Ei ne ole tiiliskiviä, ne on jatkokertomuksia! Juhlaviikon 4. päivä

Eräs kirjallisuushistoriallinen seikka, jonka olen bloggaamisen aikana oivaltanut, on 1800-luvun kirjallisuuden muodonmuutos jatkokertomuksista tiiliskiviromaaneiksi. Tämä on myös sellainen asia, jossa blogin pitäminen on tukenut huiman paljon ajatusten jäsentämistä, sillä olen palannut teemaan useasti ja pähkäilyjen yhteydessä googlannut ja lukenut lisätietoa aiheesta.

Upea Natasha Little näytteli Becky Sharpin roolin BBC:n onnistuneessa Turhuuden turulla -sovituksessa. Kuva: bbcshop.com.

Miksi tämä aihe? Siksi, että kun lukuharrastajat keskustelevat 1800-luvun klassikoista, on erittäin tyypillistä kuulla jonkun toteavan tähän tapaan: ”Se on niin hirveän paksu kirja että ei sitä oikein jaksaisi lukea. Nykyajan kustannustoimittaja olisi leikannut siitä puolet pois.” Nykyään minulla onkin vakiovastaus tällaisiin toteamuksiin: ”Hei, se on jatkokertomus! Siksi se on niin paksu, kun jatkokertomuksen kaikki osat on painettu yksien kansien väliin. Ei sitä ole tarkoitettukaan yhteen putkeen luettavaksi.”

Ilmankos varsinkin brittiläinen BBC on sovittanut 1800-luvun klassikoita niin ahkerasti tv-sarjoiksi. Jatkokertomuksen muoto sopii täydellisesti tv-sarjan rakenteeseen. On aikaa käsitellä asioita kaikessa rauhassa, yksi jakso toimii itsenäisenä kokonaisuutena, kaikki jaksot muodostavat yhden suuremman kokonaisuuden. Koska nykyihminen osaa varsin sujuvasti katsoa tv-sarjoja, pitäisi hänen osata yhtä sujuvasti lukea pitkiä jatkokertomuksia. Ei jatkokertomusta ole pakko ahmaista kerralla, vaikka tv-sarjojen katsomisessa onkin nykyään muotia katsoa koko tuotantokausi yhteen putkeen. Lukiessa saa pitää taukoa, saa olla hidas - tekstin rakenne tukee hidasta lukemista ja auttaa pysymään tapahtumissa kärryillä. 

Varhaisin blogihuomioni asiasta on tammikuulta 2007, kun luin William Makepeace Thackerayn Turhuuden turulla: "Välillä kirjan luvuissa oli myös hassua täytetunnelmaa: mietin, että onkohan tämäkin tarina julkaistu alunperin jatkokertomuksena. Wikipedian mainio Vanity Fair -sivu vahvisti tämän epäilyksen todeksi."

Elokuussa 2007 olen osannut jo kiinnittää asiaan huomiota luettuani Kolme muskettisoturia: ”Tämäkin kirja, kuten Turhuuden turullakin, on julkaistu alunperin 1800-luvulla lehtien jatkokertomuksena.” Tosin huomioni oli hieman epätäsmällinen, sillä ei jatkokertomuksia julkaistu pelkästään lehdissä vaan myös lehtinä, siis osa kerrallaan itsenäisinä lehtimuotoisina julkaisuina.

Aaron Taylor-Johnson Vronskin roolissa vuoden 2012 Anna Karenina -elokuvassa.
On söpöläinen, mutta ei vastaa yhtään kirjan perusteella syntynyttä mielikuvaani Vronskista. Kuva: annakareninamovie.co.uk/

Marraskuussa 2010 luin Leo Tolstoin Anna Kareninan ja silloin käytin jo hieman aikaa jatkokertomusten historian selvittämiseen:

”Innostuin tutkimaan jatkokertomuksen historiaa netistä enemmänkin. Tämä alun perin Isosta-Britanniasta alkanut kirjallisuusmuoti kasvatti lukuharrastusta merkittävästi, kuten kanadalaisen Victorian yliopiston sivulla kerrotaan. Keskiluokalla ei ollut varaa ostaa kalliita yksittäisromaaneja, mutta lehtimuodossa julkaistuja jatkokertomuksen osia sai riittävän edullisesti. Muoto vaikutti kirjallisuuden tyyliin: aivan kuten tv-sarjoissa, myös kirjallisissa jatkokertomuksissa osien piti olla tietyn mittaisia ja palvella sekä sellaista lukijaa, joka oli seurannut tarinaa alusta asti, että sellaista, joka hyppäsi kyytiin kesken kaiken ja luki vain yksittäisen osan. Tämä selittää hyvin sen "täytetunnelman", johon joskus saattaa törmätä näissä tiiliskiviklassikoissa, ja useiden rinnakkaisten päähenkilöiden kohtaloiden kuljettamisen vuoron perään. Jatkokertomuksista on tehty paljon tutkimuksia myös Pohjois-Carolinan yliopistossa. Ehdin jo miettiä, että sähkökirjahan tarjoaisi mainion keinon palauttaa romaanien julkaiseminen jatkokertomuksina muotiin, mutta eihän tämä mikään omaperäinen idea ollut, koska asiaa on pohdittu muun muassa Guardianin artikkelissa.”

Dmitri Svetozarovin ohjaama tv-sovitus
Rikoksesta ja rangaistuksesta vuodelta 2007.
Kuva: Yle Teema.

Lokakuussa 2012 kommentoin Fjodor Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta näin: ”Kuten useat muutkin 1800-luvun romaanit, myös Rikos ja rangaistus on ilmestynyt alun perin jatkokertomuksena. Mutta verrattuna vaikka Anna Kareninaan on rakenteessa eroa. Anna Kareninassa jatkokertomuksen rakenne on hyvin selvä, kun taas Rikos ja rangaistus on muodoltaan paljon romaanimaisempi - selkeämmin yksi kokonaisuus kuin vaihtuvista yksittäisistä jatkoista koostuva paketti.”

Marraskuussa 2012 olin saanut loppuun Charles Dickensin Our Mutual Friendin ensimmäisen osan. Kirja on minulla kesken Kindlessä ja lukukokemukseen yhdistyi pohdiskelu kirjan rakenteen ja julkaisutavan välisestä suhteesta. Lukulaite sopii jatkokertomusklassikon kaveriksi kuin konjamiini kahvin aveciksi, kulkeehan lukulaite kulkee kevyesti mukana ja itsenäiset luvut ovat mainiota ”pätkäluettavaa”. Eikä haittaa, vaikka klassikon kahlaamisessa menisi kauan, sillä Our Mutual Friendin alkuperäinen ilmestyminen kesti 19 kuukautta.

Our Mutual Friendin kahdeksannen jakson kansi vuodelta 1864. Kuva: Wikimedia.

Nykylukijankaan ei siis tarvitse hätäillä, näin asiaa perustelin:

”No mitenkäs on 2000-luvun lukijan ajankäytön laita? Ehtiikö lukuharrastaja paremmin pitkien vai lyhyiden tekstien kimppuun? Toki paksuihin kirjoihin on ihana uppoutua, mutta veikkaan, että keskivertolukija tarttuu silti mieluummin ohueen kuin paksuun kirjan. Lyhyiden tekstien tarpeeseen jatkokertomusmuoto sopii mainiosti. Our Mutual Friendin luvut ovat ikään kuin "mininovelleja". Luvut on kirjoitettu itsenäisiksi kokonaisuuksiksi ja jokainen luku on pieni tarina ison tarinan sisällä. Silti koko kirjan alussa on luotu riittävän vahva perusasetelma, jotta pitkänkin ajan kuluttua osaa suhteuttaa uudet tapahtumat juonen pohjakuvioon. The Cup and the Lip pitää sisällään 17 lukua, ja kuvaavaa on, että monet henkilöhahmot ovat tähän mennessä esiintyneet vain yhdessä tai kahdessa luvussa. Our Mutual Friendiä voisi verrata rakenteeltaan pitkään tv-sarjaan, jossa episodimaiset kohtaukset muodostavat kokonaisuuden.”

Kannattaa unohtaa pelottelut  tiiliskivien paksuudesta ja uppoutua antaumuksella ihaniin klassikkokirjoihin. Jatkokertomuksen rakenne tukee hidasta lukemista, sillä kirjailijan on ollut pakko huomioida sellaisetkin lukijat, jotka lukevat vain jakson sieltä, toisen täältä. Ja kun koko tarinan ilmestyminen on saattanut kestää jopa vuosia, on eri lukuihin kirjoitettu muistin tueksi seikkoja, jotka vievät lukijaa eteenpäin ja auttavat palauttamaan mieleen aiemmat tapahtumat olennaisilta osin. Moderni lukulaite sopii klassikon lukemiseen mainiosti, sillä lukulaite on kevyt kannatella, vaikka siihen lataisi kuinka järkälemäisiä klassikoita hyvänsä.

Seitsemän vuotta sarjakuvabloggausta. Juhlaviikon 3. päivä

Sarjakuvien lukeminen ja niistä bloggaaminen on tuntunut eräältä suurimmista muutoksista seitsemän blogivuoteni aikana. Tähän on toki useitakin syitä. Kun aloitin blogin, meni aika kauan, ennen kuin hoksasin muiden kirjablogien olemassaolon, enkä tämän vuoksi siis juuri bongannut muiden kirjoittamia sarjakuvabloggauksia. Varsinainen kirjablogibuumi iski joskus vuoden 2010 paikkeilla ja sen jälkeenkin kirjablogiskene on kasvanut ja yhteisöllistynyt huiman paljon. Samaa vauhtia myös sarjakuvien lukeminen ja niistä kirjoittaminen on yleistynyt blogeissa. Niinpä nykyään on helppo saada loistavia sarjakuvavinkkejä toisten blogeista.

Asterix ja gootit. Kuva: Egmont.

Olen lukenut sarjakuvia ”aina”. Toisin kuin monelle muulle on tuntunut käyvän, minulla sarjakuvien lukeminen ei loppunut lapsuusvuosiin. Vuosien varrella sarjakuvien suosikkialalajit vain ovat vaihtuneet. Lapsena luin paljon Asterixia, Lucky Lukea, Tinttiä ja tietenkin Aku Ankkaa. Muistan myös monet sittemmin jo lakkautetut sarjakuvalehdet: Tao Taon, Maija Mehiläisen, Liisan Ihmemaassa. 12-vuotiaana hurahdin Marvel-sarjakuviin, ensin Action Forceen ja sitten Ryhmä-X:ään ja muihin supersankarisarjakuviin. Joskus lukiolaisena taas löysin eurooppalaisen taidesarjakuvan kuten Corto Maltesen. Muistan myös lukeneeni kirjaston sarjakuvahyllystä Avaruusagentti Valerianin seikkailuja, Yoko Tsunoa ja monia muita.

Fanitin Valerian-sarjakuvien kipakkaa Laurelinea jo nuorena.
Kuva Varjojen lähettiläs -albumista.

Sarjakuvaharrastuneisuuteni renessanssi alkoi hieman ennen blogia, kun rekisteröidyin vuonna 2005 Kvaak.fi -sarjakuvafoorumille. Foorumin keskusteluista sain uusia sarjakuvavinkkejä ja elvytin suhdettani vanhoihin suosikkeihin. Blogini alkuvuosina en silti kirjoittanut sarjakuvista kovin säännöllisesti. Nimensä mukaiseti blogi on minulle lukupäiväkirja ja tavoitteeni on ollut kirjoittaa blogiin kaikista lukemistani kirjoista. Ihan sataprosenttisesti tämä ei ole kirjojenkaan kohdalla onnistunut, mutta sarjakuvista bloggasin pitkään vain melko satunnaisesti. Ryhdyin bloggaamaan sarjakuvista säännöllisemmin samoihin aikoihin, kun kirjablogit ylipäätään alkoivat yleistyä.

Kävijämääristä huomaa, että sarjakuvabloggaukset keräävät säännönmukaisesti vähemmän klikkauksia kuin kirjabloggaukset. Tämä ei haittaa, sillä sarjakuvien lukeminen on yleistynyt kirjabloggaajien joukossa tasaisen varmasti. Olen itsekin saanut henkilökohtaista palautetta sarjakuvainnostuksen tartuttamisesta, ja onhan se ihanaa kuulla, että joku tai jotkut muutkin innostuvat ja ilahtuvat niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä.

Joskus blogeissa kuitenkin kommentoidaan, että sarjakuviin tarttumiseen on korkea kynnys, koska sarjakuvia ei "osaa" lukea. Tällaisesta ei kannata huolehtia, sillä elämmehän niin visuaalisen mediakulttuurin ympäröimänä, ettei sarjakuvien visuaalinen ilmaisumuoto taatusti ole liian vaikeaa kenellekään. Jos osaa katsoa tv:tä ja elokuvia tai lukea sanoma- ja aikakauslehtiä, osaa taatusti myös lukea sarjakuvia. Toki sarjakuvien kuvakerronta avautuu sitä paremmin, mitä enemmän lukee sarjakuvia. Saahan romaanienkin lukija kaunokirjallisuuden kerrontatekniikoista sitä enemmän irti, mitä monipuolisemmin lukee.

Mauri Kunnas. Kuva: Ville Juurikkala / Otava.

Vaikka blogikirjoittaminen ja kirjallisuuskritiikki ovat kaksi eri asiaa, haluan silti linkittää sarjakuvista kiinnostuneille tämän artikkelin: How Not To Write Comics Criticism. Erittäin osuvassa artikkelissa käydään läpi tyypillisimmät sarjakuvakritiikin kliseet. Myönnän sortuneeni moniin itsekin. Kirjoitin muutaman vuoden lehteen arvioita, ja lehtiarvioissa tuntui jotenkin lähes pakolliselta korostaa, että ”tämä sarjakuva ei ole suunnattu lapsille vaan aikuisille”.

Valitettavasti asian alleviivaaminen ei taida olla ihan tarpeetonta Suomessa vieläkään. Alkuvuonna ilmestyneessä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä toimittaja Ilkka Malmberg hoksasi asian kantapään kautta, sillä hän oli ostanut Mauri Kunnaksen Piitlesin lapselleen luettavaksi ja joutui sitten sensuroimaan muun muassa prostituutiokohtauksia. Juu ei, sarjakuvat eivät suinkaan ole vain lasten juttu. Kaunokirjallisuuden puolella on kyllä opittu, että on olemassa ensisijaisesti lapsille suunnattuja romaaneja ja ensisijaisesti aikuisille suunnattuja romaaneja, ja sama pätee sarjakuviinkin.

Seuraavaksi esittelen joitakin sarjakuvan tyylilajeja. Tyylilajien määrittelyistä on toki helppo kiistellä ja itse olen sarjakuvaharrastajana kuitenkin keskitien kulkija, en mikään huippuasiantuntija. Suosittelen sukeltamaan Kvaak.fi -foorumille, jos syvällisempää sarjakuvatietoutta kaipaa.

Strippisarjakuva

Suurelle yleisöllekin tuttu sarjakuvan muoto, koska sanomalehdissä julkaistaan paljon strippisarjakuvaa. Yksi strippi on tyypillisesti kolmen ruudun mittainen. Kokoelma-albumit ovat silti parhaimmillaan enemmän kuin osiensa summa, sillä albumimuodossa näkee, mitä teemoja tekijä eniten hyödyntää ja varioi.

Kamala luonto. Kuva: Jarkko Vehniäinen.

Esimerkki tyylilajista: Jarkko Vehniäisen Kamala luonto.

Jatkosarjakuva

Tämän sarjakuvatyypin voi rinnastaa jatkuvajuoniseen tv-sarjaan. Sarja voi jatkua ”ikuisesti” tai sitten sarjalle kirjoitetaan jossakin vaiheessa tietoinen loppu. Jatkosarjakuvassa voi olla mukana useita eri tekijöitä eli eri jaksoissa saattaa olla eri kirjoittajia ja piirtäjiä aivan kuten tv-sarjojenkin jaksoissa ohjaajat ja käsikirjoittajat voivat vaihtua.
 

The Unwrittenin käsikirjoittaja Mike Carey. Kuva: Mike Jara Photography / Vertigo.

Jatkosarjakuvalla voi nähdä monia erilaisia draamallisia rakenteita. Yksi jakso voi olla hyvinkin itsenäinen kokonaisuus, ainahan joku lukija saattaa vain ostaa satunnaisen yksittäisen lehden. Yleensä yksittäiset jaksot muodostavat laajempia kokonaisuuksia, ns. volyymeja. Tätä voisi verrata tv-sarjan yksittäiseen tuotantokauteen. Lisäksi tietenkin koko sarja muodostaa yhden kokonaisuuden, joskin varsinkin pitkissä sarjoissa kokonaisuus saattaa jäädä melko vellovaksi.

Yhdysvalloissa jatkosarjakuvia tehdään usein melko kaupallisin, jopa teollis-tuotannollisin perustein. Tarkoitan tällä juuri tuota tekijöiden suurta määrää ja sitä, että tekijöiden taiteellinen vapaus ei aina vaikuta olevan kovin suurta. Joskus tuntuu siltä, että esimerkiksi juonen kulkua ohjaillaan hieman keinotekoisesti vaikkapa sen mukaan, ollaanko jatko-osien määrässä saavuttamassa jokin tasaluku. Tästä huolimatta parhaat jatkosarjakuvat ovat paitsi todella vetäviä ja viihdyttäviä, myös syvällisiä ja ajatuksia herättäviä.

Ilahduin kovin, kun hoksasin kirjablogien ansiosta, että myös aikuisille tehdään jatkosarjakuvia. Amerikkalainen Vertigo-kustantamo on saanut minusta fanin erityisesti Fablesin ja The Unwrittenin ansiosta. Juuri tämäntapaisia jatkuvajuonisia toimintasarjakuvia olivat Action Forcet ja Ryhmä-X:t, joita ahmin teini-ikäisenä. Nyt olen päässyt nauttimaan samasta fiiliksestä aikuisena.

Esimerkki tyylilajista: Mike Careyn käsikirjoittama The Unwritten.

Sarjakuvaromaani

Nimitys on suomennettu englanninkielisestä graphic novel -termistä, jonka käyttö yleistyi 1970-luvulla. Suomeksi jotkut haksahtavat puhumaan ”graafisesta romaanista” tai jopa ”graafisesta novellista”, mutta minusta sarjakuvaromaani on hyvä ja osuva määritelmä pitkälle albumille, jossa kerrotaan itsenäisen kokonaisuuden muodostava yksittäinen tarina. Tyypillisesti sarjakuvaromaanin tekijä on ns. auteur, eli sama henkilö sekä kirjoittaa että piirtää sarjakuvan ja luo näin vahvasti omaleimaisen kokonaisuuden. Yhden henkilön tekemässä sarjakuvaromaanissa taiteilijan vapaus saa parhaimmillaan todella kukoistaa.

Alison Bechdel. Kuva: Like.

Sarjakuvaromaani voi muodostua myös jatkosarjakuvasta, sillä esimerkiksi Hugo Prattin Corto Malteset on julkaistu alun perin jatkosarjakuvana, mutta albumeittain julkaistuna tarinat täyttävät loistavasti sarjakuvaromaaninkin kriteerit. Ilmiötä voisi verrata 1800-luvun jatkokertomuksiin, jotka tunnetaan nykyään parhaiten tiiliskiviklassikoina.

Esimerkki tyylilajista: Alison Bechdelin Hautuukoti. 

Taidesarjakuva

Pikkuisen epämääräinen termi, jota käytän kuitenkin toistuvasti niiden sarjakuvien kohdalla, joihin se tuntuu sopivan. Usein taidesarjakuvaksi kutsuttuja teoksia voisi määritellä jonkun toisenkin tyylilajin kautta. Kotimaisessa sarjakuvakentässä on paljon underground-perinteestä kummunnutta taidesarjakuvaa.

Reetta Laitinen. Kuva: Päiväkuvitelmia.

Esimerkiksi Ville Pirisen Yhesti yhes paikas -sarjakuvat sopisi tämän kategorian alle, sillä minialbumien tarinat eivät ole strippejä mutta eivät kyllä sarjakuvaromaaninkaan mittaisia. Pilapiirtäjänäkin kunnostautunut Ville Ranta tekee myös melkoisen taiteellisia sarjakuvia. Reetta Laitisen Kirjailijaa ja madamea voisi pituutensa puolesta pitää myös sarjakuvaromaanina, mutta albumi rakentuu yhden aukeaman mittaisista kohtauksista, ei yhtäjaksoisesta tarinan kuljettamisesta.

Taidesarjakuvalle tyypillisinä piirteinä voi pitää myös vapaamuotoisuutta ja kokeellisuutta. Esimerkiksi Hanneriina Moisseinen on tehnyt hienoja "käsityösarjakuvia", siis maalannut ja ommellut sarjakuvia kankaalle. Moisseisen töitä on esitelty taidemuseoissakin, kuvia näkee täältä.

Esimerkki tyylilajista: Reetta Laitisen Kirjailija ja madame.

Tietokirjasarjakuva

En ole ihan varma, miksi tätä tyylilajia voisi nimittää, mutta toivottavasti ”tietokirjasarjakuva” kertoo olennaisen. Sarjakuvamuodossa kun on julkaistu monenlaisia faktapohjaisia teoksia. Loistava tietokirjasarjakuva on Scott McCloudin Understanding Comics, joka on myös suomennettu nimellä Sarjakuva – näkymätön taide. Albumissa McCloud analysoi sarjakuvan kieltä ja havainnollistaa erinomaisilla esimerkeillä sarjakuvakerronnan mahdollisuuksia.

Myös Will Eisnerin The Plot - The Secret Story of the Protocols of the Elders of Zion sopii tähän kategoriaan, vaikka albumi sisältääkin dramatisoituja jaksoja. Eisner kertoo albumissa Siionin viisaiden pöytäkirjan väärennöshistoriasta.

Myös jo aiemmin mainittu Piitles liippaa läheltä tätä kategoriaa, sillä vaikka Piitles on kirjoitettu tarinan muotoon, perustuu se dokumentoituun faktatietoon.

Esimerkki tyylilajista: Scott McCloudin Understanding Comics.

Sarjakuvien ystävänä kehotan lämpimästi jokaista lukuharrastajaa tarttumaan antoisiin, upeisiin, mukaansatempaaviin ja ajatuksia herättäviin sarjakuviin. Valinnanvaraa kyllä löytyy! 

Miksi kannattaa lukea englanniksi kirjoitettuja kirjoja? Juhlaviikon 2. päivä

Blogini juhlaviikon toisen päivän teemana on englanniksi kirjoitettujen kirjojen lukeminen. Eilen perustelin, miksi suomea äidinkielenään puhuvien kannattaa lukea suomeksi kirjoitettuja kirjoja. Totesin englannin toki olevan "nykyajan lingua franca, eräänlainen yhteiskieli, jota kaikkien oletetaan globaalissa maailmassa osaavan". Useimmille ikäisilleni ja nuoremmille englanti lienee vahvin vieras kieli. Englannin opiskeluun myös kannattaa panostaa, sillä englantia tarvitaan esimerkiksi työkielenä todella paljon mitä erilaisimmissa työpaikoissa.

Onko englannilla nykyään sama asema kuin latinalla antiikin aikana?
Kuva: photogestion / Flickr. Creative Commons -lisenssi CC BY-NC-ND 2.0.

Kuten eilen korostin, oman äidinkielen osaaminen on olennainen pohja kaikelle kielitaidolle. Vaikka tänään aiheena on englanniksi lukemisen hyödyt, muistutan vielä kertaalleen, että suomea äidinkielenään puhuvan kannattaa ensisijaisesti panostaa suomeksi kirjoitetujen kirjojen lukemiseen, mutta sen jälkeen saa kyllä paljon irti myös englanniksi kirjoitettujen kirjojen lukemisesta alkukielellä.

Ja tässäkin alleviivaan alkukielisyyttä – mielestäni ei ole kovin paljon järkeä, jos suomea äidinkielenään puhuva ryhtyy lukemaan vaikka venäläisklassikoita englanniksi, koska niistä löytyy paljon hyviä suomennoksia. Myös englanniksi käännettäessä alkutekstin merkitykset ja kulttuuriset viittaukset ovat saattaneet hämärtyä, joten suomenkielisen lukijan kannattaa lukea käännöskirjat ensisijaisesti suomennoksina, ei englanninnoksina, mikäli suomennos suinkin on saatavilla.

Oma englannin osaamiseni pohjautuu peruskoulu- ja lukio-opintoihin, yliopisto-opintoihin toki kuului pari pakollista, lyhyttä englannin kurssia ja jonkun verran piti myös opiskella englanniksi. Myös työelämässä olen saanut käyttää jonkun verran englantia. Englannin taitoa on sinänsä helppo pitää yllä, kun sekä internetissä että tv:ssä näkee ja kuulee englantia päivittäin. Aloitin aktiivisemman englanniksi lukemisen vasta hyvän matkaa aikuisiällä ja huomaan, että blogivuosieni aikana olen ryhtynyt lukemaan englanniksi entistä enemmän ja laaja-alaisemmin. Iso kiitos tästä kuuluu muille kirjablogeille, joista saa hyviä vinkkejä ja vertaiskokemuksia.

Sakset sanoo niks ja naks, kun suomennoksia leikellään.
Kuva: Yandle / Flickr. Creative Commons -lisenssi CC BY 2.0.

Eräs syy panostaa englanniksi kirjoitettujen kirjojen alkukieliseen lukemiseen on kirjojen vaihteleva suomennostaso. Esimerkiksi Lucy Maud Montgomeryn iki-ihania Annoja ja Runotyttöjä on suomennettu ensimmäisen kerran 1920-luvulla. Näiden kirjojen lukeminen alkukielellä on ollut todella antoisaa monestakin syystä. Suomennosten kustantaja WSOY ei ole paljon huudellut suomennosten lyhentämisestä. Myös monia muita vanhoja nuortenkirjoja on suomennetaessa leikelty aika huolettomasti ja monissa vanhoissa käännöksissä kieliasu on päässyt hieman vanhentumaan.

Söikö Emilia todella munkkia? Kuva: solja / Flickr. Creative Commons -lisenssi CC BY-NC-SA 2.0.

Lukiessani Emily of New Moonia eli Pientä runotyttöä vertailin alkukielistä tekstiä suomennokseen. Tässä esimerkki lyhentämisestä:

"- Emily, you're not a beauty but if you learn to use your eyes and hands and feet properly you'll pass for one. The men are easily fooled and if the women say you're not 'twill be held for jealousy.

Emily decided that this was a good opportunity to find out something that had puzzled her.

- Old Mr. Kelly said I had come-hither eyes, Aunt Nancy. Have I? And what are come-hither eyes?

- Jock Kelly's an old ass. You haven't come-hither eyes - it wouldn't be a Murray tradish. Aunt Nancy laughed. - The Murrays have keep-your-distance eyes - and so have you - though your lashes contradict them a bit. But sometimes eyes like that - combined with certain other points - are quite as effective as come-hither eyes. Men go by contraries oftener that not - if you tell them to keep off they'll come on. My own Nathaniel now - the only way to get him to do anything was to coax him to do the opposite. Remember, Caroline? Have another cooky, Emily."

Suomennos:

"- Emilia, sinä et ole kaunotar, mutta jos opit käyttämään silmiäsi ja käsiäsi ja jalkojasi niin kuin pitää, niin käyt kaunottaresta. Ota toinen munkki, Emilia".

Huomattavan pitkä pätkä keskustelusta on poistettu eikä nykyään varmaankaan käännettäisi cooky-sanaa munkiksi. Blogikirjoitukseni kommenteista käy ilmi, että suomennoksen lyhentäminen koskee vain joitakin painoksia. Tästäkin olisi kiva saada lisätietoa. Olisi kulttuuriteko, jos Annojen ja Runotyttöjen suomennoksien oikeudenomistaja WSOY teettäisi tarkastetut suomennokset ja kertoisi kirjojen esipuheessa suomentamisen ja lyhentämisen vaiheista. Näköjään tällaisista klassisista nuortenkirjoista on ollut liian helppoa vain tuupata aika ajoin uusintapainos markkinoille, sen sijaan että tekstin editoimiseen käytettäisiin aikaa ja rahaa.

Marian Keyesin chick lit -sankarittaret käyvät usein bailaamassa Dublinin yössä. Kuva: Brande Jackson / Flickr. Creative Commons -lisenssi CC BY-NC-ND 2.0

Erikoista kyllä, lyhentäminen ei suinkaan ole vain menneiden aikojen tapa. Chick lit -suosikkini Marian Keyesin kirjoja on suomennettu lyhentäen. Tammi ei verkkosivuillaan asiasta juuri kerro, mutta kannattaa lukea suomennosten alkusivut tarkkaan. Suomentajan nimen yhteydessä mainitaan, onko kirja lyhentäen suomennettu. Sinänsä en ihan ymmärrä, miksi tällaiseen ratkaisuun on päädytty. Keyesin kirjat ovat toki paksuja ja runsaita, mutta sehän on osa niiden viehätysvoimaa.

Alkukielellä lukemiseen pätee niin ikään perustelu kulttuuri-ilmiöiden välittymisestä kielen avulla. Esimerkiksi Pride and Prejudice eli Ylpeys ja ennakkoluulo oli englanniksi viehättävää luettavaa. Tarina sijoittuu 1700- ja 1800-luvun taitteen englantilaiseen säätyläisyhteisöön. Tarkat käyttäytymissäännöt ja huoliteltu, kohtelias korukieli olivat olennainen osa seurustelukoodistoa. Suomennos on väistämättä hieman yksioikoisempi, sillä yhteiskunnallinen ja historiallinen kehitys Suomessa eroaa monilta osin olennaisesti Englannin historiasta. Niinpä suomen kieleen ei ole päässyt juurtumaan yhtä koukeroista kohteliaisuus- ja huomaavaisuussanastoa kuin englannin kielessä on.

Ruispellossa ei juuri nyt näy siepparia. Kuva: reini68 / Flickr. Creative Commons -lisenssi CC BY-NC-SA 2.0

Kieli-intoilijan kannattaa lukea jotkut teokset sekä suomeksi että englanniksi ihan vaan vertailemisen ilosta. J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa on oman aikansa kohukirja, jonka suomensi oman aikansa kirjallinen kohupersoona Pentti Saarikoski vuonna 1961. Muistan lukeneeni, että aikalaiset pitivät alkukielistä Siepparia hyvin vaativana luettavana ja käännettävänä. Saarikosken melko vapaatulkintaista käännöstä kritisoitiin jo suomennoksen ilmestymisen aikaan ja vuonna 2004 Arto Schroderus käänsi Siepparin uudestaan. Pari vuotta sitten luin Siepparista nämä kaikki kolme versiota: alkukielisen ja kaksi erilaista suomennosta. Tein blogiini suomennosvertailun, jonka äärellä voi pohtia, milloin käännös on “oikea” ja milloin kääntäminen johtaa joka tapauksessa tulkintoihin ja valintoihin.

Lisäksi englantia osaava pääsee käsiksi moniin kirjallisiin herkkupaloihin, joita ei voi lukea suomeksi siitä yksinkertaisesta syystä johtuen, ettei niitä ole suomennettu. Minulle esimerkiksi amerikkalaisen Vertigo-kustantamon aikuiseen makuun suunnatut toimintasarjakuvat ovat tällaisia aarteita. Fables ja The Unwritten kiinnostaisivat ihan varmasti monia suomalaisia, joiden kielitaito ei tällä hetkellä riitä teosten täysipainoiseen ymmärtämiseen. Hienoa, että voin lukea näitä upeita sarjakuvia englanniksi.

Viikingit osasivat paitsi sotia, myös jättää jälkensä eri kieliin. Kuva: Dallas75 /  Flickr. Creative Commons -lisenssi CC BY-NC-SA 2.0

Lopuksi haluan kehua vielä lukulaitetta englanninkielisen lukemisen apuvälineenä. Hankin viime kesänä Kindlen ja olen sillä muutaman kirjan jo lukenutkin. Paperikirjaan verrattuna Kindlessä on eräs ylivoimainen etu: integroitu sanakirja. Kun tekstissä tulee vastaan sana, jonka merkityksen haluaa tarkastaa, voi tökätä sanaa sormellaan ja Kindle näyttää sanan sanakirjaselityksen. Loistavaa! Sanakirjoja oli automaattisesti mukana kaksikin kappaletta, Oxford Dictionary of English ja The New Oxford American Dictionary. Esimerkiksi Oxford Dictionary of English on niin mielenkiintoista luettavaa jo itsessään, että joskus unohdun lukemaan sanakirjaa enemmän kuin kaunokirjaa. Sanakirja avaa loistavasti englannin kielen historiallista kehitystä, sillä huomattava määrä sanoja on esimerkiksi latinasta peräisin tai skandinaavista alkuperää viikinkien Britannian-valloituksista johtuen.

Yhteenvetona: kannattaa lukea kirjoja myös englanniksi, jos kirjan alkukieli on englanti. Lasten- ja nuortenkirjoista voi hyvin aloittaa ja jos lukee lukulaitteella, on sanakirja koko ajan apuna. Korostan kuitenkin vielä kerran, että suomea äidinkielenään puhuvan ei kannata laiminlyödä suomeksi kirjoitettujen kirjojen lukemista, vaan parasta on nauttia sopivassa suhteessa sekä suomeksi kirjoitettujen että englanniksi kirjoitettujen kirjojen parhaimmistoa.

Miksi kannattaa lukea suomeksi kirjoitettuja kirjoja? Juhlaviikon 1. päivä

Blogini täyttää 16.3.2013 seitsemän vuotta. Ajattelin juhlistaa merkkipaalua kokonaisen juhlaviikon verran! Julkaisen viikon ajan joka päivä bloggauksen, jossa käsittelen jotakin minua kiinnostavaa kirjallisuusteemaa. Viittaan myös vanhoihin blogikirjoituksiini ja luonnollisestikin ilahdun keskustelusta ja kommenteista. :)

Kuva: ezioman / Flickr. Creative Commons -lisenssi CC BY-NC 2.0.

Ensimmäiseksi aiheeksi valitsin suomenkielisen kirjallisuuden lukemisen tärkeyden. Jo otsikon kysymyksenasettelusta varmaan huomaa punaisen langan. En siis kehota pelkästään lukemaan kirjoja suomeksi, kehotan lukemaan suomeksi kirjoitettuja kirjoja. Tarkennetaan vielä: erityisesti suomea äidinkielenään puhuvien kannattaa lukea suomeksi kirjoitettuja kirjoja. Toki myös niiden, joiden äidinkieli on jokin muu, kannattaa suomea treenatessaan lukea nimenomaan suomeksi kirjoitettuja kirjoja.

Kirjathan koostuvat kielestä. Tarinoita kerrotaan kielen mahdollisuuksia hyödyntäen. Jokainen ihminen ymmärtää luontaisesti parhaiten omaa äidinkieltään. Kuulin jo opiskeluaikana joidenkin opiskelukaverien väittävän, että heistä on helpompaa kirjoittaa tutkielma englanniksi kuin suomeksi, koska he osaavat paremmin englantia. Epäilen, ettei asia ihan niin ollut. Luultavasti he osasivat omaa äidinkieltään – suomea – sen verran hyvin, että tunnistivat omat virheensä kirjoittaessaan. Kirjoittaessaan vieraalla, opitulla kielellä – englanniksi – he kenties eivät huomanneet yhtä helposti virheitään.

Englanti toki on nykyajan lingua franca, eräänlainen yhteiskieli, jota kaikkien oletetaan globaalissa maailmassa osaavan. Oman äidinkielen harjoittamatta jättäminen saattaa silti johtaa hassuihin tilanteisiin. Keskustelin kerran ystäväni kanssa. Hän kertoi, että “se tunne oli sellainen niin... overwhelming, sille ei oikein oo suomeksi sanaa.” “Ylitsevuotava?” minä ehdotin. Toisen kerran toinen ystäväni kuvaili tilannetta sukujuhlissa. “Se oli niin sellainen... awkward... mikä se nyt onkaan.” “Kiusallinen?” ehdotin. Kummankin ystäväni äidinkieli on suomi ja he ovat aloittaneet englannin opiskelun peruskoulussa.

Westerosin hurjasudetkin paheksuvat kömpelöitä suomennoksia.
Kuva: Douglas Brown / Flickr. Creative Commons -lisenssi CC BY-NC-SA 2.0.

Lukeminen kehittää lukijansa kielen tajua ja kasvattaa sanavarastoa. Mutta jos lukee suomeksi vain vieraista kielistä käännettyjä kirjoja, jää paljosta paitsi. Kustantamojen vähäiset resurssit, kiire, kääntäjien alipalkkaus ja tiukat aikataulut näkyvät usein suomennettujen kirjojen laadussa. Blogini historian pisin suomennoskeskustelu koskee George R.R. Martinin Valtaistuinpeliä. Kirjassa minua ärsytti liian kirjaimellinen kääntäminen, jonka seurauksena suomennos pursusi epäluontevia englannin kielen rakenteita. Samoin Satakielilattia oli ärsyttävän anglismintäyteinen.

Jos omaan kielenkäyttöönsä ei kiinnitä huomiota, ryhtyy helposti käyttämään epäselviä ja monimutkaisia ilmauksia. Sinä-passiivi, tulla-futuuri ja muut kömpelyydet uhkaavat pesiytyä lukijan omaankin kirjoitettuun tekstiin, mikäli lukija ei huolla suomen kieltään lukemalla kaunista, eloisaa ja kielellisesti tarkkaa suomeksi kirjoitettua kirjallisuutta.

Suomennoksia lukiessa tulee myös aina muistaa, että kieli kertoo kulttuurista. Monille asioille ja ilmiöille on vakiintunut suomenkielinen nimi, ja jos suomentajan yleissivistys pettää, saattaa käännös hämärtää tekstin merkityksen. Ikivihreä iskelmähitti Mustat silmät ryhtyy helposti soimaan päässä, kun kuulee laulun nimen. Mutta jos Naimapuuhien Leonard kertoo soittaneensa yhtyeensä kanssa Otši Tšernye -kappaletta, ei nimi sano suomalaiselle mitään – ellei hän ymmärrä venäjää ja tunnista englanniksi translitteroitua laulun venäjänkielistä nimeä.

Pyhä Mary vai Neitsyt Maria?
Kuva: SliceofNYC / Flickr. Creative Commons -lisenssi CC BY 2.0.

Kristinusko ja kristillinen kulttuuri on historian aikana muovannut eurooppalaista kulttuuriperimää. Niinpä olikin erikoista, kun Syystanssiaisissa Elizabeth perheineen suuntaa Pyhän Maryn kirkkoon. "Neitsyt Maaria emonen, rakas äiti armollinen" oli Suomessakin ahkerasti lausuttu rukous maamme katolisten vuosisatojen aikana, mutta Mary-niminen pyhimys johtaa suomalaista lukijaa harhaan.

Pussikaljat Ruoholahdessa. Kuva: tuija / Flickr.
Creative Commons -lisenssi CC BY-NC-SA 2.0.

Mitä suomeksi kirjoitettujen kirjojen lukija sitten saa? Parhaimmillaan erinomaista, upeaa suomea. Ja lisäksi yleensä aina jotain, joka kertoo lukijan omasta elinympäristöstä. Kieli välittää kulttuuria ja kulttuurisia ilmiöitä. Pussikaljaromaani luo jo nimellään suomalaiselle mielikuvia. Mahdettaisiinko Välimeren viinimaissa tai alkoholikielteisissä islamilaisen kulttuurin maissa ymmärtää yhtä nopeasti, mitä kaikkea “pussikalja” voikaan tuoda mieleen? Lentsu taas on kuvaava murresana flunssalle. Sanaan tuntuu sisältyvän nuhaisen aivastuksen kaiku. Jos kirja olisi käännöskirja, mahtaisiko sen nimi olla Influenssa tai Nuhakuume?

Nakkeja paperilla. Kuva on itse ottamani.

Toki kielellisten merkitysten pohtiminen voi joskus mennä himppasen överiksi. Eräs blogini historian mieleenpainuvimmista keskusteluketjuista syntyi blogattuani Riikka Pulkkisen Totta-romaanista. Kirjoitin, että huomioni harhautui pääjuonesta yksittäisiin sivuseikkoihin ja käytin esimerkkinä Albertinkadun ja Stockmannin välisellä kävelymatkalla näkynyttä nakkipaperia. Tästä sukeutui kiivas keskustelu: mitä nakkipaperi oikeastaan tarkoittaa, onko realistista löytää Helsingistä nakkipaperi tai tarvitseeko sen edes olla realistista. Hauskaa on ollut huomata, että keskustelusta syntyi pienimuotoinen meemi: muutama muukin bloggaaja on tämän jälkeen bongannut kirjoista nakkipapereita tai käyttänyt sanaa kuvaamaan jotakin merkityksetöntä yksityiskohtaa, johon huomio lukiessa kohdistuu.

Murretta hyödyntävissä suomalaiskirjoissa kielellinen ilottelu pääsee aivan uusiin ulottuvuuksiin. Murrekirjojen suhteen tuntuu olevan kaksi koulukuntaa – toisia murteen käyttö ärsyttää, toisia ilahduttaa. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään ja luen mielelläni myös sellaisia murteita, jotka eivät arkielämässä ole minulle tuttuja. Orvokki Aution Pesärikon väkevä pohjalaiskuvaus herää eloon mehevän murteen ansiosta. Vitevää ja konehella veisuuta tuskin käytetään suomennetuissa kirjoissa kovin usein. Sirpa Kähkösen tapaa käyttää kaunista savonmurretta en voi lakata ihastelemasta. Hivelöt ja juosta remputtamiset osuvat kohdalleen ja hyväilevät kielikorvaa.

Sumua Pohjois-Karjalassa. Kuva: derwinmch / Flickr.
Creative Commons -lisenssi CC BY-NC-SA 2.0.

Mahtava murteen mestari on Heikki Turunen. Värikäs ja vahva pohjoiskarjalan murre suorastaan hyökyy lukijan päälle hänen kirjoistaan. Turunen on muutenkin melkoinen dialogin velho, hänen henkilöhahmonsa lähes astuvat kirjan sivuilta ulos, niin eläviä he ovat haastellessaan ja suuta soittaessaan. Turusen matkassa pääsee jos jonniilaisiin jortsuloihin peä kolomantena jalakana, kuten Kivenpyörittäjän kylässä kuvataan.

Rikasta suomen kieltä kaipaavien kannattaa ehdottomasti lukea myös vanhempaa suomalaista kirjallisuutta: Aleksis Kiveä, Juhani Ahoa tai Kalevalaa. Itse kuuntelin Kalevalan äänikirjana ja suosittelen Kalevalan kuuntelemista lämpimästi.

Jos kuuluu murrekirjallisuuden välttelijöihin, on kaunista suomea toki kirjoitettu yleiskielelläkin. Blogivuosieni aikana olen kehunut muun muassa Emmi Itärantaa, Matti Yrjänä Joensuuta, Arto Salmista, Anja Snellmania, Seija Viléniä ja Mika Waltaria kauniista kielestä.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat on kirja, jonka taatusti tietävät kaikki sellaisetkin suomalaiset, joita kirjat eivät kiinnosta pätkääkään. Viime vuosien aikana Oksasen ympärillä on pyörinyt melkoinen mediamylläkkä, joka huipentui viime kesän lopulla Kyyhkysten markkinointirumbaan. Vaikutti siltä, että ilmiö lähti elämään omaa, hallitsematonta elämäänsä - erityisesti iltapäivälehdet kehittelivät mitä erikoisimpia uutisia kirjan ja Oksasen ympärille.

Onko siis ihme, jos näin voimakas rummutus herättää myös vastareaktioita? Kirsin kirjanurkassa oli viime elokuussa hyvää keskustelua aiheesta Kun hypetys alkaa tökkiä. Samaan aikaan Koko lailla kirjallisesti -blogissa käytiin mielenkiintoista keskustelua Fifty Shades of Greyn luomasta kirjailmiöstä ja on todella kiintoisaa havaita, että monet kommentoijat rinnastivat Fifty Shadesin ja Kyyhkyset juuri hurjan kohuamisen vuoksi. En ole lukenut Fifty Shadesia mutta arvioin silti, että Kun kyyhkyset katosivat painii ihan eri sarjassa.

Myönnän, että itsekin päätin antaa kirjan olla ja laineiden asettua. Tähän vaikutti sekin, että kuljen paljon metrolla ja alkusyksystä metroasemilla oli valtavasti mainoksia kirjasta. Jokaisella metromatkalla näin varmaan kymmeniä kertoja sekä valtavan kasvokuvan Sofi Oksasesta että vähintään yhtä suuren kuvan kirjan kannesta. Hienoa, että kerrankin voi käyttää johonkin kirjaan kunnolla markkinointipaukkuja, mutta pieni tuputtamisen tunne pääsi jossain vaiheessa syntymään.

Mikä siis sai minut tarttumaan kirjan nyt? Tadaa - tietenkin kanssabloggaajien punnitut mielipiteet! Kun kyyhkyset katosivat äänestettiin Blogistanian Finlandiassa kuuden parhaan joukkoon ja muun muassa Norkku ja Reeta nostivat kirjan listalleen. Käytin Kyyhkysten lukemisen hyväkseni myös Lue ja syö -blogihaasteessa, kokkasin eilen päähenkilö Edgarin lempiruokaa frikadellikeittoa.

Hurjan markkinointivyörytyksen jälkeen kiinnitin kirjassa huomiota pariin seikkaan. Ensinnäkin tekstiin on jäänyt jonkun verran lyöntivirheitä - olisi voinut luulla, että teksti kannattaa kammata pilkuntarkasti läpi ennen painatusta, otettiinhan kirjasta 100 000 kappaleen ensipainos. Toiseksi huomasin, etten tiennyt kirjan sisällöstä kovin paljon ennakkoon. Arvioista mieleen oli jäänyt, että päähenkilö Edgar Parts on Viron historian myllerryksissä sinnittelevä takinkääntäjä, joka vaihtaa aatteita vallanpitäjien vaihtumisen myötä.

Jälkimmäinen seikka oli tavallaan helpotuskin. Sekoilkoot iltapäivälehdet kirjan kimpussa miten älyttömällä tavalla tahansa - lukunautintoa sellainen ei silti pystynyt minulta pilaamaan. Kun kyyhkyset katosivat pitää sisällään monta asiaa, joista kirjoissa pidän. Siinä on uskottavaa ja hyvin taustoitettua historiallista kuvausta, vaihtuvia aikatasoja ja näkökulman vaihdoksia, moniulotteisia henkilöhahmoja ja ovelia käänteitä. Itse asiassa kirja on jossain määrin Jari Tervon mestarillisen Myyrän henkinen sukulainen, vaikka Oksanen ei harrasta samanlaista kielellistä ilotulittamista kuin Tervo. Lisäksi yhtäläisyyksiä Katja Ketun Kätilöön voi nähdä jonkun verran - myös tässä kirjassa komea saksalaisupseeri saa naispäähenkilöltä sukat pyörimään jaloissa.

Pilkotun aikarakenteen käyttäminen on kirjallisuudessa jossain määrin jo maneeri, mutta Kyyhkysissä aikajanalla hyppiminen toimii, koska toisiaan seuraavat jaksot onnistuvat aina näyttämään päähenkilöistä jotain uutta tietoa. Olen kohtalaisen huono arvaamaan kirjoissa esiintyviä vihjeitä, mutta Kyyhkysissä vihjailu toimi minulle loistavasti. Jotkut asiat olin arvannut pienten vihjausten ansiosta, toisia osasin ounastella. Ja pakko sanoa, että kirjan nimi sopii tarinalle loistavasti: nimen ymmärtää vasta, kun on lukenut kirjaa jonkun matkaa ja huomaa nimeen viittaavat pikkuseikat siellä täällä.

En kuitenkaan pääse vihjeiden tulkitsemisessa lähellekään samalle tasolle kuin päähenkilö Edgar Parts, joka haistelee, uumoilee ja arvailee kanssaihmistensä tekemisiä todella taitavasti. Oksanen tekee loistavaa työtä Edgarin kanssa. Hahmo on historiallisen henkilön inspiroima - esikuvana toimineesta Edgar Meosista on esittely Kyyhkysten virallisella kotisivulla. Suosittelen kuitenkin lähestymään kirjaa kirjana ja lukemaan taustatietoja vasta romaanin lukemisen jälkeen.

2010-luvun vinkkelistä Edgar Parts on osuva hahmo juuri takinkääntötaitojensa vuoksi. Nykylukijan voisi olla vaikea samastua kovin puhdasotsaiseen, jaloon ja uhrautuvaan sankariin. Sellainenhan tuntuu pikkuisen vanhanaikaiselta... Edgar on vienyt kaksinaismoralisminsa niin pitkälle, että loppujen lopuksi hänen toimintansa on täysin yksiselitteistä: hän haluaa aina toimia omaksi parhaakseen. Välillä se tarkoittaa virolaisten sotilaskoulutukseen osallistumista Suomessa, välillä saksalaisena esiintymistä kun saksalaiset miehittäjät sanelevat Viron asioista, välillä taas intomielisen neuvostokommunistin hahmon omaksumista. 1940-luvun jaksoissa Edgar käyttää sukunimeä Fürst tullakseen saksalaisten kanssa juttuun, 1960-luvun jaksoissa hän kirjoittaa neuvostopropangan tarkoituksiin kirjaa fasististen hitleristien sodanaikaisista vääryyksistä.

Silti veikkaan, että paatuneinkin kyynikko löytää sisältään pienen idealistin erityisesti kirjan loppujakson kohdalla. Saatuani kirjan loppuun kihisin kiukusta ja olisin halunnut kirjoittaa lopun uudestaan. Sille on kuitenkin syynsä, miksi loppu on sellainen kuin on. Toisille käy hyvin, toisille kehnommin. Kuuteen jaksoon jaettu kirja ansaitsee muutenkin viimeisestä jaksostaan kiitosta: Oksanen solmii taidokkaasti yhteen matkan varrella auki jääneet asiat ja rakentaa loppuhuipennukseen trillerimäisen jännitteen.

Kirjasta näkee, että taustatyötä on tehty paljon. Välillä historiallista uskottavuutta rakentavien detaljien vyörytys uhkaa käydä hieman itsetarkoitukselliseksi, mutta kokonaisuus toimii.

Kirjan muut keskeiset hahmot ovat Edgarin serkku Roland, joka tekee kaikkensa taistelussa itsenäisen Viron puolesta sekä Edgarin vaimo Juudit. Myös Juudit on tosi mielenkiintoinen hahmo kaikessa inhimillisessä heikkoudessaan. Kirjan viimeisessä osassa esitellään vielä aivan uusi hahmo, naiivi opiskelijatyttö Evelin. Hänen kauttaan peilataan 1960-luvun arkea varsin kiinnostavasti. Evelinin pään täyttää hieman yksipuolinen ihastuminen komeaan Reiniin, mutta opiskelutoverien kansallismieliset kuiskailut säikäyttävät hänet.

Kun kyyhkyset katosivat oli siis ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ihan erityisesti voisin tätäkin kirjaa suositella niille, jotka ramppaavat Tallinnassa hakemassa halpaa kaljaa ja vielä marmattavat, että on se hirveää kun siellä hinnatkin kallistuvat. Saattaisi maailma hieman avartua lukemalla.

Oksasella on suunnitteilla vielä neljäs Viron lähihistoriaa käsittelevä romaani. Minä voisin sitä odotellessa lukea vaikka Oksasen esikoisromaanin Stalinin lehmät. Siitä ovat bloganneet ainakin Zephyr ja Sanna.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Sofi Oksanen: Puhdistus
Jari Tervo: Myyrä

Lue ja syö -haaste: Frikadellikeitto

Lurun luvuissa kutsuttiin tammikuun alussa kirjabloggaajia Lue ja syö -haasteeseen. Olen tarkkaillut lukemiani kirjoja haasteeseen osallistumista silmällä pitäen ja nyt tuli oiva tilaisuus osallistua, sillä minulla on meneillään Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat.

Mainiossa haasteessa on siis tehtävänä kokata jossakin kirjassa esiintyvää ruokaa. Luru teki itse haasteen tiimoilta runebergintorttuja, Minna on tehnyt Haruki Murakamin innoittamana kuumia udon-nuudeleita ja Linnea on ehtinyt tehdä kahtakin haasteruokaa: Muriel Barberyn innoittamaa glutoffeeta ja Elizabeth Bardin inspiroimaa jogurttikakkua.

Kun kyyhkyset katosivat liikkuu useissa eri aikatasoissa, enimmäkseen tapahtumat sijoittuvat Viron 1940-luvun sotavuosiin ja 1960-luvun neuvostovuosiin. Päähenkilö Edgar Parts haaveilee toistuvasti mamman frikadellikeitosta ja harmittelee, ettei Juudit-vaimo vaivaudu keittoa laittamaan. Tosin Edgar toteaa 1960-luvun jaksossa, ettei frikadelleja kannata edes tehdä ellei pysty hankkimaan lihaa luotettavalta ystävältä - valmiiseen jauhelihaan sekoitetaan hänen mukaansa rotatkin joukkoon.

Frikadellikeiton reseptin löysin Lautasellesi - Sinu taldrikule -ruokablogista. Blogia kirjoitetaan sekä suomeksi että viroksi. Ilmeisesti frikadellikeitto on siitä tyypillinen peruskotiruoka, että sitä voi varioida monella tavalla. Noudatin blogin ohjetta muuten tunnollisesti, mutta kokonaisten mustapippurien sijaan panin keittoon maustepippureita.

Lihapullilla höystetyt keitot ovat minulle sinänsä tuttuja, sillä olen tehnyt itse muun muassa kaalikeittoa, johon tulee lihapullia. Olen kuitenkin aina paistanut lihapullat ennen niiden lisäämistä keittoon. Tässä keitossa pienet frikadellit eli jauhelihapullerot pannaan keiton joukkoon raakana ja ne kypsyvät keiton kiehuessa. No mikäs siinä, sinnehän pikku pallerot upposivat ja kypsyivät ripeästi.

Keitosta tuli varsin maukasta. Lisäksi keitto oli suorastaan talouskoulun oppien mukaista ihanneruokaa: siinä on runsaasti juureksia, jotka ovat terveellisiä, hyvän makuisia, näin talvisaikaan sesongin mukaisia ja kaiken hyvän lisäksi vielä edullisia. Lisättyä rasvaa ei tarvinnut käyttää, toki frikadelleihin käyttämässäni sika-nautajauhelihassa on makoisa määrä rasvaa mukana. Sikanaudan dissaajia muistuttaisin siitä, että lihapulliin kannattaa minun mielestäni käyttää nimenomaan sikanautaa, jotta pullista tulisi meheviä.

Jälkiruoaksi nautin appelsiinin, sillä eräässä Kun kyyhkyset katosivat -kirjan 1960-luvun kohtauksessa Juudit on onnistunut jonottamaan kaupasta pussillisen appelsiineja, mutta Edgarin kanssa riidellessä appelsiinipussi hajoaa ja hedelmät vierivät minne sattuu.

Kiitos Lurulle kivasta haasteesta!

Ville Pirinen: Yhesti yhes toises paikas & Yhesti yhes kolmannes paikas

Kuva: Suuri kurpitsa

Kuva: Suuri kurpitsa

Ville Pirisen urbaanilegendoista ammentavat Yhesti yhes paikas -sarjakuvat osoittautuivat ensitutustumisella niin hauskoiksi, että piti hommata luettavaksi niitä lisää. Lyhyet minialbumit ovat niin nopeaa luettavaa, että vetäisin niitä kaksi putkeen. Kvaak.fi -foorumilta löytyy arvio sekä kakkosesta että kolmosesta.

Yhesti yhes toises paikas sisältää kolme hieman perusteellisempaa tarinaa ja yhden nopean välipalan. Mustavalkoiset rennolla otteella piirretyt ja kerrotut tarinat sijoittuvat määrittelemättömille suomalaisille seuduille, puhetavan perusteella Itä-Suomi jyllää. Arkipäivän sattumukset paisuvat absurdeiksi tapahtumaketjuiksi.

Minuun kolahti eniten Löyhäyttelijä-niminen tarina, jossa tavataan kahjonpuoleinen paitakauppias. Pirinen revittelee sekopäisesti käyttäytyvän kauppiaan ja hölmistyneen asiakkaan vuorovaikutuksella. 

Yhesti yhes kolmannes paikas ammentaa taas huumoria päihteiden maailmasta. Ulvoin naurusta Sekakäyttäjien erhe! -nimiselle tarinalle. Tätä ei voi suositella herkkävatsaisille, sen verran ällöjä käänteitä savolaisten amispoikien epäonninen pillerikokeilu saa.

Albumien underground-henkeä korostaa sinne tänne rönsyilevä tekstitys - suoria viivoja ei ole sen enempää sarjakuvaruutujen reunoissa kuin teksteissäkään. Mutta mitäpä niillä tekisikään. Yhesti yhes paikas -tarinat ovat sarjakuvamuotoon mainiosti tallennettua jutuniskentää. Kaikessa karuudessaan näissä on jotain perisuomalaista.

Lue myös nämä:
Ville Pirinen: Yhesti yhes kuudennes paikas
Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto - parasta elämässä
Henri Gylander: Unia ja toiveita

Helmikuun luetut

Helmikuussa luin kolme romaania ja kuuntelin yhden. Lisäksi luin yhden sarjakuvan ja tutustuin kahteen reseptikirjaan. Ehdin myös osallistua Globalia-äänestykseen ja tutkailla englanninkielisten äänikirjojen tarjontaa.

Omat ehdokkaani eivät yltäneet Blogistanian Globalian kärkeen, mutta väliäkö hällä, kun Globalia-lista tarjoaa huikeita käännöskirjavinkkejä - voiton vei Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi.

Emmi Itärannan Teemestarin kirja oli kaikkien ennakkokehujen arvoinen ja ehkä vielä pikkuisen parempi. Arto Salmisen Turvapaikka oli kyyninen mutta omalla salmismaisella tavallaan moniulotteinen kirja. Richard Adamsin Watership Down alias Ruohometsän kansa ärsytti joillakin yksityiskohdillaan, mutta kokonaisuutena kaniseikkailu oli huiman mukaansatempaava. Juhani Ahon Omatunto oli taattua Ahoa, tunnelmallinen ja ihmissielua lempeästi peilaava teos.

Bryan Talbotin Grandville oli vauhdikas ja vetävä steampunk-tyyliä edustava toimintasarjakuva. Kustantamo Paasilinnan tilaisuudessa julkaistiin Ihanat kuppikakut, Art Housella puolestaan kävin tutustumassa Kaikkien aikojen drinkkeihin.

Audiblea ja Helmet eLibrarya vertaillessani sain kommentteihin hyviä vinkkejä englanninkielisten äänikirjojen kuuntelemisesta.

Maaliskuulle on tarkoitus järjestää jotain spesiaalia - blogini kun alkaa olla paria viikkoa vaille seitsenvuotias! Sitä sietää juhlia. :)

Kimmo Aho - Samu Salminen: Kaikkien aikojen drinkit

Keväiset kustantamotilaisuudet jatkuvat. Eilen olin Art Housella, missä julkaistiin Kaikkien aikojen drinkit -kirja. Kirjan kirjoittajat Kimmo Aho ja Samu Salminen kertoivat kirjan teosta ja jakoivat sivistävää drinkkitietoutta.

Suomalaista alkoholikulttuuria ei ensimmäiseksi tule miellettyä kovin drinkkimyönteiseksi - tuntuuhan kotimainen kulutus painottuvan enemmänkin koskenkorvaan ja keskikaljaan. Ahon ja Salmisen mukaan kansainväliset vaikutteet leviävät nykyään Internetin ja sosiaalisen median avulla todella nopeasti, niinpä suomalaiset baariasiakkaat osaavat nykyään sekä kysyä erilaisia drinkkejä ja vaatia laadukasta asiakaspalvelua. Itse voin suositella drinkkien maisteluun A21 Cocktail Lounge -baaria, jossa voi valita tyylikkäitä juomia baarin omasta cocktail-menusta.

Julkaisutilaisuudessa oli läsnä ruokatoimittajia ja baarimestareita, joten itse taisin olla junteimmasta päästä mitä drinkkitietämykseen tulee. Muhkea, yli 500-sivuinen Kaikkien aikojen drinkit sopii kuitenkin aloittelijankin luettavaksi, sillä siinä on drinkkiohjeita laidasta laitaan. Eikä kirja koostu pelkästään resepteistä vaan Aho ja Salminen kertovat runsaasti pieniä anekdootteja, opastavat välineiden ja tarvikkeiden käytössä ja valaisevat samalla drinkkien kulttuurihistoriaa.

Ruokakulttuuri jos mikä kantaa mukanaan vuosisataisia kerrostumia ja tämä koskee myös alkoholijuomia. Arvostetuimpia alkoholijuomia on usein tehty satoja vuosia vanhoilla, muuttumattomilla resepteillä. Cocktailien historia on sen sijaan kohtuullisen lyhyt - nykyaikainen cocktailkulttuuri on lähtöisin 1800-luvun Yhdysvalloista. Eurooppalaista cocktailien nauttimista vauhditti Yhdysvaltain kieltolain voimaantulo vuonna 1919, sillä monet baarimestarit muuttivat kieltolain vuoksi Eurooppaan.

Kotimaisen cocktail-kulttuurin kehittyminen käy kirjasta hyvin ilmi, sillä monissa resepteissä kerrotaan cocktailien syntytausta. Esimerkiksi baarimestarikilpailuihin monet suomalaiset ovat luoneet menestysreseptejä. Tässä suhteessa Kaikkien aikojen drinkit sopii suomalaisen luettavaksi paremmin kuin käännöskirja, sillä eipä kaikkia kotimaisia erikoisuuksia varmastikaan muualla juuri juoda. Kirjasta löytyy ohje muun muassa Mummon tohveliin, Kelkkaan, Lumikenttien kutsuun, Ville Vallattomaan ja Liukuriin. Mutta eipä kansainvälisiä menestysreseptejäkään ole vähätelty, vaan kirjasta löytyy sekä helppoja että monimutkaisempia ohjeita klassikkodrinkkien tai harvinaisempien drinkkien tekoon.

Oli hienoa kuulla kustantamon panostaneen kirjan oikolukuun kunnolla, sillä kirjan piti alun perin ilmestyä jo viime lokakuussa, mutta julkaisemista lykättiin jotta kirja ehdittiin oikolukea kunnolla. Se kannatti, sillä kirja on viimeistellyn ja huolellisesti tehdyn oloinen. Komeasta retrohenkisestä ulkoasusta vastaa Satu Kontinen, taitto on Sisko Honkalan työtä.

Lukutoukkana ilahduin kirjallisuusaiheisten cocktailien runsaudesta. Muun muassa Scarlett O'Haralla on oma nimikkococktailinsa, jonka arvellaan syntyneen 1930-luvun lopulla. Kotimaista kirjallisuutta edustaa Kyllikki Saaren suohauta -niminen on the rocks -drinkki , jonka Reijo Mäki esitteli Keltainen leski -dekkarissaan. Kirjailija Ernest Hemingwaylla näyttää olleen runsaasti vaikutusta cocktailien kulttuurihistoriassa, sen verran usein hänet kirjassa mainitaan.

Kirjasta löytyy myös laaja alkoholittomien juomien osuus. Sieltä löytyy muun muassa smoothie- ja fruitie-reseptejä. Lisäksi kirjassa neuvotaan erilaisten makusiirappien keittäminen, niillekin löytyisi keittiössä käyttöä muuallakin kuin juomalasissa.

Julkaisutilaisuudessa Aho ja Salminen neuvoivat, millä tarvikkeilla aloitteleva baarimestari pääsee hyvin vauhtiin. Ensimmäisenä mainittiin pakastimessa pakastettu jää - jääpalakone tekee kuulemma liian vetisiä jäitä. Toiseksi tärkeintä on katsoa, mitä pihalla kasvaa. Tähän aikaan vuodesta siellä ei kyllä kasva mitään enkä kerrostalon pihan antimia välttämättä ryhtyisi muutenkaan syömään, mutta neuvon voi toki tulkita laajemminkin: kannattaa aloittaa siitä, mitä sattuu käsillä olemaan. Valtavaa alkoholi- tai lasiarsenaalia ei kannata rynnätä hankkimaan, vaan on parempi panostaa ensisijaisesti laatuun, ei määrään.

Niinpä toteutin näitä neuvoja noudattaen testidrinkin. Valitsin Muut kuumat drinkit -luvusta Pepper tea -nimisen juoman, sillä sen pystyin valmistamaan kotona olevista aineksista.

Pepper tea

4 cl Bacardi Spice -rommia
kuumaa teetä 
raastettua rosepippuria

Kaapista löytynyt rommi ei tosin ollut Bacardi Spice -merkkistä vaan Rhum Negrita Bardinet'a. Baarimestarin juomamittoja minulla ei ole, mutta leivontaan käyttämäni mittalusikat kelpasivat hyvin, korostettiinhan julkaisutilaisuudessa ainesosien mittaamisen tärkeyttä. Tosin tässä juomassa mittasuhteilla ei ehkä ole kovin paljon merkitystä, sillä teen määrämittaa ei annettu.

En keksinyt miten onnistuisin raastamaan rosepippurin ilman että repisin sormeni, joten murskasin muutaman rosepippurin morttelissa. Ja koska minulla ei ole totilasejakaan, käytin rahvaanomaisesti mukia. Sen lämmitin ohjeen mukaan etukäteen kuumalla vedellä, jotta juoma ei jäähtyisi liian nopeasti.

Ja kyllä - makuyhdistelmä oli piristävä. Teen ja rommin yhdistäminen oli toki minulle tuttua vanhastaan, mutta rosepippuri antoi mukavan kirpsakan säväyksen.

Jos jotain huonoa haluaa Kaikkien aikojen drinkit -kirjasta löytää, niin kenties sen, että kirjan selailu herättää vastustamatonta halua päästä istuskelemaan johonkin tyylikkääseen ympäristöön maistelemaan hienostuneita cocktaileja. Tai ehkei sekään niin huono asia ole...

Kaikkien aikojen drinkit on sekä sisällön että ulkoasun osalta huoliteltu ja laadukkaasti toteutettu kirja, jonka ohjekokoelma laajenee kulinaristiseksi kulttuurihistoriaksi.

Lue myös nämä:
Elina Innanen: Viiden tähden vegaani 
Seija Vilén - Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta
Mirelle Guiliano: Ranskattaren ruokavuosi

Bryan Talbot: Grandville

Kuva: bryan-talbot.com/grandville

Toimintamäyrä LeBrock lumosi minut kertaheitolla. Bryan Talbotin Grandvillen nappasin luettavaksi Kvaak.fi -foorumin kehujen perusteella. Grandvillea on julkaistu jo kolme albumia, tämä ensimmäinen on nähnyt päivänvalon vuonna 2009.

Monipuolisena sarjakuvataiteilijana kunnostautunut Bryan Talbot on luonut antropomorfisen steampunk-trillerin. Antropomorfiset sarjakuvat - joissa siis kuvataan ihmisten tavoin käyttäytyviä eläinhahmoja - ovat minulle vanhastaan tuttuja, mutta muodikasta steampunkia en muista aiemmin lukeneeni. Grandvillen perusteella steampunk tarkoittaa vaihtoehtoista historiaa, jossa yhteiskuntaan vaikuttaa höyryvoimalla toimiva tekniikka. Höyryvaunut, höyryilmalaivat ja eräänlaiset vinkeät höyryrullaluistimet kuuluvat Grandvillessa katukuvaan.

Kuva: bryan-talbot.com/grandville

Tarinassa on dekkarijuoni ja murhamysteerin selvittelyt yltyvät välillä väkivaltaiseksi toiminnaksi James Bondin malliin. Rikostarkastaja LeBrock on fyysisestä kunnostaan huolehtiva kovaotteinen mäyrä, jonka tutkimusavustajana toimii hienostunut rotta Ratzi.

Vaihtoehtohistoria ei rajoitu höyrykoneisiin, vaan Grandville on maailman napaa, Pariisia, tarkoittava nimi. Ranskan imperiumi on tehnyt Isosta-Britanniasta takapajuisen ja syrjäisen maailmankolkan. Pariisissa leimuaa ankara anglofobia brittianarkistien terrori-iskujen johdosta. LeBrock ja Ratzi lähtevät silti Pariisiin tutkimaan murhalta vaikuttavaa diplomaatti Leigh-Otterin kuolemaa.

Kuva: bryan-talbot.com/grandville

Grandville oli herkullista luettavaa. Talbotin piirrosjälki oli tuttuun tapaan hieman jäykkää, mutta hienoisen staattisuuden korvasi runsas yksityiskohtien kirjo. Piirroksissa riitti todella paljon katseltavaa ja fiilisteltävää. Juoni puolestaan kulki kuin höyryveturi. LeBrockin kovaotteinen vääntö rikollisten kanssa oli ajoittain yhtä epärealistista kuin toimintaelokuvissa, mutta sehän vain kuuluu tyylilajiin. Sinne tänne oli ripoteltu herkullisia intertekstuaalisia (ja intervisuaalisia?) viittauksia muihin sarjakuviin. Vaikutuksen teki pienessä sivuroolissa oleva Snowy Milou.

Talbot tekee myös hyviä rinnastuksia nykyaikaan kuvatessaan terrori-iskujen aikaansaamaa poliittista ilmapiiriä. Poliittisen vallan ympärille syntyvää korruption kehää hän käsittelee kyynisesti. Syvällisiin ongelmanratkaisuihin ei kuitenkaan mennä, vaan ratkaisuksi riittää, että LeBrock antaa pahiksille turpaan.

Kuva: bryan-talbot.com/grandville

Grandvilleä voisi verrata Blacksadiin ja Tarkastaja Ankardon tutkimuksiin, mutta ehdottoman omaäänistä sarjakuvaa Talbot silti tekee. Blacksadiin verrattuna Grandville on rumempi, kyynisempi mutta kenties myös humoristisempi. Ja Grandvillen eläinnaiset ovat taatusti tarpeeksi eläimellisiä - Blacksadiahan on kritisoitu liian sievistellyistä naarashahmoista. Ankardon synkeän maailmankuvan kanssa Grandvillellä on paljonkin yhteistä, mutta Grandville on vauhdikkaampi, toiminnallisempi ja visuaalisempi.

Jos nämä hehkutukset eivät vielä vakuuttaneet, kannattaa katsoa komea kirjatraileri. :) Minä panin kirjastosta kakkososan jo varaukseen.

Lue myös nämä:
Bryan Talbot: Tuhman Rotan tarina
Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad - kissa varjoisilta kujilta
Benoît Sokal: Ensimmäiset tutkimukset