Inherit the Wind tupsahti postiluukusta perjantaina. Jos Fables-sarja on uusi tuttavuus, ei suinkaan kannata aloittaa tästä uusimmasta osasta, vaan mieluiten aivan alusta tai vaikkapa kolmannesta osasta, kuten itse tein.

Satukirjojen sivuilta tuttujen hahmojen sotaisa saaga jatkuu. Nyt ollaan taas eräänlaisessa dramaturgisessa taitekohdassa, kun edellisessä osassa solmittiin joitakin langanpäitä yhteen. Hieman mietityttää, onko Willinghamilla mielessä jokin seuraava iso räjähdys, jota kohti sarjaa viedään. Tässä osassa jotain käynnisteltiin, jotain vietiin eteenpäin ja lisäksi tarjoiltiin melko irrallisia mutta maukkaita palasia Fables-universumin tapahtumista.

Kuva: Vertigo / Comixology.

Albumin nimen mukaisesti tärkein juoni sijoittuu tuulten maisemaan. Pohjoistuulen valtaistuinta piirittämään saapuvat myös serkut etelästä, idästä ja lännestä... Toisessa juonikaaressa Rose Red tuntuu saavan uudenlaista vastuuta. Pientä kritiikkiä Willinghamille taas antaisin Rose Redin siskon Snow Whiten pienestä roolista. Kaipaan kirpakkaa ja vahvaa Snow Whitea takaisin, ei häntä saa liikaa taka-alalle häivyttää!

Albumin lopussa oli vierailevien piirtäjien kuvittamia lyhyttarinoita Adversaryn valtakauden ajalta. Ihan erityisesti tykkäsin Adam Hughesin kynänjäljestä piikkisikatarinassa Porky Pining.

Jos joku tässä vaiheessa ihmettelee, että mistä minä oikein höpäjän, niin otetaan pieni kertaus. Fables ei satuteemastaan huolimatta ole mitään lasten sarjakuvaa, vaan ehdottomasti aikuisten luettavaa. Lukija saa sitä enemmän kikseja, mitä paremmassa muistissa lapsena luetut tai kuullut sadut ovat, varsinkin jos on vielä katsellut Disneyn piirrosversioita. Dramaattisten ja juonittelevien satuhahmojen saippuaooppera kuorrutetaan sarkastisella huumorilla. Käsikirjoittaja Bill Willingham on loistava tarinankertoja, joka osaa kehittää sekä laajoja tarinakaaria että pieniä sivujuonteita. Sarjasta löytyy politikointia, sotaa, romantiikkaa, seksiä, salaisten agenttien touhuja ja komediaa.

Täydellistä viihdettä siis. Seuraavaa osaa joutuu valitettavasti odottamaan vuoden 2013 alkuun asti. Onneksi lokakuussa sentään ilmestyy uusi osa The Unwrittenia. Vertigon sarjakuvia löytyy onneksi kiitettävän paljon Helmet-kirjastoista, joten ehkäpä täytyy käydä etsimässä jotain uuttakin luettavaa Vertigon valikoimista.

Linkitän loppuun vielä hyvän sarjisvinkkilistan, johon törmäsin surffaillessani Fablesin perässä. Otsikkona on How To Get Your Girlfriend To Read Comics, mutta ei tarvitse välittää osoittelevasta otsikoinnista, nämä vinkit sopivat kaikille kiinnostavia sarjakuvia etsiville.

Lue myös nämä:
Scott McCloud: Understanding Comics 
Bill Willingham - Matthew Sturges - Mark Buckingham: Fables 13. The Great Fables Crossover
Bill Willingham - Mark Buckingham - Craig Hamilton - Steve Leialoha - P. Craig Russell: Fables 4. March of the Wooden Soldiers

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Kuva: Anja Reponen / Otava.

Jeffrey Eugenides Naimapuuhia oli toinen Ota riski ja rakastu kirjaan -haastekirjoistani. Kuten Maarit Verrosenkin kohdalla kävi, en nytkään täysin rakastunut, mutta sen verran tykästyin kuitenkin, että taidan tutustua sekä Eugenidesin että Verrosen muuhun tuotantoon sopivan hetken tullen.

Naimapuuhien haasteen sain Jenniltä, joka on myös lukenut kirjan. Naimapuuhia on ollut blogeissa varsin suosittu, sillä sitä on luettu myös ainakin Ilselässä, Mari A:n kirjablogissa, Luetuissa, lukemattomissa, Järjessä ja tunteessa, Kirjavassa kammarissa ja Lumiomenassa.

Aloitan kuitenkin negatiivisella palautteella. Jos kielikyylän suomennosnillitys ei kiinnosta, kannattaa hypätä muutaman kappaleen verran eteenpäin. Jos kiinnostaa, voi tsekata myös vanhat valitukseni vaikka Jekaterinburgista ja Valtaistuinpelistä. Lisäksi suosittelen lämpimästi kriitikko Arto Virtasen arviota tuoreesta Virginia Woolf -suomennoksesta.

Naimapuuhien suomentaja on Arto Schroderus, joka on kunnostautunut muun muassa suomentamalla uudelleen Siepparin ruispellossa. Pääsääntöisesti Naimapuuhien suomennos on sujuva, mutta mielestäni suomentaja olisi kaivannut tuekseen vielä yhden oikolukukierroksen. Asialle olisi voinut panna jonkun sellaisen kustannustoimittajan, jolla on mahdollisimman laaja yleissivistys. Ylemmän keskiluokan maailmassa, yliopisto-opintojen, matkailun ja tutkimuksen parissa liikuskeleva Naimapuuhia kun vilisee viittauksia muihin teoksiin. Keskiluokkaisuuden hengessä kirjassa kiinnitetään paljon huomiota myös sisustukseen ja pukeutumiseen.

Niinpä kirjasta löytyy muun muassa 2-tasotaloja (s. 67), arts and crafts -tyylisiä taloja (s. 344) ja saltbox-taloja (s. 408). Nämä on sisustettu shaker-matoilla (s. 151) ja mission-tyylin huonekaluilla (s. 557). Henkilöillä on päällään seersucker-puuvillatakki (s. 18) ja beefeater-hattu (s. 178). Siinä vaiheessa, kun jo kolmas mies käytti brogue-kenkiä, piti googlettaa, että mitä ihmettä ne ovat.

Fiksut opiskelijat muun muassa toteavat, että "itsemurha on trooppi" (s. 47) tai havaitsevat keskuudessaan RISD-opiskelijoita (s. 18). Ja saattoipa käydä niinkin, että miesten puhe vilisi tremulantteja (s. 533).

William Makepeace Thackerayn klassikkoteos Vanity Fair on suomeksi Turhuuden turulla, ei Turhuuden turuilla (s. 135). Ikivihreä musiikkikappale Otši Tšernye (s. 99) on levytetty suomeksikin nimellä Mustat silmät.

Mukana on jopa ärsyttäviä perusanglismeja, kuten liikaa sinä- ja minä-pronominien käyttöä sellaisissa tilanteissa, jotka hoituisivat suomeksi pelkällä verbin taivutuksella. Kestoinhokkini sinä-passiivi on myös päässyt mukaan, esimerkiksi sivun 365 kuvaukseen maniasta.

No, voihan olla että oma muodin ja sisustuksen tuntemukseni on liian vaatimaton, että pysyisin kärryillä saltbox-taloissa ja seersucker-puuvillatakeissa. Tai ehkä näille termeille ei vain ole suomenkielisiä vastineita ja on aivan normaalia käyttää suomenkielisessä asiayhteydessä englanninkielisiä termejä. Minun lukemiseni kuitenkin töksähtää tällaisten termien kohdalla. Ehkä täytyy tehdä kohta puoliin periaatepäätös olla lainkaan lukematta englanniksi kirjoitettujen kirjojen suomennoksia, kun näköjään aina alan narista tällaisista.

Sitten itse kirjaan. Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin kolmiodraama kantoi hyvin kirjan lähes 600-sivuisen keston ajan. Kehnomman kirjoittajan käsissä aineksista olisi hyvinkin saattanut tulla vain surullisenkuuluisa särmätön angloamerikkalainen tositarinaihmissuhdelukuromaani. Eugenides kuitenkin välttää kliseet ja yllättää valinnoillaan. Henkilöistä tulee eläviä, hengittäviä ja samastuttavia. Samalla he ovat aika ärsyttäviä kaikessa ihmissuhdesäätämisessään. Tunnistin kuitenkin ärsyttävyyden johtuvan juuri tuosta samastuttavuudesta - parikymppisten opiskelijoiden epätoivoinen ja tunnekylläinen draama tuntui kai liian tutulta.

Tykkäsin erityisesti Eugenidesin hienovaraisesti tavasta käyttää rikottua aikarakennetta ja vaihtuvaa kertojanäkökulmaa. Kirjan runsaus antaa tilaa liikkua ajassa taaksepäin. Jokainen kolmiodraaman osapuoli saa kertoa oman näkemyksensä ja kokemuksensa. Ja kuten oikeassakin elämässä usein käy, myös Naimapuuhien henkilöiden muistikuvat samoista tapahtumista saattoivat olla ristiriidassa keskenään.

Lukuharrastajalle kirja on herkkupala siinä mielessä, että siinä viljellään paljon kirjallisuusviittauksia. Olisin halunnut hypätä mukaan viktoriaanisen kirjallisuuden seminaariin, jossa Madeleine vietti yhden viikonlopun. Kirjallisuusviite on tavallaan myös kirjan nimi, Naimapuuhia. Moni kirjan lukenut on moittinut nimeä - alkuperäinen nimi on The Marriage Plot. Käsite on suomennettu kirjan sisään termillä avioliittojuoni. Madeleine osallistuu seminaariin, jossa käsitellään 1800-luvun kirjallisuuden avioliittoteemaa. Ehkäpä Avioliittojuoni olisi sopinut kirjankin nimeksi Naimapuuhien sijaan.

Jeffrey Eugenides julkaisee harvakseltaan, mutta on varsin arvostettu kirjailija englanninkielisellä kielialueella. Muistan Jennin kehuneen Middlesex-romaania niin painavasti, että ehkäpä pitää katsella sitä seuraavaksi. Täytyy vain vielä harkita, siirtyisinkö lukemaan Eugenidesia englanniksi vai vieläkö antaisi suomennoksille mahdollisuuden.

Lue myös nämä:
Jane Austen: Pride and Prejudice
Henry James: Washingtonin aukio
Alison Bechdel: Hautuukoti