L.M. Montgomery: Vihervaaran Anne

Kansi: Satu Kontinen / Art House.

"On ihanaa olla menossa kotiin ja tietää sen olevan koti", hän sanoi. "Rakastan jo nyt Vihervaaraa, enkä ole ikinä ennen rakastanut mitään paikkaa. Yksikään paikka ei ole koskaan tuntunut kodilta. Voi Marilla, olen niin onnellinen. Voisin rukoilla saman tien, eikä se olisi minusta yhtään vaikeaa."

L.M. Montgomery komeilee blogini kärkisijoilla - olen kirjoittanut tähän mennessä 16 blogipostausta, jotka käsittelevät joko hänen kirjojaan tai muuten liittyvät häneen. Kanadalainen tyttökirjaklassikko Vihervaaran Anne on uusi suomennos Montgomeryn esikoisteoksesta, joka on tähän asti tunnettu nimellä Annan nuoruusvuodet. Alkuteos Anne of Green Gables ilmestyi vuonnaa 1908. Osallistun kirjalla kirjabloggaajien kahdenteenkymmenenteen klassikkohaasteeseen.

Tunnetun hahmon nimen vaihtuminen suomennoksissa on tietenkin todella iso asia. Kustantamo Art Housen edustaja taustoittaa päätöstä Kotilieden haastattelussa. 

Minulle Annan muutos Anneksi oli hyväksyttävää ja ymmärrettävää, todennäköisesti siksi, että 2000-luvun puolella olen lukenut sarjaa englanniksi. Blogistani löytyy Anne of Green Gables -postaus vuodelta 2007, jossa kommentoin sitä, että vanhaa suomennosta on lyhennelty. Tässäkin on hyvä peruste uuden suomennoksen puolesta.

 

Muistelen lukeneeni, että kun Hilja Vesala suomensi Annan nuoruusvuodet vuonna 1920, olisi käännöksen pohjana ollut kirjan ruotsinnos, jota olisi lyhennelty ja muokattu käännöstyön yhteydessä. Etsin lisätietoa ja hakukone tarjosi Melissa Lambropouloksen pro gradu -tutkielman, jonka Turun yliopisto on julkaissut vuonna 2022. Tutkimuksen otsikko on Käännösvertailu Anne of Green Gables -romaanin suomennoksen alkuperäisestä (1920) ja uudistetusta (1961) versiosta käännösten uudelleenmuokkauksen näkökulmasta.

Tutkielman tiivistelmässä todetaan näin:

Tutkielmassa todetaan, että erot vuosien 1920 ja 1961 suomennosversioiden välillä johtuvat osittain suomen kielen normien muutoksesta, kielen modernisoinnista sekä lastenkirjallisuuden roolista opetuksen välineenä 1960-luvulla. Vuoden 1961 suomennosversio on enimmäkseen paranneltu versio vuoden 1920 suomennosversiosta, mutta paikoin vuoden 1961 suomennosversiossa esiintyy virheitä, joita vuoden 1920 suomennosversiossa ei ole. Tutkielman loppupäätelmänä on, että uudelleensuomennos Anne of Green Gables -teoksesta olisi erittäin tervetullut ja että se, mitä tulisi ottaa huomioon uudelleensuomennosta tehdessä olisi oiva jatkotutkimuksen aihe.

 

Minulla on omassa kirjahyllyssäni Annan nuoruusvuosien kuudestoista painos, joka on julkaistu vuonna 1992. Sen esilehdellä lukee, että kyseessä on Hilja Vesalan uudistettu ja tarkistettu suomennos. Mutta kuten Lambropouloksen gradusta voi lukea, tarkistajana ei ole toiminut Vesala itse, joka menehtyi vuonna 1929.

No, nyt huutoon on vastattu. Kiitos kustantamo Art Houselle toimeen tarttumisesta!

Vihervaaran Annen suomentaja on Terhi Leskinen, joka on palkittu mm. Tampereen kaupungin kääntäjäpalkinnolla vuonna 2002. Suomennos onkin todella hyvä. Kirjasta tuli kuin kiillotettu koru: teksti maistuu tuoreelta ja raikkaalta. Montgomeryn ihana huumori ja mainio silmä sosiaalisten yhteisöjen pienille ristiriidoille pääsee kukkimaan Leskisen käännöksessä.

Kirjasta löytyy myös sana, jolle en saa lainkaan osumia millään hakukoneella: lännenmannukki. Kyseessä on kukka, jonka kukkimista Anne erityisesti ihailee. Kukan olemus on askarrattanut myös englanninkielisiä lukijoita. Blogissa Tuscarora Lodge & Canoe Outfitters on hyvä kirjoitus, jossa selvitetään, mikä ihmeen kukka tämä mayflower oikein onkaan. Kukan latinankielinen nimi on Maianthemum canadense. Leskisellä lienee ollut melkoinen selvittäminen muidenkin kukkien ja kasvien nimissä, niitä Annen sivuilla riittää.

 

Tässä lyhyt käännösvertailuesimerkki. Alkuteksti on julkaistu e-kirjana Project Gutenbergissa. Vanhempi suomennos on vuoden 1992 painoksesta, viimeisimpänä Leskisen suomennos.

 

 “Jane’s mother is going to let her have a birthday party?”

Diana shook her head, her black eyes dancing with merriment.

“I can’t think what it can be,” said Anne in despair, “unless it’s that Moody Spurgeon MacPherson saw you home from prayer meeting last night. Did he?”

“I should think not,” exclaimed Diana indignantly. “I wouldn’t be likely to boast of it if he did, the horrid creature! I knew you couldn’t guess it." 

Vuoden 1992 versio:

 

- Jane Andrews saa kutsua vieraita syntymäpäivilleen?

 

Diana ravisti päätään, ja hänen mustat silmänsä tuikkivat veitikkamaisesti.

 

- En voi aavistaakaan mitä se on, sanoi Anna toivottomana. - Ehkä Joe MacPherson saattoi sinut kotiin kirkosta eilen iltapäivällä?

 

- Pyh, kaikkea vielä! puuskahti Diana närkästyneenä. - Se inhottava otus! Ei, et sinä koskaan voi arvata sitä. 

Vuonna 2024:

"Janen äiti antaa hänen järjestää syntymäpäiväjuhlat?"

 

Diana pudisti päätään, ja hänen mustat silmänsä tuikkivat vallattomasti.

 

"En keksi, mistä voi olla kyse", Anne sanoi epätoivoisena, "ellei sitten Moody Spurgeon MacPherson saattanut sinua kotiin rukousillasta eilen illalla. Saattoiko?"

"Ei todellakaan", Diana puuskahti närkästyneenä. "Enkä ikimaailmassa kehuskelisi asialla, jos hän olisi tehnyt niin, mokomakin puistattava hirvitys! Tiesinhän minä, ettet arvaisi sitä."

 

Itse romaanista totean samaa kuin vuoden 2007 postauksessani: kirjan rakenne on vähän outo, kun loppupäässä monen vuoden tapahtumat tuntuvat tulevan yhdessä rysäyksessä ja kirjan sivuhenkilöt alkavat kaikki ihailla Annea pikkuisen liikaa. Panen nämä esikoiskirjailijuuden piikkiin, monet Montgomeryn myöhemmät teokset ovat rakenteellisesti paljon jäntevämpiä.

Se, mikä näin vuonna 2025 oli kirjassa mahtavaa, oli siitä pursuava Annen elämänilo ja mielikuvituksen voima. Ei mikään ihme, että juuri tämä kirja on niin monelle lohtukirja, johon palataan vuodesta toiseen, kun maailmalla myrskyää. Avonlean tiivis ja lämmin kyläyhteisö on Annelle turvallinen paikka kasvaa. Hän kokee elämän ilot ja surut täysin sydämin, omasta sisäisestä kokemusmaailmastaan ja lähimmäisistään voimaa ammentaen. Voi miten virkistävää!

Vihervaaran Annea kelpaa siis lämpimästi suositella sekä niille, joille Anna/Anne on ennestään tuttu, että niille, jotka eivät aiemmin ole Vihervaarassa vierailleet.

Lue myös nämä:
J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa - suomennosvertailua
Matteuksen evankeliumi
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings

Katri Ylinen: Saatanallinen paniikki

Kansi: Kosmos.

Oli tuntunut harvinaisen epätodelliselta lukea marraskuussa uutisartikkeleita siitä, kuinka keskusrikospoliisi oli varautunut menneenä kesäpäivänseisauksena toteutettavaan rituaalimurhaan. Uutinen oli tiputtanut minut jälleen yhteen kaninkoloon.

Katri Ylisen tietokirja Saatanallinen paniikki herätti kiinnostukseni jo ennakkomainonnan kautta. Amman lukuhetken bloggaus kirjasta lisäsi houkuttelevuutta entisestään. Ja kun kirjastossa teos oli sijoitettu esittelyhyllyyn, nappasin sen mukaani.

1990-luku on nykyään trendikäs ajanjakso. Ysäriä on lähestytty kierrättämällä ysärimuotia ja -musiikkia ja käsittelemällä ajanjaksoa taiteen keinoin. Viime vuonna pääsin katsomaan Q-teatterin Uuteen nousuun -esitystä, jossa laman puhkeamista ja sen jälkiä käsiteltiin lasten ja nuorten kokemusten kautta. Latvialainen Doom 94 -romaani käsitteli Latvian 90-lukua, josta löysin yllättävän paljon yhtäläisyyksiä Suomeen, vaikka yhteiskunnallisesti Suomi ja Latvia elivät varsin erilaisia vaiheita.

Luokittelen Ylisen teoksen narratiiviseksi tietokirjaksi, sillä osana teosta kulkevat Ylisen kuvailut omista elämänvaiheistaan. Kirjan lähtölaukauksena ovat Ylisen lapsuusmuistot. Hänen kotipaikkakunnallaan Nokialla surmattiin kunnallispoliitikko, eikä tappoa koskaan selvitetty. Huhuttiin, että kuoleman takana olivat saatananpalvojat.

Ylinen kerää tietoja arkistoista ja haastattelee uskontojen ja rikostutkinnan asiantuntijoita. Oliko saatananpalvontahuhuissa mitään perää vai oliko kyseessä jonkinlainen joukkohysteria?

Minulle kirja oli paikoin kiusaannuttavaa luettavaa, mutta hyvässä mielessä. Kirja on mainiosti kirjoitettu, se sisältää valtavan määrän kiinnostavaa tietoa ja se antaa ajattelemisen aihetta. Kiusaantunut tunne tulee siitä, että Ylistä vanhempana muistan 1990-luvun hyvin, vaikka monet kirjassa mainituista aikalaisuutisista eivät mitään täsmällisiä muistijälkiä olekaan jättäneet. Mutta koska olen ollut ysärin seurakuntanuori, pani kirja minut pohtimaan, missä määrin kristilliset seurakunnat loivat itse saatananpalvontapaniikin, eli rakensivat itselleen vihollisen, jota vastaan pääsi julkisesti hyökkäämään. Nykyajan vastine tälle voisi olla perussuomalaisten tapa puhua maahanmuutosta.

Kirjan lähdeaineistosta ja haastatteluista käy hyvin ilmi, että kristittyjen tekemät kouluvierailut, joissa varoitettiin saatananpalvonnasta, olivat äärimmäisen tehokas keino levittää saatananpalvonta-aatetta sinnekin, missä sitä ei ennen tunnettu. Mutta ei saatananpalvonnan pelko Suomeen tyhjästä tullut: Ylinen käy läpi yhdysvaltalaisia kohutapauksia ja mediailmiöitä, joissa saatananpalvontapelkoa lietsottiin.

Ylinen pohtii myös sitä, missä määrin nopea ja raju 90-luvun lama oli taustatekijänä saatananpalvontauutisoinnissa. Kun ihmisiltä lähti elämästä pohja pois, oli hengellisyys yksi tapa hakea elämään uutta sisältöä. Ylinen kaivaa esiin myös Nokia Mission ja sen karismaattisen johtajan Markku Koiviston. Kirjassa kuvataan myös, miten joissakin seurakunnissa melko tavanomaisiakin asioita syytettiin saatanallisiksi: pohjoispohjanmaalainen roolipelaaja muistelee joutuneensa tiukkojen moitteiden kohteeksi harrastuksensa vuoksi ja uusimaalaisessa kunnassa on poltettu nuotiolla Harry Potterin kaltaista fantasiakirjallisuutta vielä 2000-luvun alussa.

1990-luvun loppupuolella elin opiskelijaelämää ja keskityin aivan muihin asioihin kuin kirkon ja sielunvihollisen henkivaltojen taisteluun. Juuri 90-luvun lopulla uutisiin nousivat rikokset, jotka veivät saatananpalvontapelot uusille kierroksille. Tällainen oli esimerkiksi Hyvinkään paloittelusurma. Kenties ällistyttävin uutinen oli Ylisen kuvaama vuoden 1998 Provinssirock, jonne suomalaisuskovaiset kokoontuivat sankoin joukoin vastustamaan Ozzy Osbournen Black Sabbath -yhtyeen keikkaa.

Kirjan jälkipuoliskolla Ylinen haastattelee ihan oikeita saatananpalvojia. He eivät suinkaan piileskele nokialaisissa lähiömetsissä, vaan monet ovat julkisuudessakin näkyviä hahmoja, esimerkiksi mukana kunnallispolitiikassa. Ja kyllä, joillekin vakaumuksellisille saatananpalvojille väkivallan hyväksyminen on osa heidän uskontoaan. Saatananpalvonnan nimissä tehdystä raa’asta väkivallasta Ylinen löytää lukuisia esimerkkejä niin Suomesta kuin maailmalta.

Eräs aihe oli tullut vastaan vähän aiemmin Jānis Joņevsin Doom 94:ssä, nimittäin ”norjalainen kirkonpolttohevi”. Ylinen kertoo Mayhem-yhtyeessä tapahtuneista surmatöistä, joista olin lukenut perusteellisen yhteenvedon Doom 94:n sivuilta vain muutamaa kuukautta aiemmin. Pitäisikö perehtyä norjalaiseen metallimusiikkiin enemmänkin, ihan yleissivistyksen nimissä? Ainakin Yle Areenassa olisi tarjolla sopiva dokumenttisarja, Helvetti soikoon - norjalaisen black metalin historia.

Lukemisen aikana Saatanallinen paniikki kasvoi jotenkin lähtöpistettään suuremmaksi ja merkittävämmäksi teokseksi. Suosittelen kirjaa niille, jotka uskaltavat tökkiä 1990-luvun kipupisteitä.

Lue myös nämä:
Jānis Joņevs: Doom 94
Matteuksen evankeliumi
Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Mysi Lahtinen: Joulu

Minä olen pyrkinyt siihen, että lattiat ovat pestyinä viimeistään kaksi viikkoa ennen joulua. Siihen mennessä on muutkin hommat tehty. Tämä on mukava hetki. Jäljellä on vain hauskoja töitä, lahjan pakkaamista, korttien kirjoittelua, laiskottelua ja jouluruokien valmistamista.

 

Kansi: Tammi.

“Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti sen pois viepi.” Loppiainen meni jo, mutta moni viettää joulua Nuutin-päivään asti. Oman joululomani aikana menin pähkäilemään, että pitäisiköhän jouluvalmisteluihin varata enemmän aikaa. Päätin lukea kuuluisan jouluttajan, Mysi Lahtisen, opaskirjan joulunviettoon. Nyt on ainakin tarpeeksi aikaa ryhtyä suunnittelemaan joulua 2025!

Ruokatoimittajana ja tietokirjailijana tunnettu Mysi Lahtinen julkaisi Joulu – sen historia, askareet ja herkut -kirjan alun perin vuonna 2003. Lainasin teoksen kirjastosta, neljäs painos on vuodelta 2009. Kenties uusintapainos löytäisi lukijoita vieläkin – ainakin nettidivareissa Joulu on hinnoiteltu lähes kirjakauppahintoihin.

Joulu neuvoo vaiheistamaan siivouksen, kokkauksen ja lahjojen hankinnan usean kuukauden ajalle. Tärkein apuväline on jouluvihko, jonne työtehtävät kirjataan ja josta sitten pääsee yliviivaamaan suoritettuja tehtäviä. Kun asiat tekee ajoissa, ei pääse syntymään kiirettä, paniikkia tai uupumusta.

Kuulostaa loogiselta. Ehkä voisin perustaa jouluvihkon sijaan jouluexcelin. Siihen voisin visioida, millaisia asioita minun unelmajouluuni kuuluisi. Voisin vaikkapa osallistua Kauneimpiin joululauluihin ja sen päälle nautiskella vieraiden kanssa kotona vaikka kotitekoisia piirakoita ja itsetehtyä glögiä. Tätä varten voisin leipoa piirakoita etukäteen pakastimeen, hankkia ja valmistella glögiainekset joululaulutilaisuutta edeltävällä viikolla, kalenteroida seurakunnan ohjelmatietojen perusteella jonkin itselleni sopivan joululaulutilaisuuden hyvissä ajoin almanakkaan ja vielä värvätä ruuhkavuosiystäviäni mukaan tällaiseen joulunautiskeluun.

Kirja opastaa mm. pujottelemaan olkihimmeleitä ja askartelemaan koristeita hedelmistä, mutta isoimman painoarvon saavat jouluruoat. Olen perinneruokien ystävä, mutta jopa minun korviini esimerkiksi vanhan ajan rullasyltty kuulostaa hieman yliampuvalta jouluruoalta itse tehtäväksi. Mutta kenties se onkin sopiva haaste kotikokeille keitettäväksi ja perheenjäsenille syötäväksi.

Glögiohjeista ilahduin. Lahtisen opeilla pienet joulutissuttelut ovat ihan sallittua huvia, sillä samaan kattilaan saatetaan lorauttaa sekä punaviiniä että Koskenkorvaa. Näitä näköjään kannattaa kokeilla!

Leivontaohjeita löytyy joka lajia, on perinteisiä piparkakkuja ja kuivakakkuja ja monia muitakin herkkuja. Jos tekisin pari viikkoa etukäteen muutaman hyvin säilyvän ja tekeytyvän kuivakakun, jäisi ainoaksi huolenaiheeksi kylmiön puute. Jouluisin jääkaappi suorastaan pullistelee. Joskus joulua vietetään jääkaapinlämpöisessä plussakelissä jolloin ruokia voi säilyttää ulkona, mutta ei kannata laskea tämän varaan. Vaan onhan tässä loppuvuosi aikaa vaikka nikkaroida jonkinlainen sopivan eristävä väliaikaiskylmiö terassille.

Vaikka joulunviettokin on nykyään polarisoitunut, tunnen useita innokkaita jouluvalmistelijoita, joiden panoksen ansiosta useat ihmiset pääsevät nauttimaan tunnelmallisesta joulusta. Tällä hetkellä Mysi Lahtisen jouluohjeita ei kirjakaupoista pääse ostamaan, mutta kirjaston kautta niihin kannattaa tutustua.

Lue myös nämä:
Satu Hovi - Katri Niemi: Keskiajan maut
Reese Witherspoon: Whiskey in a Teacup
Saara Atula: Retkiruokakirja

Saara Turunen: Hyeenan päivät

Kansi: Sanna Mander / Tammi.

Pelkään kai, että että he sitten luulisivat, että olen yhtä kuin romaaneideni päähenkilö, vaikka niin he varmaankin ajattelevat joka tapauksessa, enkä tiedä miksi taistelen alati tuulimyllyjä vastaan.

 

Nappasin ahnaasti käsiini Saara Turusen Hyeenan päivät kirjaston esittelyhyllystä. Palkittu kirjailija ja teatterintekijä on ollut monessa mukana ja olen lukenut antologian Suurteoksia, jonka toinen toimittaja Turunen on ollut. Hyeenan päivät oli ensimmäinen lukemani Turusen kokonaan oma teos.

Kirjan tyylilaji on autofiktio. Olen tainnut useamman kerran todeta, etten välitä autofiktiosta. Lukiessani kuitenkin pohdin, onko julistukseni ollut ennemminkin todiste omista ennakkoluuloistani, ei niinkään todellisista lukukokemuksistani. Pohdiskelin autofiktion olemusta Peter Høegin Rajatapausten parissa. Joka tapauksessa Hyeenan päivät oli erinomaista luettavaa ja Turunen mahtava kirjoittaja. Kieli on hiottua ja kirja muuttui lähes jännitysnäytelmäksi, vaikka keskiössä on yksityiskohtainen kuvaus minäkertojan arjesta kaupassa ja kävelyllä käymisineen.

Hyeenan päivät kertoo naisesta, joka havahtuu neljänkympin kynnyksellä siihen, että haluaisi lapsen, vaikka on siihen asti ajatellut, että lapsiperhe-elämä ei kiinnosta. Tarina seuraa hedelmöityshoitoja, raskauden etenemistä, synnytystä  ja vauva-arjen alkua.

 

Lukijana olin tälle tarinalle hieman väliinputoaja: muistan kyllä, millaiselta tuntuu kytätä hermostuneesti kuukautiskiertoaan tai googlettaa hedelmällisyystietoutta. Tästä on kuitenkin sen verran aikaa, että tuntui hieman epämiellyttävältä palata näihin tunnelmiin. Vastaavasti omista kokemuksistani ei kuitenkaan ole niin pitkä aika, että osaisin suhtautua kirjoittajan tuntemuksiin mitenkään nostalgisoiden. Pikemminkin lukukokemus toi pintaan ne ahdistuksen ja epävarmuuden tunteet, joita itse koin raskaustoiveisiin ja raskauden kulkuun liittyen.

 

En ihmettele Turusen palkintosadetta, sillä jotakin todella taitavaa hänen toteavassa ja tiiviissä tyylissään on. Hyeenan päivät on kuin taidokkaasti leikattu elokuva. Se on päiväkirjamainen, mutta siitä puuttuu oikeiden päiväkirjojen vellova junnaaminen. Siinä kuvataan tunteita ja tuntemuksia, mutta tunteissa ei mässäillä, pikemminkin ne todetaan ja niitä havannoidaan. Päähenkilö on monessa asiassa myöntyväinen ja arka, mutta samaan aikaan kapinallinen ja terävä. Pidin esimerkiksi kohtauksesta, jossa päähenkilö letittää hiuksensa ja leikkaa ne keittiösaksilla poikki, noin vain. 

Suomalaisen terveydenhoitomaailman absurdius tulee kirjassa hyvin ilmi. Kun ihminen menee pyytämään apua huoliinsa, hän saa useammin takaisin äkäistä tylytystä kuin empatiaa ja apua. 

Suosittelen kirjaa lukijoille, joita biologisen kellon kolkuttelu puhuttelee tai on puhutellut joskus.

 

Lue myös nämä:
Peter Høeg: Rajatapaukset
Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Elly Griffiths: The Zig Zag Girl

Kansi: Mariner Books /
Amazon.

"Rich people are all very well", his mother had said once, "as long as they keep in their proper place."

 
Brittiläisen Elly Griffithsin Taikatemppumurhat oli täsmävinkki HelMet-lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa tehdään taikoja". Liityin kirjaston varausjonoon, mutta sitten päätin ostaa englanninkielisen alkuteoksen e-kirjana Kindleeni, niin pääsin lukemaan kirjaa nopeasti. Alkukielellä The Zig Zag Girl on julkaistu vuonna 2014, suomennos on ilmestynyt tänä vuonna

Kuten olen usein todennut, en ole mikään dekkarien himolukija. Niinpä monet suositut, sarjoja kirjoittavat nykydekkaristit ovat minulle aika lailla vieraita. Elly Griffiths kuuluu näihin kirjailijanimiin - hänen nimensä on tullut vastaan siellä täällä, mutta ennen tätä minulla ei ole ollut sen suurempaa tarvetta etsiä hänen kirjojaan luettavaksi.

Pidän kuitenkin kovasti brittiläisen Dorothy L. Sayersin dekkareista. Mahtaisiko Griffiths yltää sinne päinkään samalle tasolle?

Kirja sijoittuu eteläenglantilaiseen Brightonin merenrantakaupunkiin, kesään 1950. Kaupungissa tapahtuu teatraalinen murha. Poliisi Edgar saa selvittelyavukseen vanhan armeijakaverinsa, Max Mephiston, joka on esiintyvä taikuri. Maxia huolettaa elävän esitystaiteen kohtalo, sillä Amerikasta päin kuuluu huhuja uuden keksinnön, television, kovasta suosiosta.

The Zig Zag Girl oli mainiota luettavaa joululomalle. Se oli riittävän pitkä, joten siihen pystyi uppoutumaan pitkiksi ajoiksi. Siinä oli mukavaa ihmisluonteen ja ihmissuhteiden tutkailua, mutta kirja oli lomamoodiaivoilleni tarpeeksi juonellinen ja viihdyttäva. Lisäksi se oli oikein klassinen arvoitusdekkari, jonka äärellä pystyi pohtimaan, kuka oikein mahtaisi olla murhaaja. Murhaajahan ei saisi mikään deux ex machina -hahmo, joka tipahtaa viime metreillä kirjaan mukaan, vaan murhaajan tulisi olla joku kirjassa pitkin matkaa esiintyvä hahmo.

 

Pidin teatteriympäristöstä ja sivuhahmoista erityisesti iäkäs Diablo oli mainio. Yleensä en välitä siitä, että kirja tuntuu liikaa "tv-käsikirjoituksen pohjalta", mutta tämä kirja oli sellainen, että jo lähes näin tämän BBC:n tv-sarjana. 

Viihdyttävälle dekkareille on aikansa ja paikkansa. Panenpa mieleen, että Elly Griffthsin dekkarien parissa saattaisin viihtyä myöhemminkin. Ihan Sayersin tasoon kirja ei yltänyt, mutta ehkä riman asettaminen niin korkealle oli minulta hieman epäreilua.

 

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise
Agatha Christie: Paddingtonista 16.50
Margaret Yorke: Sovintouhri

Mirja Hovila (suom.): Neljä naista nuoralla - Latvian naisten vuosisata

Kansi: Paperiporo.

yrität palauttaa mieleesi lapsuuden lomapäivien maun:
mustaherukan, punaherukan ja omenahillon.
suolakurkun, kuivatut kantarellit,
hiukan männynpihkaa ja mustikoita,
hiukan nokkosia ja ampiaisia,
hiukan pähkinöitä ja tähdenlentoja.

(Ote Rūta Mežavilkan runosta Elokuu 2007)

Olen lukenut tänä vuonna useita pienkustantamojen tai sivutoimisten kustantamojen teoksia. Näistä mainittakoon Tammelan kunnan kustantama Täällä on hyvä elää, Ahveniston suojeluyhdistys ry:n kustantama Maauimalan pelastus ja OMS Kirjatuotannon kustantama Pohjoiset korttipelit. Paperiporon kustantama Neljä naista nuoralla – Latvian naisten vuosisata sopii mainiosti joukon jatkoksi.

Löysin kirjan luettavaksi kirjaston tietokannasta. HelMet-lukuhaasteessa minulla on vielä pari kohtaa suorittamatta, näistä yksi on ”Kirjalla ei ole päähenkilöä.” Haastekohtaan on vinkattu runokirjoja ja päätin kurkata, millaisia uutuuskokoelmia kirjastosta löytyisi. Koska luin tänä vuonna latvialaisen Jānis Joņevsin Doom 94:n, kiinnostuin jatkamaan Latvian parissa tämän runoantologian kautta.

Kustantamon kotisivuilla kerrotaan yrityksen taustoista: Suomentaja Mirja Hovila perusti PAPERIPORO-kustantamon vuonna 2016 rakkaudesta Latvian kirjallisuuteen ja maahan. Tähän mennessä Paperiporo on kustantanut niin runoutta, lastenkirjoja kuin romaanejakin.

Esitän tässä vaiheessa kiitokseni Paperiporoa pyörittävälle Mirja Hovilalle, sillä tätä kustantamoa pyöritetään taatusti rakkaudesta lajiin. Mitään kaupallista jättipottia ei latvialaisella käännöskirjallisuudella voi olettaa saavutettavan. Kulttuurin harrastajille on kyllä paljon iloa siitä, että pieneltä kielialueelta käännetään suomeksi tasokasta kirjallisuutta ja näin laajennetaan lukijoiden maailmankuvaa.

Neljä naista nuoralla esittelee kymmenen runoilijaa. Kaikki kokoelman runoilijat ovat naisia ja heidät on valittu niin, että kukin edustaa syntymävuodellaan yhtä 1900-luvun vuosikymmentä. 1900-luvun melskeet sotineen, miehitysaikoineen, pakolaisuuksineen ja vallankumouksineen häälyvät runojen taustalle, mutta useimmilla runoilijoilla tärkein teema on luonto. Runoissa oli todella paljon luonnon ja vuodenaikojen kuvausta, mikä tekee kokoelmasta helposti lähestyttävän.

Minua puhuttelivat eniten itseni ikäiset runoilijat, yllä siteeraamani 1970-lukua edustava Rūta Mežavilka ja 1980-lukua edustava Inga Pizāne. Runous on parhaimmillaan herättelevä kokemus, mieleen nousee muistoja ja tunteita tai mielessä syntyy kokonaan uusia assosiaatioita. Tämä kokoelma vei minut Itämeren rantaan ja mäntymetsiin, mutta myös historiallisen eurooppalaisen kaupungin kadunkulmiin ja kahviloihin.

Antologiassa on lyhyt esittely jokaisesta runoilijasta. Minulle esittelyt olivat tarpeen, sillä kukaan runoilija ei ollut ennestään tuttu. Tohdin suositella tätä teosta Baltiasta kiinnostuneille ja helppolukuista runoutta kaipaaville.

Lue myös nämä:
Jānis Joņevs: Doom 94 
Ričardas Gavelis: Vilnan pokeri
Hannu ja Janne Tarmio (toim.): Maailman runosydän

Matteuksen evankeliumi

Matteus.
Bysanttilainen maalaus 1300-luvulta.
CC-lisenssi CC0 1.0 Universal Public Domain Dedication.
Lähde: Wikipedia.

Silloin Juudas, hänen ilmiantajansa, kysyi: "Rabbi, enhän se ole minä?" "No, mitäpä luulet?" Jeesus vastasi.

Eräs HelMet-lukuhaasteen kohta on ”kirjassa syntyy lapsi”. Päätin valita tähän kristikunnan tunnetuimman syntymiskohtauksen eli jouluevankeliumin. Luin Matteuksen evankeliumin uutena, vuoden 2020 käännöksenä. Osainnoittaja Matteuksen evankeliumin lukemiseen oli Terhi Törmälehdon romaani He ovat suolaa ja valoa, jonka luin syksyllä. Se sijoittuu Israeliin ja siinä Raamatun sanoman tulkinta on tärkeässä roolissa.

Kenties pientä lukubuustia tuli myös tämän syksyn ”uskontokohuista”, joissa on vellottu sen ympärillä, miten kouluissa pitäisi toimia, jos kouluissa halutaan järjestää tunnustuksellisia uskonnollisia tapahtumia ja niille vaihtoehtoista ohjelmaa. Ja miten ohjelmista ja tapahtumista pitäisi tiedottaa ennakkoon, jotta lapset ja huoltajat tietäisivät, onko ohjelma uskonnonharjoittamista vai ei. Näistä kohuista on kirjoiteltu kiihtyneesti niin paljon mielipiteitä, että tyydyn itse tässä yhteydessä toteamaan, että jopa kirkkoon kuuluvilla aikuisilla tuntuu olevan äärimmäisen ohut Raamatun ja kristinuskon tuntemus.

Koska kirjoitan kirjablogia, käsittelen tässä postauksessa Matteuksen evankeliumia kirjallisena tekstinä. Halukkaat voivat itse pohdiskella tykönään kirjan uskonnollista sanomaa.

Entisenä seurakuntanuorena ja Suuren Raamattuvisan voittajana olen toki lukenut evankeliumit moneen kertaan, mutta aika pitkä aika on siitä, kun olen viimeksi lukenut kokonaisen Raamatun kirjan yhtä soittoa. En myöskään ole perehtynyt uusimpaan käännökseen. Oma rippiraamattuni oli vielä vuoden 1938 käännös, mutta pian rippikoulun jälkeen päästiin lukemaan uutta, vuoden 1992 käännöstä. Se on minulle ylivoimaisesti tutuin.

Minkä tahansa kirjan suomennoksista ja uudelleensuomennoksista saa helposti kiistelyä aikaan, mutta Raamatun käännöskiistoissa on ihan oma latauksensa. Itse pidän käännöksen päivittämistä perusteltuna. Muistan, kun ala-asteella Raamattua luettiin ja kuunneltiin vanhana käännöksenä. Kyllä 1930-luvun kieli kuulosti auttamatta lapsen korviin kummalliselta ja etäännyttävältä. Ajanmukainen käännös tekee sen, että lukija tai kuulija voi keskittyä siihen, mitä Raamatussa sanotaan, sen sijaan että jäisi jumiin vanhentuneisiin tai oudon tuntuisiin sanavalintoihin ja lauserakenteisiin.

Raamattu.fi-sivusto on Suomen Pipliaseuran ja evankelis-luterilaisen kirkon ylläpitämä. Siellä voi kätevästi lukea Raamattua ja valita mieleisensä käännöksen. Halutessaan käännökset ja kieliversiot voi avata samaan näkymään, jolloin on helppoa verrata eri versioita. Minulle Matteuksen evankeliumin uusin käännös oli suorastaan päräyttävää luettavaa. Esimerkiksi siteeraamani Jeesuksen ”no mitäpä luulet” -tokaisu on siinä hyvä esimerkki. Vuoden 1992 käännöksessä Jeesus lausui ”itsepä sen sanoit” ja vuoden 1938 käännöksessä ”sinäpä sen sanoit”.

Kääntäjätyöryhmä on todella onnistunut kirjoittamaan Matteuksen evankeliumin suomeksi sujuvalla, helposti ymmärrettävällä kielellä. Jeesus ei enää aloita lausahduksiaan hokemalla joka väliin ”totisesti”. Autuaiden sijaan puhutaan onnellisista ja myös Isä meidän -rukous on kirjoitettu uusiksi.

Hiottu käännös tekee sen, että Matteuksen evankeliumi vaikuttaa suorastaan vallankumoukselliselta tekstiltä. Ei mikään ihme, että tämä kuuluu maailman levinneimpiin, käännetyimpiin ja tunnetuimpiin teksteihin. Tarinahan on kuin toimintaseikkailu: anarkistisen röyhkeä ja sanavalmis Jeesus kerää ihmeteoillaan suuren seuraajakunnan ja tunkee korskeaan Jerusalemin kaupunkiin julistamaan oppiaan, vaikka hän ja hänen porukkansa ovat jerusalemilaisten mielestä lähinnä huijareita ja outoa murretta puhuvia maalaisia. Seurauksena on ilmianto, epäreilu oikeudenkäynti ja väkivaltainen kidutuskuolema, jota seuraa ennustuksen mukainen kuolleista herääminen ja mahtipontinen käsky käännyttää koko maailman ihmiset.

Elämme materialistisessa, kapitalistisessa maailmassa ja siihen nähden Jeesuksen antikapitalistiset ohjeet ja suoranainen varautumiskielto ovat vallankumouksellisia. Jeesus kehottaa kuulijoitaan jakamaan omaisuutensa pois ja lähtemään liikkeelle ilman varavaatteita tai eväitä, luottaen siihen että kyllä ruokaa ja suojaa jostain löytyy. Vihamiehille kuuluu kääntää toinen poski ja erimielisyydet antaa anteeksi. Tuoretta ja väkevää tekstiä edelleen!

Innostuin tekemään myös pientä kaivelua netissä. Ei esimerkiksi ole varmaa, onko evankeliumissa mainittu tullimies Leevi Matteus todella tämän evankeliumin kirjoittaja. Tekstin syntyajaksi arvellaan vuosia 70-80 jKr. Kirjoittajan arvellaan käyttäneen tekstinsä runkona vanhempaa Markuksen evankeliumia.

Tarkastin myös, vieläkö Veripelto tunnetaan Jerusalemissa. Kun Juudas Iskariot oli hirttäytynyt, ostivat ylipapit hänen palauttamillaan lahjusrahoilla pellon. Evankeliumi kertoo: ”Sen vuoksi pellon nimeksi tuli Veripelto, ja nimi on säilynyt tähän päivään asti.” Ja kyllä vain, edelleen voi sanoa että nimi on säilynyt tähän päivään asti. Veripelto sijaitsee Akeldaman alueella Jerusalemissa, paikalla on mm. ortodoksinen luostari.

Raamatun uuden suomennoksen työryhmä on saanut tähän mennessä valmiiksi Uuden testamentin ja psalmit. Työryhmän tavoitteena on kääntää myös Vanha testamentti kokonaan vuoteen 2028 mennessä. Käännöstyöstä voi lukea lisää Pipliaseuran sivuilla.

Lue myös nämä:
Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Maarit Knuuttila: Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta

Olli Säynäjäkangas (toim.) - Katariina Ryytty: Pohjoiset korttipelit

Kansi: OMS Kirjatuotanto.

Tupessa on tiettyjä pelistrategioita, joilla vasta-alkajakin pärjää tyydyttävästi. Ensimmäinen tärkeä vaihe tupessa on näyttö. Ramaajalla tulisi olla lähes kaikista maista kiinniottokortit.

 

Tilasin Pohjoiset korttipelit -kirjan, kun etsin sopivaa teosta HelMet-lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa pelataan". Tämän vuoden aikana lukemissani kirjoissa on pelaamista tullut vastaan siellä ja täällä, mutta mietin, minkä asian pelaamisesta minua kiinnostaisi lukea. Urheiluun liittyvä pelaaminen ei ole mikään ykkössuosikkini. Korttipelejä pelasin nuorena mielelläni - ja pelaisin mieluusti edelleen, jos käsillä olisi sopiva peliporukka ja aikaa pelaamiseen - joten googlasin, löytyisikö tupen pelaamiseen liittyviä kirjoja. Olli Säynäjäkankaan ja Katariina Ryytyn Pohjoiset korttipelit oli todellinen täsmäkirja tähän tarpeeseen. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 2002 ja uudistettu toinen painos on julkaistu tänä vuonna.

 

Kirja on painettu kaksikielisenä, kenties Lapissa matkailevia turisteja ajatellen. Suomenkielinen osuus on 119 sivun pituinen. Kun kirjan kääntää ympäri, voisi aloittaa lukemisen englanninkielisestä kannesta ja lukea englanniksi. Kustantaja OMS Kirjatuotanto on Olli Säynäjäkankaan pyörittämä rovaniemeläinen pienkustantamo. Kirjan on kuvittanut Minna Säynäjäkangas.

 

Kirjassa esitellään nämä pelit: amerikkalainen, avopokeri eli sökö, katko, piitti, ramina, ristikontra, sinkki ja neljän tuppi. Muistelen joskus vähintään kokeilleeni ainakin sököä, katkoa ja raminaa, mutta neljän tuppi on minulle näistä ykkönen. Lukiomuistoista vahvimpia ovat muistot välitunneista, jolloin kokoonnuttiin oleskelutilaan, kasettimankasta soi Leevi and the Leavings ja porukalla lyötiin korttia. Myös ristiseiskaa pelattiin paljon, mutta kahden parin voimin pelattava neljän tuppi oli taktisempi ja jännittävämpi. Minulla ei ollut kirkonkylän lukiolaisena aavistustakaan siitä, että pelatessamme jatkoimme ja ylläpidimme pohjoissuomalaisten metsätyömiesten savottakulttuuria. Mutta huomasin etelämmäksi muutettuani, että moni uusi tuttavuus ei ollut koskaan kuullutkaan neljän tupesta.

 

Pohjoisten korttipelien ansioksi voi laskea, että jokaisesta pelistä esitellään säännöt riittävän selkeästi ja sen perään kuvataan pelitaktiikkaa ja erilaisia mahdollisuuksia voittaa peli. Sääntöluettelot voivat olla aika puuduttavia ja tylsiä, joten taktiikan lyhytkin kuvaaminen saa pelin kuulostamaan paljon ymmärrettävämmältä. Esimerkiksi tupen peluussa korostetaan muistamisen merkitystä, mikä toki on tärkeä taito korttipeleissä ylipäätään. Yhdessä korttipakassahan on yksi kappale kutakin korttia, joten jos muistaa pelatut kortit, siitä voi saada etua pakan vähetessä kun jäljellä on enää rajattu määrä vaihtoehtoja. 

Kirja lupaa esitellä myös sanontoja, pelitermejä ja pelaamiseen liittyviä tarinoita. Melko mukava määrä näitä onkin ja itselleni heräsi halu lähteä joskus katsomaan Sodankylän tuppimestaruuskisoja. Ne pelataan vuosittain toukokuussa. Sompio-lehden verkkosivut kertovat, että tänä vuonna voittajiin onkin ilahduttavasti kuulunut myös nainen, 23-vuotias Miia Vaarala. Onnittelut sinne!

Ilmeisesti peliin kuuluvat sanonnat ja letkautukset ovat kuitenkin melko paikallisia, sillä minulle tutuimpia lausahduksia ei kirjassa ollut. Ramissa oli tapana sanoa "kiinni ku leipään", kun iskettiin suurempi kortti pöytään. Erityisesti kuhmolaiset kaverini suosivat sanontaa "pelovaa ku pullopersesika", millä oli tarkoitus horjuttaa vastustajan henkistä tasapainoa. Itse puhuin myös nolosta nolona, kun kirjassa ramin vastakohtana on nulo, joka lienee Lapissa suosittu termi.

Pienkustantamojen helmasyntinä pidetään viimeistelemättömyyttä ja joitakin pieniä kauneusvirheitä Pohjoisista korttipeleistä voisi halutessaan nostaa esille. Mutta koska tällainen kulttuuriperinnön tallettaminen on todella arvokasta, en rupea nillittämään pikkuasioista tällä kertaa. Suosittelen Pohjoisia korttipelejä sekä pohjoissuomalaisesta kulttuurihistoriasta että korttipeleistä kiinnostuneille.

Lue myös nämä:
Saara Atula - Sonja Lassila: Retkiruokaa nuotiolla
Minna Rytisalo - Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta
Pekka Jurvelin: Vaiettu joki

Saara Atula - Sonja Lassila: Retkiruokaa nuotiolla

Kuva: Cozy Publishing.

Sain Saara Atulan ja Sonja Lassilan kirjan Retkiruokaa nuotiolla kustantaja Cozy Publishingilta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Luin vuosi sitten Saara Atulan Retkiruokakirjan ja pidin siitä. Nyt huomasin, että Atulalta on tullut toinen vastaava kirja, yhdessä eräopas Sonja Lassilan kanssa toteutettu Retkiruokaa nuotiolla. Nimensä mukaisesti kirjan fokus on ruokien kypsentäminen elävällä tulella. Pyysin kirjasta arvostelukappaleen. 

Siinä missä edellinen kirja keskittyi kasvisruokiin, on tähän kirjaan otettu mukaan myös kalaruokia ja yksi pororuoka. Reseptien skaala vaihtelee helposta vaativaan, mitä pidän hyvänä ominaisuutena keittokirjalle. Tällöin on matala kynnys kokeilla jotain kirjan ohjetta, mutta jos haluaa hifistellä, voi edetä kohti vaativampia reseptejä.

Kirjan johdannossa on hyvät ohjeet varusteista, tarvikkeista ja tulenteosta. Suurin osa resepteistä on sellaisia, että niissä kirjan nimen mukaisesti todella käytetään tulta valmistukseen. Osa ohjeista on enemmän Retkiruokakirjan ydinohjeiden kaltaisia, eli ennakkoon kuivatettavia aterioita, jotka voi sitten elvyttää syötäväksi vaikka ruokatermospullossa. Toki nämäkin sopivat nuotioruoaksi siten, että keitetään nuotiolla kattilassa vettä ja ennastetaan ateria siinä.

Kirjan kuvat ovat suorastaan ylimaallisen kauniita. Ne loihtivat mieleen jonkinlaisen unelmaelämän, jossa pohjoiseen muuttaneet etelän ihmiset retkeilevät ja telttailevat ympäri vuoden. Ja juuri niin kirjan tekijäporukka ilmeisesti tekeekin. Valokuvista osan on ottanut Markus Atula. Kirjassa viljellään jutustelevaa sävyä, joka paikoin kääntyy jopa ärsyttävän puolelle, mutta ehkä olen valmis suhtautumaan sallivasti nuorten naisten puhetyyliin täältä ylhäisen kypsästä keski-iästäni katsoen.

Osaan koota ihan tarpeeksi hyvin syttyvän nuotion ja minulla on myös kohtuullinen valikoima ulkoruoanlaittoon soveltuvia välineitä. Kattilan voisin ehkä vielä ostaa. Päätin testata kirjasta lapsiperheelle sopivaa helppoa ja nopeaa ohjetta. Söimme nuotiolounasta viikonvaihteessa ihan kotipihalla, takapihan nuotiopaikalla. Koereseptiksi valikoituivat omenaiset kanelipullapasteijat.

Reseptin idea on nerokkaan yksinkertainen: siinä käytetään valmista purkkicroissanttaikinaa. Ohjeessa kehotetaan viipaloimaan omenaa täytteeksi ja maustamaan viipaleet, mutta päätin hieman oikaista. Nappasin täytteeksi vihreiden kuulien makuista marmeladia, jolloin valmisteluun riitti että lätkin marmeladia taikinasuikaleille ja käärin niistä pasteijoita.

 

Resepti neuvoo asettelemaan pasteijat halsterille. Mietin, mahtaisiko lukittu halsteri litistellä pasteijoita liikaa, mutta täyte oli sen verran jämptiä kamaa ettei pahempia valumia tullut, vaikka halsteri sai odotella paistovuoroaan pääruokien kypsentämisen ajan.

 

Ohje neuvoo paistamaan leivonnaisia noin 10-15 minuutin ajan siten, että etäisyys hiilloksesta on noin 20 cm. Varmempi kypsymisen merkki on toki tarkkailla väriä ja sitä, milloin leivokset alkavat pullistua. Lehtevä croissanttaikina paisuu kypsyessään.

Annoin valmiiden pasteijoiden jäähtyä, että sain ne irrotettua halsterista. Toki olisi voinut vaikka sipaista taikinaan hieman öljyä, niin eivät ehkä olisi takertuneet kiinni ritilään. Maku oli juuri sopiva niille, jotka pitävät makeista leivonnaisista: nämä katosivat ripeästi parempiin suihin.

Veikkaan, että tätä ohjetta tulee käytettyä myöhemminkin - täytettähän voi varioida loputtomiin. Jos halsterin raahaaminen jonnekin kauas ei napeksi, niin grilliritilä ajaa varmasti saman asian, kunhan käytössä on tarvittaessa sopiva työkalu pasteijoiden kääntelyyn tai ei arkaile näppiensä polttamista.

Moni muukin ohje houkuttelee kokeilemaan. Esimerkiksi jäätelön kuljettaminen ruokatermoksessa vaikuttaa niin kätevältä, että tätä pitää ehdottomasti kokeilla joskus kuumana kesäpäivänä. Maltillista hifistelyä edustavat pohjoissuomalaiset klassikkomaut: leipäjuustoa nuotiokinuskilla. Retkeilijän remmejä pitää myös kokeilla. Olen tehnyt joskus mansikkasoseesta remmejä, jotka tosin lähinnä tahmasivat kiinni leivinpaperiin - kirja vinkkaa käyttämään esimerkiksi silikonista kestoleivinpaperia alustana.

Suolaisista ruoista houkuttelevat esimerkiksi haukiruisburgeri, pilkkijän kalakeitto ja kaveritortillat.

Olen haastanut tänä vuonna itseäni käymään keittokirjojani läpi ja kokkaamaan niistä ruokia. Tässä projektissa "ruokakirjatatsini" on hioutunut ja olen todennut, että arvostan hyviä ja paneutuneita teemakeittokirjoja nykyään enemmän kuin yleiskeittokirjoja. Toki yleiskeittokirjoille on paikkansa, esimerkiksi ruoanlaiton aloittelijoille ne sopivat hyvin. Varmasti myös netin runsaalla reseptivalikoimalla on vaikutusta yleiskeittokirjojen merkityksen vähenemiseen - perusohjeisiin löytyy kyllä reseptejä netistä vaikka kuinka paljon. Mutta huolellisesti tehty ja tekijöidensä osaamisesta ammentava teemakeittokirja puoltaa paikkaansa. Retkiruokaa nuotiolla on juuri sellainen - kokenutkin kotikokki voi oppia sen äärellä paljon uutta, mutta se tarjoaa myös matalan kynnyksen makupaloja.

Tätä kirjaa voi suositella sekä vaelluksen ja retkeilyn himoharrastajille että ulkoileville lapsiperheille.

Lue myös nämä:
Saara Atula: Retkiruokakirja
Mari Moilanen: Tölkkiruokaa
Anu Brask - Sami Repo: Sienihullu

Sally Beauman: Intohimo ja valhe

HelMet-lukuhaasteessa on haastekohta “Kirjassa valehdellaan”. Nappasin kirjaston kierrätyshyllystä täsmäkirjan tähän kohtaan. Sally Beaumanin Intohimo ja valhe on ilmestynyt alkukielellä englanniksi vuonna 1994 ja se suomennettiin heti samana vuonna. Lukemani Suuren suomalaisen kirjakerhon painos on vuodelta 1995.

 

 

Beauman on selvästi ollut jonkinlainen ysärihitti ja ihan ihmettelin, miksi en muista kuulleeni hänen tuotannostaan aiemmin. Olenhan itsekin ollut SSKK:n jäsen 90-luvulla. Esipuheessa kuvaillaan, että Beaumanin esikoisromaani Kohtalo oli maailmanlaajuinen kirjahitti, josta käytiin kova kilpailu kustantamojen kesken.

Beaumanin persoonasta ja hänen kirjallisesta tuotannostaan voi lukea The Guardianissa julkaistusta muistokirjoituksesta. Kirjailija menehtyi 71-vuotiaana vuonna 2016.

Intohimo ja valhe on takakansiesittelyn perusteella romanttinen trilleri ja ”erotiikan palapeli, valheiden verkko”. Päähenkilöt ovat amerikkais-brittiläinen toimittajanainen Gini ja ranskalainen valokuvaaja Pascal, jotka värvätään yhteistyöhön tekemään paljastusjuttua. He ovat menneisyydessään olleet rakastavaisia ja joutuvat yhteistyön myötä kohtaamaan tunteensa.

Olin kirjasta kahtalaista mieltä. Arvelen, että kirjasta voisi sovittaa mainion tv-sarjan. On kuvauksellista miljöötä, monenlaisia sivuhenkilöitä ja paljon käänteitä sisältävä juoni. Mutta kirjallisena teoksena Intohimo ja valhe jäi epäuskottavaksi.

Esimerkiksi Pascal on aivan liian täydellinen mies, jotta häntä voisi pitää kiinnostavana tai uskottavana. Hän on samaan aikaan seikkailullinen mutta sitoutumishaluinen, kovapintainen mutta huolehtivainen, huikentelevainen mutta uskollinen. Gini puolestaan kuvataan älykkääksi, vahvatahtoiseksi ja kunnianhimoiseksi naiseksi, mutta kirjan aikana hän tekee melkoisen hölmöjä tekoja.

Ehkä suurin heikkous on psykologinen uskottavuus. Asenteiltaan kirja on vahvasti julkaisuhetkensä tuotos. Henkilöhahmot käyttäytyvät monin tavoin kuin ulkoapäin määriteltyinä stereotyyppeinä. Julkaisuhetkellä vaikkapa homoseksuaalisuus tai seksityö ovat olleet vielä jonkinlaisia tabuja – niinpä näitä asioita edustavat sivuhenkilöt kuvataan ikään kuin kyseinen ominaisuus oli ainoa asia, mitä heissä on. Samoin vaikkapa avioerolla vaikuttaa olleen vielä jonkinlainen stigma.

Romantiikkaa tai erotiikkaa saa lukijana odotella: Gini ja Pascal punastelevat ja kaihoavat. Vasta jossain sivun 180 paikkeilla kuvataan seksiaktia.

Sivuhenkilöitä vilisi niin paljon, että ehdin mennä heissä sekaisin ja kun juonenkäänteet lopulta paljastettiin lukijalle, olin tipahtanut kärryiltä sen suhteen, mitä ja miksi oikein tapahtui.

Kirjoihin keskittyvässä verkkopalvelu Goodreadsissa useampikin henkilö on kirjoittanut Beaumanin kirjoista tuoreita arvioita, joten kyllä hänellä edelleen lukijoita on. Minulle tämä kirja oli kuitenkin lähinnä muistutus siitä, miten äkkiä kirja voi vanheta. Vaikka Beauman oli kiinnostava ja suosittu kirjailija 90-luvulla, en rohkene suositella ainakaan tätä teosta 2020-luvun lukijoille. Paitsi ehkä niille tv-sarjojen käsikirjoittajille, jotka etsivät sopivia teoksia, joista voisi muokata kiinnostavan tv-toteutuksen.

Lue myös nämä:
John Grisham: Firma
Barbara Cartland: Kreivin uusi onni
Margaret Yorke: Sovintouhri