Juhani Aho: Omatunto

Kuva: Kai Toivonen / WSOY.

Äänikirjoja kirjastosta kahmiessani mukaan tarttui myös Juhani Ahon Omatunto. Nimestään huolimatta kirjalla ei ole mitään tekemistä Helsingin Kaupunginteatterin Aho-aiheisen Omatunto-näytelmän kanssa.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1914 ja se kuvaa Suomenlahden saariston asukkaita. Pienellä Saukon saarella elävä kalastajaperhe saa tarinan alussa vieraakseen rajuilmalta suojaan tulleen konsulin, joka yllyttää perheen hurjiin haaveisiin. Jos meri joskus heittäisi rantaan oikein huikean yllätyksen, mikä olisi kullekin mieluisin lahja tai miten itse kukin haluaisi odottamattoman siunauksen käyttää?

Meren lahjat eivät ole saukkolaisille tuntemattomia, tarinassa kuvataan kuinka saaren rakennukset on rakennettu lähes pelkästään meren tuomasta puutavarasta. Konsulin juttutuokion aikana muutaman innostuvat haaveilemaan oikein rikkaan laivan haaksirikosta ja saaliin ajautumisesta rantaan, mutta toisista sellainen haave tuntuisi jumalattomalta ja syntiseltä.

No kuinkas käy. Eräänä kauniina päivänä saaren rantaan tosiaan ajelehtii mahtavia aarteita. Mutta tästä seuraakin melkoisia moraalifilosofisia pohdiskeluja. Perhe inhoaa saaren toisessa päässä asuvia naapureitaan ja syyttää näitä ruumiinryöstäjiksi. Millainen saalis perheen itsensä siis sopii pitää ja mitkä löydöt omatunto vaatii ilmoittamaan tullivirkamiehille - siinäpä onkin pohtimista koko kirjan ajaksi.

Ensi alkuun asetelma tuntui vähän vanhanaikaiselta: yksinkertaiset kalastajat kieriskelevät luterilaisessa synnintunnossa. Mutta Aho kiepsauttaa näkökulmia onnistuneesti ja laventaa henkilöhahmonsa paljon moniulotteisimmiksi kuin alussa antaa ymmärtää. Ehkäpä vanhalle emännälle omatunnon puhtaus ei olekaan yhtä tärkeä arvo kuin kaksinaismoralistinen silmänpalvonta ja ulkokultaisuus? Tai ehkä haaksirikkolöytöjen piilottaminen tullin ulottumattomiin ei ihan aina niin suuri synti olisikaan...

Ihmisluonteen hyvin tunteva Aho herkuttelee näillä käänteillä. Pohjavireenä tuntuu olevan perisuomalainen ajattelutapa: samapa tuo vaikka itselle kävisi huonosti, kunhan naapurille vaan ei kävisi hyvin. Kyynikko Aho ei kuitenkaan ole, vaan ihmisiä kuvataan pienestä pilkallisuudesta huolimatta lempeästi ja ymmärtäväisesti. Kirjan kieli on nautinnollista kuten aiemmatkin Aholta lukemani teokset. Kieli maalaa elävän ja hyvällä tavalla historiallisen kuvan saariston elämästä ja Helsingissä käymisestä.

Valitettavasti äänikirjan tekninen laatu ei ollut kovin ihmeellinen. Kuulostaa kuin lukija Yrjö Tähtelä puhuisi mikrofonin ohi tai olisi tosi kaukana mikrofonista. Kuunteleminen tuntui välillä siltä, kuin radiossa kanavaa ei olisi viritetty ihan kohdalleen. Onneksi tarina veti, joten kuusituntisen äänikirjan kuunteleminen sujui silti mukavasti.

Lue myös nämä:
Juhani Aho: Helsinkiin
Juhani Aho: Yksin 
Juhani Aho: Papin rouva 

Richard Adams: Watership Down

Kuva: Puffin Books / Amazon.

Lukupiirimme helmikuun kirja oli Richard Adamsin Ruohometsän kansa. Vuonna 1972 ilmestynyt kirja on jo saavuttanut klassikkoaseman. Olen lukenut kirjan joskus lapsena, mutta kirjan tapahtumista minulla ei ollut oikein mitään muistikuvaa, joten uusintalukeminen sopi paremmin kuin hyvin. Päätin lukea kirjan alkukielellä englanniksi ja latasin e-kirjan lukulaitteeseeni. Kirjaa on luettu blogeissa jonkun verran, ainakin Aamuvirkku yksisarvinen ja Villasukka kirjahyllyssä ovat lukeneet kirjan.

Noin 400-sivuisen kirjan lukeminen kesti yllättävän kauan, vaikka kerrontansa puolesta kirja on helppolukuinen. Halusin keskittyä kirjaan kaikessa rauhassa ja lisäksi unohduin tutkiskelemaan lukulaitteen kätevää sanakirjaa, sillä kaniinien elämää kuvaava kirja sisältää huomattavan paljon kasvi- ja luontosanastoa.

Kirjan perusjuonen sentään muistin ennalta: joukko kaniineja vaeltaa paikasta toiseen ja kokee seikkailuja. En tiedä, onko muistijälkieni pyyhkiytymiseen vaikuttanut se, minkä ikäisenä olen kirjan lukenut, sillä mukana on paljon melkoisen raakoja tapahtumia. Ihan pienille lukijoille en kirjaa suosittelisi.

Watership Downin tapahtumat alkavat keväällä ja pääjuonen tapahtumat päättyvät loppukesällä. Kaniinin elämässä yksi kesä on kuitenkin huomattavan pitkä aika koko eliniän huomioon ottaen. Kirjan alussa nuoret kaniinit Hazel ja Fiver (suomennoksessa Pähkinä ja Viikka) päättävät paeta kotikolostaan, sillä Fiver näkee enteen kaniinilauman asuinpaikkaa kohtaavasta tuhosta. Hazel ja Fiver saavat seurakseen joukon muita kaniineja ja pieni joukko lähtee uhkarohkealle vaellukselle etsimään parempia asuinsijoja.

Kirjan aikana kaniinit törmäävät muihin kaniiniyhdyskuntiin. Nämä symboloivat erilaisia yhteiskuntarakenteita: on helppo nähdä vastineita ihmisten maailman totalitäärisiin diktatuureihin. Kirjan suuri teema onkin demokratian puolustaminen.

Lukukokemukseni oli hyvä, mutta pari seikkaa häiritsi minua matkan varrella. Kirjailija on omistanut teoksen kahdelle tyttärelleen ja juoni pohjautuu automatkalla keksittyyn tarinaan. Siihen nähden on hämmästyttävää, miten sovinistista maailmankuvaa Adams on tyttärilleen syöttänyt. Koko pakeneva kaniinilauma koostuu uroksista. No, tähän on varmaan juonen kannalta käytännöllisiäkin syitä, kanithan tunnetusti lisääntyvät hyvin nopeasti, joten jatkuvasti poikiva kaniinilauma tuskin etenisi kovin tehokkaasti. Kaniinilauman keskinäiset suhteet kuvataankin huvittavan peribrittiläisesti: maskuliininen toveruus saa välillä jopa homoeroottisia vivahteita.

Noin kirjan puolivälissä kaniinit havahtuvat naaraiden puuttumiseen ja ryhtyvät toimenpiteisiin. Sukupuolten välinen suhde on kuvattu järkyttävän yksioikoisesti. Hazelin laumalle kaninaaraat eivät ole edes seksiobjekteja, vaan pelkkiä poikimiskoneita. Asetelma on tyrmäävän epätasa-arvoinen.

Sovinismin lisäksi kirjassa oli niin ikään peribrittiläistä luokkatietoisuutta. Kaniinit tutustuvat muun muassa hiireen ja lokkiin, ja näille hahmoille on kirjoitettu joko "alaluokkaisen yksinkertainen" tai "huvittavan ulkomaalainen" ääni. Esimerkiksi lokki ryhtyy puhuttelemaan Hazelia "meester 'Azeliksi" vaikka kanit eivät mister-sanaa toisistaan käytä.

Lisäksi kirjan taso välillä hieman notkahtelee, sillä Adams ei malta pysytellä puhtaasti kaninäkökulmassa vaan sortuu välillä saarnaavaan selostamiseen. Kun kirjan alkupuolella on selvitty eräästä huikeasta seikkailusta, siirtyy Adams pian tämän jälkeen jaarittelemaan, kuinka lintujen laulua äänittävien luontoharrastajien täytyy mennä metsään todella varhain, ettei liikenteen melu sotke äänityksiä. Tällaiset jorinat olisi huoletta voitu leikata tekstistä pois.

Kokonaisuus kuitenkin toimi todella hyvin. Jossakin blogikeskustelussa kommentoin vähän aikaa sitten, etten kovinkaan usein enää ahmi kirjoja. Watership Downin jälkimmäinen puolisko kuitenkin laukaisi ahmimisreaktion - tapahtumat tempaisivat mukaansa niin, että oli pakko lukea lisää ja lisää mahdollisimman nopeasti. Jännitin niin että sydän tykytti ja kirjan lopussa itkin liikutuksesta.

Lukiessa myös sivistyi, sillä Adams on sijoittanut joka luvun alkuun sitaatin jostakin kirjallisuuden klassikosta tai muusta teoksesta. Pidin myös siitä, miten kirjassa oli sisäkkäisiä tarinoita: aina välillä kaniinit pysähtyvät kertomaan toisilleen kaniinilegendoja myyttisestä El-ahrairahista ja hänen seikkailuistaan.

Kirja oli siis ehdottomasti uusintalukemisen arvoinen. Aikuislukijana myös ymmärsi Adamsin yhteiskunnallisen sanoman eri tavalla kuin lapsena. Kirjan alkupuoli tuntui hidastempoiselta, mutta vauhdikkaamman jälkipuoliskon aikana tajusin, että alku toimi hyvänä pohjustuksena ja antoi tehoa loppupuolen tapahtumiin. Tunne-elämyksenä kirja säväytti odottamattomammin kuin mikään muu lukukokemus pitkään aikaan.

Lue myös nämä:
J.M. Barrie: Peter Pan
Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja
Bruno Bettelheim: Satujen lumous

Ihanat kuppikakut Paasilinnalla

Näin kirjavuoden alkupuolella kustantamoista tulee jonkun verran kutsuja erilaisiin kirjajuhliin. Olen ehtinyt vierailla muun muassa WSOY:n keväänavauksessa ja Atenan ja Schildtsin keväänavauksessa. Tsekkaa Kirjainten virran Hannan raportit ensinmainitusta ja jälkimmäisestä tapahtumasta.

Kustannusosakeyhtiö Paasilinna taas on järjestänyt jo Superarkea! -kirjan julkkarit ja nyt tänään Ihanat kuppikakut -kirjan julkkarit. Kirjan tekijät Sanna Kiiski ja Lee Ehnqvist pyörittävät Mormor Cupcakes -yritystä ja ovat nyt koonneet kansien väliin sekä omia reseptejään että julkkisten toivereseptejä.

Koska olen herkkusuu ja leivon mielelläni itsekin, oli tilaisuuden tarjoilu varsin mukava. Kirjassa esitellään sekä suolaisia että makeita reseptejä. Tekijät määrittelivät, että kuppikakun erottaa muffinssista ennen kaikkea kuorrutus ja koristelu. En kyllä kuitenkaan taitaisi itse osata erottaa kuppikakkua muffinssista tämän perusteella, koska kyllähän muffinssejakin usein kuorrutetaan.

Tekijät olivat kutsuneet useita julkkiksia ideoimaan kuppikakkureseptejä ja tuloksia löytyy reseptivalikoimasta. Esimerkiksi rakkausvalmentaja Mia Halonen halusi mukaan vähähiilihydraattisen kuppikakun.

Laulaja Saara Aalto ei tuntenut kuppikakkuja entuudestaan, mutta hän halusi yhdistää vadelman ja valkosuklaan kuppikakkuunsa.

Alla kirjan tekijät ja useita reseptien innoittajia.

Ihanat kuppikakut -kirjan voi ostaa vaikkapa Paasilinnan verkkokaupasta.

Tunnetko Audiblen? Entä HelMet eLibraryn?

Englanninkielinen äänikirjapalvelu Audible on tullut vastaan siellä täällä. Tuntuu kuin monet tuttuni, jotka eivät välttämättä lue juurikaan suomenkielistä kaunokirjallisuutta, ovat ahkeria Audiblen käyttäjiä.

Kuva: Flickr / computerjoe.
Creative Commons -lisenssi CC BY-SA 2.0.

Piti siis ryhtyä tutkailemaan, että mikäs se Audible onkaan. Ja sehän on Amazonin omistama palvelu - hoksasin, että pystyisin lataamaan omaan Kindleenikin Audible-kirjoja kuunneltavaksi. Vai onko "kirja" enää oikea sana kuvaamaan tiedostomuotoista äänikirjaa? Viittaako sana "kirja" tiukasti rajattuna vain fyysiseen paperista ja kartongista koottuun esineeseen? No, paremman puutteessa kutsun näitä äänikirjatiedostojakin joka tapauksessa kirjoiksi. :)

Mikäli lompakosta löytyy pääkaupunkiseudun kirjastojen HelMet-kirjastokortti, ei tarvitse pulittaa pennin latia päästäkseen englanninkieliseen äänikirjavalikoimaan käsiksi. HelMetin tietokantahaku on viime viikkoina suorastaan tyrkyttänyt minulle e-kirjoja ja äänikirjoja. Kirjaston eLibrary-valikoimasta löytyy sekä luettavia että kuunneltavia e-kirjoja. Bloggaajat ovat ehtineet tutkailla valikoimaa jo pitkään: Koko lailla kirjallisesti testasi eLibrarya viime elokuussa ja Nenä kirjassa syyskuussa.

Tein pari kokeiluhakua. Minulla on helmikuun lukupiirikirjana menossa Richard Adamsin klassikko Ruohometsän kansa, jonka latasin luettavaksi Kindleen. Luen kirjaa englanniksi, alkukielinen nimi on Watership Down. Audiblesta kirjan löytyy äänikirjaversio, hintaa kirjalle tulisi yksittäisostoksena 27,97 dollaria, päivän kurssin mukaan euroiksi muunnettuna 20,91 euroa. Äänikirjan voi lainata myös HelMetin valikoimasta joko MP3- tai WMA-muodossa. Tiedoista näkee, että kirjasto on hankkinut yhden kappaleen - voinee sanoa myös että yhden lisenssin, koska kyse on tiedoston käyttämisestä. Sivujen tiedoista ei käy ilmi, onko kyseessä tasan sama äänikirjaversio, samaa kansikuvaa kumpikin palvelu kuitenkin käyttää.

Erotiikkahitti Fifty Shades of Greyn ensimmäinen osa maksaa Audiblessa 33,40 dollaria, siis 25,12 euroa. Kirja löytyy myös HelMet eLibrarysta, mutta voih! Vaikka kirjasta on kolme lisenssiä, yksikään ei ole vapaana ja peräti neljä käyttäjää jonottaa vuoroaan. Säästäväiseltä erotiikannälkäiseltä vaaditaan siis kärsivällisyyttä, mutta kyllähän rahaa jäisi ruokakassillisen edestä säästöön Audiblen hintaan verrattuna.

Jane Austenin klassikko Ylpeys ja ennakkoluulo alias Pride and Prejudice vietti vastikään 200-vuotisjuhliaan. Audiblesta löytyy useita versioita, edukkaimmasta päästä oleva versio maksaa hikiset 2,79 dollaria eli 2,09 euroa. Kirja löytyy myös HelMet eLibrarystä, mutta siitäkin on hankittu vain yksi lisenssi, kirja on tällä hetkellä lainassa ja yksi käyttäjä odottaa jo vuoroaan. Tämän kirjan kohdalla ostopäätös olisi melko helposti tehty.

Kummankin palvelun kohdalla kannattaa tarkistaa etukäteen, millä vehkeillä äänikirjat saa kuulumaan. Audiblen laitevaatimukset voi tarkastaa täältä. Koska Amazon omistaa palvelun, voi kirjoja kuunnella Kindlellä, lisäksi esimerkiksi iPodilla. HelMet eLibrary käyttää OverDrive-palvelua, sen laiteohjeet löytyvät täältä. Amazon on tunnettu siitä, että se ei anna mielellään muiden palveluntuottajien tehdä Kindle-yhteensopivaa sisältöä, niinpä OverDrivessa Kindle-yhteensopivuus on merkitty vain Yhdysvaltain kirjastolisensseihin kuuluvaksi.

Jos unohdetaan laitteet, on palveluiden hyvät ja huonot puolet helppo vetää yhteen:

Audiblen plussat ja miinukset:
+ Kirjan saa heti
- Hinta voi tuntua suhteellisen kalliilta

HelMet eLibraryn plussat ja miinukset:
+ Kirjan voi lainata maksuttomasti
- Kirjaa saattaa joutua odottamaan

Itsehän olen englanninkielisiä äänikirjoja kuunnellut vain vähän. Stephen Fryn lukemat Harry Potterit olivat mahtavaa kuunneltavaa. Agatha Christien The Murder of Roger Ackroyd taas jäi äänikirjana kesken, koska lukija oli epäselvä mumeltaja. Toistaiseksi taidan panostaa suomenkielisiin äänikirjoihin, mutta voisinpa kurkkia aika ajoin sekä kirjaston että maksullisten äänikirjapalvelujen tarjontaa.

Arto Salminen: Turvapaikka

Kuva: Mika Tuominen / WSOY.

Nyt se on sitten luettu - viimeinen Arto Salmisen kirja, jota en ollut lukenut. Lisää ei tule. Salmisen tuotannon kivikovaan kuusikkoon aion kyllä palata uusintakierrosten merkeissä. Suosikkini Kalavaleen olen ehtinyt lukea jo parikin kertaa.

Turvapaikka on Salmisen esikoisteos, ilmestynyt alun perin vuonna 1995. Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Booksy ja Jori. Tietty esikoisuuden tuntu tässä on, mutta tyyliltään Turvapaikka on heti ehtaa Salmista.

On vaikea sanoa, menisikö teksti vuonna 2013 kustantamossa läpi. Tai pitäisikö sanoa näin päin: on helppo sanoa, ettei menisi. Näin Salminen kuvaa päähenkilönsä Sundqvistin työkeikkaa. Sundqvist työskentelee pakolaisten vastaanottokeskuksessa ja on auttamassa somaliperhettä muutossa:

"Somaliperheelle oli osoitettu mainio kämppä. Neljä huonetta, keittiö ja saunakin vielä. Yleensä ne asutettiin kunnallisiin vuokraghettoihin, mutta tälle perheelle kaupunki oli ostanut huoneiston osaketalosta.

- Voi perkele, kuului rappukäytävästä kun joku naapureista huomasi tulijoiden ihonvärin.

- Kyllä mä ymmärrän noita kommentteja, sanoi Hynynen. - Ajattele jos maksat koko ikäsi asuntovelkaa ja sitten seinän taakse muuttaa somaleita ja kämpän arvosta katoaa kolmannes.

Kunnan pakolaissihteeri ja kodinhoitaja olivat muuttajia vastassa. Ne esittelivät asuntoa kuin turistioppaat. Sundqvist näytti isälle varmuuden vuoksi kahteen kertaan kuinka sähkökiukaan kytkimet toimivat.

- Yes, yes, nauroi ukko.

Tämä talo palaa kuukauden kulussa, ajatteli Sundqvist."

No, onhan vuodesta 1995 jo vierähtänyt aikaa. Itse olen ollut silloin lukiossa, koulussa oli alettu puhua että on olemassa sellainen asia kuin Internet enkä ollut montakaan kertaa elämässäni nähnyt tummaihoisia ihmisiä. Viimeksimainittu kuulostaa omiinkin korviini jo etäiseltä, mutta niin se vaan on. Ei Paltamossa pahemmin ulkomaalaisia asunut, sen muistan että lähimpään kaupunkiin Kajaaniin oli taidettu noihin aikoihin perustaa pakolaiskeskus.

Kun luin Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta -veijariromaania, kommentoin Readberryn kirjakeskustelussa että kirjassa esiintyvä Abdin hahmo on uskottava. Toinen 2000-luvun mieleenpainuva suomensomali on Anja Snellmanin Parvekejumalien Anis.   Readberryssä muistelin varhaisena maahanmuuttajahahmona Jari Tervon Poliisin pojan Jussea. Poliisin poika on vuodelta 1993, pari vuotta Turvapaikkaa varhaisempi kirja siis.

Lukiessa heräsi kiinnostus etsiä aikalaiskritiikkiä Turvapaikasta. Hesarin maksullisesta arkistosta löytyi Jukka Petäjän arvio, jonka otsikkona on "Pakolaiskeskustelu taipui ensimmäisen kerran romaaniksi". "Salminen käsittelee tulenarkaa aihetta rohkeasti satiirin keinoin", määrittelee Petäjä.

Vastaanottokeskuksen asukkaita kuvataan melko groteskilla tavalla, mutta Salminen maalaa yhtä ruman kuvan myös kantasuomalaisista. Suomalainen tosimies on Turvapaikan perusteella valehteleva, rivo pettäjä ja suomalainen nainen taas typerä laiskottelija. Lisäksi kirjassa on muutamia hervottomia kohtauksia niin sanotusta "suvaitsevaistosta": sosiaalialan oppilaitoksen opettaja haluaa kutsua afrikkalaisia tutustumaan musisoinnin merkeissä ja maaherran vierailua varten vastaanottokeskus suorastaan lavastetaan idylliksi.

Ajankuva näkyy pienissä yksityiskohdissa: lääkäri täyttää reseptilomakkeen kirjoituskoneella ja kylältä löytyy T-kauppa. Eräs Salmisen tuotannon suurista teemoista on työelämän kuvaus ja jo Turvapaikassa näkyvät tutut askelmerkit: epäoikeudenmukaisuuden ja mielivallan kokemukset sekä tunne siitä, ettei tavallinen ihminen voi omiin asioihinsa paljon vaikuttaa. Tätä tasapainotetaan ottamalla pieniä etuisuuksia sieltä mistä oman käden oikeudella ylettää...

Karusta ihmiskuvasta huolimatta Salmisen täsmällinen ja osuva ilmaisu tekee kirjasta omalla tavallaan kauniin. Myöhemmän tuotannon lyyrisiä sävyjä ei vielä ole juuri mukana, mutta taitavaa ja elävää Salmisen kieli on.

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Paskateoria
Arto Salminen: Ei-kuori 
Arto Salminen: Kalavale 

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Luin kiinnostuneena blogiarvioita Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta viime vuonna, mutta lukemisen runsaudenpulan vuoksi muut kirjat menivät edelle. Mutta koska moni bloggaaja nosti Blogistanian Finlandian äänestyksessä Teemestarin kirjan vuoden 2012 parhaaksi kotimaisekseen, päätin lukea kirjan nyt. Ja kyllä kannatti!

Kirja on tehnyt vaikutuksen muun muassa Jenniin, Katjaan ja Liisaan. Huomionarvoista on, että kirjan englanninkieliset julkaisuoikeudet on myyty HarperCollins-kustantamolle. En löytänyt tietoa siitä, paljonko suomalaisia kirjoja suurkustantamo HarperCollinsin valikoimiin on päässyt, mutta ei niitä paljon ole. Myyntiurotyöstä vastasi kirjallisuusagentti Elina Ahlbäck.

Teemestarin kirja on Itärannan esikoisteos ja muistan ensi kertaa kuulleeni kirjasta, kun Teos uutisoi sen voittaneen kustantamon järjestämän fantasia- ja scifikirjallisuuskilpailun vuonna 2011. Kirjan kansiliepeessä siteerataan palkintoraatiin kuulunutta Johanna Sinisaloa:

"Kuten kaikki hyvä tulevaisuusfiktio, myös tämä teos käy dialogia tämänhetkisen todellisuutemme kanssa: tekee näkyväksi maailman, jota kohti voimme tahtomattamme olla jo kulkemassa." 

Sinisalo tulee samalla määritelleeksi seikan, joka on minulle ollut joskus ongelma spekulatiivista fiktiota lukiessani. En ole mikään spefin erikoisasiantuntija ja minua häiritsee, jos kirjassa tärkeintä tuntuu olevan kirjailijan suunnaton halu kuvailla itse keksimäänsä maailmaa. Pelkkä merkillisen tulevaisuuden kuvailu ei oikein riitä minulle lukijana, enkä myöskään välitä liian osoittelevista yhtäläisyyksistä oman aikamme ja kuvitteellisen tulevaisuuden välillä.

Siksi Teemestarin kirja sopiikin kaikille meille, jotka emme ole science fictionin aktiivilukijoita. Kirjan maailma on uskottavasti ja kiehtovasti luotu, mutta miljöön kuvaaminen palvelee aina tarinaa: päähenkilön kehitystä, ihmisten välisiä suhteita, pohdintaa oikeasta ja väärästä. Samalla kirjan kuvaama maailma todella on Sinisalon mainitsemalla tavalla johdonmukainen lopputulos niistä tapahtumista, joista voimme lukea uutisista jo nyt.

Kirjan päähenkilö on täysi-ikäistyvä Noria, joka asuu vanhempiensa kanssa lähellä Kuusamoa. Norian perhe pitää yllä vuosisataista teemestarien perinnettä ja Noria valmistautuu omaan mestarivihkimykseensä. Mutta edes teemestarin talo ei jää rauhaan kylää valvovilta sotilailta. Uuden Qianin sotilasdiktatuuri hallitsee ihmisten elämää valvomalla veden käyttöä. Koska puhtaasta juomavedestä on pula, rangaistaan vesirikollisia ankarasti.

Teemestarin kirjan intensiivisen tunnelman vuoksi halusin lukea kirjaa rauhallisesti, kypsytellen ja pohdiskellen kirjan tapahtumia lukukertojen välissä. Mutta kun tapahtumat saivat jännityskertomuksen piirteitä, oli loppua kohti tahtia kiihdytettävä. Kirja tuli myös uniin - kun olin aloittanut kirjan lukemisen, näin seuraavana yönä eläviä unia vesiputkiston rakentamisesta.

Itärannan kieli on eleettömällä tavalla kaunista ja täsmällistä. Teemat ovat suuria: yksilön moraalin punnitsemista oikeiden ja väärien valintojen edessä, ystävyyttä, luottamusta ja sen särkymistä... Henkilögalleria on melko suppea, mutta silti kirjan maailma laajenee uskottavasti kattamaan koko Euraasian. Itäranta ei tuputa lukijalle keksintöjään, mutta kuin huomaamatta hän luo monisyisen ja laajan miljöön ja kuvaa satojen vuosien mittaista kehitystä.

Usein hyvissäkin esikoisromaaneissa on tietynlainen esikoisuuden tuntu, mutta Teemestarin kirja on kypsä, hiottu ja punnittu romaani. Tosin Itäranta onkin ammattikirjoittaja ja hän on tehnyt dramaturgin ja käsikirjoittajan töitä.

Pidin erityisen paljon tapahtumien sijoittumisesta Koillismaan seudulle. Nimistössä ja maisemissa on mukavan suomalainen tuntuma, silti lukijalle tulee kyllä selväksi, mistä suunnasta valloittajakulttuuri on tullut.

Upea kirja, painava lukuelämys. Toivotan Teemestarin kirjalle paljon lukijoita!

Lue myös nämä:
Eija Lappalainen - Anne Leinonen: Routasisarukset
Taru Luojola - Tarja Sipiläinen (toim.): Kumman rakas
Katja Kettu: Kätilö

Ehdokkaani Blogistanian Globaliaan

Tattadaa! Tässä minun ehdokkaani vuoden 2012 parhaiksi käännöskirjoiksi. Äänestysperusteet voi tarkastaa Kirjavan kammarin kisajulistuksesta.

1. sija, 3 pistettä:
Javier de Isusi: Maattomien mailla

Espanjasta käännetty sarjakuvaromaani on kulttuuriteko itsessään, mutta Maattomien mailla huipentaa Javier de Isusin tetralogian todella komeasti. Psykedeliaa, eteläamerikkalaisia alkuperäiskansoja, kadonnut ystävä ja traagisia rakkaustarinoita... kaikki kerrottu huiman upeasti sekä käsikirjoituksen että piirrosjäljen osalta. Sari Selanderin suomennos on hyvä.

Lue koko arvioni täältä.

 2. sija, 2 pistettä:
P.D. James: Syystanssiaiset

Dekkarikonkari P.D. James tarttui vanhoilla päivillään Ylpeyteen ja ennakkoluuloon ja kirjoitti sille murhajatko-osan. Kuulostaa kenties erikoiselta, mutta lopputulos toimii mainiosti. Erityiskiitos suomentaja Maija Kauhaselle - olen lukenut niin paljon kehnosti englannista suomennettuja kirjoja, että oli mukava lukea hyvin kirjoitettu suomennos.

Lue koko arvioni täältä.

3. sija, 1 piste:
Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Vaikka moitiskelin Arto Schroderuksen suomentaman kirjan 2-tasotaloja ja seersucker-puuvillatakkeja, toimi kirja kokonaisuutena hyvin. Taitava Eugenides tekee opiskelijoiden kolmiodraamasta elävän ja romaanina kirja on varsin kulturelli.

Lue koko arvioni täältä.

Pari sanaa valinnan ulkopuolelle jääneistä ehdokkaista. Rajasin ehdokkaani tiukemmin kuin säännöissä tarkalleen ottaen edellytettiin. Listalle olisi kuulunut myös Craig Thompsonin Habibi, mutta en äänestänyt sitä, koska luin sen englanniksi. Olisin myös voinut äänestää myös Hugo Prattin Corto Maltese Siperiassa -albumia, mutta rajasin senkin pois, sillä en pidä sitä itse uutuutena, vaikka siitä uudistettu painos viime vuonna tulikin. Hyviä sarjakuvia ovat molemmat, lukekaa ihmeessä! Habibin puolesta uskaltaudun pitämään peukkuja Globalia-taistoissa...

Globalia-äänestyksen tulokset julkaistaan Kirjavan kammarin uudessa osoitteessa maanantaina.

Tammikuun luetut

Tammikuu tärähti käyntiin Blogistanian Finlandia 2012 -ehdokasasettelulla ja tulosjulkistuksella. Voittaja Aki Ollikainen kukitettiin. Kiitos osallistujille ja kisaa seuranneille!

Kirjarintamalla ehdin lukea kolme romaania ja kuunnella yhden. Riku Korhosen Nuku lähelläni ja Erin Morgensternin Yösirkus kuluivat käsissäni perinteisinä paperikirjoina, mutta Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta luin "selainkirjana". Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt toimi äänikirjana kuin tauti, kiitos erinomaisten lukijoiden.

The Beatles kuvina oli mielenkiintoinen, mutta kuitenkin aika heppoinen kirja. Sisällöllisesti tuhti tietokirja taas oli Bruno Bettelheimin Satujen lumous. Sarjakuvia luin kaksi: Jarkko Vehniäisen Kamala luonto - parasta elämässä on tuoretta kotimaista strippisarjakuvaa, Fables-sarjan uusi osa Cubs in Toyland taas minut koukuttaneen jatkotarinan tuorein kokooma-albumi.

Muuten tammikuuta on leimannut urakuvioiden uudelleen miettiminen, sillä marraskuun kuukausikoosteessa mainitsemani työpaikan yt-neuvottelut johtivat minun osaltani irtisanotuksi tulemiseen. Hyvänä puolena voi mainita sen, että parina komeana pakkaspäivänä on ollut upeaa hiihtää meren jäällä. :)

Ja huomenna on aika äänestää Blogistanian Globaliaa eli vuoden 2012 parasta käännöskirjaa!

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta taitaa olla jonkinlainen sleeper hit, vähitellen suosiotaan yhä suuremmaksi kasvattava teos. Luin ensimmäiset arviot kirjasta syksyllä, mutta silloin kiinnostuskynnykseni ei ylittynyt.

Vielä lokakuussa Norkun arviota lukiessani olen kommentoinut, etten taitaisi kestää liikoja aluepoliittisia kärjistyksiä. Joulun kieppeillä Booksyn arvion jälkeen olen jo arvellut, että ehkä tämä pitää lukea. Lopulta asia ratkaistiin puolestani, sillä voitin Readberry.fi:n kirjamessuarvonnassa Kutturan. 

Readberry.fi on nyt beta-vaiheessa, mutta olen hyödyntänyt palvelua jo myös ensimmäisen Long Play -artikkelin lukemisessa. Sen luin pöytäkoneelta, mutta Kutturaa aloittaessani vähän pähkäilin, mikä vehje olisi paras kirjan lukemiseen. Pöytäkone tai kannettava tietokone eivät houkutelleet, iPadia minulla ei ole ja puhelimen näyttö on niin pieni, etten viitsi sitäkään käyttää. Readberry.fi:n kirjat eivät ole ladattavia tiedostoja vaan tekstiä selaimella, joten en voinut ladata kirjaa Kindleen. Lopulta hoksasin, että Kindle Touch 3G -mallissa on beta-ominaisuutena selain, joten eikun kokeilemaan. Sehän toimikin pääosin hyvin. Pääsin kirjautumaan selaimella Readberryyn ja koska luin kirjaa lähinnä kotona ollessani, pidin wlan-yhteyttä päällä, mikä nopeuttaa selaimen toimintaa. Välillä Kindlen selain hieman pyki ja muutaman kerran piti tämän vuoksi käynnistää selain uusiksi ja kirjautua uudelleen, mutta suht sujuvasti koko kirja tuli näin luettua. Kommenttisivun lataaminen taas ei toiminut yhtä mallikkaasti, mutta tämäkin taitaa johtua enemmän Kindlestä kuin Readberrystä. Readberryn ohjesivulta voi tarkastaa tekniset suositukset.

Tietokoneella ollessani kävin jättämässä muutaman kommentin. Esilukijan kommenteista oli minulle hyötyä, sillä opin muun muassa, että maaltamuuton kieltäminen on totta Kiinassa. Kutturassa Helsinki on kieltänyt maaltamuuton muulta Suomelta, ettei pääkaupunkiseutu tukehdu maalaisten vyöryyn...

Helsingin Sanomien toimittajana työskentelevä Mikko-Pekka Heikkinen on kotoisin Kainuusta kuten minäkin. Heikkinen tulee Suomussalmelta, joka on alle sadan kilometrin päässä omasta kotikunnastani Paltamosta. Heikkinen on kolme vuotta minua vanhempi ja aikuisiällä olemme kumpikin päätyneet pääkaupunkiseudulle. Kutturan aiheen pitäisi siis olla minullekin läheinen. Tässä olikin suurin syy, miksi epäröin tarttua kirjaan. Kun aiheena on sisällissota Pohjois-Suomen ja Etelä-Suomen välillä, pelkäsin saavani allergisia reaktioita liioista kärjistyksistä. Nuorena olen saanut silmät suut täyteen umpioitunutta kainuulaista maakuntahenkeä, johon kuuluu olennaisena osana Rysselin vihaaminen ja tietenkin valittaminen siitä, miten Helsinki vie kaiken ja miten Helsingissä päätetään kaikki kainuulaisten asiat aivan epäreilusti.

Mutta yhtä lailla tältä Helsingistä käsin olen ehtinyt usein ärsyyntyä tunkkaiseen stadilaisnostalgiaan ja ylimieliseen rajanvetoon Helsingin ja muun Suomen välille. Jos sisällissota syttyisi, mikä olisi minun valintani? Pakenisinko muiden citykanien joukossa äkkiä Tallinnaan sodan jaloista? Vai loikkaisinko rajan yli Pohjois-Suomeen pottujen puolelle tekemään kaikkeni oikean henkisen isänmaani puolesta?

Paha sannoo. Mutta se on helppo sanoa, että onneksi ennakkoluuloni osoittautuivat täydellisen aiheettomiksi. Heikkinen onnistuu erinomaisesti kääntämään vuosikymmeniä kyteneet stereotypiat hulvattomaksi huumoriksi. Nauraa röhötin ääneen useita kertoja ja muunkin ajan viihdyin mainiosti. Tosin kirja olisi ehkä kannattanut lukea mahdollisimman nopeasti ja yhtäjaksoisesti, sillä välillä lukutauon jälkeen tuntui, että suvantokohdissa pilkahti pieni pitkitetyn vitsin sivumaku. Onneksi romaania ei kuitenkaan ole tarkoituksella lähdetty paisuttamaan, vaan sivumäärä jää napakaksi.

Pohjois-Suomen hyökkäyksen keskeisiä hahmoja on lappilainen Oula, joka johtaa menestyksekkäitä moottorikelkkaiskuja. Moni pohjoissuomalainen on valmis uhrikuolemaan, tehdäänhän moottorikelkkahyökkäykset kamikaze-hengessä. Oulan leiriin päätyy Keskisuomalaisen nuori toimittaja Aino Riski, joka päättää edetä pätkätyöurallaan kirjoittamalla sisällissodasta reportaaseja. Oulan leirissä hän tutustuu muun muassa Kutturan gangstaan, yhdysvaltalaista rap-kulttuuria fanaattisesti ihailevaan Toni Morottajaan.

Etelä-Suomen sotaa seurataan Jesse Purolan näkökulmasta. Jesselle sota on lähestulkoon unelmien täyttymys, sillä hän on suuri Väinö Linna -fani. "Mitä Koskela tekisi?" miettii Jesse aina kiperän paikan tullen. Myös Taistelutoverit-tv-sarja on tehnyt Jesseen suuren vaikutuksen. Harmi vaan, kun oikeassa elämässä sota ei näytä läheskään yhtä hohdokkaalta kuin tv-ruudulta tai valkokankaalta...

Jesse onkin tosi hyvä hahmo, sellainen ettei tiedä pitääkö nauraa vai sääliä. Yliopiston toimistorottana siviilissä touhuskeleva Jesse on sotafiktion aivopesemä, mutta joutuu alikessuna ohjeistamaan itähelsinkiläisten lähiöhiipparien ryhmää. Nämä eivät, yllätys yllätys, ole aivan yhtä sinivalkoisella hengellä varustettuja kuin Jesse. Naapuriryhmää vetää Jessen somalialaissyntyinen opiskelukaveri Abdi Bahdoon, hän pärjää hieman paremmin.

Huvittavaa kyllä, Jessen uskottavuus syntyy pitkälti siitä, että olen ihan oikeasti tavannut aika paljon nuoria miehiä, jotka ovat vilpittömän "armeijauskovaisia" ja joiden käsitys sotimisesta tuntuu perustuvan viihde-elokuviin ja fiktiontäyteisiin mielikuviin toisesta maailmansodasta. Silti Jesse on niin sympaattinen reppana, ettei häntä voi olla kannustamatta. "Puu kaatui kuin Windows maanantaiaamuna", miettii Jesse poteroa kaivaessaan. Tosin tekstissä lukee virheellisesti "maanantai-aamuna" - joitakin kielellisiä huolimattomuuksia Johnny Knigan kustantamaan romaaniin on jäänyt.

Terveisiä Kutturasta on Heikkisen toinen kirja, esikoisteos on vuonna 2010 ilmestynyt Nuorgamin Alkon tuho - ja muutama erätarina. Readberrystä opin, että ainakin Toni Morottajan hahmo on esiintynyt jo esikoisteoksessa. Kirjaa voisi verrata Hitlerin kylkiluuhun - siinäkin kirjoittajana on toimittaja, joka tarttuu ajankohtaiseen poliittiseen ilmiöön ja vääntää sen satiirin ja veijariromaanin muotoon. Tunnetasolla tykkäsin Kutturasta enemmän kuin Hitlerin kylkiluusta, mutta teknisesti ottaen kirjoilla on aika paljon yhteistä.

Heikkinen onnistui kirjallaan sekä naurattamaan että purkamaan aluepoliittisia traumojani. Vaikka kirjan pintataso on viihteellinen, tuo vakavuutta mukaan romaanissa kuvattu saamelaisten historiansa aikana kokema sorto. Suomalaiset eivät ole alkuperäiskansasta paljon piitanneet. Kenties täytyy joskus lukaista myös Nuorgamin Alkon tuho.

Lue myös nämä:
Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu 
Mooses Mentula: Musta timantti
Veikko Huovinen: Veitikka

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt

Kuva: Piia Aho / Otava.

Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt on ilmestynyt vuonna 2007, jolloin lukijasuhteeni Snellmanin kirjoihin on ollut pikkuisen jäähyllä. Näin voi päätellä vaikka siitä, mitä olen kirjoittanut Kultasuusta. Muistan kuitenkin lukeneeni Lemmikkikaupan tytöistä useita kehuvia blogiarviota. Niitä onkin niin paljon, etten linkitä yhtään, sanon vain taas kerran LMGTFY. Pannaanpa kaupan päälle vielä Suvi Aholan Hesariin kirjoittama arvio - joka tosin spoilaa aika paljon, suosittelen lukemista lähinnä niille, jotka ovat jo lukeneet kirjan.

Koska lukijasuhteeni on päässyt taas lämpenemään Parvekejumalien ja Ivana B:n myötä, nappasin kirjaston äänikirjavalikoimista Lemmikkikaupan tytöt mukaan. Ja huhhuh. Heti aloitus nappasi minut tukevasti koukkuun. Tämä taitaa olla Snellmanin parhaita kirjoja! Toivotan kirjalle menestystä myös USA:ssa, sillä syksyllä uutisoitiin sen julkaisusta yhdysvaltalaismarkkinoilla nimellä Pet Shop Girls. En löytänyt netistä vahvistusta sille, joko kirja on nähnyt siellä päivänvalon, mutta katsokaapa englanninkielinen traileri kuitenkin.

Lemmikkikaupan tytöt kertoo teini-ikäisestä Jasminista, joka sekaantuu seksimarkkinoihin bestiksensä Lindan kanssa. Jasminin perhe tai muut ystävät eivät tiedä asiasta mitään. Kirjan alussa kerrotaan Jasminin kadonneen, minkä jälkeen kerronta etenee useissa aikatasoissa ja useiden kertojanäkökulmien kautta.

Juuri Snellmanin tapa kertoa Jasminin ja Lindan tarina tekeekin kirjasta erinomaisen, suorastaan mestariteoksen. Iso kiitos hurjasta elämyksestä menee myös levyn lukijoille, erityisesti Jasminin osuudet lukevalle Elsa Saisiolle. Hän on sen verran nuori, että pystyy uskottavasti lukemaan teinityttöjen osuudet, hän on mielettömän tarkka ja osuva lukija ja hänellä on vielä uskomattoman kaunis puhetekniikka. Saisio kiilaa suosikkilukijoideni kärkeen pelkästään tämän yhden äänikirjan perusteella! Hyvin lukevat muutkin: Kaija Kärkinen vastaa Jasminin äidin osuuksista ja Antti Pääkkönen miesrooleista. Snellman itse lukee alkusanat ja epilogin. Kaija Kärkisellä on myös kaunis lukuääni, mutta hän kenties himpun verran kärjistää tulkitessaan Jasminin äidin etäisyyttä ja urasuuntautuneisuutta.

Aika ajoin puhkeaa väittelyjä siitä, riittääkö hyvä tarina tekemään hyvän kirjan, vaikka kirjoitusteknisesti kirja ei olisi kovin viimeistelty. Makuja on monia, itse olen sitä mieltä, että miten on usein tärkeämpää kuin mitä. Sillä Lemmikkikaupan tyttöjen tarina on hurja, kamala, kiehtova, tosi, yhteiskunnallinen, kärjistetty ja silti uskottava, mutta Snellman kertoo tämän tarinan monta kertaa paremmin kuin joku kehnompi kirjoittelija.

Jasmin on samaan aikaan kaikkitietävä kertoja ja viaton teinityttö. Hän kerii tarinaansa auki vähitellen, kuvaa välillä yhtä asiaa, välillä toista. Langanpäät solmiutuvat hitaasti yhteen sitä mukaa, kun kirja etenee. Jasminin äiti taas elää kirjan aikana vain yhden päivän: sen maanantain, jolloin hän palaa työmatkalta gynekologiselle klinikalleen ja hänelle selviää, että tytär on ollut viikon kadoksissa. Lemmikkikauppaa pyörittävä maahanmuuttajamiesten seurue saa äänensä kuuluviin Randin kautta. Randi tekee sitä, mitä kovemmat jätkät käskevät. Hän on oikeastaan aika kiltti, mutta siitä huolimatta tai kenties juuri siksi hän osallistuu täysillä lemmikkikaupan toimintaan.

Itse lemmikkikauppa on tehokas miljöö: päältäpäin eläinkauppa, jonne koulutytöt pääsevät tienaamaan taskurahaa osa-aikatöissä. Kun tytöt on uitettu sisään, tarjotaan halukkaille seksitöitä. Ja mitäs tytöillä on hyviä tienestejä vastaan, ei mitään. Helppoa työtä, jonka ansiosta voi hankkia merkkikäsilaukkuja ja vielä pääsee hyviin bileisiin mukaan.

Snellman pyörittää älyttömän hyvin kilttien teinien viatonta maailmaa ja samojen teinien osallistumista prostituutioon. Teksti on provosoivaa, mutta koko ajan kiinni tässä maailmassa. Moni saattaa vetää herneen nenäänsä Snellmanin kärjistysten vuoksi. Saako vanhempia syyllistää, jos lapsi ryhtyy myymään seksiä? Saako silloin, jos vanhemmat ovat eronneet? Entä silloin, jos äiti menestyy työurallaan ja tekee pitkää päivää? Tai onko seksikauppa merkkivaatteiden ja muun trendimaterialismin vikaa? Eihän lapsilla useinkaan ole paljon omaa rahaa, jolla vaatteita ja laukkuja voisi ostella. Seksillä näitä hyödykkeitä pääsee hankkimaan.

Jasminin äidin gynekologintyö on myös todella hyvä vastapaino lemmikkikaupan miesasiakkaiden seksifantasioille. Kauppa käy, kun miehet haaveilevat sirojäsenisistä kiinteistä teinitytöistä. Gynekologi taas näkee naisen sukupuolielinten arkisen, karunkin puolen: tulehduksia, mätää, verisiä hiertymiä, toivottuja ja ei-toivottuja raskauksia, lapsettomuutta, abortteja, ympärileikkauksia...

Lemmikkikaupan tytöissä vältetään yhteiskunnallisesti kantaaottavan kaunokirjallisuuden helmasynti eli saarnaaminen. Osittain selitys löytyi kirjan viimeiseltä levyltä: siellä oli pitkä prostituution historiaa käsittelevä epilogi, jonka Snellman lukee itse. Tietokirjamaiset osuudet on siis säästetty epilogiin, jolloin niitä ei ole tarvinnut ujuttaa väkisin kaunokirjalliseen tekstiin. Jonkun verran seksikaupan kulttuurihistoriaa kerrotaan myös tarinan pahiksen Kastajan kautta, mutta tämä sopii Kastajan henkilöhahmoon hyvin. Kastaja on sivistynyt ja kulturelli nuoria tyttöjä vaaniva lemmikkikaupan asiakas, joka iskee silmänsä Jasminiin.

Pienenä heikkoutena voisin mainita tietyt epäloogisuudet tietotekniikan suhteen. En halua liikaa spoilata, mutta aivan viime metreillä kävi ilmi tiettyjä asioita Jasminin viestittelystä, mitkä herättivät minussa hieman kysymyksiä tapahtumaketjun loogisuuden suhteen. Mutta menkööt, kokonaisuus kantoi.

Vielä täytyy palata kirjan alkuun ja sen koukuttavaan tehoon. Tämän kanssa ei tarvinnut miettiä, jaksaako kirjan kanssa edetä. Heti alkuun kerrottiin aika paljon siitä, mihin tapahtumat lemmikkikaupassa johtivat, mutta samalla jätettiin niin paljon aukkokohtia, että kirjaa oli ihan pakko jatkaa saadakseen kuulla kaiken. Huikeaa!

Suosittelen siis Lemmikkikaupan tyttöjä innoissani. Kirjasta voi tulla paha mieli, ahdistunut olo ja jotkut kohdat saattavat kuvottaa. Mutta jos sulkee silmänsä kirjan tapahtumilta, on se melkein sama kuin jos sulkisi silmänsä todellisuudelta. Jasmin ja Linda ovat fiktiota, mutta samanlaisia ja paljon rumempia kohtaloita on oikeassa elämässä vaikka kuinka paljon.

Lue myös nämä:
Kiba Lumberg: Memesa-trilogia
Antti Häkkinen: Rahasta - vaan ei rakkaudesta
Sofi Oksanen: Puhdistus