Tuntuu kuin kaikki tehtäisiin päinvastoin kuin opettajakunta ehdottaa: Kun ongelmana on keskittymisongelmat ja ruutuaika, oppilaille annetaan omat läppärit ja kehotetaan lisäämään pelillisyyttä. Kun ongelmana on irrallisuuden tuntu, lisätään valinnaisuutta ja vaihtuvia opetusryhmiä.
Omat lapseni ovat alakoululaisia ja toistaiseksi mielikuvani nykyajan koulunkäynnistä on heidän kouluaan seuratessa muodostunut positiiviseksi. Media pursuaa kuitenkin kirjoituksia siitä, miten huonosti Suomen koululaitoksella menee. Niinpä tartuin sisäpiirinäkemykseen: viime vuonna ilmestyi Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen Huokauksia luokasta, jossa kaksi työhönsä uupunutta lukion äidinkielenopettajaa vaihtaa ajatuksiaan koulumaailmasta. Koska molemmat ovat myös kirjailijoita, käsitellään kirjassa myös jonkun verran kirja-alan ilmiöitä.
Kaksikon kirjeenvaihdon perusteella syntyy käsitys, että syy oppimistulosten heikkenemiseen ei ole siinä, että kännykkä on keksitty ja Suomeen on saapunut maahanmuuttajia. Syyttävä sormi osoittaa opetushallituksen suuntaan. Kouluissa eletään samankaltaisessa asetelmassa, johon itse olen yksityisen sektorin työelämässä tottunut: on ns. keskusyksikkö, jossa halutaan määritellä yhteinen suunta ja yhtenäiset toimintatavat ja sen lisäksi paikallisyksiköt, jossa toteutetaan keskusyksikön valitsemaa linjaa.
Mutta itse olen työelämässä tottunut siihen, että norsunluutornista huuteleminen ei johda mihinkään, jos paikallisyksiköllä on jokin perusteltu syy olla eri mieltä kanssani. Jotta saa yhteiset tavoitteet jalkautettua, minun pitää panostaa aikaa ja vaivaa vuorovaikutukseen ja osallistamiseen ja olla valmis tekemään kompromisseja. Tällöin yhteistyö toimii.
Koulumaailmasta tällainen vuorovaikutus vaikuttaa kirjan perusteella puuttuvan kokonaan. Opettajien päälle kaadetaan erilaisia vaatimuksia ylhäältäpäin eikä vaatimusten esittäjää tunnu kiinnostavan lainkaan, miten asiat käytännössä toteutetaan. Opettajan työnantaja on oma kunta tai kaupunki ja opetuksen sisältöä ohjataan opetusministeriön alaisesta opetushallituksesta. Kunta budjetoi opetuksen ja kuten kaikki tiedämme, kuntien tavoite on usein säästää menoissa. Niinpä opetushallituksen toiveet tai vaatimukset tarvitsisivat käytännössä rahaa, työntekijöitä ja tiloja, mutta jos kunta ei näitä ole valmis budjetoimaan ja toteuttamaan, ei ole realistista olettaa, että opetushallituksen toiveet sellaisenaan toteutuisivat.
Voisi olettaa, että opettajien ammattijärjestö OAJ pitäisi opettajien puolta tässä ristipaineessa. Kirjoittajat kuitenkin kritisoivat OAJ:n vetelyyttä, eli ainakaan sieltä ei tunnu tukea uupuneille opettajille löytyvän.
Lisäksi kirjassa vilahtaa ajatus, johon itsekin olen työelämässä törmännyt: nykyään perustekemistä ei aina jakseta arvostaa, vaan palkintoja ja huomiota satelee tempuntekijöille. Että kun joku taikuri oikein näyttävästi kiskaisee kanin hatustaan niin kyllä kiitosta tulee! Helppojen ihmelääkkeiden perässä juoksemista on liikaa. Sellainen tasainen puurtaminen, tylsä ojankaivuu, toimisi hyvien tulosten pohjana paljon paremmin kuin näyttävät huuhaatemput.
Tunnustan, että joskus olen yksityisen sektorin työtehtävissä ehtinyt ajatella, että olisikohan sittenkin pitänyt opiskella vaikka historianopettajaksi. Että sitten vaan köllöttelisin jossain kunnan virassa ja nauttisin pitkistä kesälomista. Tämä mielikuva sai kirjan luettuani kunnon kolauksen, koska kun opettaja tekee työtään nuorten parissa ja haluaa tehdä työnsä hyvin, ei tunnolliselle ihmiselle ole mahdollista ryhtyä lyömään työtään laimin, koska kyseessä on oman kotipaikan tuttujen nuorten tulevaisuus. Ja jos opetussuunnitelmia muutetaan yhtä tiheään tahtiin kuin viime vuosina on muutettu, pitää opetusta suunnitella ja toteuttaa jatkuvasti uudella tavalla.
Ehkä tämä kaikki olisi vielä hallittavissa jos nuoret olisivat keskittymiskykyisiä, rakastaisivat lukemista ja kirjoittamista, heillä olisi tasapainoinen ja taloudellisesti turvattu perhe-elämä ja terveet elämäntavat. Mutta kirjassa käy ilmi, että opettajat kohtaavat enenevässä määrin niitä ongelmia, joita nuorilla on koulun ulkopuolisen elämän vuoksi. Ja miten yhteiskunta olettaa, että koulussa jotenkin ihmeen kaupalla ratkaistaan ne ongelmat, joita vaikkapa sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset eivät ole ratkaisseet.
Muistelen joskus Juha Sipilän hallituksen aikaan tokaisseeni, että nyt näköjään leikataan palveluista mutta säästetään rakenteet. Tämä sama ajatus nousi kirjaa lukiessa mieleen. Opetushallitus näyttää kirjan perusteella yltäkylläisyydessä elelevältä eliittisakilta, jolla ei ole mitään kosketuspintaa kurjistetun kuntatalouden eturivin työntekijöiden arkeen.
No, sainko eväitä omien lasten koulutaipaleelle tästä kirjasta? Ainakin aion jatkaa lasteni kannustamista lukuharrastuksen pariin, sillä kirjan esimerkit lukiolaisten surkeasta luku- ja kirjoitustaidoista ovat lähes itkettäviä. Totean muutenkin, että vaikka usein koen suurta epäonnistumista vanhempana, niin ehkä tähän mennessä olen kuitenkin tehnyt jotain oikein, kun ainakin lapseni toistaiseksi vaikuttavat suhteellisen kykeneväisiltä ryhmätoimintaan. En ole käynyt vaatimassa heille vaikkapa omaa sänkyä luokan takaosaan.
Koko Suomen osalta helppoja vastauksia onkin vähemmän. Kirjassa toistuu useaan kertaan ajatus siitä, että nykyään yhteiskunnalliset rakenteet vyörytetään yksilön henkilökohtaisiksi ongelmiksi, joita yksilön pitää sitten ratkaista vaikkapa itseään terapoimalla. Olen aiemminkin kuvannut, miten väsyttävä nykyajan ihanne "menestyvästä yksilöstä" on, ja Huokauksia luokasta vahvisti sitä, että tuo ihanne on pahimmillaan aika vahingollinen. Yhteisöllisyyden kasvattaminen todennäköisesti ratkaisisi monta ongelmaa, joihin nyt yritetään hakea apua lääkityksen tai terapian kautta.
Toivon, että Huokauksia luokasta on löytänyt ja löytää jatkossakin lukijoita erityisesti valtionhallinnon viranhaltijoiden ja poliitikkojen keskuudesta. Jos kirjan sisältämät ajatukset vielä alkaisivat näkyä koulujen arjessa positiivisella tavalla, niin ehkä suomalaislapsille olisi tarjolla asiallista opetusta jatkossakin.
Kiitän kirjaa vielä ihanien pohjoissuomalaisten maisemien kuvauksesta ja pohjoissuomalaisen elämänasenteen välittämisestä.
Tekstit
