lauantai 7. toukokuuta 2011

Tapio Koivukari: Missä aallot murtuvat

Kuva: WSOY.
Tapio Koivukarin nimi jäi mieleen joskus syksyllä Kauppalehden myönteisestä arviosta. Blogistanian Finlandia-listaa koskevassa keskustelussa Koivukaria jo sivuttiinkin. Jollakin kirjastoreissulla muistinkin etsiä K-hyllystä Koivukaria, ja käsiini sattui Missä aallot murtuvat, joka on Saaristolaissaaga -trilogian kakkososa. WSOY:n kirjasivulta voi lukea ylistäviä arvosteluja, joita Koivukari on kerännyt, mutta mikään valtavan tunnettu nimi hän ei suuren yleisön silmissä taida olla. Paikallisnäkyvyyttä lienee enemmän, Rauman teatterissa tehtiin viime syksynä näytelmäsovitus Luodetuulen maasta, trilogian avausosasta.

Arvelin Koivukarin kirjojen sopivan minulle, pidänhän kovasti "äijäkirjallisuudesta", jossa Väinö Linnan perinteen hengessä kuvataan Suomen lähihistoriaa, ankaraa elinympäristöä, kovaa työtä. Samoin värikäs murrekirjallisuus on meikäläisen heiniä. Olen pitänyt kovasti Linnan hämäläisistä, Orvokki Aution pohjalaisista, Sirpa Kähkösen kuopiolaisista, Heikki Turusen pohjoiskarjalaisista ja monista muista. Missä aallot murtuvat sijoittuu Rauman ja Luvian liepeille, saaristoon. Raumalaismurre onkin minulle eksoottisen kiehtovaa.

Kirja alkaa itsenäisyyden ensi vuosista. Kansalaissota on jättänyt jälkensä, samoin Amerikan-siirtolaisuus näkyy ja tuntuu länsirannikon elämässä. Minulle olikin hyvä muistutus, että Sisä-Suomeen verrattuna rannikkosuomalaiset ovat eläneet henkisellä tasolla avarampaa elämää, vaikka ulkoiset puitteet ovat kalastajilla ja merenkävijöillä olleet myös niukat. Laivojen mukana on kuitenkin tullut tietoa ja tavaraa monista maista, sisämaan korpikylät ovat usein olleet rannikkoon verrattuna eristyksissä.

Kirjassa seurataan Toivo-pojan perhettä. "Mantereen elämä" tuntuu helpolta ja herraskaiselta verrattuna pienellä saarella elämiseen. Koivukari maalaa leveällä pensselillä, kuvaa sukulaisten ja tuttavien elämistä ja olemista. Kehyskertomus alkaa nykyajasta, jonkun verran ajallisia loikkia tehdään silloin tällöin.

Dialogi on murteellista, ja muutenkin Koivukari käyttää todella rikasta kieltä. Miljöö- ja tapainkuvauksesta riittää ammennettavaa. Otetaanpa kirjan alkupuolelta näyte:

"Toivo makasi kotopaatin föörissä mahallaan, leuka syrjällä, toinen käsi puristi jossain suupalteen puista listaa, toinen haki stäävipuusta tukea. Hän katseli viheriänkuulakkaan veteen, miten pohjan kivet, hiekkalaikut ja simpukankuoret liukuivat ensin silmien eteen ja sitten johonkin paatin alle aina isän aironvetojen tahdissa. Aamuaurinko lämmitti mukavasti selkää, yön kalseus viipyi vielä varjopaikoissa ja paatin pohjalla."

Mutta voih. Jostain syystä en kuitenkaan tempautunut täysin kirjaan mukaan, vaan kirja oli pitkän aikaa kesken, sitten päätin lukea sen loppuun vaikka nopeutettuna, mutten silti saanut aikaiseksi lukea kirjaa loppuun asti. Olin uusinut kirjan jo kolmesti, mikä on Helmetin verkkouusimisen maksimiraja, ja huomasin tänään että sakkoa oli jo alkanut kertyä (yhden euron verran). Joten tämän kirjan kohtaloksi koitui päätyä takaisin kirjastoon, vaikka luin kirjaa vain puolitiehen.

K-blogissa pohdittiin huhtikuussa miksi kirja jää kesken, ja sieltä löytyy joitakin tähänkin tilanteeseen sopivia arveluita. Huonoudesta ei ole kyse. Kirjassa on upeaa kieltä, elävästi kuvattu miljöö ja suomalaista historiaa. Ehkä olisin kaivannut mukaan pikkuisen lisää juonellisuutta, vähän enemmän draaman koukkuja - nyt mentiin aika paljon kuvailun varassa. K-blogin pohdinnoissa esitettiin, että joskus lukuajankohta vain on väärä, vaikka kirja ja lukija sopisivatkin toisilleen. Ehkä näin on tässäkin tapauksessa, sillä tästä keskenjättämisestä huolimatta voisin hyvin kokeilla lukea Koivukaria joskus myöhemmin uudelleen.

15 kommenttia:

  1. Muuten ei vaikuta ihan tyypillisimmältä lukuvalinnalta itselleni, mutta ihastuttaa tuo kansi. Ranskalaistyyppinen, niin yksinkertainen ja kaunis!

    VastaaPoista
  2. Joo, pisteet Johnny Knigalle hienosta kannesta!

    VastaaPoista
  3. Minulle Tapio Koivukari on tunnettu ennen kaikkea suosikkikirjailijani Vigdís Grimsdóttirin suomentajana. Juttelinkin joskus kirjamessuilla Koivukarin kanssa Grimsdóttirista. Valitettavasti Koivukarin omat kirjat eivät vaikuta olevan omaa "tyyliäni", sillä itse en ole historiallisten kirjojen tai äijäkirjallisuuden ystävä. Luulen, että joskus täytyy silti yrittää Tapio Koivukariakin, olen niin vaikuttunut ja kiitollinen hänen käännöstyöstään!

    VastaaPoista
  4. Anonyymi9.5.11

    Sitkeästi olen lukenut Koivukarin kirjat, kun niitä täkäläiset kehuvat ja teatterinkin kävin Raumalla katsomassa. Pakko sanoa, että vaikka yleensä pidän sen tyyppisistä kirjoista, nämä vaan eivät maittaneet.

    VastaaPoista
  5. Reeta Karoliina, minunhan pitääkin sitten harkita että lukisin joskus jotain Koivukarin islantilaissuomennoksia.

    Anonyymi, hyvä etten ole ihan ainoa laatuani... Vaikka ei tämä tosiaankaan huono ollut, mutta jotain imua jäi puuttumaan, kun oli näin keskeytyvää tämä lukemiseni.

    Unohdin mainita että tätä voisi verrata Lars Sundin Siklax-sarjaan, vaikka hieman hersyvämmällä tavalla Sund kirjoittaa.

    VastaaPoista
  6. Minä en ollut koskaan kuullutkaan Koivukarista ennen tätä! Kirjan nimi ja kansi kuitenkin vaikuttivat todella houkuttelevilta. Ja hassua: arviotasi lukiessani ajattelin, että varmaan hyvä kirja, mutta vaatisi ihan tietynlaisen lukifiiliksen, esim. mökillä meren äärellä voisin kuvitella syventyväni saaristosaagaan. Ja kappas, olet päätynyt viittamaan minun blogini keskusteluun, että aina kirja ja lukija eivät ole oikeassa ajassa ja paikassa. Epäilen, ettei minuunkaan uppoaisi Koivukarin teos juuri nyt, vaikkei siinä kirjoituksesi perusteella vaikuta olevan mitään vikaan, päinvastoin.

    Joskus muuten oikein säästelen jotain kirjaa, ettei se vain mene pilalle väärän lukuajankohdan takia. Esim. Sudentalja-trilogia, jonka löytymistä olen blogissani hehkuttanut, on toistaiseksi vain odottamassa. Nyt on ollut niin kiireistä, etten kykene keskittymään mihinkään isoon, vaativaan, odotettuun kirjaan. Olen lukenut kissakirjoja iltaisin. Ne viihdyttävät varmasti, ovat lyhyitä eivätkä vaadi suuria ponnistuksia. Luetaan sitten kesällä taas kunnolla...

    VastaaPoista
  7. Merimaiseman ystäville tätä voi kyllä suositella. Luontokuvaus oli todella elävää, melkein tunsi tuulen ja suolaisen, kostean ilman. :)

    VastaaPoista
  8. Anonyymi30.5.11

    Tutustumiseen voisi ehdottaa Koivukarin teosta "Meren yli, kiven sisään." Se liittyy samaan aikaan ja maailmaan, mutta kuvaa II maailmansodan jälkeistä pakolaisten salakuljetusta Suomesta ruotsiin tutkintavankeudessa istuvan minäkertojan kautta. Eli draamallisempi ja varsinkin lyhyempi ;)

    VastaaPoista
  9. Kiitos asiantuntevasta vinkistä!

    VastaaPoista
  10. Anonyymi22.3.12

    Minäkin suosittelen Meren yli, kiven sisään -kirjaa. Koivukarin uusi Ariasman oli kovin vaikuttava myös.

    VastaaPoista
  11. Alkaakin olla paljon suosituksia kehissä. :)

    VastaaPoista
  12. Anonyymi25.4.12

    Isoisäni muistelmat jonka perusteella Koivukari on kirjansa kirjoittanut ovat tiivistetymmät mutta mielestäni huomattavasti lennokkaammat kuin itse kirja. :)

    Ko. muistelmat tosin ovat vain suvun luettavissa.

    VastaaPoista
  13. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  14. Eräs 'stewartti'sanoi, "Eivät ne ole silakan syöjiä" tällä hän rajas lyhyesti ne ihmiset jotka eivät ole eläneen rannkon ja saariston tuntumassa. Jokaisella, taikka aika monella tarinalla on sosiaalinen ja historallinen elinympäristö. Niipä sekä kirjalioiden, että yhtä hyvin lukioiden edun mukaista olsi että he olisivat eläneet muussakin elinympäsistössä missä ovat parhha ja huonoimat aikansa viettäneet.Koivukarin kirja ovat hyviä kirjoja silakansyöjien elämästä. Muikun syöjille ne saattavat jäädä pikkasen vieraiksi.

    VastaaPoista
  15. Heh, voi olla. Kirjan vahva tunnelma on kyllä jäänyt hyvänä mieleen, vaikka kirja jäikin kesken. Ehkä kokeilen jotain toista Koivukarin kirjaa myöhemmin.

    VastaaPoista