HelMet-lukuhaasteessa
on haastekohta “Kirjassa valehdellaan”. Nappasin kirjaston
kierrätyshyllystä täsmäkirjan tähän kohtaan. Sally Beaumanin
Intohimo ja valhe on ilmestynyt alkukielellä englanniksi vuonna 1994
ja se suomennettiin heti samana vuonna. Lukemani Suuren suomalaisen
kirjakerhon painos on vuodelta 1995.
Beauman on selvästi
ollut jonkinlainen ysärihitti ja ihan ihmettelin, miksi en muista
kuulleeni hänen tuotannostaan aiemmin. Olenhan itsekin ollut SSKK:n
jäsen 90-luvulla. Esipuheessa kuvaillaan, että Beaumanin
esikoisromaani Kohtalo oli maailmanlaajuinen kirjahitti, josta
käytiin kova kilpailu kustantamojen kesken.
Beaumanin
persoonasta ja hänen kirjallisesta tuotannostaan voi lukea The
Guardianissa julkaistusta muistokirjoituksesta. Kirjailija menehtyi
71-vuotiaana vuonna 2016.
Intohimo ja valhe
on takakansiesittelyn perusteella
romanttinen trilleri ja ”erotiikan palapeli, valheiden verkko”.
Päähenkilöt ovat amerikkais-brittiläinen toimittajanainen Gini ja
ranskalainen valokuvaaja Pascal, jotka värvätään yhteistyöhön
tekemään paljastusjuttua. He ovat menneisyydessään olleet
rakastavaisia ja joutuvat yhteistyön myötä kohtaamaan tunteensa.
Olin kirjasta
kahtalaista mieltä. Arvelen, että kirjasta voisi sovittaa mainion
tv-sarjan. On kuvauksellista miljöötä, monenlaisia sivuhenkilöitä
ja paljon käänteitä sisältävä juoni. Mutta kirjallisena
teoksena Intohimo ja valhe jäi epäuskottavaksi.
Esimerkiksi Pascal
on aivan liian täydellinen mies, jotta häntä voisi pitää
kiinnostavana tai uskottavana. Hän on samaan aikaan seikkailullinen
mutta sitoutumishaluinen, kovapintainen mutta huolehtivainen,
huikentelevainen mutta uskollinen. Gini puolestaan kuvataan
älykkääksi, vahvatahtoiseksi ja kunnianhimoiseksi naiseksi, mutta
kirjan aikana hän tekee melkoisen hölmöjä tekoja.
Ehkä suurin
heikkous on psykologinen uskottavuus. Asenteiltaan kirja on vahvasti
julkaisuhetkensä tuotos. Henkilöhahmot käyttäytyvät monin tavoin kuin ulkoapäin määriteltyinä stereotyyppeinä.
Julkaisuhetkellä vaikkapa homoseksuaalisuus tai seksityö ovat
olleet vielä jonkinlaisia tabuja – niinpä näitä asioita
edustavat sivuhenkilöt kuvataan ikään kuin kyseinen ominaisuus oli
ainoa asia, mitä heissä on. Samoin vaikkapa avioerolla vaikuttaa
olleen vielä jonkinlainen stigma.
Romantiikkaa tai
erotiikkaa saa lukijana odotella: Gini ja Pascal punastelevat ja
kaihoavat. Vasta jossain sivun 180 paikkeilla kuvataan seksiaktia.
Sivuhenkilöitä
vilisi niin paljon, että ehdin mennä heissä sekaisin ja kun
juonenkäänteet lopulta paljastettiin lukijalle, olin tipahtanut
kärryiltä sen suhteen, mitä ja miksi oikein tapahtui.
Kirjoihin
keskittyvässä verkkopalvelu Goodreadsissa useampikin henkilö on
kirjoittanut Beaumanin kirjoista tuoreita arvioita, joten kyllä
hänellä edelleen lukijoita on. Minulle tämä kirja oli kuitenkin
lähinnä muistutus siitä, miten äkkiä kirja voi vanheta. Vaikka
Beauman oli kiinnostava ja suosittu kirjailija 90-luvulla, en rohkene
suositella ainakaan tätä teosta 2020-luvun lukijoille. Paitsi ehkä
niille tv-sarjojen käsikirjoittajille, jotka etsivät sopivia
teoksia, joista voisi muokata kiinnostavan tv-toteutuksen.
I once had a garden. I can remember the smell of the turned earth, the plump shapes of bulbs held in the hands, fullness, the dry rustle of seeds through the fingers. Time could pass more swiftly that way.
Palasin Margaret Atwoodin klassikon The Handmaid’s Talen pariin HelMet-lukuhaasteen vuoksi. Olen lukenut tämän muutama vuosi sitten, jolloin pidin blogikirjoittamisesta taukoa. Eräs lukuhaasteen kohta on ”kirjasta on tehty tv-sarja” ja päätin valita kirjan, johon perustuvaa tv-sarjaa olen itsekin katsellut.
Elisabeth Mossin tähdittämän The Handmaid’s Tale -sarjan ensimmäinen tuotantokausi esitettiin vuonna 2017. Sarjaa on julkaistu viisi tuotantokautta ja ilmeisesti kuudes tuotantokausi jää sarjan päätöskaudeksi. Se on tarkoitus julkaista ensi vuonna.
Pidin ensimmäisestä tuotantokaudesta kovasti, mutta katseluni hyytyi jonnekin toisen tuotantokauden alkuun. Syytän tästä eniten omia ruuhkavuosiani – kaikkeen ei aika riitä ja minun kohdallani television katselu on se, jota olen karsinut.
Itse kirjahan on aivan loistava. Ensimmäisellä lukukerralla myötäelin naisten alistamisen synnytyskoneiksi niin vahvasti, että kirja tuntui lähes kauhukertomukselta. Pari vuotta sitten luin Atwoodin Testamentit, jossa hän palasi Gileadiin ja laajensi alkuperäisteoksen maailmaa.
Nyt toisella kerralla kirja oli edelleen erittäin vetävä, mutta maltoin myös tarkkailla sen yksityiskohtia hieman enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Tosin kun yrittää googlettaa selityksiä ja tulkintoja, joita muut ovat kirjasta tehneet, saa hakutuloksiin valtavan määrän erilaisia ”esseepankkeja”. Ilmeisesti englanninkieliset oppilaitokset luetuttavat tätä kirjaa paljon oppilaillaan ja jos oppilaat eivät jaksa lukea teosta, he voivat vähän pinnata ja poimia mallivastauksia näiltä apusivustoilta.
Kertaus juonesta: fanaattiset kristityt ovat tehneet vallankaappauksen Yhdysvalloissa. Hedelmälliset naiset pannaan aivopesua muistuttavaan koulutukseen ja heidät jaetaan valtaapitävien miesten orjattariksi. Heidän tehtävänsä on synnyttää isäntäpariskunnalleen lapsi. Jokaisella orjattarella on kolmen pestin verran aikaa onnistua. Jos lasta ei kuulu, orjatar lähetetään saastuneisiin siirtokuntiin.
The Handmaid’s Tale on minämuotoinen kertomus orjatar Offredin näkökulmasta. Offredin selviytymistaktiikka on varovaisuus: hän ei halua erottua liikaa joukosta, etteivät erikoisjoukot saavu pakettiautollaan vangitsemaan häntä. Offredilla on äärimmäisen vähän valinnanvapautta, mutta joitakin mahdollisuuksia tehdä pieniä päätöksiä hän pystyy tekemään.
Atwoodin kerrontatekniikka ansaitsisi pitkän ja perusteellisen analyysin – ja luultavasti juuri sellaisia moni minua parempi kirjoittaja on noihin esseepankkeihin jo tehtaillut. Minämuotoinen kerronta tuntuu enimmäkseen siltä, että kertoja kuvailee tapahtumia reaaliajassa ja pysähtyy välillä muistelemaan menneitä. Mutta jossakin kohtaa käy ilmi, että itse asiassa hän tuntuukin kertovan tarinaansa tulevaisuudesta käsin. Ensimmäinen kohta, jonka havaitsin tähän liittyen, on kohtaus jossa kertoja mainitsee, ettei hän tietyn tapaamisen jälkeen nähnyt erästä henkilöä enää koskaan. Kirjan edetessä Offred välillä kuvaa tapahtumia osin mielikuvituksensa kautta, kunnes tunnustaa kuvitelleensa kohtauksen ja kertoo sitten saman tapahtuman uudelleen, näennäisesti luotettavammin.
Offred on siis ehdottomasti epäluotettava kertoja. Tätä alleviivaa myös kirjan epilogi, jossa tulevaisuuden historiantutkija analysoi Offredin kertomusta.
Huomioni kiinnittyi myös runsaaseen kukkasymboliikkaan. Tähän Offred itsekin viittaa: hän mainitsee halunneensa kertoa paljon kukista. Kukat ovat monimuotoinen symboli: ne symboloivat ainakin rakkautta ja lukuisia muita tunteita ja naiseutta. Tässä kirjassa kukat ovat myös suorasukainen hedelmällisyyden symboli.
Ensimmäisellä lukukerralla kauhistelin eniten yhteiskunnallista sortoa ja naisten alistamista. Tällä kertaa pidin vielä pahempana sitä tapaa, jolla Offredin oma tahto murenee – ei aivan kokonaan, mutta sitä nakerretaan pala palalta. Erityisesti tavat, joilla Offred joutuu mielistelemään isäntäänsä, komentajaa, tuntuvat inhottavilta. Offred tietää olevansa miehen päätöksistä riippuvainen, joten hän joutuu tulkitsemaan ja puntaroimaan tämän käytöstä jatkuvasti. Tehoa taitaa vain lisätä se, että Atwood on valinnut komentajalle melko arkipäiväisiä tapoja, joilla hän osoittaa valtaansa Offrediin.
Pian The Handmaid’s Tale täyttää neljäkymmentä vuotta - ensipainos julkaistiin vuonna 1985. On surullista todeta, että näiden vuosien aikana länsimaat ovat kulkeneet jo jonkin verran Gileadin suuntaan. Olisipa mukavaa todeta, että kirja on dystopiaa. Mutta monet sen elementit ovat arkea ympäri maailmaa ja myös läntisissä hyvinvointivaltioissa sen sisältämiä aineksia on näkösällä alati enemmän.
Kirja on saatavilla myös suomeksi, nimellä Orjattaresi. Suomennosta on tarkistettu uusintapainoksia varten, eli lienee parempi valita suomennoksista mahdollisimman tuore painos.
Tuntuu kuin kaikki tehtäisiin päinvastoin kuin opettajakunta ehdottaa: Kun ongelmana on keskittymisongelmat ja ruutuaika, oppilaille annetaan omat läppärit ja kehotetaan lisäämään pelillisyyttä. Kun ongelmana on irrallisuuden tuntu, lisätään valinnaisuutta ja vaihtuvia opetusryhmiä.
Omat lapseni ovat alakoululaisia ja toistaiseksi mielikuvani nykyajan koulunkäynnistä on heidän kouluaan seuratessa muodostunut positiiviseksi. Media pursuaa kuitenkin kirjoituksia siitä, miten huonosti Suomen koululaitoksella menee. Niinpä tartuin sisäpiirinäkemykseen: viime vuonna ilmestyi Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen Huokauksia luokasta, jossa kaksi työhönsä uupunutta lukion äidinkielenopettajaa vaihtaa ajatuksiaan koulumaailmasta. Koska molemmat ovat myös kirjailijoita, käsitellään kirjassa myös jonkun verran kirja-alan ilmiöitä.
Kaksikon kirjeenvaihdon perusteella syntyy käsitys, että syy oppimistulosten heikkenemiseen ei ole siinä, että kännykkä on keksitty ja Suomeen on saapunut maahanmuuttajia. Syyttävä sormi osoittaa opetushallituksen suuntaan. Kouluissa eletään samankaltaisessa asetelmassa, johon itse olen yksityisen sektorin työelämässä tottunut: on ns. keskusyksikkö, jossa halutaan määritellä yhteinen suunta ja yhtenäiset toimintatavat ja sen lisäksi paikallisyksiköt, jossa toteutetaan keskusyksikön valitsemaa linjaa.
Mutta itse olen työelämässä tottunut siihen, että norsunluutornista huuteleminen ei johda mihinkään, jos paikallisyksiköllä on jokin perusteltu syy olla eri mieltä kanssani. Jotta saa yhteiset tavoitteet jalkautettua, minun pitää panostaa aikaa ja vaivaa vuorovaikutukseen ja osallistamiseen ja olla valmis tekemään kompromisseja. Tällöin yhteistyö toimii.
Koulumaailmasta tällainen vuorovaikutus vaikuttaa kirjan perusteella puuttuvan kokonaan. Opettajien päälle kaadetaan erilaisia vaatimuksia ylhäältäpäin eikä vaatimusten esittäjää tunnu kiinnostavan lainkaan, miten asiat käytännössä toteutetaan. Opettajan työnantaja on oma kunta tai kaupunki ja opetuksen sisältöä ohjataan opetusministeriön alaisesta opetushallituksesta. Kunta budjetoi opetuksen ja kuten kaikki tiedämme, kuntien tavoite on usein säästää menoissa. Niinpä opetushallituksen toiveet tai vaatimukset tarvitsisivat käytännössä rahaa, työntekijöitä ja tiloja, mutta jos kunta ei näitä ole valmis budjetoimaan ja toteuttamaan, ei ole realistista olettaa, että opetushallituksen toiveet sellaisenaan toteutuisivat.
Voisi olettaa, että opettajien ammattijärjestö OAJ pitäisi opettajien puolta tässä ristipaineessa. Kirjoittajat kuitenkin kritisoivat OAJ:n vetelyyttä, eli ainakaan sieltä ei tunnu tukea uupuneille opettajille löytyvän.
Lisäksi kirjassa vilahtaa ajatus, johon itsekin olen työelämässä törmännyt: nykyään perustekemistä ei aina jakseta arvostaa, vaan palkintoja ja huomiota satelee tempuntekijöille. Että kun joku taikuri oikein näyttävästi kiskaisee kanin hatustaan niin kyllä kiitosta tulee! Helppojen ihmelääkkeiden perässä juoksemista on liikaa. Sellainen tasainen puurtaminen, tylsä ojankaivuu, toimisi hyvien tulosten pohjana paljon paremmin kuin näyttävät huuhaatemput.
Tunnustan, että joskus olen yksityisen sektorin työtehtävissä ehtinyt ajatella, että olisikohan sittenkin pitänyt opiskella vaikka historianopettajaksi. Että sitten vaan köllöttelisin jossain kunnan virassa ja nauttisin pitkistä kesälomista. Tämä mielikuva sai kirjan luettuani kunnon kolauksen, koska kun opettaja tekee työtään nuorten parissa ja haluaa tehdä työnsä hyvin, ei tunnolliselle ihmiselle ole mahdollista ryhtyä lyömään työtään laimin, koska kyseessä on oman kotipaikan tuttujen nuorten tulevaisuus. Ja jos opetussuunnitelmia muutetaan yhtä tiheään tahtiin kuin viime vuosina on muutettu, pitää opetusta suunnitella ja toteuttaa jatkuvasti uudella tavalla.
Ehkä tämä kaikki olisi vielä hallittavissa jos nuoret olisivat keskittymiskykyisiä, rakastaisivat lukemista ja kirjoittamista, heillä olisi tasapainoinen ja taloudellisesti turvattu perhe-elämä ja terveet elämäntavat. Mutta kirjassa käy ilmi, että opettajat kohtaavat enenevässä määrin niitä ongelmia, joita nuorilla on koulun ulkopuolisen elämän vuoksi. Ja miten yhteiskunta olettaa, että koulussa jotenkin ihmeen kaupalla ratkaistaan ne ongelmat, joita vaikkapa sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset eivät ole ratkaisseet.
Muistelen joskus Juha Sipilän hallituksen aikaan tokaisseeni, että nyt näköjään leikataan palveluista mutta säästetään rakenteet. Tämä sama ajatus nousi kirjaa lukiessa mieleen. Opetushallitus näyttää kirjan perusteella yltäkylläisyydessä elelevältä eliittisakilta, jolla ei ole mitään kosketuspintaa kurjistetun kuntatalouden eturivin työntekijöiden arkeen.
No, sainko eväitä omien lasten koulutaipaleelle tästä kirjasta? Ainakin aion jatkaa lasteni kannustamista lukuharrastuksen pariin, sillä kirjan esimerkit lukiolaisten surkeasta luku- ja kirjoitustaidoista ovat lähes itkettäviä. Totean muutenkin, että vaikka usein koen suurta epäonnistumista vanhempana, niin ehkä tähän mennessä olen kuitenkin tehnyt jotain oikein, kun ainakin lapseni toistaiseksi vaikuttavat suhteellisen kykeneväisiltä ryhmätoimintaan. En ole käynyt vaatimassa heille vaikkapa omaa sänkyä luokan takaosaan.
Koko Suomen osalta helppoja vastauksia onkin vähemmän. Kirjassa toistuu useaan kertaan ajatus siitä, että nykyään yhteiskunnalliset rakenteet vyörytetään yksilön henkilökohtaisiksi ongelmiksi, joita yksilön pitää sitten ratkaista vaikkapa itseään terapoimalla. Olen aiemminkin kuvannut, miten väsyttävä nykyajan ihanne "menestyvästä yksilöstä" on, ja Huokauksia luokasta vahvisti sitä, että tuo ihanne on pahimmillaan aika vahingollinen. Yhteisöllisyyden kasvattaminen todennäköisesti ratkaisisi monta ongelmaa, joihin nyt yritetään hakea apua lääkityksen tai terapian kautta.
Toivon, että Huokauksia luokasta on löytänyt ja löytää jatkossakin lukijoita erityisesti valtionhallinnon viranhaltijoiden ja poliitikkojen keskuudesta. Jos kirjan sisältämät ajatukset vielä alkaisivat näkyä koulujen arjessa positiivisella tavalla, niin ehkä suomalaislapsille olisi tarjolla asiallista opetusta jatkossakin.
Kiitän kirjaa vielä ihanien pohjoissuomalaisten maisemien kuvauksesta ja pohjoissuomalaisen elämänasenteen välittämisestä.
Olin pukeutunut pitkään ja hartaasti ja jopa katsonut peiliin. Minulla ei ollut vieläkään yhtäkään oikeaa hevarivaatekappaletta. Farkut olivat ehjät, mutta paita oli sentään housujen päällä ja lenkkareiden kielet vedetty ulospäin.
Luin viime vuonna Siltalan kustantaman liettualaisen Vilnan pokerin ja merkitsin samalla muistiin, että samoihin aikoihin suomennettu latvialainen Doom 94 kannattaisi myös lukea. Valitsin tämän HelMet-lukuhaasteen kohtaan "kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa". Monta muutakin haastekohtaa tällä kirjalla voisi ruksittaa.
Jānis Joņevs voitti tällä kirjalla Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014. Palkinto vaikuttaa osuvalta, sillä Doom 94 aivan varmasti laajentaa kansainvälisen lukijakuntansa mielikuvia Latviasta. Häpeällisen vähän itsekin olen Latvian asioista tiennyt, vaikka olen luullut, että nykyään minulla on kohtuullisesti yleistietoa Baltian alueesta ja sen lähihistoriasta.
Kirja jäi kuitenkin minulta joksikin aikaa kesken, mikä johtui lähinnä kirjan juonellisesta perusasetelmasta. Kirjassa on teini-ikäinen nörttipoika, jossa puhkeaa murrosiän kuohunta. Hän kiinnostuu musiikista, bänditoiminnasta ja kauniista tytöistä. Välillä tuntuu, että olen tällaista tarinoita lukenut ja nähnyt jo ihan liikaa.
Mutta kun päätin suorittaa kirjan loppuun, se ryhtyi vetämään ja lopputulos oli hyvinkin antoisa lukukokemus. Vaikka en ole ollut hevaripoika, olen ollut 90-luvun nuori. Olen kolme vuotta vanhempi kuin Joņevs ja Doom 94:n tapahtuma-aikana olin lukiolainen ja pidin kulttuurillista makuani niin korkeakirjallisena, ettei metallimusiikissa viehättänyt mikään. Hevarit ja metallimusiikki ovat kuitenkin Suomessa niin vahva ilmiö, että väkisinkin asiaan törmää. Ja aikuisena olen käynyt pari kertaa oikein Tuska-festivaaleilla, tosin enemmän festaritunnelman kuin metallimusiikin vuoksi.
90-luvun nuoruus Latviassa vaikuttaa pitäneen sisällään paljon samoja elementtejä kuin Suomessa. Palaan näihin pohdintoihin myöhemmin, annetaan ensin hieman tilaa Doom 94:n kirjallisille ansioille.
Kirjan alkuperäisnimi on Jelgava 94, sillä se sijoittuu Jelgavan kaupunkiin. Kirjan kuvauksissa Jelgava on ankea pikkukaupunki, mutta Internet kertoo että onhan se nykyäänkin Latvian neljänneksi suurin kaupunki. Koska Latvia itsenäistyi Neuvostoliitosta vuonna 1991, oli ennakko-oletukseni, että kirja käsittelisi jossain määrin vastaitsenäistyneen maan uudenlaista kansallisen identiteetin rakentamista ja lähihistorian kohtaamista.
Olin jossain määrin väärässä. Kirjan näkökulma on tiukasti teini-ikäisen Jāniksen ja hän on tapahtumien aikaan 14-15-vuotias. Teini-ikäinen elää hetkessä ja puolen vuoden ajanjakso voi tuntua siltä, että siinä ehtii tapahtua ihmisiän verran uusia asioita ja kokemuksia. Jānista ja hänen kavereitaan ei kiinnosta lainkaan analysoida Neuvostoliiton jälkeisen Latvian yhteiskunnallista murrosta. Heitä kiinnostavat omat kaverit, lähimmät bileet ja hyvät keikat. Ja kun tapahtumien alussa Nirvanan laulajan Kurt Cobainin itsemurhasta leviää tieto Latviaan, oppii Jānis kokonaan uudenlaisen musiikkityylin. Grungen kautta hän tutustuu metalliin.
Rivien välissä Joņevs toki kertoo yhtä ja toista latvialaisesta yhteiskunnasta ja Jelgavan alueen historiasta. Mutta tiukka rajaus teini-ikään toimii: nuoren Jāniksen kautta voi palauttaa mieleen, miltä tuntuu kun jokainen haluaa kovasti sulautua joukkoon, mutta kokee olevansa kovin erikoinen tai erityinen.
Hyppään seuraavaksi vertailemaan 90-luvun nuoruutta ja 2020-luvun nuoruutta, vaikka toki tunnustan, että näin keski-ikäisenä en pysty täysin samastumaan nykynuorten tuntoihin. Doom 94 on kuitenkin niin hyvin tislattu keitos 90-luvun ilmiöistä, että se pani miettimään ajan virtaa ja ajankohtaisia ilmiöitä enemmänkin.
90-luvulla elettiin analogista, nykyään digitaalista nuoruutta
Toki 90-luvulla alkoi olla jo kännyköitä ja verkkosivuja, mutta niin
Jānis kuin minäkin kohtasimme samanikäisiä ennen kaikkea fyysisesti,
erilaisissa tapahtumissa ja kokoontumisissa. Metallimusiikin kautta
Jānis on osa globaalia ilmiötä, mutta analogisena aikana
metalliosaamisen kasvattaminen on kuin harvinaisten sienten etsimistä ja
keräämistä. Jānis käy salaperäisessä metsikössä kasvattamassa
kasettikokoelmaansa ja oikeanlainen pukeutuminen vaatii rahaa, paikkoja
ja suhteita. Nykyään voisi tilata kotiovelleen halvalla mitä tahansa
vaatteita internetistä ja kuunnella lyhyessä ajassa mitä harvinaisimpia
genren helmiä, mutta ennen vanhaan tietoa, taitoja ja asusteita piti
etsiä ja hankkia aikaa ja vaivaa käyttäen.
Rappioromantiikan ihanne vaihtui yksilöllisen hyvinvoinnin ihanteeseen
Doom 94 palautti mieleen, miten vahvasti sex & drugs & rock'n'roll eli 90-luvun nuorisolaisihanteena, vaikka mikään näistä epäpyhän kolminaisuuden elementeistä ei olisi arjessa näkynytkään. 90-luvulla muotiin nousi 70-luku, esimerkiksi The Doors tai Led Zeppelin saivat ysärinuorista uusia faneja. Päihteiden käyttö ja yleinen rappioromantiikka tuntuvat nyt todella kaukaisilta, sillä 2020-luvun ihanne on omaa terveyttään mittaroiva, tavoitteellisesti kuntoileva, joogaava tai meditoiva ja itseään yksilölliseen menestykseen tavoitteellisesti sparraava yksilö.
Suomen osalta 90-luvun lama antaa osaselityksen sille, miksi monesta nuoresta tuntui siltä, että tulevaisuuteen ei voi vaikuttaa, joten parempi elää hetkessä. Rohkenen tulkita, että Doom 94:n nuorten murrokseen vaikutti juurikin Neuvostoliitosta irtautuminen ja uuden latvialaisen yhteiskunnan rakentaminen, vaikka Jānis ja kaverinsa eivät asiaa pysähdykään pohtimaan.
Tänä vuonna tuli kuluneeksi 30 vuotta Kurt Cobainin itsemurhasta ja olisinko juuri siksi nähnyt Nirvanan logoa vähän väliä lasten ja nuorten t-paidoissa. Nirvanan kaupallistaminen taitaa olla vahvassa ristiriidassa niin Cobainin kuin nuoren Jāniksen ihanteiden kanssa. Rohkenenko tunnustaa, että minulla ei ole mitään omakohtaisia muistikuvia siitä, missä oli kun kuulin Cobainin ampuneen itsensä, vaikka kalenteria katsomalla tiedän olleen lukion ykkösluokkalainen tuolloin ja Nirvanan hitit olivat kyllä olleet tuttua taustamusiikkia eri tilanteissa.
Ehkä jostakin 90-luvun keski-ikäisestä tuntui yhtä erikoiselta katsoa ysärinuorten paitoja, joissa Jim Morrisonin kuva tai The Doorsin logo paistattelivat siloisina.
Metallimusiikki tarjosi länsimaisen taustayhteisön mutta toimi myös kansallisen kulttuurin rakentajana
Vaikka en kykene metallimusiikin ansioita arvioimaan, tuntuu Doom 94:n perusteella selvältä, että eräs metallimusiikin viehätyksistä Jānikselle ja hänen kavereilleen oli sen tausta angloamerikkalaisessa rockmusiikissa. Se tarjosi omanlaisensa maailmankuvan, johon pystyi sukeltamaan syvälle. Jānis pääsee näkemään myös latvialaisen metalligenren syntymisen ja kehittymisen. Kirjassa mainitaan nimeltä myös suomalaisia bändejä ja soittajia, olihan 90-luku myös suomalaisen metallimusiikin muodostumisaikaa.
Vaikka Suomen ja Latvian 90-luvut olivat yhteiskunnallisesti erilaisia, vaikuttaa metallimusiikki tarjonneen molempien maiden nuorille jonkin vastauksen ja ratkaisun, jota muualta ei saanut.
Kirjaan perustuva elokuva Jelgava 94 ilmestyi vuonna 2019. Se olisi nähtävissä Netflix-suoratoistopalvelussa. Kirjan trailerin voi katsoa YouTubesta. Houkuttelisiko kyllä katsoa koko elokuva, trailerin perusteella kirjan tunnelma on löytynyt ja 90-luvun visuaalisuus puhuttelee varmasti.
Suosittelen kirjaa siis erityisesti metallimusiikin ystäville. Toinen kohderyhmä ovat ne, joita Baltian maat ja historia kiinnostavat.
Käännöksestä
Kirjan on kääntänyt latvian kielestä Annika Suna. Mielestäni käännös on erinomainen: Suna hallitsee niin nuorten puhekielen kuin korkealentoisempiin ulottuvuuksiin lähtevät kuvaukset Jānis Joņevs upottaa mukaan pieniä knoppeja sinne tänne - jouduin kirjan luettuani googlettamaan mm. sen, kuka mahtoi olla Francis Macomber. Hieno suomennos ja mahtavaa, että Siltala on tämän kirjan suomalaisten lukijoiden ulottuville saattanut!
On sekä surullista että irvokasta, että venäläisten tykistötuli ja pommitukset tappoivat venäjää puhuvia ihmisiä ja tuhosivat maamerkkejä ja paikkoja, joita ensin keisarillinen Venäjä ja sitten Neuvostoliitto olivat pitäneet kulttuuriperintönään.
Bongasin Historian paluun kirjaston tietokannasta ja laitoin sen varaukseen. Niinpä kirja putkahti syliini pian ilmestymisensä jälkeen. Kirjoittaja Serhii Plokhyn ansioituneisuus aiheensa parissa on kustantaja Docendon esittelytekstin perusteella vakuuttava: Serhii Plokhy (s. 1957) on Ukrainan historian professori Harvardissa ja
yliopiston Ukrainan tutkimuslaitoksen johtaja. Häntä pidetään yhtenä
maailman parhaista Ukraina-asiantuntijoista.
Kirja ilmestyi englanniksi viime vuonna ja se käsittelee Ukrainassa edelleen jatkuvan Venäjän hyökkäyssodan ensimmäistä vuotta. Kirjan jälkisanat on kirjoitettu elokuussa 2023. Paljon on ehtinyt tapahtua kirjan ilmestymisen jälkeenkin, mutta hyvää yleiskuvaa kaipaavalle voin suositella tätä kirjaa. Plokhy kokoaa yhteen sodan ensimmäisen 12 kk tapahtumat ja ennen kaikkea taustoittaa tapahtumia asiantuntevasti, kehystämällä ne poliittisten tapahtumien ja historiallisen taustatiedon avulla.
Olen seurannut sotauutisia Ukrainasta välillä intensiivisemmin, välillä harvemmin. Monen muun lailla minusta välillä tuntuu, että sotauutisointi on niin lamauttavaa, että tekee mieli välillä kääntää katse muualle ja ajatella jotain kivempaa. Silti pidän tärkeänä, että ihmisillä - myös meillä ihan tavallisilla ei-ukrainalaisilla ja ei-venäläisillä - olisi halu pysytellä kärryillä siitä, mitä maailmassa on meneillään.
Historian paluu sai aikaan tunteen, että vaikka suuret maailmanhistorialliset käännekohdat vaikuttavat jälkikäteen loogisilta, ymmärrettäviltä tarinoilta, ei sama päde nykyhetkeen. Venäjän hyökkäyssodassa ja Ukrainan puolustustaistelussa on paljon sellaisia aineksia, joita tämän hetken ihmiset eivät pysty ymmärtämään pohjia myöten. Ilmassa on paljon ristiriitaisuuksia, vaikeaselkoisuuksia ja suoranaisia valheita. Kaikkein räikeimmin nämä valheet näkyvät venäläispoliitikkojen propagandamaisissa puheenvuoroissa. Mutta monessa lievemmässäkin asiayhteydessä on mukana vähintään tarinankerrontaa, näkökulmien valitsemista tai värittämistä.
Serhii Plokhy tarjoaa selventävää tietoa. Hän jäsentää sodan vaiheet kronologisesti, samoin muun maailman reaktiot niihin. Paikoin kirja etenee hieman luettelomaisesti eikä oma tietämykseni ole sillä tasolla, että kykenisin arvioimaan, kuinka oikeassa Plokhy on tapahtumia tulkitsessaan. Vaikka kirjaa ei haluaisi lukea kokonaan, siitä kannattaa lukea jälkisanat, jos teos kohdalle osuu. Siinä Plokhy kuvailee, millaisia valtakeskittymiä Ukrainan sodan seurauksena maailmalta pystyy jo erottamaan.
Käännöksestä
Kirjaa on ollut suomentamassa peräti kaksi kääntäjää. Ilkka Rekiaro ja Tapio Kakko ovat tehneetmainiota työtä. Suomennos on tasavahvaa ja sulavaa luettavaa.
Vuoden 2024
lukuteemani taitaa olla ”ohjekirjat elämään ja arkeen”, vaikka
olen väittänyt etten välitä self help -kirjoista. No, luin juuri
kaksi kirjaa perätysten, joissa opastetaan ekologiseen ja eettiseen,
mutta tyylikkääseen pukeutumiseen.
Nopea kurkkaus omaan
vaatekaappiini: muutama vuosi sitten päätin tasapainottaa
talouttani siten, että päätin jättää uudet kesävaatteet
ostamatta. Tämä tapa jäi sitten päälle, eli minulta karsiutui
pois tapa mennä vaatekauppoihin vähän katselemaan jotain uutta.
Olen jo useamman vuoden ajan yrittänyt käyttää vanhoja vaatteita
ns. loppuun ja ostaa uusia vaatteita vain tarpeeseen. Minulla on arkikäytössä useita vaatteita, jotka ovat 5-10 vuotta vanhoja, jokunen on vieläkin vanhempi. Toki tähän
ajanjaksoon on kuulunut poikkeusaikoja, kuten äitiyslomat ja
koronapandemia, jolloin ei tarvinnut tavoitella tyylikästä
toimistopukeutumista vaan verkkareissa hiihtely on ollut yleinen
tapa.
Arvelen siis olevani
jo melko maltillinen kuluttaja, mitä omaan henkilökohtaiseen
vaatekaappiini tulee, mutta tyylikkyydessä olisi vielä tekemistä.
Minulla on ollut elämänvaiheita, jolloin olen halunnut panostaa
vaatetukseeni aikaa, vaivaa ja jopa rahaa, mutta nykyään tuntuu
siltä, että haluaisin päästä minimipanoksella maksimitulokseen.
Minulle vaatteet eivät ole mikään henkilökohtainen intohimo,
mutta tunnustan toki, että vaatetus on aina viesti. Sen vuoksi
vaatteisiin saa ja kannattaa kiinnittää hieman huomiota.
Kun olen sitten
käynyt eri tarpeiden vuoksi vaatekaupoissa, tuntuu että mieleeni
nousee lähinnä kuvia hylätyistä pikamuotijätevuorista tai
ympäristötuhoja aiheuttavista kemikaalivirroista ja uuden vaatteen
ostaminen panee lähes aina omatunnon kolkuttamaan. Mielestäni
vaateteollisuus on jäänyt häkellyttävään katveeseen verrattuna
vaikkapa ruoantuotantoon. Valveutuneet ihmiset osaavat kyllä
keskustella ruoan ekologisista ja eettisistä ulottuvuuksista, mutta
samaan aikaan vaatteita ostellaan surutta ilman sen kummempaa
itsekritiikkiä. Itse koen, että ilmassa leijuu edelleen vahva
oletus, että hyvin pukeutuva ihminen shoppailee jatkuvasti uusia ja
mielellään kalliita vaatteita. Ja koska en itse näin tee, olen
auttamatta B-luokan pukeutuja, oikeastaan vähän huono ihminen.
Millaisia oppeja
vaatekaappikirjoista tämän alkuasetelman perusteella sitten saa?
Sissi Penttilän ja
Aku Varamäen Planetaarinen vaatekaappi on ilmestynyt tänä
vuonna. Se tarjosi minulle sekä tukea että kannustusta. Kirjan
viesti on, että ei ole pakko olla rääsyissä kulkeva röllipeikko
voidakseen olla ekologinen kuluttaja - pystyisin siis ostamaan uusia vaatteita aika ajoin ihan hyvillä mielin. Ja että itse asiassa olen jo
tehnyt monta asiaa oikein kun olen vähentänyt shoppailua ja
pidentänyt kaapista jo löytyvien vaatteiden käyttöaikaa.
Planetaarinen
vaatekaappi määrittää selkeän suosituksen: jos aikuinen ihminen
ostaa omaa käyttöään varten korkeintaan seitsemän uutta
vaatekappaletta vuodessa, vaateteollisuuden ja nykyisen kreisikuluttamisen aiheuttamat ongelmat vähenisivät
huomattavasti. Jo hankittuja vaatteita kannattaa vaalia ja huoltaa
esimerkiksi suosimalla alusvaatteita päällysvaatteiden alla tai käyttämällä
kainalolappuja ja korjauttamalla vaatteita tarpeen mukaan. Jos ostaa
monen halvan vaatteen sijaan muutaman kestävämmän, pystyy
vaatteita myös käyttämään pitempään, kun vaatteet eivät
kulahda muutaman käyttökerran jälkeen.
Kirja on mitaltaan
napakka ja siinä vuorottelee faktoja ja numeroita luetteleva
asiatyyli ja hieman puhekielisempi ja kepeämpi tyyli. Minua hieman
ärsytti kirjan me-muodossa etenevä jutustelu ja jonkinlainen
somevaikuttajan nopeaan koukuttamiseen pyrkivä kirjoitustyyli.
Toisaalta tämä on ymmärrettävää, sillä oletuskohderyhmää
tuntuu olevan ahkera Instagramin muotivaikuttajia seuraava
somekäyttäjä, jolle kirjan kirpeät vaateteollisuusfaktat pitää
tarjoilla sopivasti sulavassa muodossa.
Kun luin heti perään
Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaapin, joka on ilmestynyt
vuonna 2013, tuli olo, että ovatko Penttilä ja Varamäki pyrkineet
vain kirjoittamaan hieman päivitetyn tiivistelmän Saramäen
kirjasta. Mutta tulkitsen hyväntahtoisesti, että kyllä heillä
ihan oma agendansa on ollut. Saramäen kirja on pitempi ja
perusteellisempi ja tyyliltään persoonallisempi ja minusta myös
hauskempi. Saramäki on ”ränttäävä muija”, jonka ankara
kritiikki vaikka muotilehtien typeriä juttutyyppejä kohtaan sai minut
nauramaan ääneen. Koska Saramäki on taustaltaan vaatesuunnittelun
ammattilainen ja käsityöosaaja, hän pystyy perustelemaan
väitteensä erinomaisesti. Omat ompelutaitoni ovat varsin
vaatimattomat, vaikka pystyn sentään tekemään korjausompelua ja
paikkausta, kunhan lopputuloksen estetiikkaan ei suhtaudu liian
kriittisesti. Omaan tasooni verrattuna Saramäki kuulostaa ompelun ylijumalalta.
Saramäki käsittelee
perusteellisesti ja havainnollisesti nykyisen vaateteollisuuden
ongelmakohdat. Kirjan ensimmäisten lukujen jälkeen tekee mieli
tehdä pysyvä ostolakko ja pukeutua nykyisten vaatteiden
puhkikulumisen jälkeen vaikka perunasäkkiin, ettei joutuisi näin
kamalaa teollisuudenalaa enää rahoillaan tukemaan. Kirjan
loppupuoli kuitenkin kannustaa miettimään, mitkä asiat itselle
ovat vaatetuksessa tärkeitä ja millaisia vaatteita oikeastaan
tarvitsee.
Saramäen tärkein
pointti on, että ei kannata ajatella sitä, millaisia vaatteita
maailmassa on tarjolla ostettavaksi (niitähän riittää loputtomiin)
vaan millaisen vaatteen itse seuraavaksi mahtaa tarvita. Esimerkiksi
minun kohdallani tarpeellinen mutta puuttuva vaatekappale tällä
hetkellä on vaikkapa merinovillakerrasto, jota voisin käyttää
sekä ulkoillessa että siistien
toimistovaatteiden alusvaatteina.
Muita käytännön
neuvoja ovat vuosittaisen vaateostosbudjetin päättäminen ja
toteuttaminen, vaatteiden asianmukainen peseminen, korjaaminen tai
korjauttaminen ja omien tarpeiden tunnistaminen. Jos vaatetta
ostaessaan kuvittelee löytävänsä ratkaisun vaikkapa oman
sosiaalisen elämänsä ongelmatilanteisiin, kannattaa pysähtyä ja
pohtia, voiko ongelman ratkaista jollakin muulla tavalla kuin
ostamalla tavaraa.
Vaatekaappikirjat
luettuani totean, että olen ollut ihan oikeilla jäljillä jo
pitkään rajaamalla vaatekulutustani ja viemällä vaatteitani ja
kenkiäni suutarille tai korjausompelijalle. Seuraavaksi voisin
ohjelmoida aivoni uudelleen vaateostosten suhteen: ei ole
tarkoituksenmukaista vältellä shoppailua loputtomiin vaan tehdä
tietoisia, harkittuja ja omaan tarpeeseen ratkaisuja tarjoavia
ostospäätöksiä. Sopivalla budjetilla ja harkituilla valinnoilla
voin – seitsemän vaatekappaleen vuositahdilla – päästä
tilanteeseen, jossa minulla olisi vaatekaapissani vain sopivaa,
mieluista ja asianmukaista puettavaa.
Ja vaikka olen ollut
varsin hyvä myös viemään kotitalouden vaatetavaraa joko
keräyslaatikoihin tai tekstiilijätteeksi, voisin käydä kaappini
vielä kerran läpi ja tyhjentää sieltä vielä joukon ”arkistojen
aarteita” joko käytettyjen vaatteiden myyntikanaviin,
lahjoitukseen tai tekstiilijätteeksi. Vaatteen paikka on jatkuvassa
käytössä, ei kaappiin haudattuna.
Kummasta kirjasta
sitten kannattaa aloittaa, jos vaateasiat kiinnostavat? Jos koet jo
olevasi ihan tarpeeksi tyylikäs, Planetaarinen vaatekaappi voi olla sopivampi kirja.
Jos taas kaipaat pientä neuvontaa oman tyylin kehittämiseen,
kannattaa lukea Hyvän mielen vaatekaappi. Ja aivan hyvin molemmat
oppaat voi lukea peräkkäin, kuten itsekin tein.
Tässä vielä lista muihin tänä vuonna lukemiini opas- ja ohjekirjoihin:
Sain Terhi Törmälehdon kirjan He ovat suolaa ja valoa kustantaja Otavalta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.
Tänne tultuaan Susanna on lähettänyt Villelle kuvan viiniviljelmistä ja kaksi kuvaa vuorista, jotka niitä ympäröivät: hopeanvihreitä puita, hiekkaisia, louhikkoisia rinteitä, lammaslauma rinteessä. Hän on lähettänyt Terveisiä viinipellolta -toivotuksen ja kaksi jaetta Jesajalta. Illalla hän toivotti hyvää yötä.
Terhi Törmälehto palaa kolmannessa romaanissaan He ovat suolaa ja valoaesikoisromaaninsa teemojen pariin: hengellisyyteen, uskovaisuuteen ja kristinuskoon. Kirja sai lentävän lähdön, kun Hesarin arviossa konkarikriitikko Suvi Ahola ylisti kirjan tyyliä ja ajankohtaisuutta. Samassa yhteydessä Törmälehtoa haastateltiin ja hän muisteli ensimmäistä Israelin-matkaansa, joka oli Suuren Raamattuvisan palkintomatka. Pääsen taas kehumaan olevani melkein sukua julkkikselle, sillä olin mukana tuossa samassa kilpailussa osana voittajajoukkuetta. Itse en ole Israeliin toista kertaa lähtenyt, mutta He ovat suolaa ja valoa palautti matkamuistoja mieleen, onhan Israel ristiriitainen ja kerroksellinen paikka.
He ovat suolaa ja valoa kertoo kahdesta uskovaisesta suomalaisnaisesta, Susannasta ja Anusta, jotka matkustavat Israeliin kumpikin omista syistään. Susanna on tiukan linjan fundamentalisti, joka haluaa taistella Israelin pyhän kansan puolesta – niinpä hän lähtee hoitamaan juutalaissiirtokuntien viiniviljelmiä, joiden avulla Palestiinaa nakerretaan pala palalta pienemmäksi. Anu taas on kiltti, vähän lapsenuskoinen ja kirkasotsainen opettaja, joka kaipaa elämäänsä muutosta – ja miehen rakkautta. Samalla kerrotaan kolmen uskonnon pyhästä kaupungista, Jerusalemista, ja sen modernista ja menevästä pikkusiskosta, Tel Avivista. Myös muut Israelin maisemat näkyvät kirjassa Betlehemiä myöten.
Kirjassa oli paljon sellaista, josta pidin. Tätä voi lukea kurkistuksena suomalaisarjesta poikkeavaan ympäristöön tai
muutosmatkana kahden erilaisen naisen kanssa. Tai kirjasta voi saada
samoja oivalluksia kuin Suvi Ahola – näkökulmia nyt uutisissa vellovaan
Israelin ja Palestiinan väkivaltaiseen konfliktiin. Kieli on kaunista,
miljöökuvaus elävää ja henkilöiden välillä on jännitettä. Minulle
kirjassa parasta kuitenkin oli tarkka ja herkkä läpileikkaus
fundamentalistiuskovaisen ajattelutavoista.
Susanna oli aivan mahtava henkilöhahmo. Tosielämässä ei olisi helppoa olla Susannan kanssa kaveri: onhan hän paitsi fundamentalisti, myös muutenkin hankalan ihmisen oloinen. Hän ei suostu tekemään kompromisseja edes perheenjäsentensä kanssa ja hän tuomitsee omassa mielessään toisten vääränlaiset elämäntavat. Mutta hahmona hän on hieno, koska hän on älykäs ja pistämättömän looginen – ja uskovainen.
Ristiriita syntyy siitä, että kristinuskon jokaista detaljia on lähes mahdotonta noudattaa sataprosenttisen loogisesti. Uskonnollisuuden epäloogisuus on oikeastaan sisäänrakennettu uskonnon käsitteeseen: uskonto perustuu siihen, että ihminen uskoo johonkin, jota ei voi järjellä todistaa. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt ihmisiä vuosituhansien aikana rakentamasta erilaisia pitkälle meneviä, loogisia päättelyketjuja, joilla yritetään pusertaa uskonto ja johdonmukaisuus väkisin yhteen.
Rakkauden kaksoiskäsky kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kun teologista saivartelua aletaan soveltaa politiikkauutisiin tai sodankäyntiin, ollaan äkkiä hyvin kaukana lähimmäisen rakastamisesta. Susanna etenee uskossaan kuin luotijuna: hän tuntee Raamatun sanoman ja haluaa noudattaa sitä kirjaimellisesti, mutta ulkoapäin katsottuna hänen tekonsa näyttävät sitä vähemmän kristillisiltä, mitä pitemmälle hän pääsee. Ilmankos Susanna rinnastaa itsensä myös sotaveteraaniukkiinsa ja muistelee hänen tarinoitaan rintamalta. Tätä kautta kirjaan syntyy temaattinen yhteys Törmälehdon edellisen Taavi-romaanin kanssa.
Anun heittäytyminen lihallisen rakkauden pyörteisiin on myös kiehtovasti kuvattu, varsinkin kun rakkauden hinta osoittautuu kirjan lopussa hyvin fyysiseksi. Lisäksi He ovat suolaa ja valoa kertoo kaikenlaista myös siitä, millaista ihmisten arkitodellisuus Israelissa on Herran vuonna 2023. Mielestäni kirjan pääpaino ei kuitenkaan ole tämän hetken geopolitiikassa vaan siinä, miksi Israel on niin monelle länsimaiselle kristitylle niin tärkeä: uskonnon, myyttien ja kulttuurin vuoksi.
Kirjan paras puoli on minusta se, että uskovaisuutta tarkastellaan rakentavasti, älyllisyyttä ja älykkyyttä kunnioittaen ja analyyttisesti ja helppoja selityksiä kaihtaen. ”Kiihkouskovainen” on varsinkin populäärikulttuurissa yleinen ja yleensä varsin yksioikoinen hahmo – useimmiten tyhmä tai naurettava. Mutta vaikka länsimaisissa ollaan maallistuttu, globaalilla tasolla uskontojen voima vaikuttaa valtavasti niin politiikkaan kuin ihmisten arkielämään. Uskontoon kuuluva mystiikka, merkkien näkeminen ja lukeminen ja yliluonnollisuuden kokemus vaikuttavat uskovaisiin eikä näitä kokemuksia voi järjellä selittää pois.
Bloggaajakollegani Amma kommentoi omassa kirjablogissaan, että He ovat suolaa ja valoa tuntuu edellyttävän lukijalta perehtyneisyyttä. Kyllä, kohtuullisista lähtötiedoista on hyötyä, mutta vaikka kristinuskon teologinen sisältö tai Israelin lähihistorian käänteet olisivat vieraita, kannattaa tähän kirjaan silti sukeltaa. Tällä kirjalla mennään Finlandia-listoille.
Nyt hän esitti reipasta nuorta miestä, joka oli viettänyt iltapäivän vedessä ja rannalla siksi, että hänen epätavallinen makunsa nyt vain oli sellainen ja hän oli hyvä uimari eikä tuntenut kylmyyttä uidessaan viileänä päivänä myöhäiseen iltapäivään.
Lainasin Patricia Highsmithin Lahjakkaan herra Ripleyn kirjailija Sofi Oksasen suosituksen perusteella. Oksanen jakaa Facebook-sivullaan usein kirjavinkkejä ja päätin käyttää tätä vinkkiä ruksiakseni HelMet-lukuhaasteessa kohdan ”Kirjailijan suosittelema kirja”.
Lahjakkaasta herra Ripleystä on tehty elokuva- ja tv-sovituksia ja vaikka elokuvatietämykseni on varsin ohutta, pääsen kehumaan katselleeni sekä vuoden 1999 elokuvasovituksen (pääosassa Matt Damon) ja vuoden 1960 elokuvasovituksen (pääosassa Alain Delon). Lukiessa erityisesti Damonin tähdittämä versio nousi mieleen – pitääpä yrittää nähdä se joskus uudestaan sopivassa välissä. Uuteen pokkaripainokseen on otettu kuva Netflix-suoratoistopalvelussa nähtävästä tuoreesta tv-sarjasovituksesta (pääosassa Andrew Scott).
Lahjakas herra Ripley on ilmestynyt vuonna 1955 eli ensi vuonna kirja viettää 70-vuotispäivää. Kunnon klassikon lailla kirjassa ei ole mitään vanhentunutta, vaikka oman aikansa ajankuvaa sen sivuilta voikin lukea. Ihmiskuvauksena se on pirullinen ja pureva. Totesin, etten tiedä juuri mitään kirjailija Patricia Highsmithin elämästä – nopean googlettamisen myötä hänen vaiheisiinsa kannattaisi ehdottomasti perehtyä kunnolla. Värikäs nainen ja mielenkiintoinen kirjailija!
Pannaanpa tähän väliin spoilerivaroitus – penkaisen erilaisia juonenkäänteitä ja ratkaisuja tavalla, joka saattaa pilata lukunautinnon, jos kirjaa ei ole ennen lukenut. Vertaan kirjaa myös muihin kirjoihin ja niiden juonenkäänteisiin.
Kirjan juoni taitaa olla yleisellä tasolla tuttu. Vaatimattomasta taustasta ponnistava Tom Ripley pääsee Italiaan, jossa hänen pitäisi houkutella laiska perijä Dickie palaamaan kotiin Amerikkaan. Ripley ihastuu Dickien elämäntyyliin ja omaksuu hänen identiteettinsä. Sitten alkaa kissa-hiiri-leikki: jääkö Tom Ripley kiinni petoksista ja murhista vai pystyykö hän sumuttamaan kaikkia?
Kirja tuntui intertekstuaalisimmalta kirjalta, jonka olen aikoihin lukenut. Intertekstuaalisuus tarkoittaa, että kirja viittaa toisiin kirjoihin ja ikään kuin keskustelee muiden tekstien ja teosten kanssa. Minusta teos todellakin keskusteli sekä aiemmin ilmestyneiden teosten että paljon myöhemmin ilmestyneiden teosten kanssa.
Ensinnäkin kirjassa oli paljon samaa suosittelijansa, Sofi Oksasen, tuotannon kanssa. Oksasen teosten vakiohahmoja on henkilö, joka pelkää, että hänen salatut tekonsa tai salattu identiteettinsä paljastuu muille. Esimerkiksi Kun kyyhkyset katosivat -kirjan Edgar oli kameleontti, joka haisteli tuulta ja mukautui vallitseviin olosuhteisiin ja onnistui näin pelastamaan oman nahkansa.
Toisaalta kirja toi mieleen F. Scott Fitzgeraldin klassikon Kultahatun. Siinä rikas ja salaperäinen herra Gatsby paljastuukin rikolliseksi, seurapiirien kuplaksi. Self made man -ihanne on ylipäätään amerikkalaisen kulttuurin läpileikkaava teema ja todellisia itsensä luoneita miehiä sekä Gatsby että Ripley ovat.
Kolmanneksi kirja toi mieleen Mad Men -tv-sarjan, jonka olen katsonut läpi parikin kertaa (aikana, jolloin minulla riitti vielä tunteja viikossa tv-ohjelmien katsomiseen). Sarjan päähenkilö Don Draper on ottanut nimensä ja identiteettinsä kuolleelta mieheltä. Myös hän pelkää jäävänsä kiinni ja paljastuvansa ja myös hän kykenee sulautumaan seurapiireihin miellyttävän ulkomuotonsa ja salaperäisen vaitonaisuutensa ansiosta.
Neljänneksi kirja toi mieleen Donna Tarttin Tiklin. Kun luin sen alkuvuonna, kiittelin sitä, ettei kirja kerro siitä, miten köyhä poika pyrkii parempiin piireihin vaan pikemminkin alaspäin, rikollisten piireihin. Tartt oli vaihtanut näkökulmaa, joka Highsmithilla oli vielä täysin relevantti: varakkaiden ja joutilaiden yläluokkainen seurapiirielämä ja matkustelu kiehtoo Ripleytä suunnattomasti ja hän haluaa päästä siihen osaksi.
Luonnekuvauksena Tom Ripleyn hahmo on todella moniulotteinen. Onko hän homo, joka yrittää tukahduttaa seksuaalisen suuntauksensa? Onko hän autisti, joka maskaa käytöstään jäljittelemällä muiden ilmeitä, eleitä ja reaktioita? Onko hän psykopaatti, joka ei kykene tuntemaan minkäänlaista empatiaa muiden kärsimyksiä kohtaan? Kirjassa hän mainitsee matemaattisen lahjakkuutensa ja loogista päättelykykyä hänellä todella riittää – niin pitkälle hän pystyy punomaan valheiden verkkoaan ja pitämään langat käsissään.
Kirjassa käännellään ja tutkitaan sitä, mitä identiteetti tarkoittaa. Tätä kelpaa peilata nykyäänkin, sillä nykyään on muotia sanoa, että jokainen voi olla aivan mitä itse haluaa. Onko se totta? Jos sanoo olevansa jotain, jota kuitenkaan siihen asti ei ole ollut, muuttuuko todella haluamansa kaltaiseksi ihmiseksi? Kirjan vastaus tuntuu olevan, että kyllä, ihminen voi omaksua itselleen uudenlaisen hahmon, jos itse on valmis uskomaan omaan asiaansa tarpeeksi lujaa. Jopa omiin valheisiinsa pitää olla valmis uskomaan.
Kirjan sivuhahmoista Marge kiinnosti minua, sillä kirjan sivuilta hänestä välittyi aivan erilainen kuva kuin vaikkapa vuoden 1999 filmauksessa. Siinä Margea esitti Gwyneth Paltrow, vaaleanviileä pitkäraajainen kaunotar, enkelimäinen Dickien tyttöystävä. Mutta kirjassa Margen ja Dickien välinen suhde on jotain ihan muuta. Margen kuvataan olevan partiotyttömäinen pullukka, joka on yksipuoleisen ihastunut Dickieen, joka taas pyrkii monin tavoin välttämään liiallista sitoutumista Margeen. Kuvauksen perusteella Margen rooliin sopisi vaikka Lena Dunhamin kaltainen näyttelijä ennemmin kuin Paltrow’n kaltainen.
Erityiskiitosta annan siitä, miten kirja kuvaa amerikkalaisia poissa kotoaan. Lukemattomissa angloamerikkalaisissa teoksissa vieraaseen maahan lähtee kuvataan eksotisoinnin kautta. Uusi ympäristö on kuin jokin lasten leikkipuisto ja ihastelevat amerikkalaiset suhtautuvat ylemmyydentuntoisesti liikuttaviin pikku alkuasukkaisiin ja heidän höpsön erilaiseen kulttuuriinsa. Lahjakkaassa herra Ripleyssä italialaiset ovat sivuroolissa amerikkalaisiin päähenkilöihin verrattuna, mutta Italia on ehdottomasti yksi pääosan esittäjistä. Miljöökuvaus on todella antoisaa ja elävää.
Käännöksestä
Kirjan on kääntänyt Jorma-Veikko Sappinen ja suomennos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1984. Uutta painosta varten Sappinen on tarkistanut suomennoksen. Käännös onkin erittäin miellyttävää, kaunista ja luontevaa suomen kieltä. Kelpasi lukea suomeksi!
Kaupungin tekninen lautakunta esitti samana vuonna, että allas täytettäisiin soralla ja katetaan betonirakenteilla, mikä olisi ollut eräänlainen väliaikainen ratkaisu.
Olen käynyt hämeenlinnalaisella Ahveniston ulkoilualueella ensimmäistä kertaa kesäkuussa 2022. Olen silloin kommentoinut paikkaa kavereilleni näin: "Kokonaisuutena
tämä vaikutti jokseenkin täydelliseltä paikalta kesäpäivän viettoa
ajatellen. Tullaan siis varmasti uudestaan vielä monta kertaa!"
Ja niin olen tehnytkin - tänäkin kesänä olen vienyt vieraita Apparalle uimaan ja touhuamaan. On uitu Ahvenistonjärvessä, syöty eväitä kodalla, kävelty järven ympäri - ja käyty polskimassa kunnostetussa maauimalassa, joka rakennettiin vuoden 1952 olympialaisia varten.
Helsingin olympialaisissa osa lajeista kisattiin Hämeenlinnassa. Kirjassa haastatellut henkilöt muistuttavat toistuvasti, että Hämeenlinna on Helsingin ohella Suomen ainoa olympiakaupunki eikä uusia ole tulossa. On jokseenkin epätodennäköistä, että Suomessa enää järjestettäisiin kesäolympialaisia.
Mutta kun olen ihaillut kunnostettua maauimalaa, olympiarenkaita kahvilan seinällä, suuria kellotauluja ja ulkotaideteoksia, en ollut tajunnut, että eihän tämä loisto tyhjästä ole syntynyt. Toimittaja Lea Karmala on pannut Ahveniston maauimalan pelastamisen kirjoihin ja kansiin. Maauimalan pelastus - Ahveniston Suojeluyhdistyksen 30-vuotinen uurastus olympia-altaan säilyttämiseksi Hämeenlinnassa dokumentoi altaan värikkäät vaiheet. Kirjan kustantaja on Ahveniston Suojeluyhdistys ry ja kirja on ilmestynyt tänä vuonna.
Kirja sopii paitsi Ahvenistolla kävijöiden luettavaksi, myös muiden paikkakuntien kunnallisaktiiveille. Suomessa on tälläkin hetkellä menossa useita kaavoituskiistoja, jotka yleensä etenevät samankaltaisesti. Jokin paikka on alueen asukkaille rakas ja tärkeä. Paikkaa hallinnoiva kunta tai kaupunki ei kuitenkaan halua kehittää paikkaa asukkaiden toivomalla tavalla, vaan haluaisi joko purkaa paikan tai rakentaa tilalle kerrostaloja tai tuulivoimaa tai tehdä jotakin muuta, joka muuttaisi paikan luonnetta perusteellisesti. Joukko aktiivisia kuntalaisia yhdistyy ja ryhtyy puolustamaan paikan alkuperäistä luonnetta. Välillä tämä väsytystaistelu onnistuu, välillä ei.
Tämä panee miettimään, onko kunnallisessa demokratiassa jotain vialla. Kunnan ja kuntalaisten intressienhän pitäisi olla yhtenäiset: että asukkaat viihtyisivät asuinalueellaan ja sitoutuisivat siihen. Miksi edut näyttäytyvät vastakkaisilta niin usein ja miksi asukkaat joutuvat taistelemaan omia kunnallispäättäjiään vastaan, että saisivat pidettyä asuinalueensa viihtyisänä?
No, ainakin Hämeenlinnan osalta Lea Karmala valottaa ansiokkaasti päätöksenteon junnaavuutta ja monimutkaisuutta. Minulle on syntynyt käsitys, että Hämeenlinnassa päätöksentekoa leimaa hitaus, päättämättömyys ja samojen asioiden vatkaaminen vuodesta toiseen. Juuri tällä tavalla Ahveniston maauimalankin kohtalo vaikuttaa edenneen.
Maauimala suljettiin huonon kunnon vuoksi vuonna 1985. Se avattiin remontoituna kävijöille vuonna 2014. Ahveniston Suojeluyhdistys perustettiin vuonna 1992 ja koko 90-luvun ja 2000-luvun yhdistys siivosi ja remontoi Ahveniston aluetta, järjesti tapahtumia, pyöritti kesäkahvilaa ja teki vaikutustyötä niin kunnallisella kuin valtakunnallisella tasolla. Aika iso osa tästä työstä oli sitä, että yhdistyksen jäsenet tekivät ilmaiseksi kaupungin vastuulle kuuluneita tehtäviä, olivathan rakennus ja alue kaupungin hallinnoimia.
Olen itsekin tehnyt erilaisissa yhdistyksissä paljon talkootöitä ja tiedän, mitä epäkiitolliselta välillä tuntuu, kun iltamyöhään touhuaa jotakin, josta usein saa kiitokseksi lähinnä haukkuja. Niinpä Maauimalan pelastus on oikea ylistyslaulu suomalaiselle talkoo- ja yhdistystyölle. Ahveniston Suojeluyhdistys on käyttänyt alueen hyväksi niin paljon aikaa, että jos joka tunnista olisi maksettu tuntipalkkaa, laskettaisiin työn arvo todennäköisesti miljoonissa euroissa.
Ratkaiseva käänne kaupungin päätöksenteolle lopulta oli se, kun valtion osarahoitus remontille löytyi ja sen käyttämiselle oli takaraja. Lopulta marraskuussa 2012 kaupunginvaltuusto äänesti maauimalan remontin puolesta.
Lea Karmala on käynyt läpi yhdistyksen toimintakertomukset ja Hämeen Sanomien, Hämeenlinnan Kaupunkiuutisten ja muiden medioiden arkistot sekä haastatellut yhdistyksen aktiiveja. Lievää toisteisuutta tekstissä välillä on, mikä toki johtuu siitä että yhdistysten toimintavuosille yleensä syntyy tietynlainen rutiini eli samankaltaisia tapahtumia tehdään joka vuosi. Kirjassa näkyy hienosti ajankuva: esimerkiksi 90-luvun laman vaikutukset kunnalliseen päätöksentekoon, käyttäytymiseen ja julkiseen keskusteluun käy hyvin ilmi. Ahveniston pitkä puolustustaistelu kannatti ehdottomasti dokumentoida ja sen Karmala on tehnyt hyvin.
Kannattaa vilkaista Lea Karmalan haastattelu vuodelta 2021 Kaupunkiuutisten nettisivuilta, hän vinkkaa siinä myös mielenkiintoisia matkakohteita Hämeenlinnan seudulta. Maauimalan pelastusta suosittelen luettavaksi niille, jotka joko ovat käyneet polskimassa Apparalla tai jotka ovat muualla joutuneet vastaavien kunnallis- ja kaavoitustaistelujen keskiöön.
Jos haluat tietää, mihin poliittinen kiihkoilu voi johtaa, katso Zapruderin filmi, erityisesti ruutu 313, jossa Kennedyn pää räjähtää.
Ylläoleva sitaatti ei ole itse romaanista, vaan sen jälkisanoista. Stephen Kingin 22.11.63 odotteli hyllyssä lukuvuoroaan, kun se muuttuikin yhtäkkiä ajankohtaiseksi. Heinäkuun puolivälissä Yhdysvaltain presidentinvaalien ehdokas ja ex-presidentti Donald Trump joutui salamurhayrityksen kohteeksi, mutta selvisi pintahaavalla. Romaani 22.11.63 kertoo Kennedyn salamurhasta. Eräs kirjan toistuvia teemoja on sekin, miten historia toistaa itseään ja miten pieni ihminen välillä voi huomata yllättävää toisteisuutta omassa elämässään. Koin tämänkaltaisen hetken verratessani uutisia ja tätä vuonna 2013 suomennettua kirjaa.
22.11.63 löysi tiensä lukupinooni Kirsin kirjanurkan kautta. Olen asettanut itselleni sivumäärätavoitteen tämän vuoden HelMet-lukuhaasteessa. Päästäkseni siihen minun kannattaa yrittää lukea paksuja kirjoja. Muistelin, että Kirsi on joskus viettänyt "Paksu heinäkuu" -teemaa ja sieltä paksujen kirjojen joukosta 22.11.63 löytyi.
Tutustuin Stephen Kingin kirjoihin 90-luvulla. Muistelen, että joskus yläasteaikoina Kingin kauhukirjat nousivat ikätovereideni suosioon ja minäkin luin muutaman. Tuolloin Kingillä oli vielä jotenkin roskainen maine, hänen kirjansa tuntuivat kuuluvan samaan kategoriaan vaikka Virginia Andrewsin kirjojen kanssa. Sittemmin yleinen suhtautuminen genrekirjallisuuteen on muuttunut huomattavammasti sallivammaksi. Kingin maine on ainakin parantunut: häntä pidetään jonkinlaisena kunnioitettavana mestarihahmona, joka nykyään vaikuttaa olevan myös sivistyksen ja kulttuurin esitaistelija. Tänä vuonna hän viettääkin 50-vuotistaiteilijajuhlaa kirjailijana. Julkaistuja teoksia hänellä on valtava määrä.
En itse ole mikään kauhukirjallisuuden ylin ystävä. Vertaan kauhukirjallisuutta huvipuistolaitteisiin: ymmärrän, miksi ne ovat monesta hauskoja, mutta minulle tulee helposti huono olo. 22.11.63 ei kuitenkaan ole kauhua, vaan pikemminkin tieteiskirjallisuuteen kallellaan oleva trilleri. Se on vaihtoehtohistoriaa: jos ajassa voisi matkustaa taaksepäin ja estää John F. Kennedyn murhan, muuttuisiko Yhdysvaltojen historia parempaan suuntaan?
Kirjan päähenkilö on äidinkielenopettaja Jake, joka päätyy aikamatkustajana menneisyyteen ja ryhtyy jäljittämään Kennedyn murhaajaa, Lee Harvey Oswaldia. Aikamatkustaminen on mielestäni hieman kulunut aihe, joten ilahdutti kun King löysi siihen mielestäni tuoreita näkemyksiä.
Koska valitsin kirjan sen muhkean, yli 800 sivun paksuuden, perusteella, pohdin hieman, että kävisikö lukeminen puuduttavaksi. King pohjustaa tarinaa kaikessa rauhassa ja ehdin jo miettiä, päästäänkö asiaan. Mutta sitten juoni alkoi imeä ja suorastaan ahmin kirjaa eteenpäin. Paksujen kirjojen hyvä puoli on, että jos ne toimivat, niihin voi uppoutua tuntikausiksi. No, arjessa minulla ei tällaista uppoutumisaikaa aina ole, mutta kesälomaan tällainen intensiivinen lukeminen tuntuu kuuluvan.
22.11.63 on paitsi vetävä, myös henkilöhahmojensa puolesta realistinen, empaattinen ja samastuttava. Ikäisekseen mieskirjailijaksi King kirjoittaa myös kiitettävän uskottavia naishahmoja. Samanlainen paradoksi on, että hän osaa kirjoittaa niin uskottavasti tavallisten pienten ihmisten arjesta - onhan hänen omaisuutensa paisunut nettitietojen perusteella jo noin puoleen miljardiin dollariin.
Kirjan jälkisanoissa King kiittelee työryhmäänsä mm. tutkimusavusta. Miljonäärikirjailijalla epäilemättä onkin varaa teettää perusteellinen taustaselvitys historiallisia kuvauksia varten, mutta mitään turhaa infodumppausta King ei harrasta. Ylipäätään teksti on mielestäni kypsän kirjailijan kynästä: vaikka sanoja on paljon, jokainen sana on tarpeen. King on päättänyt luoda upottavan, intensiivisen ja yksityiskohtaisen kirjallisen maailman ja siinä hän on onnistunut.
Olen iloinen, että luin Stephen Kingin romaanin pitkästä aikaa, sillä kirja osoittautui todella hyväksi. Suosittelen tätä Yhdysvaltojen historiasta kiinnostuneille ja ylipäätään vetävän tarinan ystäville.
Käännöksestä
Suomentaja Ilkka Rekiaro alkaa olla nimeltä tuttu minulle. Suomennos enimmäkseen kulkee hyvin, mutta hieman hämmentävää oli, miten paljon tekstistä oli jätetty suomentamatta. Ymmärrän, että vaikkapa laululyriikkaa ei ole pakko lähteä suomentamaan, mutta esimerkiksi poundcake-leivonnaiselle olisi aivan hyvin voinut valita suomenkielisen nimen. Arvelen, että vaikkapa "kuivakakku" tai "kahvikakku" olisi aivan riittävän hyvä suomennos.
Olen Salla Brunou, lukuharrastaja. Kirjoitan blogiin kirjojen herättämät ajatukset muistiin. Olen toiminut osa-aikaisena kirja-alan yrittäjänä Lukulamppu-verkkopalvelussa vuosina 2014-2020.
Voit lukea täältä lisää bloggaukseen liittyvistä seikoista.
Tekstien ja ottamieni kuvien tekijänoikeudet kuuluvat minulle. Osa kuvista on kustantamojen mediamateriaalia tai Creative Commons -lisenssin alaista materiaalia. Tutustu Kotimaiset kirjablogit -ryhmän tekijänoikeusvinkkeihin.
Tekstit
