Arno Juutilainen: Sunny Car Center ja muita kuntapäättäjien surkuhupaisia liiketoimia

Kansi: Johnny Kniga.

Vielä yksi varteenotettava suursijoittaja ilmestyi tarjoamaan rahoitusta Sunny Car Centerille. Barclays Bankin johtohenkilöksi esittäytynyt Mark Wilson soitti ja lähetti sähköpostia yhtiön toimistoon. Wilson edusti Sambian entisen presidentin Frederick Chiluban leskeä  Regina Mwanza Chilubaa. 

 

Hämeen Sanomista eläköitynyt toimittaja Arno Juutilainen kirjoitti herkullisesta kohuaiheesta teräväsanaisen tietokirjan. Liikemies Markku Ritaluoma puhui suurisuuntaisesti Hämeenlinnan kaupungin päättäjät ja alueen yritykset pyörryksiin 2010-luvun alussa. Muutamaa vuotta myöhemmin Ritaluoma häipyi Floridan aurinkoon ja jätti jälkeensä pitkiä ja kalliita oikeussotkuja, miljoonavelkoja ja nöyryytetyksi tulemisen tunteen hämeenlinnalaiseen kaupunkipolitiikkaan. Tuorein oikeuden päätös on julkaistu mediassa viime kuussa: heinäkuussa 2025 Turun hovioikeus antoi Ritaluomalle yli viiden vuoden ehdottoman vankeustuomion, kuten Ylen uutinen kertoo. Vaan liekö tällä tuomiolla merkitystä, jos Ritaluoma jatkaa luksuselämän viettämistä Floridan lämmössä.

 

Juutilainen on erittäin terävä kirjoittaja ja hän nojaa vankkaan talousasiaosaamiseensa. Verrattuna viimeksi lukemaani Kittilän lakiin on Sunny Car Center ja muita kuntapäättäjien surkuhupaisia liiketoimia kepeämpää ja hauskempaa luettavaa, vaikka asiasisältöhän tässäkin on karmea. Veronmaksajien rahoja on hassattu olan takaa ja monet suomalaisyritykset ovat joutuneet  kuittaamaan isot rahamenetykset omasta pussistaan, kun menivät luottamaan Ritaluoman suuriin mutta katteettomiin puheisiin.

 

Luin aikoinaan Kari Narsin kirjoittaman Miljoonahuijarit ja Juutilaisen kuvaamana Markku Ritaluoma menee ehdottomasti miljoonahuijarien voittoisaan kastiin. Ritaluoma on kyennyt järjestämään itselleen luksuselämän toisten ihmisten rahoilla.  

 

Hämeenlinnan kaupunki innostui Ritaluoman ideasta perustaa suuri autokauppakeskus kolmostien varteen. Työpaikkoja, verotuloja, vetovoimaa - mitä muuta rakennemuutoksen latistama maakuntakeskus voisi kaivata? Juutilainen kirjoittaa varoittavaan sävyyn siitä, miksi julkisen sektorin rahoja ei kannattaisi työntää yksityisyrityksiin. Päättäjät eivät saisi hurmaantua muka ainutkertaisista tilaisuuksista, jotka vaikuttavat liian hyviltä ollakseen totta.

 

Rinnakkain Sunny Car Centerin kanssa kulkevat lyhyemmät nostot muista kuntien sähläyksistä. En muistanut, että esimerkiksi Juankoski rysähti Kuopion syliin pieleen menneen tehtaanpelastusyrityksen jälkeen. Juutilainen käsittelee myös Kittilää ja lähdeluettelossa Kittilän laki mainitaan, mutta hän tuntuu suhtautuvan Kittilän kriisiin hieman pehmeämmin ja ymmärtäväisemmin kuin Kittilän lain kirjoittajat. 

 

Jos jättää turhat moraalipohdinnat sikseen, on Sunny Car Center ja muita kuntapäättäjien surkuhupaisia liiketoimia paikoin hillittömän hauskaa luettavaa, sellaisella tragikoomisella tavalla. Jos tämä olisi fiktiota, olisi kustannustoimittaja varmasti karsinut osan käänteistä epäuskottavan paisuteltuina. Esimerkkinä mainittakoon vaihe, jolloin Ritaluoma perustelee, miksi hänelle kuuluu 20 000 euron kuukausipalkka ja kaupungin edustajana yhtiön hallitukseen lähtenyt valtuutettu vielä kirjoittaa nimensä tällaista puoltavaan paperiin.

 

Nopealukuista, sujuvaa ja teräväkielistä kirjaa sopii suositella kaikille talousrikoksista ja mediakohuista kiinnostuneille. 

 

Lue myös nämä:
Kari Nars: Miljoonahuijarit
Pekka Viljanen - Eeva-Liisa Hynynen: Kittilän laki
Craig Unger: American Kompromat

Pekka Viljanen - Eeva-Liisa Hynynen: Kittilän laki

Kunnanhallituksen johto lähetti Kuntaliittoon ja ministeriöön kutsun ja ohjelman, jonka mukaan lakiasiantuntijat illastaisivat keskeisten kuntapäättäjien ja Levin hissiyhtiön johdon seurassa uuden, Leitnerin toimittaman hissin kunniaksi järjestettävässä juhlassa. 

 Asiantuntijoiden saapuminen haluttiin ilmeisesti saada näyttämään siltä, että ministeriö arvosti yhtiötä lähettämällä edustajansa tilaisuuteen. Ohjelman nähtyään ministeriön ja Kuntaliiton asiantuntijat kieltäytyivät kutsusta. Ulkopuolinen apu jäi saamatta.

Kansi: Otava.

Edustuksellinen demokratia on hieno asia. Itse kannoin korteni kekoon ryhtymällä edellisissä kuntavaaleissa ehdokkaaksi. Äänestäjät osoittivat luottamustaan ja niinpä aloitin kuluvalla kaudella kotikuntani kunnanvaltuutettuna.  

Päätin etsiä kirjastosta sopivaa luettavaa hankkiakseni lisää tietoa kunnanvaltuuston tehtävistä. Ensimmäisenä lainasin Heikki Harjulan ja Kari Prättälän kirjan Kuntalaki – taustat ja tulkinnat.  Massiivisella tiiliskivellä oli varausjonoa, joten ehdin lueskella sitä vain kuukauden verran. Kesällä kirjaa ei ollut kustantamoltakaan saatavilla. Nyt siitä näkyy olevan tuore painos tarjolla.

Lisäksi kirjaston tietokannan algoritmi suositteli minulle muita kunnallishallintoon liittyviä kirjoja. Nappasin luettavaksi Pekka Viljasen ja Eeva-Liisa Hynysen kirjoittaman tietokirjan Kittilän laki, joka on ilmestynyt alkuvuonna 2020. Hieno tietokirja taisi hieman jäädä koronauutisoinnin jalkoihin, mutta mediassa Kittilän päätöksenteon värikkäät käänteet ovat kyllä nousseet toistuvasti otsikoihin vuodesta 2014 alkaen. Kun puhutaan viimeaikaisista julkisen vallan väärinkäytöksistä, taitaa Kittilän ohi merkittävyydessä ja näkyvyydessä mennä ainoastaan huumepoliisi Jari Aarnion paljastuminen huumekauppiaaksi.

Keväällä 2014 Suomen Kuvalehti julkaisi ensimmäisen toimittaja Eeva-Liisa Hynysen raportin Kittilän kunnasta. Professori Pekka Viljanen on kommentoinut Kittilän asioita säännöllisesti. Hynynen ja Viljanen kokosivat ensimmäisten vuosien käänteistä Kittilän laki -kirjan ja olisipa hienoa saada myös Kittilän laki, osa 2 luettavaksi. Saaga kun ei todellakaan päättynyt vuoteen 2020. Näköjään tuoreimmat Kittilä-tuomiot on jaettu syksyllä 2024.

”Onko tuo hyvä dekkari?” kysyi useampikin ihminen minulta kirjan kannen perusteella. Dekkarimaisuutta kirjasta löytyy, mutta Kittilän laki on tiukasti tietokirja. Ja vaikka kirja on kirjoitettu ammattikirjoittajien sujuvasti etenevällä ja raamikkaasti jäsennellyllä tyylillä, on lukukokemus paikoin mahaa kääntävän ahdistava. Pöytäkirjojen, hallinnollisten päätösten ja kokoustekniikan ei luulisi olevan tunteisiin vetoavaa, mutta kirjan välittämä tunnelma on karmea. Se kuvaa sisäpiirien ja selkäänpuukotusten ilmapiiriä ja syrjäisen pikkukunnan lähes mafiamaista päätöksentekoa, jossa sisäpiiri sanelee ja marionettinuket tanssivat. Ja jos joku menee astumaan väärän ihmisen varpaille, seuraa kosto, jossa tehtaillaan tutkintapyyntöjä ja valituksia. Tai lähetetään pipopäisiä Lapin miehiä kyttäämään ihmisten koteja ja yöpymispaikkoja ja esittämään verhottuja tai suorasanaisempiakin uhkauksia. 

Mikä hulluinta, jopa Lapin käräjäoikeus lähti sille linjalle, että kunhan kunnallisissa toimielimissä on muodollinen päätöksentekovastuu kunnossa, niin mitä tahansa päätöksiä saa tehdä, lainvastaisiakin. Tätä näkemystä korjailtiin kirjan ilmestymisen jälkeen muissa oikeusasteissa.

”Asiat riitelevät, eivät ihmiset”, sanotaan, mutta Kittilän laki näyttää, miten Suomessa minkä tahansa asian saa väännettyä syvästi henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Kittilä-saaga alkoi, kun kunnanjohtaja Anna Mäkelä teki tutkintapyynnön Levin hissikilpailutuksesta. Levin laskettelukeskuksen enemmistöomistajat edustavat julkista sektoria, joten laskettelukeskuksen kuuluisi noudattaa kunnallisten hankintojen pelisääntöjä. Mutta sen sijaan, että laskettelukeskuksessa olisi paneuduttu kilpailuttamisen ja hankintaosaamisen parhaisiin käytäntöihin, siellä päätettiin hankkiutua kunnanjohtajasta eroon.

Lopputuloksena oli vuosien riitelyä, jossa muutama kuntapoliitikko ja viranhaltija näyttäytyi lainmukaisuutta ja hyvää hallintoa puolustavana järjen äänenä, mutta heidän puolustustaistelunsa jauhautui Kittilän päättäjien suuren enemmistön massan alle. Tätä prosessia kirjoittajat kuvaavat kirurgimaisen tarkasti. Valtiovaltakin yritti puuttua peliin ja lopputuloksena on Kittilän nimikkolaki Lex Kittilä, joka määrittelee sen, koska ministeriö voi puuttua kunnan päätöksentekoon.

Kirjan lukemisen ohella piti katsoa, mitä Kittilään nykyään kuuluu. Kittilän kunnanjohtajana toimii tätä kirjoittaessa Timo Kurula, joka toimi luottamushenkilönä Kittilä-jupakan aikana ja oli kirjan perusteella eräs pääpukareista savustamassa Anna Mäkelää ulos. Hän sai toiminnastaan parikin tuomiota. Tästä huolimatta Kittilän luottamushenkilöiden enemmistö oli vielä viime vuonna sitä mieltä, että Kurula on kunnanjohtajana ihan jees. Asiasta voi lukea Ylen uutisesta. 

Kirjan tapahtumien aikana vasemmistoliittoa edustanut valtuuston puheenjohtaja Inkeri Yritys oli kuntavaalien ääniharava vuoden 2017 vaaleissa, Oikeudenmukainen Kittilä -ryhmittymän listalla. Tästä kertoi Lapin Kansa. Sen sijaan vuoden 2025 vaaleissa Oikeudenmukainen Kittilä päätti olla asettamatta ehdokaslistaa, perusteena se, että kunnassa ei edelleenkään kunnioiteta lakia. Ylen haastattelussa Yritys perustelee tilannetta näin: "Nythän kunnassa on tilanne, että kunnan viranhaltijana ja esittelijänä on henkilö, joka on tuomittu ehdolliseen vankeusrangaistukseen omaa kuntaansa vastaan tekemistä petoksen yrityksestä ja virkarikoksista."

Poliitiikan tekoa Inkeri Yritys jatkaa nykyään Lapin hyvinvointialueen aluevaltuutettuna. Niin paljon kuin soteuudistusta on moitittukin, osoittaa tämä keissi, että ainakin sosiaali- ja terveysasioissa päätöksiä tehdään nykyään laajemmalla rintamalla kuin pikkukunnan sisäpiireissä. Tällöin toivottavasti Kittilä-sekoilun kaltaiset väärinkäytöksetkin jäävät toivottavasti kokematta. 

Mitä kuntapäättäjänä voi Kittilän tapauksesta oppia?

Pohdin, mitä asioita kunnanvaltuutettuna voisi kirjasta ottaa opiksi. Ainakin henkilökohtainen vastuun kantaminen on sellainen. Kirjassa mainituista henkilöistä nousee esiin rohkeita henkilöitä, jotka uskalsivat toimia oikeina pitämiensä arvojen puolesta. Tällaisia vaikuttavat olleen ainakin kunnanjohtajana toiminut Anna Mäkelä, kunnanvaltuuston puheenjohtajana toimunut Inkeri Yritys, kunnanhallitukseen kuulunut Hille Kuusisto, kunnan hallintojohtajana toiminut Esa Mäkinen ja kunnanvaltuutettu Eino Holck. He pystyivät tekemään punnittuja päätöksiä itse, perusteinaan Suomen laki. Vaikka ympäristön paine oli kova, he kykenivät perustelemaan mielipiteensä, peräänkuuluttamaan lain noudattamista ja tekemään ratkaisuja oppinuoranaan laki ja kunnan oma hallintosääntö eikä enemmistön paine. 

Sen sijaan useat muut Kittilän päättäjät ja viranhaltijat ovat saaneet oikeuden tuomioita väärinkäytöksistään. Näköjään se ei kuitenkaan ole estänyt kittiläläisiä äänestämässä heitä uudelleen valtuustoon eikä valtuustoa nimittämästä heitä viranhaltijoiksi. Joskus pahan palkka on näköjään mukava hillotolppa.

Jotta valtuutettuna voisi itse toimia lain noudattamisen puolesta, pitää tuntea kunnallislainsäädäntöä. Minun kannattaa siis varata aikaa kunnallislainsäädäntöön perehtymiseen.

Mitä Kittilä opettaa pienten kuntien ilmapiiristä ja tulevaisuudennäkymistä?

Kittilän kunnassa asuu hieman alle 7000 ihmistä. Samankokoisia tai vielä pienempiä kuntia on Suomessa paljon, jopa niin paljon että mielestäni jonkinlaiset pakotetut kuntaliitokset alkaisivat olla paikallaan pienimmille kunnille. Viime aikoina on puhuttu paljon syntyvyyden laskusta. Minua kiinnostaa erityisesti ns. feministinen aluepolitiikka, jossa mietitään keinoja, miten nuoria naisia saisi asumaan pienille paikkakunnille. Kehitysyhtiö MDI kertoo ilmiöstä verkkosivuillaan feministisen elinvoimapolitiikan nimellä. 

Muuttoliike jakautuu sukupuolten mukaan: hyvin tyypillisesti nuoret naiset muuttavat pienemmiltä paikkakunnilta isommille koulutuksen ja työn perässä, kun taas pikkupaikkakunnille jäävät nuoret ovat tyypillisemmin miehiä kuin naisia. Ja koska mies ei synnytä, ei kuntiin synny lapsia pelkästään miesten voimin. Juuri tänä vuonna tämä ei näköjään Kittilää itseään kosketa, sillä kunnanjohtaja Kurulan kesäkuisessa tiedotteessa riemuitaan siitä, että Kittilässä syntyvyys on nousussa. 

Teen silti rohkean yleistyksen ja oletan, että Kittilän kaltainen sisäpiirimäinen, riitelevien ukkokerhojen muodostama päätöksentekoilmapiiri on omiaan karkottamaan fiksut nuoret naiset pois pieniltä paikkakunnilta. Kunnallisessa päätöksenteossa pitää huomioida nykyistä paremmin tyttöjen ja nuorten naisten toiveet ja tarpeet. Uhkailevien setämiesten valtakunta ei ole naiselle mikään houkutteleva asuinympäristö. Olen itse keski-ikäinen nainen, joten pystyisinkö minä tunnistamaan ja kanavoimaan kunnalliseen päätöksentekoon niitä asioita, jotka ovat nuoremmille naisille tärkeitä ja relevantteja?

Kannattaako Leville matkustaa?

Ehkä jyrkin johtopäätöksistäni kirjan perusteella on tämä: jos toimit esimerkiksi työroolissa, harrastuksessa tai luottamustehtävässä jollakin elämänalueella, jossa laillisuus ja lakien noudattaminen on tärkeää, kannattaa suosia matkusteluvalinnoissa muita kohteita kuin Leviä. Kirjan perusteella laittomuudet ovat niin syvällä leviläisessä toimintakulttuurissa, että matkustamalla Leville asiakkaat tukevat rahallisesti lain rikkomista. Varmasti löytyy muitakin kivoja matkakohteita, sellaisia, joissa osataan tuottaa matkailupalveluita lakia kunnioittaen eikä rikkoen.

Lue myös nämä:
Minna Rytisalo - Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta
Milla Ollikainen: Veripailakat
Jari Lindström: Syvään päähän 

Hannu Romppainen: Kainuu 1918

Kansi: Opuspaja.

Suomen tie- ja rakennusylihallituksen Oulun piirin tie- ja vesirakennusinsinööri Jalo Tolvanen otettiin hyvästä syystä teknillisen osaston palvelukseen maaliskuussa 1918. Tolvanen kokosi eri puolilta Suomussalmen pitäjää 400 kg dynamiittia, 3000 nallia ja 130 vyyhtiä sytytyslankaa. Nämä olivat jääneet käyttämättä valtion keskeneräisiltä työmailta. Räjähdysaineet lähetettiin vartioituna Hyrynsalmen, Ristijärven ja Mieslahden kautta Kajaaniin valkoisen armeijan käyttöön.

 

Hannu Romppaisen vuonna 2017 ilmestynyt Kainuu 1918 on oikea aarre lukijalle, joka on kiinnostunut sekä Kainuun historiasta että sisällissodasta. Yli 600-sivuinen kirja on niin perusteellinen, että kenties olisi ollut lukijaystävällisempää tiivistää kirja 200-300 sivun mittaiseksi. Toisaalta, se mikä lukijakunnan laajuudessa hävitään, se voitetaan tuhdin tietomäärän tarjoamisessa sinnikkäille lukijoille.

 

Minulla on muistikuva omilta kouluajoiltani Paltamossa 1990-luvulla: kun kysäisin joskus, mitä Kainuussa tapahtui vuonna 1918, sain vastauksen, jonka sisältö oli suurin piirtein "ei sota täällä näkynyt". Onnistuin elämään melko pitkään siinä käsityksessä, että Kainuu oli jotenkin sivussa sisällissodasta. Mutta sodan satavuotismuistovuoden lähestyessä Suomessa alettiin kirjoittaa sisällissodasta ja muistella sisällissotaa todella aktiivisesti. Tähän aaltoon osuu myös Romppaisen tietokirja, jonka luettuaan kukaan ei voi olla sitä mieltä, etteikö sisällissota olisi Kainuussa näkynyt, kuulunut ja tuntunut. Esimerkiksi kotiseudultani Paltamosta lähes 7% miespuolisesta väestöstä osallistui valkoisen armeijan toimintaan. Tämän lisäksi paltamolaisia ja muita kainuulaisia osallistui punakaartin toimintaan. Monet kainuulaiset pakenivat Vienan Karjalan puolella ja matkustivat sitten etelämmäs ja päätyivät esimerkiksi Viipuriin punaisten puolelle taistelemaan.

 

Romppainen on tutkimuksessaan ottanut valkoisen näkökulman, hän keskittyy Kajaanin Sissi-Rykmentin toimintaan ja puhuu vapaussodasta. Sissi-Rykmentin valkoisista monet tuntuivat lähtevän nimenomaan vapaussotaan, ajamaan venäläisiä maasta pois. Taisteluissa Mäntyharjulla ja Viipurissa kainuulaiset kuitenkin havaitsivat taistelevansa enimmäkseen punaisia suomalaisia vastaan. Sissi-Rykmentin kuuluisin jäsen, myöhempi presidentti Urho Kekkonen, oli mukana sodassa lyseolaisena ja sodan kokemukset Romppaisen mukaan vaikuttivat häneen niin, ettei hän enää 1920-luvulla ollut kaikkein intomielisin suojeluskuntalainen. Minua kiinnostaa erityisesti, millaisille mutkille Kekkonen muutamaa vuosikymmentä myöhemmin meni presidenttinä idänsuhteita hoitaessaan, mutta sehän on kokonaan toinen tarina.

 

Romppainen pohjustaa sodan syttymistä perusteellisesti kuvaamalla kainuulaisten suojeluskuntien perustamista ja jännitteitä porvariston ja työväen välillä. Hän muistuttaa, että Kainuussa kyse ei ollut niinkään aineellisista eroista, sillä Nälkämaassa pienviljelijällä ja torpparilla meni suurin piirtein yhtä hyvin tai huonosti. Tehdastyöläisiä oli käytännössä vain Kajaanissa. Savotat sen sijaan olivat punaisen aatteen otollisia leviämispaikkoja ja mm. Paltamon Uurassa koettiin jännitteitä tämän vuoksi ja puhuttiin "polsevikeista". 

 

Kun kirjassa päästään varsinaisten sotatoimien kohdalle, tulee rautatieverkoston merkitys selväksi. Kajaanista sotaan lähdettiin junalla ja junaliikenteen merkitys oli sodan vaiheissa suuri. Mäntyharjun taisteluissa kainuulaiset kokivat mm. Hillosensalmen taistelun, jossa punaisilla oli käytössään panssarijuna. Punaiset osuivat valkoisten ammuslaatikoihin ja järven jäällä räjähti. Räjähdyksessä menehtyi mm. paltamolainen Yrjö Aarne Leinonen. Olen lukuisat kerrat kulkenut itse junalla Kouvolan ja Mäntyharjun välissä sijaitsevan Hillosensalmen ohi, mutta en ole tajunnut matkustavani keskellä kainuulaisen sotahistorian maisemia. 

 

Kainuulaiseen luonteenlaatuun kuuluu mielestäni tietynlainen maalaisjärkisyys, joka kärjistettynä saa kainuulaiset suhtautumaan epäilevästi kaiken maailman kotkotuksiin ja vouhotuksiin. Tämä piirre tulee näkyviin kirjassa parissakin kohtaa. Maaliskuussa 1918 valkoiset asevelvolliset Kajaanissa ryhtyivät kapinaan ilmoittamalla, etteivät halua lähteä rintamalle ilman varusteita. Koulutus oli ollut lyhyt eikä edes jalkineita ollut jaettavaksi. Kapina päättyi vakavissa merkeissä, mm. paltamolainen talollisen poika Antti Leinonen tuomittiin sotaoikeudessa kuolemaan kapinoinnista. Valkoisten johto halusi pitää tapahtuneen mahdollisimman rajatusti tiedossa, ettei kapinahenki leviäisi.

 

Toinen esimerkki löytyy Viipurin taisteluista, joissa upseeri ihmettelee, kun kainuulainen valkosoturi ei juokse luodeilta suojaan vaan mieluummin kävelee ja toteaa vain, että "sattuu jos on sattuakseen". 

 

Romppaisen kirjassa käy hyvin ilmi myös se, miten amatöörimäisenä sodankäynti alkoi vuonna 1918. Asevelvollisuutta ei ollut ollut voimassa pitkään aikaan, ei ollut aseita, ei ammuksia. Valkoisellakin puolella taistelijoita kuoli omien vahingonlaukauksiin. Kumpikin osapuoli joutui rakentamaan armeijansa varsin nopean koulutuksen ja järjestäytymisen perusteella. Valkoisessa armeijassa ristiriitoja tuli myös siitä, että Saksassa kouluttautuneet jääkärit ja Venäjän armeijassa palvelleet "ryssänupseerit" koettiin vastakohdiksi. Esimerkiksi nykyään varauksetonta ihailua nauttiva Mannerheim oli vuonna 1918 vasta saapunut takaisin Suomeen oltuaan noin kolmekymmentä vuotta Venäjän armeijan upseerina. 

 

Kainuu 1918 kuvaa useita paikkoja, joissa voisi käydä kainuulaisten vapaussotureiden ja punakaartilaisten jäljillä. Kainuun hautausmailla on monia muistomerkkejä ja itsekin tiedän nähneeni Paltamossa muistomerkin, se vain ei ole nuorena minua oikein kiinnostanut. Hyrynsalmella voisi eläytyä Hallan ukon etappeihin, joita pitkin jääkäreiksi mielivät pyrkivät Ruotsiin. Vienan Karjalaan ei tällä hetkellä ole asiaa, mutta vuonna 1918 Kainuusta kuljettiin Vienan Karjalaan ja takaisin vähän väliä monen eri syyn vuoksi. Mäntyharjulla, Varkaudessa ja Haminassa kainuulaiset osallistuivat verisiin taisteluihin ja teloituksiin, kenties kuuluisimmassa tapauksessa Urho Kekkonen johti teloitusryhmää Haminassa. Myöskään Viipuriin tai Karjalankannakselle ei nyt ole asiaa sisällissodan jälkiä tutkimaan, mutta sielläkin kainuulaiset taistelivat ja moni myös heitti henkessä Viipurin verisissä taisteluissa ja teloituksissa. Helsingissä Annantalo on tainnut olla kirjassa mainittu Annankadun kansakoulu, jossa Kajaanin sissit majoittuvat valkoisten voittoparaatin aikana. Suomenlinnan lähellä Isosaaressa toimi vankileiri, jossa kainuulaiset vartioivat punavankeja. Urho Kekkonen tunnisti vankien joukosta tuttuja urheilijoita.

 

Kirjassa on kiehtovia henkilöitä, joista voisi lukea lisää. Kuuluisalla Rahjan veljesten asejunalla tuotiin Pietarista aseita ja niitä tuli myös Kainuuseen. Punainen agitaattori Janne Myyryläinen eli Jahvetti Moilanen mainitaan useasti. Kajaaniin sijoitettu komentaja, monia värikkäitä vaiheita sotilasurallaan elänyt Karl Hilén järjesti merkillisen sijaisteloituksen, josta syntyi paljon puhetta. Romppainen kuvaa myös naisten osuutta, mutta harmillisesti naiset jäävät sivumaininnoiksi, vaikka esimerkiksi Anna Wikströmin päiväkirja Turun tyttö Kajaanin sissirykmentissä 1918 on julkaistu vuonna 2008 ja ehdin jo olettaa, että Romppainen nostaisi Wikströmin tarinoita kirjaan mukaan.

 

Kirjassa vilisi paljon tuttuja sukunimiä ja kerkesin arvuutella, keille kaikille koulukavereilleni kirjassa mainitut punaiset ja valkoiset mahtoivatkaan olla sukua.

 

Kuten alussa mainitsin, tätä tuhtia ja perusteellisesta tietokirjaa voi suositella Kainuun ja sisällissodan historiasta kiinnostuneille. Muita varoitan: yksityiskohtainen teksti voi olla hieman puuduttavaa, jos nämä teemat eivät kolahda.  

 

Lue myös nämä:
Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan 
Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset
Jari Tervo: Myyrä

Anita Loos: Gentlemen Prefer Blondes

Kansi: Ralph Barton / Wikipedia.

But some way I never seemed to care so much about practising. I mean I simply could not sit for hours and hours at a time practising just for the sake of a career. So one day I got quite tempermental and threw the old mandolin clear across the room and I have really never touched it since. But writing is different because you do not have to learn or practise and it is more tempermental because practising seems to take all the temperment out of me.

Lomalla katselin Kindle-lukulaitteestani sopivaa lukemista ja siellähän odotteli Anita Loosin Gentlemen Prefer Blondes. Olin ladannut kirjan Project Gutenbergista sen jälkeen, kun luin Debby Applegaten kirjoittaman Madam-elämäkerran, jossa Loos mainitaan. Teoksen nimi on minullekin tuttu vuoden 1953 elokuvaversiosta Herrat pitävät vaaleaveriköistä, jossa tähtenä loistaa Marilyn Monroe. Elokuvatuntemukseni on turhan ohutta, mutta tämä klassikko kuuluu niihin, joita Yle näytti päiväsaikaan silloin kun olin lapsi, ja muistan töllöttäneeni tyytyväisenä elokuvaa televisiosta.

Alkuteoksen ääressä ensimmäinen havaintoni oli, että kirjan juonihan on aivan erilainen kuin elokuvassa. Elokuva perustuu kirjasta tehtyyn musikaaliversioon, jota kirjailija Anita Loos oli itse muokkaamassa. Arvelen, että elokuvaversioon vaikuttivat myös ajan elokuvasensuurin paineet. Kirja on elokuvaan verrattuna paljon räväkämpi ja kaksimielisempi.

Toinen havainto on, että vaikka lähdin lukemaan kirjaa sata vuotta vanhana viihdekirjana, on teos kunnon klassikon lailla täysin ajankohtainen ja puhutteleva edelleen. Tarinan voisi sellaisenaan sijoittaa vaikkapa nykyajan Dubaihin, jonne nuoret naiset lähtevät sankoin joukoin tavoittelemaan menestystä - nimellisesti sosiaalisen median sisällöntuottajina, käytännössä usein prostituoituina. Dubai-ilmiö nousi otsikoihin tänä vuonna Maria Kovalchukin tapauksen vuoksi, josta voi lukea vaikka Ilta-Sanomista.

Gentlemen Prefer Blondes on kielellisesti ja juonellisesti erittäin helppo- ja nopealukuinen. Samaan aikaan se on ladattu täyteen kaksoismerkityksiä. Kirja on todella hauska: päiväkirjamuotoinen teksti vilisee päähenkilön, Lorelei-nimeä käyttävän nuoren naisen, ylimielisiä ennakkoluuloja ja tulkintoja. Opportunistinen ja rahanahne Lorelei on mahtava päähenkilö, koska Loos onnistuu tekemään hänestä täydellisen samastuttavan ja saa lukijan katsomaan maailmaa Lorelein vinkkelistä.

Kirjassa Lorelei ja hänen ystävättärensä Dorothy lähtevät matkalle Eurooppaan, Lorelein ”herrasmiesystävän” rahoilla. Matkan aikana Lorelei käyttää kaikki keinonsa saadakseen kohtaamansa miehet ostelemaan itselleen timantteja. Mitä rikkaammalta mieheltä saa houkuteltua avioliittolupauksen, sitä parempi.

Lorelei on jonkinlainen amerikkalaisen kapitalismin ääriedustaja, sillä hän onnistuu puntaroimaan kaikkea rahassa. Loos puolestaan kirjoittaa aivan mahtavasti, sillä vaatii taitoa tehdä jotain näin helppolukuista, joka samaan aikaan panee pään vilisemään tulkintoja. Kirja kertoo seksityöstä, mutta seksityön suoritusosuutta ei kuvata lainkaan – kirjassa vain ”mennään myöhään nukkumaan” tai ”herrasmies saattoi minut kotiin”. Juuri millään lailla ei viitata siihen, että itsensä myyminen tai seksuaalisen ahdistelun kohteeksi joutuminen voisi olla traumaattista tai edes ikävää – Lorelei ja Dorothy vaan porskuttavat eteenpäin ja miehet kompuroivat polvilleen heidän kauneutensa edessä Ritz-illallisia tai timantteja tyrkyttäen. Vain eräs muisto Lorelein menneisyydestä vaikuttaa olleen ikävä, ja senkin Lorelei onnistuu loistavasti selittämään itsensä kannalta edullisesti.

Mahtava kirja, jota kelpaa suositella hauskaa ja ajattelemaan panevaa viihdettä kaipaaville nykylukijoillekin. Huomasin Project Gutenbergista, että kirja suomennettiin heti tuoreeltaan vuonna 1927. Vilkaisin Valfrid Hedmanin suomennosta ja se vaikutti paikoin vanhentuneelta, mistä en kyllä osaa Hedmania syyttää näin lähes sata vuotta myöhemmin. Arvelen, että englantia edes kohtuullisesti osaavat voivat lukea kirjan nautiskellen alkukielellä.

Kuittaan tällä kirjalla HelMet-lukuhaasteen kohdan ”Kirjassa on tunnettu rakennus”, sillä Lorelei ehtii nähdä valtavan määrän tunnettuja rakennuksia sekä Amerikassa että Euroopassa. Toisia hän arvostaa ja toisia dissaa.

Lue myös nämä:
Debby Applegate: Madam
Sarah Churchwell: Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby
F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby

Pirkko-Liisa Kastari – Juhani Niemi (toim.): Kultaisilla teillä

Tuon selän yli oli soudettu, kun lapsena oli käyty veneellä kaupassa, jätetty vene laivalaiturin viereen ja kävelty metsän läpi leveää nurmettunutta polkua. Metsässä oli kasvanut harvakseltaan vanhoja leveäoksaisia koivuja, koivujen välissä korkeaa heinikkoa ja heinän joukossa kurjenkelloja. 

 

Tämä katkelma Kerttu-Kaarina Suosalmen romaanista Venematka kuuluu Kultaisilla teillä -antologiaan. Tämän kirjan ostin kahteen kertaan ja kummallakin kerralla käytettynä. Bongasin nimittäin muutama viikko sitten kirpputorilta erinomaisessa kunnossa olevan Kultaisilla teillä -teoksen, joka on Pirkko-Liisa Kastarin ja Juhani Niemen toimittama hämäläisen kirjallisuuden antologia. Kirjan kustansi Hämeen Heimoliiton julkaisutoimikunta ja se on ilmestynyt vuonna 2012.

Ehdin ajatella, että kirja olisi mukavaa selailtavaa, jonka voisi laittaa kiertoon. Mutta mitä enemmän kirjaa luin, sitä enemmän ihastuin siihen. Samalla kovan lukemisen jäljet alkoivat näkyä kappaleessani – tahrin kannen rasvalla ja vesipullo vuoti reppuun saaden kirjan sivut aaltoilemaan. Päätin, että haluan omaan hyllyyni hyväkuntoisen kappaleen tätä kirjaa ja onneksi pääsin ostamaan sellaisen vertaisverkkokaupasta.

Esipuheessa toimittajat lupailevat ”panoraamanäkymää”, kuin maisemaa harjun laelta katsottuna. Sitä lukija totisesti saakin. Kirjassa on katkelmia kymmeniltä kirjailijoilta: on uutta ja vanhaa, miehiä ja naisia, tuttuja ja tuntemattomia. Maantieteellisesti liikutaan Hyvinkäältä Ruovedelle ja Lahdesta Somerolle. Nykyisten maakuntarajojen ei siis anneta rajoittaa, vaan historiallisen laaja hämäläinen kulttuuripiiri toimii jonkinlaisena kehyksenä.

Kokonaisuus oli enemmän kuin osiensa summa, mutta jotkut tekstit olivat erityisen kiinnostavia. J.K. Paasikiven Hiihtokilpailu Hämeenlinnassa oli oikea helmi. Paasikiven sanomisia on viime vuosina muisteltu ahkerasti globaalin politiikan myllertäessä. Mutta kirjoittaessa hiihtokilpailujuttua Hämeenlinnan lyseon pilalehteen oli nimimerkki ”Juho” vasta 18-vuotias lyseolainen. Hauska ja monisanainen tarina kuvaa nuorukaisten hiihtoja Katumajärven jäällä kovalla pakkasella.

Hieno löytö oli myös Impi Kauppilan runo Nocturne, joka on julkaistu Kauppilan kokoelmassa Paratiisin valloitus vuonna 1947. Siinä ammuttu punakaartilainen kummittelee pääsiäiskirkossa.

Antologian teksteissä elää rakkaus hämäläiseen luontoon: järvi- ja harjumaisemiin, ikiaikaiseen asutukseen ja hoidettuihin viljelyksiin. Historian suuret käänteet elävät kirjan sivuilla: keisarin vierailu, itsenäistyminen, sisällissota, maaltamuutto. Teksteissä vaelletaan Hämeenlinnan, Lahden ja Tampereen kaduilla ja lukuisten muiden pienempien paikkojen kyliä ja maaseutua kolutaan.

Hienosti toimitettu ja koottu antologia on myös esineenä kaunis: siinä on I.K. Inhan Häme-aiheisia valokuvia. Suosittelen kokoelmaa lämpimästi kaikille Hämeen fyysisistä ja henkisistä maisemista kiinnostuneille.

Lue myös nämä:
Hannu Sorri: Punavangit tuomiolla
Ulla Koskinen: Soturiaatelin aika Suomessa
Tammelan kunnan juhlakirjatoimikunta: Täällä on hyvä elää

Miina Supinen: Kultainen peura

Kansi: Otava.

Näytöksen jälkeen meitä huvitti Jelenan kanssa vielä kävellä, joten ostimme kojusta tötterön sokeriorvokkeja ja lähdimme Monrepos'n puistoon katsomaan nähtävyyksiä. Puhuin vilkkaasti ja omistajan ylpeydellä neiti Aalbergista. Kerroin, että hän vietti seudun kartanoissa pitkiä aikoja ja oli kaikkien viipurilaisten lemmikki. 

Kiinnostuin Miina Supisen Kultaisesta peurasta, kun Hesari uutisoi siitä näyttävästi syksyllä. Haastattelussa kirjailija sanoi halunneensa kirjoittaa historiallisen romaanin, jossa naisen elämä ei olisi kärsimystä. Tunnistan hyvin, mistä tämä halu kumpuaa, onhan monessa historiallisessa romaanissa polttoaineena naisen raskas elämä. Niin paljon kuin esimerkiksi Kaari Utrion kirjat minulle merkitsevätkin, olen valmis myöntämään, että hänenkin tuotannostaan löytyy valtavat määrät kärsiviä naisia.

Morren bloggaus muistutteli Kultaisesta peurasta ja onpa kirjaa luettu ahkerasti muissakin blogeissa. Linkkaan tähän Kulttuuri kukoistaan ja Tuijatan. Sain odotella kirjaa kirjaston varausjonossa jonkin aikaa. Mainittakoon, että Supisen tuotantoa olemme lukeneet viime vuosina kovasti lasten kanssa: Kokkiklubi- ja Rosmariini-sarjat uppoavat aivan täysillä päiväkoti- ja alakouluikäisiin.

Kultainen peura osoittautui todella mukaansatempaavaksi romaaniksi. Luin sen yhden viikonlopun aikana ja olisi tehnyt mieli jäädä sen maailmaan pitemmäksikin aikaa. Kirjan miljöö on mainio valinta: Sortavalan opettajaseminaari 1800-luvun lopussa. Kauppiaan tytär Mathilda Sommer Viipurista hakeutuu opiskelemaan opettajaksi ja tutustuu Sortavalassa värikkäisiin hahmoihin. Kaikkein läheisimmäksi tulee huonetoveri Jelena Päästäinen, jonka vaikutusvaltaisella sedällä, Kiril Päästäisellä, on pelottava maine. Jelena on kotoisin Laatokan Mantsinsaarelta, joka osoittautuu pakanallisen alkuvoimaiseksi paikaksi.

Kirjan rikas kieli, ärjyvä Laatokka, Sortavalan hahmot ja muistikirjaansa kirjoittava Mathilda suorastaan lumosivat minut. Karjala-kirjailijoita löytyy Suomesta vaikka kuinka, mainittakoon Utrion ohella ainakin Laila Hirvisaari ja Anna Kortelainen. Mutta jotain tuoretta Supisen fiktiossa on. Kirjassa myös huvitellaan hieman ”aitoa suomalaisuutta” Karjalasta etsivien ylioppilaiden kustannuksella.

Kirjassa on todella monen eri genren aineksia, siinä mukana ainakin fantasiaa, seksuaalivähemmistöjä ja dekkarimaisuutta. Kuitenkin se on hieno kaunokirjallinen romaani, jota sopii suositella kaikille sellaisillekin lukijoille, jotka eivät koe mitään edellämainittua genrekirjallisuutta itselleen tärkeäksi.

Suosittelen Kultaista peuraa tuoretta, laadukasta kaunokirjallisuutta kaipaaville.

Lue myös nämä:
Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme
Sarah Waters: Yövartio
Hilja Valtonen: Vaimoke

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Kansi: Fabriikki Kustannus.

Meidän verkkaiset, ihanat päivämme olivat päättymässä, vaikka, niin kuin Julian-setä olisi huomauttanut, emme osanneetkaan sitä arvata.

 

Tämän kirjan pariin löysin maalaustaiteen kautta. Kävin alkuvuodesta katsomassa Ateneumin hienon Gothic Modern -näyttelyn, joka teki vaikutuksen. Kun etsin vierailun jälkeen arvioita ja kommentteja näyttelystä, paneuduin Kirsin Book Clubin kirjalistaan, jolta Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme löytyi.

 

Shirley Jackson oli minulle täysin vieras nimi, mutta nopea googletus sai minut uppoutumaan kirjailijan elämänvaiheisiin. Esimerkiksi tästä The New Yorkerin artikkelista saa hyvän yleiskuvan. Angloamerikkalaisessa kirjallisuusmaailmassa Jackson on ollut kovassa nousussa viime vuosina ja niinpä pieni Fabriikki Kustannus julkaisi vuonna 2018 ilmeisesti ensimmäisen Jacksonin romaanisuomennoksen eli tämän kirjan. Kirjablogeissa teosta on luettu ahkerasti, mm. Kirjakissa on kirjoittanut tästä.

 

Linna on aina ollut kotimme kumartaa englantilaisten synkkien kartanoiden suuntaan. Pienen kylän laidalla on Blackwoodin komea talo, jossa asuu kaksi nuorta sisarusta, Mary Katherine ja Constance, sekä halvaantunut Julian-setä. Kyläläiset pelkäävät ja inhoavat Blackwoodin väkeä, muutama urhoollinen "paremman väen" edustaja sentään kyläilee. Muu Blackwoodin perhe on kuollut dramaattisella tavalla muutamaa vuotta aiemmin.

 

Kirja oli nopealukuinen, mutta tunnelmaltaan todella latautunut. Ihailin kirjan ajattomuutta: mitään ajallisia ja paikallisia maamerkkejä ei anneta. Maininta puhelimesta sentään sitoo kirjan 1900-luvulle. Kirjassa on pahuutta ja taikuutta uhkuva tunnelma, vaikka kaiken voisikin tulkita vain 18-vuotiaan Mary Katherinen eli Merrycatin sisäiseksi maailmaksi.

 

Mikään ihmisluonteen idealisti Shirley Jackson ei näköjään ole ollut. Kirjassa toisiinsa kietoutuvat riippuvuudet, pelot, hyväksikäyttöpyrkimykset, viha... Paikoin lukijana ehtii toivoa, että nyt vyyhti alkaa purkautua ja tärkeimmät henkilöt saavat onnellisen lopun, mutta mitä vielä.

 

Erinomainen kirja. Suosittelen tätä latautuneen tunnelman ja kristallinkirkkaan tyylin ystäville.

 

Käännöksestä

 

Suomentaja, Fabriikin oma Laura Vesanto on tehnyt hienoa työtä. Kieli on soljuvaa ja kirkasta. Kelpasi lukea!

 

Lue myös nämä: 
Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
Patricia Highsmith: Lahjakas herra Ripley
Sarah Waters: Silmänkääntäjä

Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan

Kansi: Minerva.

Urheilijoilla oli paitsi sodan vaatimia fyysisiä valmiuksia, myös urheilussa saatu kokemus siitä, miten ja millä asenteella uusia suorituksia tulee opetella. Se auttoi myös sotataitojen omaksumisessa. Väheksyä ei voi myöskään henkistä valmiutta. 

 

Oletko hiihtänyt, suunnistanut tai pelannut pesäpalloa koulun liikuntatunneilla? Ja kuuluiko asiaan, että näitä lajeja piti suorittaa hampaat irvessä, veren maku suussa, koko ajan peläten että jää viimeiseksi? Entä oletko näillä tunneilla tajunnut, että niin liikuntatuntien tunnelma kuin lajivalikoima on suoraa perua 1920-luvulta ja siitä, että valkoiset voittivat vuoden 1918 sisällissodan?

 

Veikkaan, että aika moni voi vastata kahteen ensimmäiseen kysymykseen kyllä, mutta paljon harvempi vastaisi viimeiseen kysymykseen kyllä. Jari Kupilan teesi tietokirjassa Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan on se, että urheilulla ja urheilijoilla oli ratkaisevan tärkeä rooli sisällissodassa, niin punaisella kuin valkoisella puolella. Ja että sisällissota jätti haavan, jota urheiluväki ei oikein vieläkään, 2020-luvulla, ole kunnolla käsitellyt ja hoitanut.

 

Olen paneutunut viime vuosina sisällissotaan monelta eri kantilta, mutta Kupilan palkittu tietoteos erottui persoonallisella näkökulmavalinnallaan. En ole mikään erityinen urheilufani, joten eräs minulle tärkeistä oivalluksista oli ymmärtää, miksi suomalaiset urheilukuviot ovat vaikuttaneet usein niin tunkkaisilta, paikoin jopa vastenmielisiltä. Toki itse sodan käsittely oli kirjassa myös erittäin kiinnostavaa, mutta viimeiset luvut, joissa Kupila perkaa sisällissodan jälkivaikutuksia suomalaisen urheilun kehittymiseen, olivat erityisen antoisia.

 

Kupila osoittaa, että urheiluseurat tarjosivat sodan molemmille osapuolille rakenteita ja sotilasainesta. Sisällissodan syttyessä Suomessa ei ollut enää yleistä asevelvollisuutta, joten nuorilla miehillä ei ollut muodollista sotilaskoulutusta. Urheiluseuroja sen sijaan oli jo ympäri Suomea ja seuroilla oli vahvoja verkostoja niin omien paikkakuntiensa sisällä kuin kansallisella, jopa kansainvälisellä tasolla.

 

Kuuluisia urheilijanimiä kirjassa mainitaan, aina Urho Kekkosesta alkaen. Olen käynyt Kajaanissa katsomassa valkoisten muistomerkkiä ja siihen kaiverretuista Kekkosen sissituttavien nimistä ainakin Eljas Väyrynen ja Väinö Vuoristo mainitaan kirjassa. Molemmat edustivat Kajaanin SLU -seuraa. Seuran lyhenne tarkoittaa Suomen Lyseoiden Urheilijoita.

 

Kainuulaisnäkökulmasta kirjassa oli muitakin kiinnostavia elementtejä, esimerkiksi Mieslahden Nahjuksen urheiluseurasta lähteneet valkosoturit. Arvelen, että Kainuun opiston vaikutuksen vuoksi Mieslahti oli näin näkyvästi edustettuna.

 

Valkoisten muistomerkki Kajaanissa.

 

Kupila kirjoittaa melko värikkäästi, paikoin tulkiten aika rohkeastikin tunnelmia ja ajatuksia. Kyse on tyylilajin valinnasta ja aika linjakkaasti kirja eteneekin - kootut faktat ja Kupilan kommentoiva kertojanääni ovat tasapainossa. Kirjan lähde- ja kirjallisuusluettelo ovat ansiokkaita ja pitää ainakin pari luettelossa mainittua kirjaa etsiä kirjastosta käsiini. Erikoisia ihmiskohtaloita Kupilan kirjassa riittää - itse en ollut aiemmin tuntenut esimerkiksi Terijoen hallitukseen kuuluneen Akseli Anttilan tarinaa. Hän pakeni sisällissodan jälkeen Venäjälle ja yleni puna-armeijan kenraaliksi.

Keksin kirjasta vain yhden puutteen: se on melkoinen all male panel. Kirjassa mainitaan vain muutama nainen. Kuitenkin kirja viittaa siihen, että naisvoimistelijat olivat perustaneet seuratoimintaa jo varsin varhain. Kirjassa naisten näkymättömyys tuo mieleen nykyajan asenteet: on edelleen varsin yleistä, että urheilevat tai urheilua seuraavat miehet jotenkin latistavat tai jättävät huomiotta naisten urheilusuoritukset. 

 

Niinpä minua jäikin kiinnostamaan, mahtoivatko vuonna 1918 myös urheilevat tai urheiluseuroissa toimivat naiset olla myös keskimääräistä alttiimpia tulla temmatuiksi mukaan sisällissotaan. Kenties tästä voisi saada kiinnostavan jatko-osan muuten mainioon kirjaan. 

 

Vielä palaan liikuntatuntien lajivalintoihin. Niin hiihto, suunnistus kuin pesäpallokin nähtiin erinomaisina sotilastaitoja kehittävinä lajeina. Samaan laskettiin jopa mäkihyppy, koska mäkihyppytornien ja tähystystornien rakentamista pidettiin samankaltaisina. Hiihtoon panostamisesta oli toki hyötyä sitten talvi- ja jatkosodassa, kun hiihtäviä kaukopartioita lähetettiin sotatoimiin.

 

Lue myös nämä:
Hannu Sorri: Punavangit tuomiolla
Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset
Megan Rapinoe: Yksi elämä

Marian Keyes: My Favorite Mistake

Kansi: Penguin.

Angelo looked around with his mild smile and I was on my feet, swept towards him in a tsunami of fondness. The other customers clicked out of their trance and began to inch nearer, like a pint-holding zombie apocalypse.

 

Irlantilainen Marian Keyes kuuluu chick lit -suosikkeihini, tosin ehkä on reilumpaa näin 2020-luvulla yhtyä kustantajan mainospuheisiin: hänen romaaninsa pakenevat genremäärittelyjä. Keyesin uusin, My Favorite Mistake, on rakenteeltaan chick litiä, mutta kirjassa on sen verran myös syvällisiä ja tummia sävyjä, että pelkkää hömppää kirja ei missään nimessä ole. Kirjasta löytyy postaus myös Kulttuuri kukoistaa -blogista.

 

Blogiarkistoa katsomalla huomaan, että on mennyt peräti 12 vuotta siitä kun edellisen kerran olen kirjoittanut Keyesin kirjoista. Onneksi ystäväni lahjoitti minulle My Favorite Mistaken pokkaripainoksen. Keyes on päättänyt kirjoittaa Walshin sisaruksille omat jatko-osat. Sisarussarjan nelonen, Anna Walsh, oli päähenkilönä Anybody Out There? -kirjassa, josta olen blogannut vuonna 2007. Nyt Anna on viisissäkymmenissä ja hän on päättänyt tehdä radikaaleja elämänmuutoksia.

 

Lusittuaan koronapandemian New Yorkissa etätöissä päättää Anna sanoa heipat kaikelle ja palata Irlantiin. Yksin. Ihana avopuoliso Angelokin jää taakse, samoin näyttävä ura kauneusbisneksessä. 

 

Irlannissa Anna päätyy länsirannikon pikkukylään hoitamaan tuttavan hotellibisneksen paikallissuhteita. Pakkaa sekoittavat niin persoonalliset paikalliset kuin vanha tuttu, aiemmissa kirjoissa Narky Joey -lisänimellä esiintynyt mulkerokomistus.

 

My Favorite Mistaken ydinteema on muutos. Anna menee isojen elämänmuutosten läpi. Monenlaiset muutokset tuulet puhaltavat myös hänen tuttavapiirissään. Isoin kysymys on, onko Joey muuttunut? Voiko ihminen muuttua ja jos voi, miten?

 

Keyes on rakentanut paksun tiiliskiven, jossa riittää lukemista, mutta loistavana tarinankertojana hän pystyy pitämään jännitettä yllä. Lukijana saa nautiskellen uppoutua Annan maailmaan. Rakkaussuhteiden lisäksi kirja peilailee ystävyyssuhteita. Koska Annaa vaivaavat esivaihdevuodet, syntyy samastumista siitäkin, miten Anna karistaa tyttömäisiä tapoja ja uskaltaa ottaa tilaa aikuisena naisena. 

Kirja on ilmestymässä suomeksi lokakuussa nimellä Paras virheeni. Keyes on kaiken muun hyvän lisäksi todella hauska, joten jos kaipaa hyvän mielen luettavaa, jonka ääressä saa myös pohdiskeltavaa, suosittelen lämpimästi Keyesin kirjoja. 

 

Lue myös nämä: 
Marian Keyes: The Mystery of Mercy Close
Marian Keyes: Anybody Out There?
Marian Keyes: This Charming Man

Craig Unger: American Kompromat

Kansi: Penguin Random House.

To that end, whether it was czarist Russia or the Soviet Union, Moscow’s imperial ambitions had always begun and ended with Ukraine. Ukraine was essential if Russia was to be an empire.

In that regard, Trump answered more of Putin’s prayers than the Russian leader could possibly have imagined, inflicting more damage on NATO during the first three years of his administration than all its foes during its entire seventy-year history.

Olin varautunut lukemaan talvilomallani jotain kivaa ja piristävää, mutta päädyinkin lukemaan jotain ihan muuta: Craig Ungerin vuonna 2021 ilmestyneen tietokirjan American Kompromat. Se kertoo Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpista ja siitä, millaiset siteet hänellä on ollut venäläisiin vakoilijoihin ja rahanpesijöihin.

Kirja oli suorastaan puhdistavaa luettavaa, vaikka sen sisältö oli jokseenkin yhtä masentava kuin maailmanpolitiikan uutiset. Mutta loogisen ajattelukyvyn omaavalle lukijalle kirja tarjoaa vähintään henkistä tukea: jos uutisten perusteella näyttää siltä, että Yhdysvaltain presidentti on päättänyt ajaa Venäjän etua, niin American Kompromatin perusteella näin todellakin juuri on. Tavallisen ihmisen ei tarvitse yrittää pähkäillä monimutkaisia tulkintoja sille, miksi Trump toimii kuten toimii. Trump ajaa Venäjän etua, koska hän haluaa ajaa Venäjän etua ja koska hän uskoo, että Venäjä on tosi jees.

Unger on pitkän linjan toimittaja ja hän on julkaissut useita kirjoja. American Kompromat on hieman foliohattuisen tuntuinen ja esimerkiksi The Guardianissa julkaistiin melko kriittinen arvio. Kirjassa todella on jonkin verran jossittelua, arvuuttelua ja värikynää. Jos tällaiset suodattaa pois, jää jäljelle silti looginen, uskottava ja ikävä tarina. Se kertoo newyorkilaisesta liikemiehestä, joka oli altis imartelulle ja joka ajautui toistuvasti rahapulaan. Apua löytyi venäläisistä ystävistä, jotka ostivat kalliilla rahalla luksusasuntoja liikemieheltä tai järjestivät kutsuja Venäjälle neuvottelemaan kansainvälisestä liiketoiminnasta.

Tämän lisäksi liikemiehen poliittisista pyrkimyksistä halusivat hyötyä konservatiivinen katolinen uskonyhteisö Opus Dei sekä seksuaali- ja talousrikollinen Jeffrey Epstein.

Kirjan kuvaama kansainvälinen politiikan, rahan ja ihmiskaupan maailma on kuin jostakin pokkarihyllyn trilleristä vetäisty. Harvoin olen tuntenut itseäni yhtä pieneksi maan matoseksi kuin tätä lukiessani: yksityiskoneilla lentelevät ja miljardeja pyörittelevät mahtimiehet – todellakin lähinnä miehet – eivät juuri piittaa siitä, millaisia vaikutuksia heidän teoillaan on tavallisille kansalaisille. Maailma on heidän leikkikenttänsä ja muut ihmiset lähinnä pelinappuloita.

Viime aikoina mediassa on spekuloitu entistä useammin, onko venäläisillä kiristysmateriaalia – kompromatia – jonka avulla he ohjailevat Trumpia. Kirjan luettuani tulkitsen kuitenkin, että ei ole mitään väliä, esiintyykö Trump jollakin salaa kuvatulla seksivideolla vai ei. Imartelun ja lahjonnan avulla venäläiset vakoojat ovat jo Neuvostoliiton viime vuosina saaneet Trumpin ajattelemaan tavalla, joka palvelee Venäjän etua. Venäläisessä nollasummapelissä tämä tarkoittaa sitä, että samalla sekä Yhdysvaltain että Euroopan edut heikkenevät.

Mahtoikohan kirja olla kirjoitettu siksi, että se omalta osaltaan auttaisi amerikkalaisia äänestämään jotakuta muuta kuin Trumpia seuraavissa presidentinvaaleissa? Jos tämä oli tarkoitus, se epäonnistui, sillä Trump todella palasi uudestaan valtaan. Seurauksia voimme lukea uutisista joka päivä.

Suosittelen tätä kirjaa luettavaksi kaikille maailmanpolitiikasta kiinnostuneille, sopivan kriittisten silmälasien läpi.

Lue myös nämä:
Margaret Atwood: The Handmaid's Tale
Michelle Obama: Minun tarinani
Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria