"Sinä tarkoitat, että meidän olisi suljettava rivimme jokaisen häpeällisen ilmiön ympärille, niin kuin rugbyjoukkue suojelee pelaajaa, joka on hukannut housunsa kentällä?"
Nappasin André Brinkin Valkoisen, kuivan kauden ilmaiskirjojen kierrätyspisteestä. Ennakko-oletukseni oli, että tämä on eteläafrikkalaisen Brinkin merkittävimpiä ja tunnetuimpia kirjoja. Kirja onkin palkittu Prix Médicis Etranger -palkinnolla ja Martin Luther Kingin muistopalkinnolla.
Vuonna 1979 ilmestynyt kirja julkaistiin suomeksi vuonna 1981. Internet kertoo, että kotimaassaan Etelä-Afrikassa kirja kiellettiin välittömästi ilmestymisen jälkeen, ja Brink sai kirjalleen levikkiä kun maanalainen kustantamo teetti kirjasta painoksen.
Kirjailija Marianne Bargum on kirjoittanut kirjaan esipuheen. Esipuheessa hän siteeraa Brinkin Tukholmassa pitämään puhetta, jossa sanotaan näin:
Vuonna 1979 ilmestynyt kirja julkaistiin suomeksi vuonna 1981. Internet kertoo, että kotimaassaan Etelä-Afrikassa kirja kiellettiin välittömästi ilmestymisen jälkeen, ja Brink sai kirjalleen levikkiä kun maanalainen kustantamo teetti kirjasta painoksen.
Kirjailija Marianne Bargum on kirjoittanut kirjaan esipuheen. Esipuheessa hän siteeraa Brinkin Tukholmassa pitämään puhetta, jossa sanotaan näin:
Silloinkin kun kirjailija liikkuu teoksissaan yhteiskunnan ja politiikan alueella, hän valitsee eri keinot kuin poliitikko tai lentolehtisten laatija. Vaikka hän osallistuukin yhteiskunnalliseen keskusteluun, hän ei alenna taidettaan päivänpolitiikan tasolle. Mikäli hän ottaa kirjailijantyönsä vakavasti, hän sulauttaa politiikan esteettiseen kokonaisuuteen.
Lukemani perusteella kehun, että Valkoinen, kuiva kausi täyttää tämän Brinkin määrittelemän ihanteen häkellyttävän hyvin. Kirja on samaan aikaan sekä ajassa ja paikassa kiinni että universaali. Totta on, että se kertoo eteläafrikkalaisesta rotuerottelusta, poliisin väkivaltakoneistosta ja toisinajattelijoiden vainoamisesta, mutta 2020-lukija voi lukea tarinaa myös oman elämänsä kuvana. Emmekö me kaikki hyväosaiset länsimaalaiset ole hieman kuin Etelä-Afrikan buurit: keskitymme henkilökohtaiseen elämäämme ja pyrimme aktiivisesti sulkemaan silmämme ympäröivän maailman epäoikeudenmukaisuudelta? Kuka tai ketkä uskaltavat ottaa syrjivän ja epätasa-arvoisen yhteiskunnan ongelmat puheeksi samalla lailla kuin kirjan päähenkilö, kiltti ja vähän tylsä opettaja Ben Du Toit?
”Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla”, sanotaan. Tämä pätee täysin Beniin, jonka draaman kaari alkaa siitä, kun koulun siivooja Gordon kertoo hänelle poikansa katoamisesta. Ben on tukenut pojan koulunkäyntiä rahallisesti ja hän yrittää selvittää, mitä nuorelle Jonathanille tapahtui. Poliisin mukaan Jonathan kuoli väkivaltaisessa mellakassa. Mutta todisteet viittaavat siihen, että poliisit pidättivät Jonathanin ja pahoinpitelivät hänet kuoliaaksi.
Kun Ben kyselee Jonathanin perään, eteläafrikkalainen poliisikoneisto kääntyy häntä vastaan. Jonathanin kohtalosta jotain tietäneitä uhkaillaan, he saavat potkut töistä tai he katoavat. Silmukka kiristyy myös Benin kaulan ympärillä. Hänen lähipiirinsä ei lainkaan ymmärrä hänen käytöstään – miksi hän ei vain anna asian olla?
Kirjaa kuvataan kansiliepeessä dekkarimaiseksi, mutta minusta olennaista ei ole salaisuuden selvittäminen vaan Brinkin luoma tunnelma. Olen aiemmin Brinkiä luettuani kuvannut, kuinka valkoisten eteläafrikkalaisten elämä kuulostaa klaustrofobiselta. Aivan kuin hulppeita taloja ympäröivät muurit tukahduttaisivat pikku hiljaa asukkaansa. Tässä kirjassa totuuden etsiminen ja silmien avautuminen jakavat valkoisen buuriyhteisön. Kun Ben alkaa nähdä yhteiskunnan viat, hän ei enää pysty olemaan näkemättä niitä. Eikä haluakaan, hän haluaa kuunnella omaatuntoaan ja pyrkiä totuuteen. Useimmille hänen sukulaisilleen on kuitenkin helpompaa niellä virallisen politiikan selitykset ja uskoa siihen, että Etelä-Afrikka on hyvä maa kaikille.
Valkoinen, kuiva kausi on kirja, jonka lukemiseen ainakin minulla meni aikaa ja kirjaa piti makustella välillä, vaikka mistään erityisen paksusta kirjasta ei ole kyse. Tämä on laadukasta kaunokirjallisuutta, joka on kirjoitettu aikana, jolloin ”koukuttavuutta” ei tarvinnut tunkea väkisin romaaneihin. Ainoa pieni miinus on kirjan naiskuva, jota kritisoin samasta syystä kuin taannoin Orwellin 1984:ää: naiset tuntuvat välillä stereotyyppisen yksiulotteisilta miehisen katseen kohteilta. Tässäkin kirjassa nuoren viehättävän naisen tärkein ominaisuus tuntuu olevan se, että hän ehdottomasti haluaa seksiä väsähtäneen, keski-ikäisen ja tylsän päähenkilömiehen kanssa.
Tästä huolimatta suosittelen Valkoista, kuivaa kautta ja Brinkin tuotantoa laajemminkin korkeatasoista kaunokirjallisuutta arvostaville lukijoille.
Käännöksestä
”Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla”, sanotaan. Tämä pätee täysin Beniin, jonka draaman kaari alkaa siitä, kun koulun siivooja Gordon kertoo hänelle poikansa katoamisesta. Ben on tukenut pojan koulunkäyntiä rahallisesti ja hän yrittää selvittää, mitä nuorelle Jonathanille tapahtui. Poliisin mukaan Jonathan kuoli väkivaltaisessa mellakassa. Mutta todisteet viittaavat siihen, että poliisit pidättivät Jonathanin ja pahoinpitelivät hänet kuoliaaksi.
Kun Ben kyselee Jonathanin perään, eteläafrikkalainen poliisikoneisto kääntyy häntä vastaan. Jonathanin kohtalosta jotain tietäneitä uhkaillaan, he saavat potkut töistä tai he katoavat. Silmukka kiristyy myös Benin kaulan ympärillä. Hänen lähipiirinsä ei lainkaan ymmärrä hänen käytöstään – miksi hän ei vain anna asian olla?
Kirjaa kuvataan kansiliepeessä dekkarimaiseksi, mutta minusta olennaista ei ole salaisuuden selvittäminen vaan Brinkin luoma tunnelma. Olen aiemmin Brinkiä luettuani kuvannut, kuinka valkoisten eteläafrikkalaisten elämä kuulostaa klaustrofobiselta. Aivan kuin hulppeita taloja ympäröivät muurit tukahduttaisivat pikku hiljaa asukkaansa. Tässä kirjassa totuuden etsiminen ja silmien avautuminen jakavat valkoisen buuriyhteisön. Kun Ben alkaa nähdä yhteiskunnan viat, hän ei enää pysty olemaan näkemättä niitä. Eikä haluakaan, hän haluaa kuunnella omaatuntoaan ja pyrkiä totuuteen. Useimmille hänen sukulaisilleen on kuitenkin helpompaa niellä virallisen politiikan selitykset ja uskoa siihen, että Etelä-Afrikka on hyvä maa kaikille.
Valkoinen, kuiva kausi on kirja, jonka lukemiseen ainakin minulla meni aikaa ja kirjaa piti makustella välillä, vaikka mistään erityisen paksusta kirjasta ei ole kyse. Tämä on laadukasta kaunokirjallisuutta, joka on kirjoitettu aikana, jolloin ”koukuttavuutta” ei tarvinnut tunkea väkisin romaaneihin. Ainoa pieni miinus on kirjan naiskuva, jota kritisoin samasta syystä kuin taannoin Orwellin 1984:ää: naiset tuntuvat välillä stereotyyppisen yksiulotteisilta miehisen katseen kohteilta. Tässäkin kirjassa nuoren viehättävän naisen tärkein ominaisuus tuntuu olevan se, että hän ehdottomasti haluaa seksiä väsähtäneen, keski-ikäisen ja tylsän päähenkilömiehen kanssa.
Tästä huolimatta suosittelen Valkoista, kuivaa kautta ja Brinkin tuotantoa laajemminkin korkeatasoista kaunokirjallisuutta arvostaville lukijoille.
Käännöksestä
Monesta hyvästä käännöskirjasta tuttu Seppo Loponen on asialla. Loposeen voi luottaa – hänen suomennoksensa ovat rikasta kieltä, hyvää suomea ja hän taitaa sekä kirjakielisen että puhekielisen rekisterin. Erinomaista työtä!
Tekstit
Hyvä nosto!
VastaaPoistaOlen viime aikoina miettinyt tuota koukuttavuutta, juonivetoisuutta. Liekö tosiaan niin, ettei nykyihminen enää jaksa keskittyä, jos kirja ei koukuta? Melkoisen masentavaa.
Samaa mieltä. Ei kaiken hyvän kirjallisuuden tarvitse olla juonivetoista tai koukuttavaa.
Poista