Roman Schatz: Rakasta minut

Roman Schatzin kirjaan tuli tartuttua puhtaasta juoruilunnälästä. Kaverini VesaK suositteli kirjaa, kertoi sen sisältävän messeviä Muumilaakso-juoruja. Suomalaistunut saksalaistoimittaja Schatz kun kuulemma on seurustellut Muumi-imperiumia pyörittävän Sophia Janssonin kanssa. Kirjassa Janssoniin viitataan peitenimellä, mutta sain mitä halusin: hauskoja, hupaisia ja paikoin varsin räävittömiä anekdootteja.

Ei Jansson toki pääosassa ole, kirja kuvaa nuoren Romanin kasvuvuosia jaetussa Saksassa ja äkillistä Suomeen lähtöä suomalaisnaiseen rakastumisen myötä. Jutustelevaan sävyyn etenevä kirja lienee melko lailla väritettyä totuutta, mikä ei tietysti vähennä sen hauskuutta yhtään. Kuvaukset länsiberliiniläisestä opiskelijaelämästä 1980-luvulla, suomalaisarjesta ulkomaalaisen silmin 20 vuotta sitten ja vapaamielinen suhtautuminen ihmissuhteisiin tarjoavat mukavaa viihdykettä. Höröttelin kirjalle ääneen julkisilla paikoilla (junassa ja rautatieasemalla), yksin nauraminenhan on aina varma tapa tehdä hyvä vaikutus kanssaihmisiin.

V. 1986 Suomeen muuttanut Roman osaa tiivistää suomalaisuuden erityispiirteitä melko nasakasti. "Jos Suomi oli silloin outo paikka, oli YLE sen vielä oudompi pienoismalli. Hämmästyin jatkuvasti. Naiivina saksalaispoikana en ollut ennen nähnyt vannoutuneita kommunisteja, jotka järkiään tienasivat tuhansia länsimaisia markkoja kuukaudessa, lomailivat ympäri Länsi-Eurooppaa ja omistivat kesämökkinsä lisäksi omakotitalon Helsingin Käpylässä." Henkilökohtaisemmalla tasolla riemastuttavia ovat Romanin kuvaukset perheestään (toivottavasti kaikki jutut eivät ole tosia) ja mielipiteet ihmissuhteista. Sovinistin mainetta kantava Roman suhtautuu parisuhteeseen tavalla, jota joku voisi pitää sietämättömän kyynisenä ja inhottavana, joku toinen taas varsin järkevänä, käytännönläheisenä ja realistisena. Toisin sanoen hän näkee ihmisten läpi, ei pidä uskollisuutta ja uskottomuutta hirveän hösäämisen arvoisina asioina ja pystyy hyväksymään tunteiden ohimenevyyden.

Kirjassa hieman häiritsi toistuva peruskielivirhe, eli keskellä lausetta saattoi lukea "Suomalainen" ja "Suomen kieli" isolla kirjoitettuna, eikä "suomalainen" ja "suomen kieli" pienellä kirjoitettuna. Onko kustantaja Johnny Kniga jättänyt nämä tarkoituksella korjaamatta, näyttääkseen että vaikka Roman Schatz hyvää suomea kirjoittaakin, ei kuitenkaan täydellistä? Vai onko kustannustoimittajana ollut joku pösilö, joka ei ole näin ilmiselvää toistuvaa virhettä huomannut? Mene tiedä.

Ei tämä kirja niin merkittävä kaunokirjallinen mestariteos ole, että sitä jäisi pohtimaan viikkokausiksi, mutta hupaisana välipalana oikein sopiva ja suositeltava teos.

Lue myös nämä:
Tove Jansson: Taikurin hattu
Juha Vuorinen: No, velli

Juhani Aho: Papin rouva

Papin rouvan luin, kun isäni oli suositellut sitä minulle monta kertaa. Juhani Ahon tuotantoa olen aiemmin lukenut hävettävän vähän. Rautatie taidettiin koulussa pakkolukea, ja se tuntui silloin todella tylsältä. Näinköhän siihen olisi yhtään enempää jännitystä tullut, jos yrittäisin uudestaan?

Papin rouvaa olen joskus aiemminkin aloittanut, ja parin sivun jälkeen kirja jäi kesken. Tällä kertaa kuitenkin kirja tuli luettua parissa päivässä. Teema on sama minkä muistelen olevan myös Ahon Juha-tarinassa: kolmiodraama, jossa tylsän miehen kanssa naimisissa oleva nuori vaimo ihastuu komeaan ja kiinnostavaan vieraaseen mieheen.

Tosin maisterismies Olavi ei ole Tyynelän pastorin Elli-rouvalle ihan vieras. Olavi ja Ellin tuleva mies Mikko Aarnio kävivät jo Ellin lapsuudenkodissa kesävieraina, ja yhden päivän kestäneen vierailun ajan Elli ehti rakastua Olaviin. Naimisiin meno myöhemmin Mikon kanssa ei Ellillä perustunut mihinkään tunteeseen, vaan äidin kehotteluun ja siihen järkeilyyn, että jonkun kanssa on pakko naimisiin mennä kuitenkin ja siten turvata tulevaisuutensa.

Niinpä Olavin yllättävä tulo kesänviettoon Tyynelään herättääkin Ellissä melkoiset tunnekuohut. Lukijahan tietää koko ajan alusta asti, että tästä ei voi seurata mitään hyvää. Kokemattoman, rajoittunutta elämää viettäneen Ellin kiihkeät tunteet eivät jää huomaamatta matkustelleelta ja kokeneelta maailmanmieheltä, ja hyväntahtoisen, yksioikoisen pastori-Mikon selän takana pelataankin melkoista peliä. Elli lietsoo ihanteelliseksi kokemaansa rakkauden tunnetta täysin sydämin, kyynistynyt ja kyllästynyt Olavi ei jaksa ihan yhtä täysillä mukaan mennä. Jännite ja tunnelataus kasvavat täysin kierroksin aina kirjan loppuun asti, jolloin Olavi päättää tehdä ratkaisujaan.

Eli tylsyyttä ei tarvitse lukijan pelätä, kunhan muistaa, että yli sata vuotta vanhassa kirjassa kerronta ei aivan yhtä hektistä ole kuin MTV-sukupolven tuotoksissa. Ihmisluonteen tarkkailun lisäksi pidin kirjassa kovasti aivan mahtavasta maalaismaiseman kuvauksesta. Tämä oli sukellus siihen myyttiseen "ennen vanhaan" Suomeen, jota vanhat suomifilmit myös väläyttävät. Savolaisessa järvimaisemassa pastorin rouva kulkee heinäpellolla, soutelee järvellä, matkustajat haetaan veneellä ulapalla kulkevasta matkustajalaivasta, piiat ja rengit toimittavat talon töitä, mökkiläisten lapset onkivat. Rauhallisen, verkkaisen kesän Tyynelän pihamaalla ja seinien sisällä lukija aistii melkein koko ruumiillaan. Mahtavaa! 1800-luvun lopun tapakulttuuri aikalaisen silmin kuvattuna oli minusta myös todella kiehtovaa luettavaa.

Lisäksi Juhani Aho viljelee henkilöidensä suulla rakkaudesta ja avioliitosta näkemyksiä, jotka ovat mahtaneet olla varsin vapaamielisiä kirjan ilmestymisaikana. Olavi kertoo Ellille heidän yhteisestä tuttavastaan, naimisissa olleesta naisesta, joka karkasi rakastajansa kanssa ulkomaille. Ajatus avioerosta tuntuu Ellistä säpsähdyttävän erikoiselta ja vieraalta. Olavi kuitenkin perustelee melko huolettomaan sävyyn, että eikö ero ole järkevämpää kuin yhteen jääminen, jos rakkautta liitossa ei ole. Hupaisa on myös kohtaus, jossa miesten ollessa uimareissulla pastori-Mikko utelee Olavilta tämän Pariisin-kokemuksia:

"- Asuitko perheessä?
- Asuin omassani.
- Että mitenkä?
- Omassa perheessäni...
- Oliko sinulla tyttö itsepäälläsi? kysyi pastori iskien silmää lasiensa yli ja naurahti viekkaasti.
- Se on tietty se... niinkuin kaikilla muillakin.
- Se on sitä elämäänsä se...
- Mitäs pahaa siinä on?
- On siinä toki... vai niin, vai niin... no tuota... se oli näet semmoinen grisetti.
- Mimmoinen grisetti?
- Eikös niitä sanota... mitenkä niitä... elikkä mitä koketteja ne on... niitäpä niitä kameelidaameja!"

Ahon käyttämä kieli on myös erittäin mukavaa luettavaa. Se on hyvällä tavalla vanhahtavan kuuloista suomea, josta huomaa myös Ahon olevan savolaiselta murrealueelta kotoisin. Esimerkiksi henkilöt sanovat koko ajan johdonmukaisesti "elkää" eivätkä "älkää". Aikakauden sanasto, uskottava dialogi ja kohtelias puhetapa teitittelyineen virkistävät lukijaa.

Googlettelin Ahosta hieman kertaustietoa, ja totesin että kunhan kohdalle osuu, niin pitääpä lukea myöskin Papin tytär. Se sijoittuu Papin rouvaa edeltävään aikaan ja käsittelee Ellin tyttövuosia hänen lapsuudenkodissaan. Lisäksi kiinnostavalta vaikuttaa myös romaani Yksin, jossa nuori mies tilittää elämäntuskaansa Pariisissa opiskellessaan.

Lue myös nämä:
Juhani Aho: Yksin
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla
Henry James: Washingtonin aukio

Marian Keyes: Anybody Out There?

Marian Keyesin uusinta romaania pääsin lukemaan äidin hyllystä pääsiäislomalla. Tiiliskiviromaani tulikin hotkaistua parissa päivässä, Keyesillä kun on vetävä tyyli, joka pistää ahmimaan tekstiä eteenpäin.

Anybody Out There? palaa Keyes-faneille tuttuun Walshin perheeseen. Oman romaaninsa saa neljäntenä tytär Anna, vanhemmat siskot Claire, Rachel ja Maggie ovat jo seikkailleet kirjoissa Watermelon, Rachel´s Holiday ja Angels. Näissä kirjoissa Anna on kuvattu mystiikkaan taipuvaisena, epäkäytännöllisenä hömppänä, joka liitelee jalat tukevasti ilmassa vielä liki kolmekymppisenä eikä ole missään vaiheessa aikuistunut kunnolla. No, omassa kirjassaan Anna näyttää, että onhan hän jotain saanut elämässään aikaiseksi: hyvän työn ja aviomiehen.

Kirja alkaa hieman samaan tapaan kuin Watermelon: aikuistunut tytär on palannut asustelemaan väliaikaisesti vanhempiensa nurkkiin Dubliniin. Pikkuhiljaa lukijalle annetaan tiedonmuruja siitä, miksi näin on käynyt: Anna on vakavasti loukkaantunut, hän on ollut auto-onnettomuudessa. Hän ikävöi kovasti miestään Aidania, josta ei tunnu kuuluvan mitään. Mitä Aidanille on tapahtunut? Menee pitkä aika, ennen kuin Anna suostuu myöntämään totuuden itselleen ja lukijalle: Aidan kuoli samassa auto-onnettomuudessa, ja nyt nuoren lesken pitäisi saada oma elämänsä jollain lailla taas raiteilleen.

Nykyään länsimaissa on paljon harvinaisempaa nuoren ihmisen olla leski kuin eronnut. Mutta oli sitten tullut jätetyksi tai leskeytynyt, toipumisen kaavassa lienee yhtäläisyyksiä. Keyes kuvaa osuvasti Annan surua, joka ensi alkuun on jähmettynyttä, totuuden kieltävää. Ikävä on valtava, niin kova, että palattuaan nykyiseen kotikaupunkiinsa New Yorkiin Anna ryhtyy varsin epärationaalisiin, mutta hänen tilassaan ymmärrettäviin toimiin: etsii yhteyttä mieheensä kuolleilta viestejä vastaanottavan meedion avulla.

Kuvaukset New Yorkin ihmiskirjosta, johon mahtuu joukkoon myös "spirituaalinen kirkko" ja huippusuosittu ja -kallis puhelinmeedio, ovat mainioita. Keyesillä on taitava tapa käsitellä meedioaihetta: kirjaa voi lukea niin sellainen, joka pitää tällaisia asioita täytenä hömppänä, kuin sellainenkin, joka uskoo niihin tosissaan. Myös kuvaus työelämästä oli mainiota: Anna on ison kosmetiikkabrändin pr-edustaja, jolla on kovat tulospaineet, tiukat johtajat ja äärimmäisen vaativat asiakkaat. Mutta Annako rehkisi hullun lailla ja uhraisi elämänsä työlle? Ei toki. Entisen hippitytön urakehitys on ollut melko lailla sattumanvaraista, ja kun on surusta seonnut ja onnettomuuden jäljistä toipuva, niin energiaa huipputärkeään projektiin riittää vain puolinaisesti. Mutta sattuma korjaa satoa, ja tärkeissä paikoissa Anna onnistuu hoitamaan hommat kotiin.

Tietysti kirja kuvaa myös kolmekymppisten ihmisten sinkku- ja parisuhderulettia. Anna muistelee kohtaamistaan Aidanin kanssa, ex-kämppis Jacqui joutuu hoitamaan omat seikkailunsa ja Annan siskoilla on myös yhtä sun toista säätöä. Mainio sivujuoni on sähköpostikirjeenvaihto Dubliniin: Walshin perheen nuorin tytär Helen pyörittää yksityisetsivätoimistoa, ja joutuu tutkimaan niin vääriin paikkoihin kakkivaa naapurin koiraa kuin Dublinin rikollisliigojen välienselvittelyä.

Parasta kuitenkin on Keyesin takuuvarma ja ihana tyyli. Kirja ei ole teennäistä ja epätodellista harlekiinihömppää, vaan henkilöhahmojen tunteet ja ajatukset ovat tästä maailmasta. Keyesin tapa viljellä sanaleikkejä, tilannekomiikkaa ja hauskoja anekdootteja on mitä mainioin. Dublinilainen perhe-elämä ja newyorkilainen suurkaupunkimeininki tulevat lukijoille tutuiksi. Ihanaa, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ensimmäinen kosketus
L.M. Montgomery: The Blue Castle
Kaari Utrio: Rakas Henrietta

Hannu Salama: Tapausten kulku

Kuten mainitsinkin, sain Kilpikonnasta ja olkimarsalkasta pari Saarikoski-aiheista kirjavinkkiä. Yksi oli Hannu Salaman Tapausten kulku vuodelta 1975. Tuula-Liina Varis ei kovin korkealle kirjaa noteerannut, hänelle siitä jäi selkäänpuukotuksen makua, ja en valitettavasti voi sanoa arvostaneeni kirjaa itsekään. Syy ei kuitenkaan ole Saarikosken mollaaminen, vaan se, että kirja on huono. Mietin jo, voinko kirjoittaa kirjasta mielipidettä ollenkaan, koska jaksoin lukea sen paristasadasta sivusta vain puolet, loput plarailin, mutta tuli kirjaan kuitenkin sen verran eforttia laitettua että katson voivani sitä kommentoida.

Salamalta olen aikaisemmin lukenut Juhannustanssit, joka muistaakseni pyörii myös äidinkielen tuntien suosituslistoilla koulussa, lähinnä kai esimerkkinä kirjasodasta ja jumalanpilkkasyytteestä. Nykypäivänä Juhannustanssit ei mikään merkillepantavan kamala ole, ja oma mielipiteeni oli tuolloin ettei se mikään ihmeellinen kirja ollut. Salaman tympeänpuoleinen elämänkatsomus kiinnitti huomioni kyllä. Tapausten kulkua ryhdyin siis lukemaan vain tirkistelynhaluisesta uteliaisuudesta - onhan se eräänlainen aikalaistodistus kulttuurikapakka Hansan porukoista, joita kirjassa vilahtaakin iso liuta. Useimmille on annettu peitenimi, eli Saarikoski on Ilmari Autere, vaimo Tuula-Liina on Anita, Jorma Ojaharju on Iso-Santeri. Hermo Hormoonia veikkasin Armo Hormiaksi, Paavia Paavo Haavikoksi. Kaikkia en tunnistanut, jos kirjasta joskus uusi painos otetaan niin kustantaja voisi ystävällisesti lisätä siihen "kuka kukin on" -tunnistuslistan.

Valitettavasti uusintapainokseen ei ole mitään syytä, koska kirjassa ei todellakaan tämän tirkistelyn lisäksi ole mitään kiinnostavaa luettavaa. Rakenteeltaan kirja on oudon hahmoton. Se tuntuu lähinnä Salaman tajunnanvirralta - hän kirjoittaa omasta työstään, muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan riitaisassa köyhässä maalaistalossa, käsittelee juopotteluaan, avioliittoaan, perhe-elämäänsä, pettämisiään ja sivusuhteitaan. Jos haluaa hyvää tajunnanvirtaa, voi lukea tämän blogin kirjoista Anja Kaurasen Kultasuun tai Pentti Saarikosken Asiaa tai ei. Tyylissä kun oleellista on koukuttaa lukija siten, että hän nauttii tunteesta ettei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, ja lukee innokkaana lauseen kerrallaan ja sitä seuraavan lauseen. Tässä kirjassa sitä tunnetta ei tule, pikemminkin joutuu koko ajan miettimään, että miksi ihmeessä tämä kirja on kirjoitettu.

Hansa-ravintola esiintyy kirjassa nimellä Visby. Salamalla tuntuu olevan oudon ristiriitainen suhde koko paikkaan ja sen asujaimistoon. Vuoroin hän kehuu itseään, vuoroin vähättelee, välillä mollaa, mustamaalaa ja panettelee kaikkia kapakan kavereitaan, välillä saattaa haukkumisten päälle kehua. Jokaisella lienee joku tuttu ja sukulainen, jonka on mahdotonta sanoa kenestäkään mitään myönteistä, vaan joka keskittyy juorujen levittelyyn ja paisutteluun, kauhistuneella äänellä pällistelyyn ja kaksinaamaiseen moralisointiin. Tällaisten ihmisten kanssa keskustelu on vastenmielistä, koska tietää koko ajan, että samalla lailla "kaveri" haukkuu selän takana tämänhetkisen keskustelukumppaninsakin seuraaville tutuilleen. Salaman kirjasta tulee samanlainen tunne.

Se, mikä kuitenkin sai minut jättämään kirjan kesken, on Salaman erityisen tympeä ja vastenmielinen asenne muihin ihmisiin ja koko elämään, näin lyhyesti sanottuna. Vaimoaan ja lapsiaan hän ei tunnu arvostavan millään tavalla, saatikka ymmärtävän ja tahtovan heille hyvää, vaan puhuu heistä todella rumasti. Lapsuus- ja nuoruusmuistot ovat yksinkertaisesti ällöttäviä. Salama tilittää sivutolkulla onnetonta seksuaalihistoriaansa ja vaikeroi traumaattisia kokemuksiaan, samalla kuitenkin heitellen todella esineellistäviä, loukkaavia ja typeriä kommentteja mm. lapsista, sukulaisnaisistaan, koulukavereistaan. Älkää käsittäkö minua väärin. Jos haluan lukea nuoren pojan seksuaalisesta heräämisestä ja ahdistuneisuudesta sotienjälkeisellä maaseudulla, luen Heikki Turusen kirjoja. Hän kirjoittaa tästä aiheesta hyvin, kiinnostavasti ja puhuttelevasti. Jos taas haluan lukea siitä, miten alistavaa, raakaa ja loukkaavaa seksuaalinen suhtautuminen naisiin on ollut niinikään sotienjälkeisellä maaseudulla, saa aiheesta hyvän kuvan Hilkka Ravilolta, joka myös kirjoittaa loistavasti, tyylikkäästi ja erittäin hyvin. Salaman lukijoilleen tässä kirjassa välittämä maailmankuva ei ole mitään muuta kuin typerää ja törkeää ajattelemattomuutta. Jos hän tällaisen kommentin ottaa vanhoilla päivillään vielä todisteena kyvystään järkyttää ja shokeerata lukevaa yleisöä, siitä vaan.

Noh, tämähän nyt on vain minun mielipiteeni. Esimerkiksi tämä Ylioppilaslehden haastattelu vuodelta 2006 on ihan mukavaa luettavaa. Minulla ei kuitenkaan tämän kirjan jälkeen ole mitään ihmeempää hinkua ruveta lukemaan lisää Salaman kirjoja. Jyrkkä tuomioni siis on, että epäilen, ettei Salama ole niitä kirjailijoita, joiden tuotannosta uusintapainoksia otettaisiin hänen kuolemansa jälkeen. En usko niiden kestävän aikaa ja kiinnostavan lukijoita.

Vielä sananen Saarikoskesta. Vuonna 1975 ilmestynyt Tapausten kulku kuvaa runoilija Ilmari Autereen rappeutuneena ja tuhon omana. Suosio on hiipunut, kirjallinen menestys on taaksejäänyttä elämää, lehdet tekevät vain hömppäjuttuja. Kun Salama kuitenkin elämäkerrallisen kirjallisuuden perusteella Saarikosken hyvä kaveri oli, yhdyn minäkin arvioon siitä, että selkäänpuukotuksen ja jalustalta syöksemisen makua tässä on. Hähähää. Vuoden 1975 jälkeen kun Saarikosken parhaat päivät olivat vasta edessä. Jo samana vuonna häneltä ilmestyi Tiarnia-sarjan aloittava Tanssilattia vuorella. Siitäs saivat!

Jos joku Salama-fani osaa suositella minulle omasta mielestään hyvää ja kiinnostavaa Hannu Salaman kirjaa, otan ehdotuksia ja perusteluita mielelläni vastaan. Itse en kuitenkaan hänen tuotantoaan näiden kahden lukemani kirjan perusteella voi muille suositella.

Lue myös nämä:
Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
Pentti Saarikoski Asiaa tai ei
Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit