Guy Delisle: Pjongjang

Kuva: WSOY.

Guy Delislen Pjongjang oli Kirjalöytö Outletin satoa. Muista outletin ostoksistani olen ehtinyt lukea Joutilaita iloja, mutta se oli juuri sellainen "näennäiskirja", jonka luki tyyliin vartissa, niin ettei siinä ollut paljon blogattavaa.

Pjongjang on ollut suorastaan blogihitti. Sen ovat ehtineet lukea ainakin Aamuvirkku yksisarvinen, Booking it some more, Kujerruksia, Nenä kirjassa, Satun luetut, Oota, mä luen tän eka loppuun, Kirjanurkkaus, Vauhkon kirjat ja kirjaimet ja Mari A.

Kuten muutkin Delislen sarjakuvat, myös Pjongjang kuvaa Delislen kokemuksia ulkomailta. Animaatiosarjojen parissa työskentelevä kanadalainen Delisle päätyi Pohjois-Koreaan valvomaan animaatioprojektin alihankintaa. Albumi on alun perin ilmestynyt vuonna 2003.

Päällimmäisin fiilis Pjongjangista on paha mieli. Albumi on hyvä ja Delislen havainnot osuvia, mutta Pohjois-Korean absurdius välittyy liian hyvin. Aivopesua, ilmiantoja, nälänhätää, militarismia, vankileirejä, tavallisen kansan loputonta köyhyyttä ja sisäpiirin eliitin hillitöntä törsäystä. Surullista. Pitäisi kai hankkia luettavaksi jokin ajankohtainen tietokirja Pohjois-Koreasta. Vaikkapa Barbara Demickin Suljettu maa, jota myös on luettu blogeissa paljon, ks. vaikkapa Lumiomenan arvio.

Mutta jos rajaa pahan mielen pois, oli Pjongjangissa paljon hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa. Delisle kuvaa omituisia yksityiskohtia, kuten autiota moottoritietä lakaisevia "vapaaehtoisia". Joka paikassa mukana roikkuvien tulkkien ja oppaiden näkemykset maustavat arkea.

Kuten Shenzhenissäkin, tässäkin ankean harmaa ja vähän suttuinen piirrostyyli sopi tarinaan hyvin. Delislen tapa kertoa on lähempänä matkakertomusta kuin tutkivaa journalismia, mutta ajatuksia hän kyllä onnistuu lukijassa herättämään. Länsimaalainen saattaa tuntea itsensä Pohjois-Koreassa yksinäiseksi, mutta samalla myös suunnattoman etuoikeutetuksi.

Delislen uusin albumi on Merkintöjä Jerusalemista, jolle ei ole vielä omaa sivua kustantamon nettisivuilla, mutta ainakin Booky.fi arvioi albumin ilmestymispäiväksi 25.7. Pitänee lukea, kunhan kohdalle osuu.

Lue myös nämä:
Guy Delisle: Shenzhen
Stephen Turnbull: Ninja - The True Story of Japan's Secret Warrior Cult
Will Eisner: The Plot - The Secret Story of the Protocols of the Elders of Zion

Will Eisner: The Plot - The Secret Story of the Protocols of the Elders of Zion

Kuva: mycomicshop.com

Joskus "blogihiillostus" kannattaa. Olin vihjaillut Booksylle kai pariinkin kertaan Will Eisner -bloggauksesta, ja niinpä Booksy sitten kirjoittikin lukemastaan Myrskyn silmään -albumista. Booksyn linkeistä päädyin lukemaan Eisnerin viimeiseksi jääneestä albumista The Plot - The Secret Story of the Protocols of the Elders of Zion. Sepä piti sitten hommata kirjastosta lainaan.

Vuonna 1917 syntynyt Eisner kuoli vuonna 2005 ja kansiliepeen tekstin mukaan hän viimeisteli The Plot -albumia vielä viimeisten viikkojensa aikana. Kaiken kaikkiaan Eisner käytti albumin työstämiseen parisenkymmentä vuotta. The Plot mainitaan jopa hänen pääteoksekseen, mutta ainakaan taiteellisessa mielessä se ei sitä ole, ideologisessa mielessä voisi ollakin.

The Plot on eräänlainen "oppikirjasarjakuva" tai "sarjakuvadokumentti". Eisner purkaa palasiksi erään antisemitistisen myytin, Siionin viisaiden pöytäkirjat, englanniksi siis The Protocols of the Elders of Zion. 1800-luvun lopulla tehty juutalaisten maailmanvalloitushanketta kuvaileva väärennös leviää edelleen ympäri maailmaa uusina käännöksinä ja uusina painoksina, vaikka dokumentti on todistettu paikkaansapitämättömäksi jo 1920-luvulla.

Kuva: The Plot / Darcy's Book of the Month

Sekä Eisnerin sarjakuvataide että juutalaisten historia ovat minua kiinnostavia aiheita, mutta lukiessani huomasin hämmästykseni, miten kirjat punoutuvat ristiin ja saattavat yllättää ajankohtaisuudellaan. Tämä viikko Suomessa on kohkattu Enkeli-Elisasta, joten The Plot sopi siihenkin teemaan kuin nenä päähän. Tässäkin on kyse faktana syötetystä tarinasta, johon osa ihmisistä uskoo täytenä totena, huolimatta siitä, millaisia todisteita tarinan luotettavuutta vastaan osoitetaan.

Kaivoin hyllystä myös Turun yliopiston historiantutkija Eero Kuparisen kirjoittaman Antisemitismin mustan kirjan. Siinä Siionin viisaiden pöytäkirjoja käsitellään sivuilla 205-210. Kuparisen näkemys Siionin viisaiden pöytäkirjoista tukee melko hyvin Eisnerin albumin dokumentaarista luotettavuutta, joitakin painotuseroja Eisnerilta toki löytyy. Sinänsä The Plot ei ole tarkoitettukaan tutkimukseksi, vaan suurelle yleisölle sopivaksi tarinaksi. Sarjakuva kerrontamuotona - Eisnerin sanoin sequential art - sopii tähän oivasti.

Kuva: The Plot / Time.com

Eisner aloittaa kertomuksensa vuodesta 1878. Ranskalainen toimittaja Maurice Joly löytyy kuolleena. Hän oli kirjoittanut vuonna 1864 Napoleon III:tta vastaan tähdätyn kirjan Dialogue aux enfers entre Machiavel et Montesquieu. Vuonna 1898 kirja otettiin Venäjän ohranan plagiointikäyttöön. Pariisissa toimiva ohranan propagandaryhmä käytti teosta pohjana Siionin viisaiden pöytäkirjojen kirjoittamiseen. Venäjän politiikassa oli tuolloin jälleen kerran melkoista kuohuntaa, ja ohrana halusi levottomuuksille sopivan syntipukin. Juutalaisten väitetystä pahuudesta todistavalla kirjallisella dokumentilla haluttiin vaikuttaa Venäjän sisäpolitiikkaan.

Eisner käy läpi, miten ensimmäisen maailmansodan jälkeen Siionin viisaiden pöytäkirjat levisivät ympäri maailmaa. Vielä 2000-luvullakin kirjaa painetaan eri maissa, onhan antisemitismi käypää valuuttaa poliittisilla markkinoilla vieläkin.

Oppikirjamaisen rakenteensa vuoksi The Plot ei ole yhtä vetävää luettavaa kuin Eisnerin parhaat fiktiiviset sarjakuvatarinat, mutta aiheensa puolesta se on kiinnostava. Sen sijaan kuvallisesti The Plot ansaitsee täydet pisteet. Eisner tuntuu lataavan harmaasävyisiin akvarelleihin vuosikymmenien mestariosaamisensa. Monissa taustakuvissa ei esimerkiksi ole lainkaan ääriviivoja, vaan Eisner maalaa upeita ja hämmästyttävän pikkutarkkoja akvarelliruutuja. Takaumajakso Maurice Jolyn elämästä taas on toteutettu hienolla viivavarjostustekniikalla (tekniikalle on varmaan olemassa joku oikeakin termi, en vaan tiedä mikä). Kohtausten sommittelu, henkilöiden elävöittäminen ja miljöökuvaus on toteutettu todella taidokkaasti. Eisner on omassa lajissaan - sarjakuvakerronnassa - suvereeni mestari.

The Plot sopii sekä juutalaisuudesta, dokumenttiväärennöksistä että 1900-luvun poliittisesta historiasta kiinnostuneiden luettavaksi. Kiitos Helmet-kirjastoille fiksusta hankintapolitiikasta!

Lue myös nämä:
Will Eisner: Myrskyn silmään
Art Spiegelman: Maus 
Joann Sfar: Rabbin katti 1-2

Enkeli-Elisasta, verkkokirjoittamisesta, faktasta ja fiktiosta

Lauantaina istahdin junaan ja avasin matkalukemiseksi ottamani Helsingin Sanomien kuukausiliitteen. Uppouduin lukemaan Hanna Nikkasen ja Anu Silfverbergin erittäin mielenkiintoista artikkelia Uskomaton murhenäytelmä.  Siinä käsitellään Enkeli-Elisan tarinaa. Tekstissä oli niin mielenkiintoisia asioita mm. verkkokirjoittamisesta ja tekstianalyysistä, että oli pakko mainita asiasta blogini Facebook-sivulla saman tien.

Junamatka hurahtikin todella nopeasti. Ryhdyin selaamaan kännykällä Enkeli-Elisan Facebook-sivua ja muuta verkkokeskustelua. Sadat, ehkä jopa tuhannet ihmiset ottivat kantaa asiaan. Aikani seurasin sivusta, mutta jossain vaiheessa ryhdyin itsekin kommentoimaan asiaa Enkeli-Elisan Facebook-ryhmässä. Palaan vielä perusasioihin, jos joku on onnistunut missaamaan uutisoinnin asiasta. Käyn myös läpi, miksi haluan asiaan ottaa kantaa blogissani, vaikka en olekaan lukenut Minttu Vettenterän kirjaa Jonakin päivänä kaduttaa. Sen sijaan Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa on sekä luettu kirja että käsitelty Hesarin artikkelia.

Vettenterä on itse kertonut kärsineensä mm. paniikkihäiriöstä, joten toivon hänen selviävän julkisyysmyllystä kunnolla. Epäröin ensin juttuni kirjoittamista juuri siksi, että Vettenterä on kertonut kokeneensa rankkoja asioita ja voi olla, että hänen henkinen jaksamisensa on nyt koetuksella. Mutta case Enkeli-Elisassa ei ole kyse enää vain Vettenterästä, vaan mielestäni asialla on jo yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Harrastajakirjoittaja ja omakustannekirjailija Minttu Vettenterä perusti vuonna 2011 blogin, jossa hän kertoi Enkeli-Elisasta. Vettenterän mukaan Elisa oli koulukiusaamisen vuoksi  itsemurhan tehnyt 15-vuotias tyttö. Elisan isä Miksu oli itse entinen koulukiusaaja, joka oli kiusannut myös Vettenterää. Tyttärensä kuoleman jälkeen hän otti yhteyttä Vettenterään ja he sopivat kirjaprojektista. Vettenterä muokkaisi Elisan päiväkirjojen pohjalta kirjan, tarkoituksena olisi kampanjoida koulukiusaamista vastaan. Projektille perustettiin kotisivu.

Heinäkuun 2012 alkuun mennessä Enkeli-Elisan Facebook-sivu oli kerännyt yli 40 000 tykkääjää. Myös minut. Törmäsin Enkeli-Elisan tarinaan netissä joskus talvella ja liityin pintapuolisen tutustumisen jälkeen tykkääjäksi, siinä käsityksessä että kyseessä on oikea ihminen. Asia oli hyvä, ja koulukiusaamisen kauhuista on syytä puhua ääneen. Minuakin kiusattiin ala-asteen lopussa – kiusaaminen ei ollut fyysistä ja oli varmasti ”helpompaa” kuin monella rankasti kiusatulla, mutta muistan silti, miten kamalalta lällätys ja kaverittomuus tuntui. Ja miten pitkät vaikutukset sillä oli elämässäni, olinhan vasta lapsi ja kasvamassa nuoreksi.

Vuoden 2012 aikana Vettenterä on myös ehtinyt esiintyä Enkeli-Elisan tiimoilta lehdissä ja tv:ssä. Myös muut henkilöt – kuten toimittajat tai bloggaajat – ovat viitanneet Enkeli-Elisan tarinaan useissa eri yhteyksissä.

Kuukausiliitteen juttu Enkeli-Elisasta poikkesi aiemmista lehtijutuista yhdellä tavalla. Siinä haluttiin tarkistaa faktat useammasta kuin yhdestä lähteestä. Toisin sanoen toimittajat kaipasivat jotain muuta faktatietoa kuin Minttu Vettenterän sanaa siitä, että Enkeli-Elisan vanhemmat ovat oikeita ihmisiä. Tällaista tietoa ei juttua varten löytynyt. Vettenterä on tosin  omassa blogissaan luvannut esittää elokuussa, kesälomansa jälkeen, faktaa Enkeli-Elisasta.

Jos ei ole lukenut Kuukausiliitteen juttua, suosittelen tutustumaan tiivistelmään  Vesa Linja-ahon blogissa.

Verkkokirjoittaminen ja tekstianalyysi

Luku- ja blogiharrastajana Kuukausiliitteen jutussa minua kiinnosti erityisesti tekstianalyysin osuus. Toimittajat pyysivät tutkija Ulla Tiililää tekemään tekstianalyysin Enkeli-Elisa- teksteistä. Hän vertasi Minttu Vettenterän omissa nimissään kirjoittamaa tekstiä, Enkeli-Elisan päiväkirjoja ja Elisan vanhempien Miksun ja Riikan tekstejä. Tutkija totesi, että on erittäin epätodennäköistä, että neljä eri ihmistä kirjoittaisi näin samalla tavalla. Samanlaiset sanat, oikeinkirjoituksen tyyli ja kirjoitusvirheiden tyyli toistui.

Ihmiset, jotka eivät välitä lukemisesta tai kirjoittamisesta, eivät ehkä jää tällaista pohtimaan. Minulle lukijana ja bloggaajana tämä on kiinnostavaa ja ennen kaikkea uskottavaa tietoa. Vaikka koneella kirjoittaessa ihmisen käsiala ei tule näkyviin, on digitaalisessa tekstissäkin ”käsiala”. Olen miettinyt, että kuuden vuoden blogin pitämisen jälkeen minulle olisi mahdotonta aloittaa esimerkiksi anonyymia blogia. Jos joku alkaisi selvittämään kirjoittajaa, löytyisi varmasti joku, joka olisi lukenut nykyistä blogiani ja tunnistaisi yhtäläisyydet. Verkon joukkoäly toimii salaisuuksien paljastamisessa – aivan kuin plagiointijutuissakin – aina joku huomaa, jos homma haiskahtaa.

Tekstikäsialan tunnistettavuudesta kertoo myös se, että jos kirjailija ryhtyy julkaisemaan salanimellä, selviää salanimen taakse kätkeytynyt kirjailija yleensä aika nopeasti. Toki aina salanimen käyttö ei ole mitenkään raskauttavaa, vaan kirjailijasalanimet saattavat olla puolijulkisia jo alusta alkaen.

Jotta ihminen voisi kirjoittamalla esiintyä aukottoman uskottavasti useampana eri ihmisenä, täytyisi hänen olla todella taitava. Ehkäpä Jari Tervo, ristikkäisten kertojanäänien mestari, pystyisi tähän? Onhan vaikkapa Pyhiesi yhteyteen mainio todiste siitä, kuinka Tervo pystyy kirjoittamaan erilaisen äänen erilaisille ihmisille.

Toisaalta, jokainen Tervoa lukenut tietää, kuinka tunnistettava ja omaperäinen Tervon tyyli on.

Esikoiskirjan markkinointi kirjoittajablogissa

Kuten kaikki kirja-aiheisia blogeja seuraavat tietävät, kirjailijanurasta haaveilevat ihmiset perustavat hyvin usein blogin. Useimmat ovat oikein asiallisia. Blogia pidetään usein ihan bloggaamisen ilosta, mutta blogi on samalla jonkinlainen keino oman esikoiskirjan markkinointiin. Kirjoittajablogit ovat jo sen verran merkittävä ilmiö, että tunnustettu pitkän linjan kirjailija Anja Snellman julkaisi huhtikuussa kirjan Ivana B., joka käsittelee julkisuustyrkkyä bloggaajaa ja esikoiskirjailijaa. Ivana B:n mielestä on ihan ok esimerkiksi valehdella toimittajille Mensan jäsenyydestä, eiväthän laiskat toimittajat kuitenkaan mitään taustoja jaksa tarkistaa.

Case Enkeli-Elisa ylittää kuitenkin ilmiönä kaikki nykyiset kirjoittajablogit. Jos todella on niin, että kirjailijaksi haluava on saanut sadat ihmiset sytyttämään virtuaalikynttilöitä Facebookissa fiktiivisen hahmon fiktiivisenä kuolinpäivänä, lähettämään voimahaleja fiktiivisen hahmon fiktiivisille vanhemmille ja vielä saa ihmiset julistamaan uskoaan Elisaan, ollaan jo The Unwrittenin maailmassa. Siis siinä, missä ihmisille syötetään tarinoita, ihmiset alkavat uskoa tarinoiden olevan totta, ja tämä ihmisten usko muuttaa reaalimaailman tapahtumia.

Tässä tullaankin lukuharrastajan näkökulmaan. Unohdetaanpa nyt hetkeksi Minttu Vettenterä, Enkeli-Elisa ja koulukiusaamisen ehkäisemisen tärkeys. Katsotaan asiaa kirjojen ja lukemisen kannalta.

Suomessa julkaistaan kirjallisuutta paljon. Varmasti jokainen esikoiskirjailija toivoo näkyvyyttä kirjalleen, lukijoita ja lukijoiden palautetta. Kuten kirja-alaa seuraavat tietävät, kirjojen ”elinkaari” on lyhyimmillään alle vuosi, suurin osa kirjoista saavuttaa hyvin vaatimattomat myyntiluvut ja hyvin vähän näkyvyyttä ns. valtamediassa. Esimerkiksi minä, kotimaisen kirjallisuuden ystävä, törmään jatkuvasti kirjoihin tai kirjailijoihin, joista joudun typerästi toteamaan, etten ole koskaan kuullutkaan.

Ehkä ”suuri massa” ei siis kaipaakaan luettavakseen kiinnostavaa kirjaa? Ehkä kirja on oheistuote. Tärkeämpää on saada Facebook-ryhmässä osoittaa tunteita, sytyttää virtuaalikynttilöitä, itkeä näppäimistön äärellä oikeaksi ihmiseksi uskomansa tytön kohtaloa. Joku kommentoi Facebook-ryhmässä lukeneensa Jonakin päivänä kaduttaa –kirjan ja kertoi kirjan olevan ihana. Mitä ihanaa voi olla kirjassa, jossa koulukiusaaminen johtaa itsemurhaan? Kuukausiliitteen artikkeli viittasi siihen, että itsemurhan tehneen nuoren nostaminen jalustalle ja kovaääninen muistelu on omiaan lisäämään nuorten itsemurhia.

Itsemurha ”tarttuu”. Pelkästään tämän ilmiön vuoksi Kuukausiliitteen artikkeli oli vastuullinen teko.

Onko sillä nyt väliä onko Enkeli-Elisa totta vai ei?

Hämmästyttävän moni Facebook-ryhmäläinen on kommentoinut, ettei ole väliä onko tarina totta, onhan asia hyvä. Minusta on väliä, onko tarina totta. Jos elämme sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ihmisille on ihan sama, ovatko asiat faktaa vai fiktiota, ollaan aikamoisten riskien äärellä.

Esimerkiksi eduskuntavaalit. ”Äänestän Maija Mattilaa eduskuntaan, koska hänellä on hyvää kokemusta yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja hän ajaa minulle tärkeitä asioita.” Tai: ”Äänestän Maija Mattilaa eduskuntaan, koska hän on ihana ja minulle on ihan sama, onko häntä oikeasti olemassa.”

Herkkäuskoisia ihmisiä on helppo johtaa mihin älyttömyyksiin vaan, varsinkin jos ihmiset itse myöntävät ääneen, että faktoina esitettyjen asioiden totuusarvo on heille yhdentekevä.

Kun aiheena on koulukiusaaminen, on mielestäni erityisen tärkeää korostaa ihmisen kykyä erottaa fakta ja fiktio toisistaan. Koulukiusaamisen, työpaikkakiusaamisen tai vaikka parisuhdeväkivallan kohdalla tuntuu pätevän sama logiikka: uhri alkaa uskoa, että hänessä itsessään on jotain vikaa, mikä aiheuttaa kaltoinkohtelua. Olisi tärkeää, että uhri pystyisi pitämään mielessään, että kiusaajan syytökset eivät ole totta.

Kirjallisuutta koulukiusaamisesta

Facebook-ryhmässä oli myös väite, että Enkeli-Elisa on tärkeä asia, koska koulukiusaamisesta ei ole kirjoitettu kirjoja. Vastaväitteitäkin asialle syntyi, itse vastasin näin:

”Tässä muutama ihan ulkomuistista, lisää löytää nettivinkkien perusteella tai kirjaston hakukoneilta tai kysymällä kirjaston työntekijöiltä.

Margaret Atwood: Kissansilmä. Tyttöjen välistä henkistä, julmaa kiusaamista.

John Ajvide Lindqvist. Ystävät hämärän jälkeen. Oskar-poikaa kiusataan koulussa, pedofiili etsii lapsia lähiössä.

William Golding: Kärpästen herra. Lentokone putoaa ja joukko koulupoikia päätyy autiolle saarelle. He jakautuvat kahteen leiriin ja alkavat kiusata ja jahdata toisiaan. Eristäytynyt yhteisö muodostaa myös oman erikoislaatuisen uskonnon.

Olli Jalonen: Poikakirja. Lihavaa poikaa kiusataan koulussa, tähän osallistuu myös tunteeton opettaja.”

Helmet-verkkokirjaston hakusana ”koulukiusaaminen” antaa 236 tulosta, mukana sekä tietokirjoja että kaunokirjallisuutta. Eivätkö ihmiset siis ole tienneet näistä kirjoista? Ehkäpä eivät, jos he eivät harrasta lukemista. Jonakin päivänä kaduttaa ylitti heidän ”kirjakynnyksensä”, koska asia tarjoiltiin oikean ihmiskohtalon kautta. Ilmankos jotkut Facebook-ryhmäläiset aikovat ottaa yhteyttä Kuluttajavirastoon, koska kokivat että kirjaa oli markkinoitu heille tositarinana.

Tässä vielä äsken mainittujen kirjojen lisäksi muita kirjoja, joissa käsitellään koulukiusaamista. Jos koulukiusaaminen kirjallisena aiheena kiinnostaa, luettavaa kyllä löytyy.

Päivi Hamarus: Koulukiusaaminen - huomaa, puutu, ehkäise

Terhi Rannela: Taivaan tuuliin

Jennifer Thomson: Bullying – A Parent’s Guide

Ps. 10.7. Ritu linkkasi kommentissaan Tampereen kaupunginkirjaston listaan koulukiusaamisaiheisista lasten- ja nuortenkirjoista.

Lukumaraton 5.-6.7.

Tänään aloitan oman lukumaratonin! Päätin vetäytyä kello 14 aikaan piknik-huovalle lukemaan, ja jatkaa lukemista huomisiltapäivään asti. Tempauksen on toteuttanut viime aikoina todella moni bloggari, minä taisin lupailla omaani jo Kirjainten virran lukumaratonin kommenteissa.

Muiden kokemuksista olen oppinut, että iltapäivä on hyvä aloitusaika ja maratoniin kannattaa varautua tekemällä eväitä. Ruokapuoli onkin hyvin hanskassa, sillä kävin eilen ystäväni kanssa katsomassa Suomenlinnan kesäteatterin loistavan Peter Panin, ja väsäilin piknikeväitä sen verran reippaalla kädellä, että niitä riittää tällekin päivälle.

Ylhäällä tofu-perunasalaatti ja marinoituja papuja, näiden ohjeet ovat Viiden tähden vegaanista, papuihin käytin sitruunalinssien ohjetta. Alhaalla Leibomo Limbun hapanjuurella nostatettua leipää ja sienisalaattia, johon laitoin suolasieniä, smetanaa ja sipulinvarsia. Limbulla ei näköjään ole kunnon kotisivuja, mutta olen heidän mahtavan hyviä leipiään ostanut ainakin Eat & Joy Maatilatorilta, Hakaniemen hallista ja Stockan herkusta.

Ulkona lukiessa en varmaan pääse nettiin, mutta otan kannettavan mukaan niin voin kirjoittaa muistiinpanot heti, kun pääsen kirjan loppuun. Päivitän ne sitten tänne blogiin sitä mukaan kun palaan sisätiloihin.

En taida laittaa esiin mitään kirjaehdokaspinoa, koska haluan jättää kirjahyppelylle tilaa. Katsotaan kestääkö lukukunto ja osuuko tankkaus kohdalleen! 

Edit 6.7. Tässä vielä kirjat jotka luin:

---

13.36 Aloitan Tove Janssonin Kunniallisella petkuttajalla, koska kirja on minulla kesken. Merkitsen ylös myös luetut sivumäärät, tässä aloitus on sivulta 68.

Kunniallinen petkuttaja tarttui kirjastosta matkaan joskus talvella, ja todella monta kertaa olin tämänkin lainan uusinut. Janssonin romaaneja näkee blogeissa aika paljon, ainakin K-blogissa ja Kirjavassa kammarissa muistan näihin törmänneeni. Minäkin luulen lukeneeni joitakin Janssonin ei-muumikirjoja joskus kauan sitten, mutta kovin kirkkaita mielikuvita niistä ei ole. Muistelen, että Kunniallisesta petkuttajasta on tehty myös tv-sovitus, hämäriä välähdyksiä nousee mieleen.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1982, suomennos on Kyllikki Härkäpään. Kuten Maukka kommentoikin, kirja ei ole kesäinen, vaan alkaa talven tuiskuista ja päättyy jäidenlähtöaikaan. Miljöönä on pieni rannikon kylä. Ajankuvassa on nostalgiaa: välillä on asiaa kauppalaan asti, ovia ei kylässä lukita ja kaikki tuntuvat tietävän toistensa asiat.

Kunniallinen petkuttaja kuvaa merkillistä valtataistelua ja vuorovaikutusta kahden naisen välillä. Anna Aemelin on eristyksissä elävä iäkäs taiteilija, jonka kukikkaista kaniineista kertovat kuvakirjat ovat niin suuri menestys, ettei Annan tarvitse rahasta huolehtia. Katri Kling on nuori nainen, joka huolehtii yksinkertaisesta Mats-veljestään. Katri ryhtyy hivuttautumaan Annan elämään, sillä hän laskelmoi voivansa hyötyä Annan omaisuudesta.

Juoni ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen kuin edellämainitusta voisi odottaa. Sekä Katri että Anna muuttuvat – itsensä kannalta yllättäviin ja epämiellyttäviin suuntiin, mutta joissakin asioissa tapahtuu myös käänteitä parempaan. Tove Janssonilla on ihailemani kyky nähdä ihmisten hyvä ja paha puoli samanaikaisesti. Henkilöhahmot eivät ole mustavalkoisia. Jansson ei kuvaa heitä kyynisesti vaan rehellisesti.

Kirja on sellainen, että siitä voisi teettää analyysitehtäviä koulussa tai yliopistolla. Keltasilmäinen ja vahvahampainen Katri rinnastuu nimettömään susikoiraansa. Katri ja Mats kantavat Aemelinin talon vanhoja rojuja jäälle, jotta ne uppoaisivat mereen jäidenlähdön aikaan. Samalla Anna odottaa maan sulamista, jotta pääsisi maalaamaan akvarellejaan.

Tavallisesti lukisin tällaista kirjaa paloina, jättäisin lukukertojen väliin sulatteluaikaa, koska kirjassa oli intensiivinen tunnelma. Mutta omanlaisensa tunnelma syntyi tästäkin, kun luki suurimman osan kirjasta yhteen putkeen.

Sivuja oli 208, eli luin 140 sivua.

---

17.58. Toinen kirja on Maarit Verrosen Karsintavaihe. Kirja määrättiin luettavakseni Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa. Olen päässyt sivulle sata. Nyt pieni välipalatauko!

Huh mikä dystopia! Karsintavaihe on melkein totta, melkein tätä päivää – mutta ei ihan. Niin lähelle se kuitenkin tulee, että lukiessa aloin miettiä, kuinka monta vuotta tai vuosikymmentä enää menee, ennen kuin Karsintavaiheen maailma on kirjaimellisesti totta.

Kirjan nimi viittaa globaaliin ylikansoitukseen. Ihmisiä pitää karsia. Sitä vain ei systeemin sisältä päin heti hoksaa. Ainakin päähenkilö Lumi ensin vain ihmettelee ympärillään tapahtuvia muutoksia.

Lumi asuu D-luokan työntekijöiden asuntolassa. Töihin kutsutaan puhelimella jopa samaksi päiväksi. Siistijänä joutuu muun muassa pesemään turvapalvelujen autoja. Niistä saattaa löytyä verta, eritteitä tai vaatteita, mutta Lumi ei kysele liikoja, hän haluaa pitää työnsä.

Verronen on valinnut päähenkilöksi mielenkiintoisen hahmon – eräänlaisen keskitysleirin portinvartijan, ns. ”hyödyllisen idiootin”. Lumi on silti sympaattinen ja samastuttava päähenkilö, älykäskin. Mutta kun idealistit yrittävät kapinoida yliviritettyä isovelivalvoo-yhteiskuntaa vastaan, riittää Lumille että pystyy pitämään omat ja läheistensä asiat jonkinlaisella tolalla. Pientenkin asioiden kohdalla on valittava, hyväksyykö systeemin, meneekö jopa mukaan systeemin tukemiseen – koska jos ei mene, voi vain pudota.

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste oli siis osuva, vaikka en ihan täysin rakastunutkaan, vaikutuin kyllä. Kohdallani pieni miinus olivat kirjan vähäiset kielelliset puutteet. Verronen kirjoittaa sujuvaa ja melko neutraalia yleiskieltä, mutta pieniä puutteita oli. Kirjassa käytetään se-pronominia määräisen artikkelin tapaan ja omata-verbiä viljellään minun makuuni liikaa. Lisäksi yhdessä kohtauksessa riisipuuroa keitettiin riiseistä eikä riisistä.

Aiheen valinnalle ja käsittelylle annan sen sijaan täydet pisteet. Verrosen luoma maailma on omalakinen, looginen ja uskottava. Noin kirjan puolivälissä minua alkoi pelottaa ja luin eteenpäin koko ajan enemmän pahaa uumoillen. Olin varma, että Lumille, hänen kumppanilleen Kaleville ja pikku Verneri-pojalle tapahtuu jotain pahaa.

Kirjassa oli 325 sivua ja se on ilmestynyt vuonna 2008. Valitsen seuraavaksi kirjaksi leppoisaa hyvänmielen luettavaa, että saisin ensi yönä unta. 

---

21.55. Etukäteen mielessä oli ihan muut kirjat, mutta Karsintavaiheen vastapainoksi päädyin Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessaan. Olen viime kesänä ostanut kierrätyskeskuksesta nostalgisessa Nuorten Toivekirjasto -sarjassa julkaistun painoksen vuodelta 1953. Yleensä olen tähän aikaan jo menossa nukkumaan, mutta näköjään iltapäivästä saakka jatkunut lukeminen tuntuu virittäneen aivotoimintani hieman ylikierroksille, sama siis jatkaa lukemista.

23.41 Olen Pikku prinsessassa sivulla 77 ja jatkan kirjan loppuun huomenna. Tarina on minulle erityisen nostalginen, sillä muistan katsoneeni Pikku prinsessan tv-sovitusta lapsena joulunaikaan yhdessä mummin kanssa. Kirja on himpun verran liian melodramaattinen ja kärjistetty aikuiseen makuun, mutta aika viehättävää luettavaa silti. Rikas Saara Crew (alkuteoksessa Sara) saapuu sisäoppilaitokseen Englantiin ja saa aseman koulun huomiotaherättävimpänä oppilaana. Kun Saaran isä kuolee ja paljastuu pennittömäksi, joutuukin Saara koulun palvelustytöksi, mutta luonteenlujuutensa ja mielikuvituksensa voimin hän päättää pitää pintansa.

Aamulla ajattelin mennä harrastamaan liikuntaa joten palaan linjoille varmaan kymmenen maissa. Lukumaratonin ensimmäinen päivä on ollut mielenkiintoinen, tuntuu että kirjojen maailmaan uppoutuu syvälle, kun saa hyvällä syyllä keskittyä yhtäjaksoiseen lukemiseen.

9.59. Nyt on liikuttu ja olo on kuin papiljottikojootilla. Lukumaratonilla pääsee näköjään jonkinlaisiin "tiloihin". Menen syömään kakkosaamupalaa ja jatkamaan Pikku prinsessaa.

Pikku prinsessa luettu onnelliseen loppuun asti. Kirja viehätti, vaikka joissakin asioissa aikuislukija ajattelee toisin kuin lapsilukija. Henkilöhahmot ovat aika mustavalkoisia, Saara on ylevyydessään ja ihailtavuudessaan varsinainen Mary Sue. Tätä korostaa se, että hänen lähimmät ystävänsä ovat nöyriä ja typeriä ja palvovat Saaraa kritiikittömästi. Lisäksi kirjassa korostetaan yhteiskuntaluokkien välisiä eroja perinteisen brittiläisellä tavalla.

NTK:n painokseen ei ole merkitty edes suomentajaa, saati alkuperäistä ilmestymisvuotta. Francis Hodgson Burnettin Wikipedia-sivulta löytyy mielenkiintoisia tietoa. Sara Crewe or What Happened at Miss Minchin's on vuodelta 1888, mutta vuonna 1905 on ilmestynyt kirja nimeltä A Little Princess:Being the Whole Story of Sara Crewe Now Told for the First Time. Voisin veikata, että suomennos perustuu uudempaan versioon, mutta pitäisi tutustua aiheeseen lisää. Tietääkö joku tästä?

En myöskään tiedä, onko suomennosta lyhennetty, usein vanhoissa tyttökirjoissa on niin tehty. Lukulaitteen omistajille voin suositella kirjaa ilmaisena, alkukielisenä sähkökirjana. Project Gutenbergin sivulta voi ladata sekä uudemman että vanhemman version.

Sivuja oli 191.

---

11.40. Maratonin viimeiseksi kirjaksi otan Ville Virtasen romaanin Menkää mielenhäiriöön. Katsotaan ehdinkö lukea sen loppuun, aikaa on enää reilut kaksi tuntia.

Haa, sain kirjan loppuun klo 13.55. Tässä oli 189 sivua, mutta episodimainen tarina on taitettu melko väljästi ja lisäksi olen lukenut kirjan aiemminkin.

Menkää mielenhäiriöön on näyttelijä Ville Virtasen esikoisromaani vuodelta 2001. Olen lukenut kirjan sen ilmestymisen aikoihin ja joskus ostanut hyväkuntoisen kappaleen divarista omaan hyllyyn. Uusintalukeminen on ollut mielessä jo jonkun aikaa, mutta kuulin hiljattain, että Virtaselta olisi ilmestymässä syksyllä uusi kirja, joten sitä suuremmalla syyllä kannatti lukea tämä nyt.

Menkää mielenhäiriöön on omaelämäkerrallinen, nykyään pitäisi kai sanoa autofiktiivinen, kirja. Siinä on tunnistettavia hahmoja – teatterikorkeakoulun karjuva johtaja Jorma Kassinen on kuin Jouko Turkka ja päähenkilö Vilin isä, kansantaiteilija Multilahja, on kuin Jukka Virtanen.

Takakannessa kirja tiivistetään näin: ”Menkää mielenhäiriöön on raju ja vino kertomus 60-luvulla syntyneen kaupunkilaissällin elämästä, ratsastamisesta, Teatterikorkeakoulusta, naisista, kuuluisuudesta, taiteen vaatimuksista ja siitä miten tullaan mielenhäiriön priimusoppilaaksi – kuinkas muuten.”

Kirja etenee kasvutarinana. Virtanen osaa hienosti kuvata nuoruuden tuntoja ja tilanteita, jotka ovat samaan aikaan naurattavia, julmia ja surullisia. Kerrontaa leimaa hetkellisyys, kielellisesti tyyli on hyvä, vaikka muutamassa kohdassa oikolukijan olisi pitänyt olla hereillä.

Tämän viikon kesäteatteriretken jälkeen kirjasta oli erityisen mielenkiintoista lukea jaksoa, joka sijoittuu Suomenlinnan kesäteatteriin. Vili näyttelee Boromiria kuusituntisessa Taru sormusten herrasta -näytelmässä, ja tavoittelee tunnetiloja ja mielenhäiriötä kiivaammin kuin koskaan.

Suosittelen erityisesti ratsastuksesta ja teatterista kiinnostuneille.

---

14.06 Palaan vielä illalla tekemään jonkinlaisen yhteenvedon lukumaratonin kokemuksista. Neljä kirjaa ehdin lukea, yhteensä 845 sivua! Tämä oli hyvä kokemus!

20.55  Nytpä yritän yhteenvetoa. Olin etukäteen vähän epäillyt, että lukeminen alkaisi tuntua pakkopullalta, mutta hämmästyttävän soljuvasti homma eteni, kun alkuun pääsi. Parin ekan tunnin aikana oli sellaisia hetkiä, jolloin meinasin automaattisesti laittaa kirjan kiinni ja ryhtyä tekemään jotain muuta, kunnes muistin että ei käy, nyt pitää jatkaa. Tämän ”alkulämmittelyn” jälkeen urakka luisti aika mukavasti.

Pidän itseäni nopeana lukijana, mutta olen huomannut olevani moneen muuhun kirjabloggaajaan verrattuna hidas lukija. Silti oli pienoinen yllätys, että olen näinkin paljon hitaampi, monethan ovat samassa ajassa lukeneet jopa 1800 sivua. No, eihän lukeminen mikään nopeuskilpailu ole, tai jos niin haluaa ajatella, niin johan sitä neljänkin kirjan suorituksella tuli luettua vuorokaudessa enemmän kuin monet lukevat koko vuonna. :)

Luulen, että lukumaraton sopisi rentoutuskeinoksi sellaisille, jotka kärsivät infoähkystä. Kirjan maailmaan uppoutuminen sulkee tehokkaasti arkiset asiat pois aivoista. Kun lähdin tänään urakan jälkeen liikenteeseen, oli samanlainen olo kuin jos olisi palannut pitkältä matkalta. No tavallaan lukeminen onkin matkailua oman pään sisällä.

Monen muun lailla totean, että lukumaratonin voisi ottaa uusiksikin. Englanninkielisissä blogeissa on ollut tapana toteuttaa Read-A-Thon tiettynä päivänä. Jonakin huhtikuuna ainakin moni bloggari suoritti haasteen samanaikaisesti. Saataisiinkohan suomenkieliset kirjablogit mukaan tällaiseen yhtäaikaistempaukseen?

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Kuva: Anna Makkonen

Taisi tulla tehtyä koko vuoden nopeuslukuennätys! WSOY:n ennakkokappale Annukka Salaman esikoisteoksesta Käärmeenlumooja kolahti postiluukusta tänään. Päätin vilkaista kirjaa, ja supernopealla pikaplaraustekniikalla luin kirjasta puolet ihan huomaamatta. Sitten koetin irtautua ja päätin, että luen kirjan oikeasti läpi joskus myöhemmin, jos ehdin. Mutta tartuinkin kirjaan melkein heti uudestaan, koska totesin että mitäpä sitä hautomaan, näin nopealukuisen kirjan ahmaisee saman tien loppuunkin.

Muistutetaan nyt vielä, etten suinkaan lue kaikkia kirjoja, joita minulle pyytämättä lähetetään. Käärmeenlumooja vaikutti “young adults” -genreltä, tässä oli muun muassa reipasta seksiä. Suomenkielinen termi “nuortenkirja” ei ole ihan yhtä täsmällinen, vaan koskee laajempaa ikähaarukkaa. Veikkaan, että jatkuva altistuminen Marjiksen arvioille yliluonnollisen romantiikan kirjoista sai minut suhtautumaan uteliaan kiinnostuneesti Käärmeenlumoojaan.

Kirjan idea on vanha kuin taivas, mutta ainahan kirjan onnistumisen ratkaiseekin se, kuinka tuoreesti kirjoittaja onnistuu ideaa käsittelemään. Unna on tyttö, joka tietää, että hänessä on jotain erikoista. Hän ei kuitenkaan ole koskaan tavannut ketään kaltaistaan, kunnes törmää Rufuksen. Rufus kertoo hänen olevan faunoidi – ihminen, jolla on voimaeläin. Voimaeläimen ominaisuudet vaikuttavat faunoidin kykyihin, niinpä Unnakin on taitava kiipeilemään koska hänen voimaeläimensä on orava. Faunoidien pitää kätkeä kykynsä, koska salaperäiset metsästäjät jahtaavat heitä.

Salama onnistuu välttämään turhan mahtipontisuuden ja kohtalokkuuden, joka käykin helposti tylsäksi. Hän kirjoittaa vetävällä nuortenkirjatyylillä. Unnan, Rufuksen ja muiden faunoidien elämään kuuluvat skeittaus, elokuvien katsominen kimppakämpän sohvalla, kännykkäraportit vanhemmille ja uuteen kouluun menemisen jännittäminen. Taidan olla aivan liian vanha arvioimaan tyylin osuvuutta, sillä takakansitekstin mukaan Salama työskentelee lasten- ja nuortenkulttuurin parissa, joten hän on taatusti paremmin kärryillä nykyteinien mieltymyksistä kuin meikäläinen. Mutta siteeraan kirjan Joonea, joka naulaa trendikkyyden vaatimukset kohdalleen näin: “Kreisibailaaminen on ihan out, se on niin vuotta 2011.”

“Pikalukutekniikkani” on sellaista, että luen silmäilemällä ja välillä harpon sivuja eteenpäin. Mitään syväluotaavaa lähilukua kirjan parissa viettäminen puolitoistatuntinen ei ollut, mutta uskon, että kirjan varsinainen kohderyhmä uppoutuu tarinaan paljon perusteellisemmin. Samastumisen kohteita löytyy eikä kukaan hahmoista ollut liian yliampuva tai yksipuolinen. Vetävähän tämä kyllä on, sitä ei voi kieltää kirjasta, jota aikoo “ihan vain pikkuisen vilkaista” ja huomaa lukevansa koko kirjan. :)

Salaman käyttämä kieli on aivan riittävän hyvää – lajin tyyliin kuuluu melko suoraviivainen kerronta, eikä kirjoittajan tarvitse yrittääkään olla suomen kielen ennakkoluuloton uudistaja. Pari sinä-passiivia särähti korvaani, mutta kokonaisuutena kieli toimi eikä kangerrellut. Arkisen ympäristön ja faunoidimystiikan yhdistäminen onnistui mainiosti. Jatko-osille on hyvät mahdollisuudet. Takakannessa kirja esitelläänkin sarjan avausosaksi.

En tiedä, onko tamperelainen Annukka Salama jotain sukua Hannu Salamalle, mutta minun makuuni sopi, että hänen tyylinsä ei muistuttanut Hannu Salaman tyyliä lainkaan. Hyvä niin! Kirja julkaistaan virallisesti 11.7. ja sille on tehty myös komea kirjatraileri:

Lue myös nämä:
Sari Peltoniemi: Kummat
Philip Pullman: Kultainen kompassi
Rachel Vincent: Kissatyttö

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Kuva: Saku Heinänen / Tammi.

Olen ollut väärässä niin monessa omaa elämääni koskevassa asiassa, että ehkä ei edes kannata arvailla.

Tällaisia miettii äidinkielenopettaja Juhani romaanissa Siipien kantamat. Jussi Valtosen kolmas kirja on ilmestynyt vuonna 2007. Vaikken pidä hokemasta "en ole koskaan kuullutkaan", niin pakko myöntää, että ilman blogeja olisin kai vieläkin siinä pisteessä, etten muistaisi kuulleeni kirjailija Jussi Valtosesta. Sen verran runsaasti bloginäkyvyyttä Valtonen on saanut, että minussakin heräsi halu hänen kirjojaan kokeilla. Blogiarvioita Valtosesta löytyy hakukoneilla niin paljon, etten ryhdy erikseen linkittämään tähän yhtäkään.

Minullahan on omassa hyllyssä Kirjalöytö Outletista ostettu Valtosen Vesiseinä, mutta Siipien kantamat päätyi ensin luettavaksi, koska olen lainannut tämän kirjastosta jo vissiin huhtikuussa, ja lainauksen uusimiskerrat alkoivat tulla täyteen.

Lukukokemus oli mielenkiintoinen. Kirjan ensimmäisestä puolikkaasta olin vaikuttunut, jälkimmäisestä en niinkään. Mutta ei loppupuoliskokaan huono ollut. Aivan erityisesti Siipien kantamissa kiinnosti se, että Valtosen tyyli tuntuu muistuttavan monen sellaisen kirjailijan tyylejä, joista ärsyynnyn. Seuraavat kirjailijat tulivat mieleen - listattuna ärsyyntymisjärjestyksessä suurimmasta pienimpään: Joel Haahtela, Riikka Pulkkinen, Juha Itkonen.

Siipien kantamissa on paljon aineksia, joista kökömpi kirjoittaja saisi kasaan vain kahvinjuontikirjallisuutta. On ankean sateen katselua ikkunasta, tylsää siistiä sisätyötä ja keskiluokkaisia ihmissuhdeongelmia. Mutta Valtonen kirjoittaa kiinnostavasti ja vetävästi ja käyttää kaunista, osuvaa kieltä. Arkisen keski-ikäisen suomalaismiehen keskiluokkaiset suhdevaikeudet tuntuvat tosilta ja samastuttavilta! Valtonen selviytyy jopa todella isosta kompastuskivestä: kirjallisuusviitteistä ja kirjoittamisen ja kirjallisuuden käsittelystä osana tarinaa.

Kirja ei ole mitenkään dekkarimainen, mutta siitä huolimatta ei tee mieli kertoa kovinkaan paljon kirjan tapahtumista. Juhani on sellainen päähenkilö, että hän ansaitsee saada kertoa tarinansa lukijalle itse, omassa järjestyksessään.

Lähtöasetelmana on Juhanin ihastus oppilaaseensa Marianneen. Kaunis ja älykäs kirjallisuutta rakastava Marianne hämmentää Juhania flirttailullaan. Mies tietää, että juorut opettajan ja oppilaan suhteesta olisivat tuhoisia, mutta hän ei voi vastustaa kiusausta.

Kuuteen osaan jaettu kirja ei kumminkaan jää vellomaan tähän tilanteeseen. Opettajan ja oppilaan välinen suhde ei ole mitenkään harvinainen aihe kirjallisuudessa, joten pisteet Valtoselle, kun hän onnistuu käsittelemään ideaa melko tuoreesti. Mutta monta muutakin teemaa kirjasta löytyy.

Puolivälin jälkeen tapahtuu suuri dramaattinen käänne. Samalla minun mielenkiintoni vähän laantui, ei kuitenkaan loppunut. Jotain epätyydyttävää loppupuoliskossa ja -ratkaisussa minun mielestäni oli, vaikken osaa sanoa mitä. Eli yksioikoiseksi kirjaa ei kuitenkaan voi syyttää... Tavallaan tekisi mieli sanoa loppua liian helpoksi, mutta se olisi vähän väärin, koska eivät lopunkaan käänteet aivan itsestäänselviä ole.

Samastuttavia hahmoja Valtonen joka tapauksessa osaa luoda. Vähän hömelö Juhani on samaan aikaan tosi symppis ja hirveä sika - ainakin näin naisnäkökulmasta. Eikö aikuinen mies muka voisi pitää ihastustaan omana tietonaan, olisi nyt vaan pitänyt päänsä kylmänä Mariannen suhteen! Kirjan puolivälissä mukaan astuva Marjut, "heteroseksuaalisia kivaleikkejä" harrastava jankkaaja, on sekä kamala että hyvinkin tunnistettava nainen.

Juhanin ihastus Marianneen tuntuu välillä fantasialta, ja tämäkin raivostutti. Tietysti kaunis ja ulospäinsuuntautunut tyttö näyttäytyy keski-ikäisen miehen silmissä hirveän älykkäänä - olen ihan varma, että samalla luokalla olisi ollut myös vaatimattoman näköisiä ja ujoja tyttöjä, jotka olivat paljon Mariannea fiksumpia. :) 

Kirjallisuusviitteet taas voivat olla epäonnistuessaan hyvinkin vaivaannuttavia. En ole itse lukenut Matti Larjavaaran Ketunmorsianta, mutta vissiin kannattaisi lukea ihan myötähäpeäelämyksen vuoksi. Juhanin ja Mariannen kirjalliset keskustelut ja kirjeenvaihto onnistuivat viehättämään - nautin, kun tunnistin itse jonkun viittauksen ja jäin pähkäilemään niitä, joita en tunnistanut. Mikähän kirja mahtaa olla 1990-luvun parhaisiin kuuluva kotimainen esikoisromaani, jossa päähenkilö sairastuu syöpään?

En ehkä hullaantunut Valtoseen samalla lailla kuin moni muu bloggaaja, mutta kyllä Valtonen lunasti odotukseni. Olisi mielenkiintoista tietää, onko häneltä tulossa vielä lisää kirjoja - Siipien kantamista on kuitenkin jo viisi vuotta aikaa, mutta ainakaan Valtos-fanien blogeista en ole huomannut tietoa uudesta kirjasta.

Lue myös nämä:
Rauha S. Virtanen: Ruusunen
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Riikka Pulkkinen: Totta

Kesäkuun luetut

Kesäkuussa tuli koettua yllätyksiä - tämän viikonlopun yllätys oli se, että löysin itseni EM-kisakatsomosta ja jopa viihdyin! En ole millään muotoa urheiluhullu, mutta ystäväni kutsui mukaan joten kävimme ystäväni ja veljeni kanssa kolmen hengen joukkueena seuraamassa sateessa polskutettuja kisoja.

Ruotsalainen voittaa.

Lukukuukautena kesäkuu alkoi Sirpa Kähkösen Rautaöillä. Haluan lukea vielä Kuopio-sarjan avausosan Mustat morsiamet tässä kesän aikana, sillä syksyllä sarjaan ilmestyy uusi osa Hietakehto. Sitä odotan!

Sitten sain Marjiksen käynnistämän hurmaavan haasteen Ota riski ja rakastu kirjaan. Haastekirjat on jo hommattu, mutta ennen kuin pääsen niiden pariin, on ihan pakko saada pari sellaista kirjastolainaa luettua, joissa viimeiset eräpäivät jo paukkuvat uusimiskierrosten jälkeen. Mutta enköhän minä heinäkuussa ehdi haastetta suorittamaan...

Wolfgang Herrndorfin Ladaromaani oli virkistävä piipahdus saksalaisen kirjallisuuden parissa - kielialueen kirjallisuutta tunnenkin valitettavan kehnosti... Ehkäpä joskus lisää!

Agatha Christien The Murder of Roger Ackroyd oli todella vetävä lukukokemus, vaikka olinkin pöljyyttäni käynyt lukemassa juoniselostuksen netistä etukäteen. Kannattaa malttaa uteliaisuutensa kanssa, niin ei spoilaa itseään - vaikka ei kai spoilaamisella sittenkään niin paljon merkitystä ole kuin usein ajatellaan.

Toinen ja ikävämpi yllätys oli kesäkuun puolivälissä alkanut kopiointiselvittely. Vielä kerran todella paljon kiitoksia kaikille tukea antaneille, sillä homman penkominen oli aika keljua. Täytyy sanoa, että jossain vaiheessa tuntui jopa silti, että onko bloggaamisessa mitään järkeä, jos huomaa vain tuottavansa ilmaista, anonyymiä raakadataa kaupallisten toimijoiden käyttöön. Onneksi asiat selvisivät. Kopiointiasiat tuntuvat myös kiinnostavan aika monia, sillä tuo postaukseni pompsahti nopeasti vuoden 2012 kävijätilastojen kärkipäähän, ollen nyt toiseksi klikatuin juttu. Edellä on vain Blogistanian Finlandian tulokset.

Tilanne muistutti kuitenkin myös siitä, että vaikka minulle blogin kirjoittaminen on harrastus, josta kukaan ei maksa mitään, on blogikirjoituksilla silti jonkinlainen rahallinen arvo. Koska toisissa yhteyksissä, toisiin tarkoituksiin tuotetaan samankaltaista sisältöä, jolla on jonkinlainen rahallinen tavoite.

Kesäkuu päättyi kumminkin mukavissa tunnelmissa, Veikko Huovisen postuumia Luonnonkiertoa lukien.

Heinäkuussa olenkin kesälomalla, ja olen meinannut toteuttaa suositun lukumaratonin jossakin vaiheessa. Täytyy varmaan katsella sääennustuksia - sadepäivänä maraton olisi ehkä mielekkäintä toteuttaa, toisaalta aurinkoisena päivänä maratonin voisi suorittaa puistossa tai rannalla. Kelit ovat olleet sen verran kylmiä ja märkiä, että talviturkkikin on vielä heittämättä. Johan tästä joutaisi uimarannalle, jos sää lämpenee.

Veikko Huovinen: Luonnonkierto

Kuva: Elina Warsta / Siltala.

Huh helpotusta, kopiointijupakka on selvitetty. Taidan huokaista hetken asian pähkäilystä, mutta katsotaan jos saisin kuukausikoosteeseen hieman yleistä mietintää asiaan liittyen. Nyt rohkenen kuitenkin siteerata bloggaajakollega Marjista, joka kiteytti asian näin: "Kirjabloggaaja ei ole mikään ilmaiskone, jonka tekstiä voi käyttää mielin määrin." Juuri näin!

Eilen sain luettua loppuun Veikko Huovisen postuumisti julkaistun Luonnonkierron. Jo ennen kuin olin tarttunut kirjaan, olin iloinen sen julkaisusta - Pojan kuolema on niin surullinen ja riipaiseva kirja, että tuntui hyvältä ajatella Huovisen pitkän bibliografian saavan vielä yhden, iloisen täydennyksen. Luonnonkierrossa olikin paljon tuttua huovismaisuutta - kauniita metsäluonnon kuvauksia, pistelevää huumoria ja yllättäviä, absurdeja käänteitä.

Kirjan toimittanut Touko Siltala kuvaa jälkisanoissa toimitustyötä lyhyesti. Huovisen poismenon jälkeen Hilkka-leski järjesteli kirjailijan papereita, ja Siltala pääsi tutustumaan Huovisen arkistoon. Toimitustyössä apua tuli myös kajaanilaiselta kulttuuritoimittaja Eero Marttiselta.  

Luonnonkierto sisältää eri lehdissä julkaistuja kolumneja ja muita tekstejä ja julkaisemattomia lyhyitä erikoisia. Kokoelma painottuu 1970-luvulle, mutta mukana on niin 1950-luvulla kuin 2000-luvullakin kirjoitettuja tekstejä. Tekstit on ryhmitelty teemoittain, ja Huovisen tyylin kehittymisen huomaa. Avausosa on nimeltään Leimauksella Kainuun korvessa, siinä on monia nuoren Huovisen kirjoittamia luontoaiheisia tarinoita. Muut osat ovat julkaisemattomia novelleja sisältävä Hamsteri, Apu-lehden kolumneista koostuva Sinisiä ajatuksia, urheiluteemainen Kovat kisat ja eri lehtien kolumneja sisältävä Mikäpä meidän on täällä ollessa.

Minulle kiinnostavin osio oli Hamsterit. Tarinoita on vain neljä, mutta ne ovatkin sitä maukkaampia. Huovisen lyhyissä erikoisissa on paljon groteskeja tapahtumia, mutta nämä julkaisemattomat tekstit ovat kenties vieläkin irrottelevampia. Tarinoiden tarkkaa kirjoitusvuotta ei ole tiedossa, mutta Touko Siltala arvioi niiden olevan 1950- ja 60-lukujen taitteesta.

Niminovelli Hamsterit tuo tietenkin mieleen Huovisen tunnetun samannimisen romaanin. Mutta yhtäläisyydet ovat vähäisiä. Säilykkeet ja varaston kerääminen ovat kummassakin tarinassa isossa roolissa, mutta Luonnonkierron novelli on raaka dystopia, joka heijastelee sodan kaikuja. Samoin novellit Leirintämurhaajan loppu, Madame Irene ja Barabbas irti ovat kiitettävän päättömiä, mutta myös yllättävän väkivaltaisia ja julmia.

Koska en ole mikään urheiluhullu, oli Kovat kisat minulle ehkä tylsintä luettavaa. Mutta toki näin sivustakatsojanakin urheiluhulluutta ymmärrän, ja tarinoista välittyi kyllä hyvin Huovisen viehtymys listoihin ja luetteloihin.

Pari tarinaa jäi mieleen erityisen hyvin. Apurahan filosofiaa on myös ennen julkaisematon teksti, ja Huovisen purkaus kirjailijoiden apurahoista on yllättävän ajankohtainen edelleen. Hän ei tosin valita siitä, etteikö olisi apurahoja saanut, vaan kuvaa tilannetta apurahan saajan roolista. Niin ikään julkaisematon Iskelmien sanoja sisältää hervottomia Huovis-sanoituksia. Seuran kolumni Uusia ruokia taas esittelee persoonallisia ruokareseptejä - esimerkiksi Antibiootikon muovikeiton. Näitä voikin käydä lukemassa Siltalan kevätkatalogin sivulta 5.

Monista kolumneista näkee, että kirjailija on pyöritellyt jonkun aiheen tiimoilta ajatuksia ensin lyhyemmässä muodossa, sitten myöhemmin kehittänyt aihetta romaanissa laajemmaksi. Esimerkiksi Ikkunat käsittelee turhan pröystäilevää asumista - tähän Huovinen paneutui sittemmin perusteellisemmin Kasinomies Tomissa. 

Kuitenkaan Luonnonkierto ei ole sellainen teos, jolla kannattaisi Huovisen lukeminen aloittaa, jos kirjailijan tuotanto ei ole ennestään tuttua. Eniten kirjasta varmasti nauttivat ne, jotka ovat Huovisen ihailijoita jo ennestään. Ja heitähän riittää - ilmankos kirja olikin toukokuussa Mitä Suomi lukee -listan kolmantena. Jos haluaa aloittaa Huovisen lukemisen puhtaalta pöydältä, suosittelen tarttumaan ensin johonkin aiempaan kirjaan. Tosin Huovisen tyylikirjo on niin laaja, että ihan yleispätevää suositusta ei voi antaa... Lyhyiden erikoisten kokoelmat tai vaikka Lampaansyöjät voisivat olla hyviä aloituksia. Minuun kolahtaa erityisesti Huovisen pirullisempi puoli, kuten Veitikka tai Lentsu. 

Luonnonkierron kansi on Elina Warstan kansikuvaa, eikä Warstan kädenjälkeä taaskaan voi kuin kehua. Warsta on niitä harvoja uusia kirjankansien tekijöitä, joiden nimen olen oppinut muistamaan - ja hyvällä.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Veitikka
Veikko Huovinen: Lentsu
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät

Kun kustantamo kopioi

Edellisen kirjoitukseni kommenttiketjussa vinkkasin L.M. Montgomeryn mainiosta A Tangled Web -romaanista.  Muistelin, että uusia Montgomery-suomennoksia julkaissut Minerva on tuomassa syksyllä markkinoille kirjan suomennoksen. Löysinkin Perinnönjakajat-kirjan esittelytekstin Minervan sivuilta ja linkitin senkin.

Vasta kun luin Minervan sivun uudelleen, tuli sellainen olo että teksti tuntuu tutulta. Ihan kuin olisin lukenut tämän jostain aiemminkin. Sitten tajusin, että tekstihän muistuttaa minun omaa blogitekstiäni, jonka olen kirjoittanut kuusi vuotta sitten.

Tässäpä Minervan sivuilta löytyvää tekstiä:

Dark- ja Penhallow-sukujen muodostama klaani joutuu melkoiseen myllerrykseen, kun Becky-täti ilmoittaa, että hänen kuolemansa jälkeen arvokkaan perintökannun saa se suvun jäsen, joka on vuoden ajan käyttäytynyt hyvin ja hänen toiveidensa mukaisesti. Eripuraiset aviopuolisot, nuoret rakastavaiset, vanhatpiiat, lesket, haihattelevat tytöt ja huikentelevaiset miehet saavat eteensä ennenkuulumattomia haasteita omituisen vanhan matriarkan oikusta. Yhteisön asettamia sosiaalisia rajoja koetellaan välillä ankarasti, kun yksi ja toinen ryhtyy toimimaan normeista välittämättä.

Ja näin olen itse kirjoittanut:

Dark- ja Penhallow-sukujen muodostama klaani Prinssi Edvardin saarella joutuu melkomoiseen myllerrykseen, kun matriarkka Becky-täti kuolee ja jättää ohjeet perintömaljakon saajasta. Vihoissa olevat aviopuolisot, nuoret rakastavaiset, vanhatpiiat ja -pojat, surevat lesket ja monet muut hahmot joutuvat ennenkuulumattomien haasteiden eteen maljakon vuoksi. Toki itse maljakko on melko lailla sivuseikka, pääpaino on värikkäissä luonteenkuvauksissa, humoristisissa kohtauksissa ja henkilöiden ponnisteluissa yhteisön asettamia sosiaalisia rajoja vastaan. Näitä rajoja koetellaan välillä ankarasti, kun yksi ja toinen ryhtyy toimimaan normista poikkeavalla tavalla...

Ensimmäinen reaktioni oli harmistus. Kustantamojen perustyötä on lukeminen ja kirjoittaminen. Kai noin lyhyen tekstin olisi voinut tehdä ihan itse, ilman Googlen ja copypasten apua? Ajattelin ensin, että ihan sama, pitäkää tunkkinne.

Kysyin kuitenkin muilta ihmisiltä mielipidettä. Moni otti tämän vakavasti. Niinpä päädyin ottamaan yhteyttä Minervaan ja tein korvausvaatimuksenkin.

Älyttömältä tuntuu, että kun blogitekstien kopioinnista on jauhettu vaikka kuinka, niin jopa kirjakustantamon kanssa tällainen tilanne tulee eteen. Koululaisten kopioinnista on kannettu huolta pitkään. Tänä vuonna näitä kaupallisten toimijoiden kopiointeja on kuitenkin osunut vastaan yllättävän monta.

Helmikuussa toimittaja Hemi Malkki jätti kommentin Ohrana-juttuuni, ja kiitti plagiointiraportista. Malkki oli tehnyt jutun Luonto-Liitolle ja toinen toimittaja oli plagioinut tekstiä Ylen juttuun. Yle selvitti asian ja Malkki sai korvauksen sekä nimensä Ylen juttuun.

Huhtikuussa kirjoitin bloggaajien suhteesta tekijänoikeuksiin ja ironista kyllä, keskusteluun osallistunut Kirjakko joutui lähes saman tien plagioinnin kohteeksi. Kirjakon ottama kirjakuva julkaistiin Vantaan Laurissa. Vantaan Lauri selvitti asian ja pyysi anteeksi. Kyseessä oli graafikon erehdys, ei mikään häikäilemätön varkaus, mutta lehden toimitus suhtautui asiaan joka tapauksessa vakavasti.

Fanitan Chocochili-ruokablogia, ja pari viikkoa sitten kävi ilmi, että blogin ruokaohjeita oli julkaistu sanasta sanaan samanlaisina toukokuun Hyvä terveys -lehdessä.  Tämä tapaus oli hieman erikoisempi - lehdessä haastateltu henkilö oli esitellyt reseptit toimittajalle. Lehden päätoimittaja pahoittelee blogin kommenttiketjussa asiaa. Suoraa kopiointia tämä oli joka tapauksessa.

Mietin ensin, hoidanko tämän Minerva-asian yksityisesti kustantamon kanssa, mutta päätin, että kopiointi on niin harmillinen ilmiö, että toteutuneet tapaukset on syytä tuoda julki, jotta ihmisten tietoisuus asiasta kasvaa. Sain myös palautetta, että jokuhan saattaa epäillä minun kopioineen Minervan tekstiä eikä toisin päin. Kirjojen esittelytekstejähän käytetään monissa yhteyksissä, nytkin Perinnönjakajien teksti löytyy jo ainakin Bookplus-verkkokaupan sivuilta.

Ekstraärsytys syntyy siitä, että olen ollut A Tangled Web -kirjan luettuani niin innoissani, että muistan meilailleeni kustantamoihin ja ehdotelleeni kirjan suomentamista. No nytpä on suomennos tulossa, mutta eipä juuri nyt tee mieli suomennoksen julkaisua hehkuttaa.

Katsotaan miten asia etenee!

Agatha Christie: The Murder of Roger Ackroyd

Onko spoilaamisella sittenkään niin väliä? Tätä mietin, kun ahmin malttamattomana ja jännittyneenä kirjaa, jonka olin spoilannut itseltäni.

Uudissana "spoilata" on nettikielessä jo hyvin arkinen ilmaisu. Jos joku kuitenkin kaipaa selitystä, niin taustallahan on englannin verbi "to spoil", pilata. Spoilaamisella tarkoitetaan kirjan tai elokuvan tärkeimpien juonenkäänteiden paljastamista niille, jotka eivät ole kirjaa vielä lukeneet. Spoilaaminen voi olla tahatonta tai tahallista. "Ai, olet lukemassa dekkaria X? Se on tosi hyvä, varsinkin kun selviää että murhaaja on henkilö Y."

Spoilausherkkyys toki vaihtelee ihmisen, tilanteen ja taideteoksen mukaan. Minulle on jäänyt mieleen erään blogin keskustelu. Kommentoijan mielestä oli epäreilua, kun blogijutusta kävi ilmi, että Anna ja Gilbert päätyvät yhteen L.M. Montgomeryn Anna-sarjassa. Minusta taas tämä on saman tason paljastus kuin vaikka se, että Aino hukuttautuu Kalevalassa - siis osa kirjallista yleissivistystä ja aivan sallittu keskusteluaihe, kun puhutaan kirjallisuudesta.

Miten sitten voi spoilata itseään? Agatha Christien kohdalla ainakin niin, että käy lukemassa kirjan juoniselostuksen Wikipediasta. Siitä voi olla hyviä ja huonoja seurauksia. Muistan joskus viime talvena lueskelleeni Nulla dies sine legendon juttua The Murder of Roger Ackroyd -klassikkodekkarista. Jutussa viitataan kirjan klassikkostatukseen: tämä vuonna 1926 ilmestynyt dekkari rikkoo erästä salapoliisiromaanin perussääntöä. Kirja oli Christien neljäs teos ja siitä tuli hänen läpimurtoromaaninsa.

Minua uteloitti niin mahdottomasti tätä asia, että menin ja googletin kirjan ja kävin sitten lukemassa juoniselostuksen Wikipediasta. Huono puoli tässä oli se, että juoni selostetaan hyvin tarkasti, joten tuli semmoinen olo että kannattaako kirjaa enää lukea ollenkaan. Hyväksi puoleksi voi laskea sen, että pidän tätä jonkinlaisena sysäyksenä sille, että valitsin talvista äänikirjakokeiluani varten juuri Christien Kuolema Niilillä -dekkarin kuunneltavakseni.  Sen jälkeen olenkin jäänyt yllättävään Christie-koukkuun, ja nyt halusin lukea myös Roger Ackroydin. Ehdin jo lainata tämä englanninkielisenä äänikirjana, mutta se meni mönkään epäselvän lukijan vuoksi. Kirjan lukeminen alkukielellä houkutti siksikin, että halusin kokeilla, millaista Christien kieli on alkuperäisessä asussaan.

Lukukokemus oli monella tavalla yllättävä. Vaikka tiesinkin loppuratkaisun etukäteen, huomasin ahmivani kirjaa ja jännittäväni tapahtumia monessa kohdassa. Christie on niin taitava hämäämään lukijaa ja luomaan pieniä sivujuonia, että pähkäiltävää riitti. Idän pikajunan arvoituksen kuunneltuani mietin, millaisen kirjoitustekniikan arvoitusdekkari vaatii. Nyt pystyin tarkkailemaan hieman tätä tekniikkaa: missä kohdissa on vihjeitä loppuratkaisusta ja miten niitä voisi tulkita. Tosin rikoksen ratkaisija Hercule Poirot kepitti minut loogisessa päättelykyvyssä mennen tullen, hän kaivoi liki kaikkien henkilöhahmojen kaapeista sellaisia luurankoja etten osannut kuvitellakaan.

Kielellisesti kirja oli erittäin positiivinen yllätys. Christie-suomennoksissa on ollut nostalgisen ajan patinan lisäksi myös kömpelyyksiä tai virheellisyyksiä. Alkukielellä luettuani Roger Ackroyd oli todella virkistävää ja viehättävää englantia. Vaikka kirja on suoraviivainen, viljelevät monet henkilöhahmot kaikenlaisia yläluokkaisia knoppisanontoja, joten pientä kieliverryttelyäkin sai samalla.

Pieneen maalaiskylään sijoittuva tarina toi muutenkin mieleen jo mainitun L.M. Montgomeryn. Julkaisuajankohdan perusteella yhtäläisyys ei ole tavaton, sillä myös Montgomery julkaisi 1920-luvulla monta kirjaa. Yhteneväisyydet tulevat pienen, sosiaalisesti tarkkaan roolitetun kyläyhteisön kuvauksesta. On parempaa väkeä ja huonosti käyttäytyvää rahvasta, on aviomiehen tarpeessa olevia neitejä ja juoruilevaa palvelusväkeä, on kylän napamiehiä ja tiedonjanoisia vanhojapiikoja... Sävyissä on paljon samaa, vaikka Christien perimmäisenä tarkoituksena tuntuu olevan osoittaa, että meissä kaikissa on pimeä puoli, kun taas Montgomeryn kirjoissa pimeys ja pahuus häilyvät taka-alalla ja sivuosassa, eivät keskiössä.

Kuten aiemminkin on todettu, kulissien kumoaminen lienee yksi Christien kirjojen vetovoimatekijöistä. Säädylliset kunnon ihmiset joutuvat murhatutkimusten edetessä tunnustamaan Poirot'lle kaikenlaisia isoja ja pieniä rikkomuksiaan.

Alkukielisyyden viehätyksestä huolimatta taidan toistaiseksi panostaa Christien kanssa äänikirjoihin, sillä paperikirjan parissa jäin niin helposti koukkuun, että arkiaskareet meinasivat jo kärsiä, kun piti paahtaa kirjaa kiihkolla eteenpäin. :) Tarpeeksi hyvä kirja on siis hyvä lukukokemus, vaikka juonen olisikin mennyt itseltään spoilaamaan.

Lue myös nämä:
Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa
L.M. Montgomery: Rilla of Ingleside
Jane Austen: Pride and Prejudice