tiistai 21. lokakuuta 2008

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä

Merete Mazzarellan kirjan sain kirjaston varausjonosta. Olikin mukaansatempaava kirja: rupesin lukemaan tätä maanantai-iltana kymmenen jälkeen katsottuani Täydelliset naiset, ja piti sitten lukea kertaheitolla loppuun asti, vaikka meni melkein puolilleöin ennen kuin pääsi nukkumaan. Melko harppovaa lukemistahan se sitten oli, mutta ei malttanut jättää kesken. Joitakin Mazzarellan esseeteoksia olen aiemminkin lukenut ja olen hänen tyylistään pitänyt.

Mazzarella tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen: fanaattiseen isovanhemmuuteen. Näin kolmikymppisenä tämä on kiinnostava aihe. Erilaisia "mummolehtiä" (Eevaa, Kodin Kuvalehteä, Kotiliettä) lukiessa törmää joskus järkyttäviin kuvauksiin 60-70-vuotiaiden keskinäisestä kilpailusta, jonka välineenä ovat lapsenlapset. Muistan yhdenkin haastattelun, jossa iäkästä pariskuntaa kuvailtiin sanoilla "he olivat jo kadehtineetkin muiden onnea" - syynä se, että kumpikaan pariskunnan kahdesta tyttärestä ei ollut pyöräyttänyt lapsenlapsia, ja naapureilla ja tuttavilla semmoisia oli. Karmaisevin ja koomisin oma kokemukseni on takavuosilta, kun olin kyläilemässä omien vanhempieni kanssa erään heidän tuttavapariskuntansa luona. Emäntänä toimiva rouva ylisti monisanaisesti ihania lapsenlapsiaan ja kertoi että hän on tilannut niitä neljä, mutta kaksi puuttuu vielä, koska hänen tyttärensä eli sinkkuna eikä ollut lapsenlapsituotantoon mukaan siis ehtinyt. Aikansa juteltuaan rouva tiiraili vanhempiani ja tokaisi: "Teillä sitä ei vielä lapsenlapsia olekaan." Oli aika pöllämystynyt olo. Olisi kai pitänyt osata sanoa vaikka että "anteeksi, juoksenkin tästä synnyttämään", mutta harmi kun nämä nasevat vastaukset keksii aina vasta jälkikäteen.

Mutta kaipa isovanhemmuus ilmiönä on nykyään päässyt muotoutumaan erilaiseksi kuin ennen, kun perheet ovat pienentyneet, synnytysikä noussut ja ihmisten keski-ikä ylipäätään venynyt. Valtavat jälkeläisjoukot eivät enää ole yhtä itsestään selviä kuin ennen (mikä tietysti on monessa mielessä vain hyvä asia), joten kaipa niihin harvoihin lapsenlapsiin sitten voi keskittyä ihan eri lailla. Tai sitten iäkkäiltä naisilta puuttuu kokonaan se oma elämä, jos onni on aivan riippuvainen niistä lapsenlapsista. En muista että oma mummini olisi elinaikanaan mitenkään erityisesti hurahtanut ja hössöttänyt meidän lastenlasten takia, tosin hänellä olikin viisi lasta, kymmenkunta lastenlasta ja hän ehti nähdä vielä ison liudan lastenlastenlapsiakin.

Mazzarella analysoi kirpeästi ja hauskasti tätä ilmiötä, ja valottaa samalla omia kokemuksiaan isovanhemmuudesta. Hyökkäävin mahdollinen isoäiti hän ei ole, osin jo siitäkin syystä että hänen ainoa poikansa asuu Amerikassa ja Mazzarella pääsee tapaamaan poikansa perhettä kerran pari vuodessa. Suhdetta mutkistaa myös välit miniän kanssa: vaikka Mazzarella pitää miniäänsä viehättävänä, fiksuna ja topakkana, jokin ainesosa keskinäisestä kemiasta puuttuu ja anoppi ja miniä tuntevat olonsa vaivautuneiksi toistensa seurassa. Myöhemmin pojalle ja miniälle tulee avioero, joten perhesuhteita sekoittavat vielä uudet kumppanit.

Suomenruotsalais-tanskalaisen Mazzarellan lapsenlapset ovat amerikanjuutalaisia. Globaalin maailman perhesuhteita käsitellään paljon. Samalla Mazzarella sivuaa lastenkasvatusta: jos ennen lasten piti näkyä mutta ei kuulua, nyt innokkaan isoäidin pitäisi aina olla valmis heittäytymään mahalleen lattialle leikkimään lastenlastensa kanssa heti kun näitä näkee. Tavaran paljous, harrastusten paljous, elämysten paljous ja ihmissuhteiden paljous (avioerot vielä moninkertaistavat huomiota vaativien ihmiskontaktien määrän lasten elämässä) mietityttävät. Samoin käytöstavat nyt ja ennen. Mitään "ennen kaikki oli paremmin, kesälläkin hiihdettiin kouluun" -narinaa teksti ei onneksi ole, vaan Mazzarellalla on kyky katsoa niin menneisyyteen kuin nykyhetkeenkin ja arvioida historian virtaa.

Pieni sivuraide: "ennen kaikki oli paremmin" -tyylistä saa palkinnon toimittaja Eeva-Kaarina Kolsi, joka tämänpäiväisessä Ilta-Sanomien jutussa kuvaa Panu Rajalan lapsuutta lauseella: "50-luvulla oltiin jatkuvasti ulkona, eikä tietokoneen äärellä." Riemastuttavaa anakronismia, sillä aihetta tutkinut Petri Paju kertoo Turun Sanomien jutussa, että 1950-luvulla Suomessa vasta rakennettiin maan ensimmäisiä tietokonekokeiluja. Onpa hyvä juttu, että natiaiset eivät menneet häiritsemään professorien tutkimuskokeiluja.

Jopas lipsahti. Tosin tämäntapaisia sivuraiteita Mazzarellakin tekstissään suosii, mikä onkin yksi syy hänen kirjojensa viehätysvoimaan. Ilmankos tämäkin kirja on kirjastoissa kovasti jonotettu.

6 kommenttia:

  1. Itse otin Mazzatellan kirjan Vallilan kirjaston best sellers -hyllystä, ja myös siksi, että monilla kirjalistoilla.
    Ensin ihastuin Mazzarellan tapaan kirjoittaa melko suoraan tunteistaan mutta pidemmälle päästyäni tuntui, että hän purkaa vain toisten aiheuttamaa pettymystä.
    Kirjassa myönnetään, että isoäiti uupuu kun aikaa vietetään enemmän yhdessä ja yhdessäolo aika on suorittamista, joten voi olla että vaikka lapset olisivat olleet samassa kaupungissa, isoäiti olisi voinut olla aivan yhtä pettynyt tapaan jolla lapset on kasvatettu, nythän lastenlapset eivät täytä hänen toiveitaan, poika vastaa paremmin kysymyksiin kuin tyttö, tyttö muistuttaa liikaa miniäänsä jne.
    Olisi ollut virkistävää saada myös toisen osapuolen ääni, miten hänen poikansa koko viereilut isoäidin luona, ja ehkä jopa muutama tunnelma pala myös miniän puolelta.
    Vaikka kirjassa on virkistäviä näkemyksiä ja paljon tätä päivää, niin on mukana myös hänen materian mietintäänsä kristallikruunusta tai perintotavaroista. Ehkä hänenkin odotuksensa omasta isoäitydestä olivatkorkealla. Ja koska itsellä ei ole kuin yksi lapsi, joutuu yksi lapsi vastaamaan kaikkiin lapsen lapsiin kohdistuviin odotuksiin. Kolmilapsiessa perheessä saattaisi helpommin löytää niitä lapsenlapsia jotka täyttäisivät kaikki odotukset.

    VastaaPoista
  2. Ei Mazzarella minusta pettyneeltä kuulostanut, mielestäni hän on pikemminkin toteava realisti ja analyyttinen pohtija.

    Vuoden googletuspalkinto menee sille henkilölle, joka tuli blogiini hakusanalla "Merete Mozilla". Repesin tälle aika lujaa. :)

    VastaaPoista
  3. Anonyymi12.11.08

    Näin on.Läpi koko kirjan välittyy Mazzarellan oma huoli lastenlastensa kiintymyksestä.Hän tarkkailee merkkejä siitä jokaikisessä tapaamisessa.Välittyy vaikutelma,että kirjailija ajattelee,että kiintymys löytyy geeneistä,jospa olisi jonkinlainen veren veto.Nihkeitä ovat lastenlasten rakkaudentunnustukset,mutta hän ei hellitä.Isänäidin osa saattaa todellakin olla kovempi kuin äidinäidin.Feministitkin tietävät tämän.Mazzarella osaa jättää lukijoilleen kuitenkin toivoa.Olen itsekin isoäiti ja siksi tämä kirja oli varsinainen helmi minulle lukijana.

    VastaaPoista
  4. Näyttää siltä että provosoinnin Mazzarella (tekisi mieli sanoa Mozilla tuon hauskan googletuksen vuoksi) ainakin hanskaa. Minussa, lapsettomassa kolmekymppisessä, herätti vastakaikua tuo ajatus, että miksi niistä lapsenlapsista pitää niin kamalasti vöyhöttää. Norppa-Nooran tulkitsisin olevan itseni ikäinen, ehkä perheellinen, jos nimenomaan ajatukset siitä, ettei isoäiti saa tuppautua lastensa ja lastenlastensa elämään arvostelemaan, kiinnitti eniten huomiota. Ja Mantsi isoäitinä samaistuu eniten juuri noihin isoäitiyden kuvaamisen kokemuksiin. Taitava kirjailija siis!

    VastaaPoista
  5. Kaarina2.4.11

    Harmittaa, etten millään ehdi nyt lukea uudelleen tuota När vi spelade Afrikas stjärna, jossa on jopa kirjailijan omistuskirjoitus "med en hälsning från en annan farmor". Olisiko minulla nyt erilaiset tuntemukset kuin kolme vuotta sitten?

    Sanoit, Salla, lukeneesi joitain Mazzarellan esseeteoksia(tähän väliin pakko kertoa, että erään ystäväni tohtorinväitöskirjaan nimi oli lipsahtanut muotoon Mozzarella... tuli mieleen tuosta Mozillasta.)

    Itse olen lukenut Mereten koko tuotannon ihan omaelämäkerrallisista romaaneista (Ensin myytiin piano ja Elettävänä elämä) alkaen ja olen pitänyt valtavan paljon liki kaikista.

    Ehdottomia suosikkejani ovat tämän isoäitikirjan lisäksi Juhlista kotiin, Täti ja krokotiili, Kun kesä kääntyy ja erityisesti Tähtien väliset viivat, johon sain vuosia myöhemmin kirjamessuilla myös omistuskirjoituksen "Till Kaarina som kan cykla med tack för en intressant pratstund".

    Tämä professori on häkellyttävän kiinnostunut lukijoistaan. Sangen sympaattisen oloinen ihminen.

    Ai niin, onhan vielä se eläkkeellesiirtymiskirjakin. Siitäkin pidin. Vähiten olen pitänyt varmaan kirjallisuusaiheisista esseeteoksista siksi, koska kaikki kirjallisuusesimerkit ovat ruotsin- tai englanninkielisistä kirjoista. Eikö Merete tosiaan pystyisi lukemaan myös suomeksi? Ehkä ei ole ollut aikaa paneutua niin täydellisesti suomalaiseen kirjallisuuteen kuin hän vaatisi itseltään.

    Suomenruotsalaisen identiteetin Merete on muuten omaksunut itselleen vasta koulutyttönä
    perheen muutettua Suomeen isän diplomaattiuran päätyttyä. "Päätin lujasti tulla suomenruotsalaiseksi teinitytöksi, keneksi tahansa."

    Mutta isoäitikirjasta enemmän sen uudelleen luettuani, anteeksi sekava kommentti.

    VastaaPoista
  6. Olen tainnut lukea juuri tuon Kun kesä kääntyy. Hyviä havaintoja muistan siinäkin olleen.

    Ei tarvitse pyytää anteeksi sekavuutta, kyllä tämä blogikin välillä kovasti rönsyää. :)

    VastaaPoista