Mikko Rimminen: Hippa

Kansi: Johannes Nieminen / Teos.

Luin parisen vuotta sitten Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin ja tykkäsin kovasti. Kirjastossa käydessä syliin hyppäsi Rimmisen vuonna 2013 ilmestynyt Hippa ja sehän piti lainata. Kirja tuli lueskeltua pikkuhiljaa - tätäkään Rimmistä ei voi väittää kovin juonivetoiseksi, vaan kirjan ansiot ovat värikkäässä kielessä. Mutta kun kirjan kanssa pääsi asettumaan aloilleen, eteni kirja suorastaan yllättävän nopeasti.

Veljekset Riuska-Petteri ja Lefa tekevät kaikenlaista hämäräluonteista keikkaa, lähinnä äitinsä käskystä. Äiti on sekaantunut epämääräisiin ja laittomanluonteisiin bisneksiin eikä pojista ole polvi parantunut. Riuskis toimii minäkertojana, kirjan tapahtunumat kestävät viikon verran. Ensin käydään hoitamassa erikoislaatuinen muuttokeikka, sitten veljekset lähtevät kyyditsemään kehitysvammaisryhmää festivaaleille.

Kirjassa on huomattavan paljon sekakäyttöä - veljekset käyttävät alkoholin lisäksi huumeita ja lääkkeitä. Sekakäyttö ei ole vierasta myöskään mukana pyöriville ihmisille, kuten näpsäköille kehitysvammaisten hoitajille tai "hartikaisille", joka on yleisnimi rikollisten käskyläisille. Päihteiden käyttöä Rimminen kuvaa melko arkipäiväisenä ja kuin ohimennen tapahtuvana asiana.

Kirjassa on jotain, joka tuo mieleen Arto Salmisen - kenties Rimmisen rujonkaunis tapa kuvata Helsinkiä ja kadun varjoisan puolen kulkijoita. Välillä piipahdetaan myös Porvoon maisemissa. Parasta Rimmisen tyylissä on hykerryttävä kieli.

Katselin aikani huurrelasiovisia keittiökaappeja, jotka olivat täynnä muuttumatonta ja muuttamatonta posliinista ja epäilemättömän tuhoutumisvaaraista esineistöä, ja ajattelin että olin muuttumaton, muuttamaton ja yksin. Rupesi naurattamaan se pateettisuus. Oli pakko pakottaa itsensä kauahkoksi siitä yksinäisläisyydestä. Pakotin ja suoritin asian huutamalla Lefaa. Mitään ei kuulunut mistään. 

- Lefa? kysyin seuraavaksi jotenkin ripisevänohuesti ja jäin kuulostelemaan.

Ilmeisesti Rimmisellä on seuraava romaani jo työn alla, hyvä! Lukemistahan riittäisi uutuutta odotellassakin, Nenäpäivä ja Pölkky ovat minulta lukematta, samoin kuin Rimmisen runokokoelmat ja yhdessä Kyösti Salokorven kanssa julkaistu Hämärä luonto.

Kirjaan oli ovelanpuoleisesti jätetty muutamia vihjeitä tapahtumien selitykseksi. Niitä pitäisi pähkäillä rauhassa että osaisi hahmottaa kokonaisuuden. Vähän samantapaisia vihjailuja muistelen Pussikaljaromaanissakin olleen. Tykkäsin!

Lue myös nämä:
Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
Arto Salminen: Paskateoria
Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla