 |
| Kansi: Siltala. |
Ah mikä lukunautinto! Eleanor Cattonin Birnamin metsä tarttui mukaan kirjastosta ja sen lukeminen oli niin mahtavaa, että kirja herätti jonkinlaisen mustasukkaisen omistushalun. Tunnen itseni Klonkuksi luolassa pusertamassa sormusta ja puhelemassa aarteelleen.
No, tietenkään minulla ei ole mitään yksinoikeutta Birnamin metsän fanittamiseen, onhan uusiseelantilainen, nykyään Englannissa asuva Eleanor Catton kerännyt laajoja lukijakuntia kolmella romaanillaan. Hänen esikoisteoksensa Harjoitukset ilmestyi alkukielellä vuonna 2008 ja toisella romaanillaan Valontuojat hän voitti englantilaisen Booker-palkinnon vuonna 2013 nuorimpana palkittuna koskaan. Birnamin metsä ilmestyi alkukielellä vuonna 2023 ja on myös kerännyt hienoja kritiikkejä. Kaikki kolme suomennosta ovat kovasta laadustaan tunnetun Siltalan kustantamia.
No miksi uusiseelantilaista ekoaktivismia kuvaava Birnamin metsä tuntui niin hyvältä? Monestakin syystä. Ensinnäkin kirja on korkeakirjallisuuden ja genrekirjallisuuden yhdistelmä, hieman samaan tapaan kuin Donna Tarttin tiiliskivet. Birnamin metsä on muodoltaan trilleri ja yleensä pidän trillereitä kuivakan kaavamaisina eikä kovin kiinnostavina. Mutta Catton lataa trilleriinsä mielenkiintoisia, samastuttavia henkilöhahmoja, lukuisia kirjallisuusviittauksia ja tietenkin terävän kriittisiä ajatuksia aikamme yhteiskunnallisista ilmiöistä, kuten teknoveljien globaalista vallankäytöstä, äärimmilleen viedystä kapitalismista ja vasemmistoälykköjen oikeamielisyyden vaatimuksista. Kirjassa viljellään runsaasti myös populäärikulttuuriviittauksia, siinä mainitaan niin Game of Thrones kuin Harry Potterkin.
Lisäksi Catton on supertaitava luomaan todellisen elämän illuusion, vaikka toki tarinankerronnassa aina kyse siitä, pystyykö lukija kuvittelemaan mielessään kirjan tarinan ja pitämään sitä uskottavana. Catton osaa rakentaa todella uskottavia henkilöhahmoja pienten anekdoottien, luonnekuvausten, perhehistorian ja käyttäytymistapojen avulla. Mira, Shelley, Tony ja monet muut rupeavat tuntumaan kuin omilta tutuilta.
Vetävä juoni ja vauhdikkaat käänteet ovat trillerin perusydintä ja Catton annostelee erinomaisesti räväköitä ja yllättäviä juonenkäänteitä. Tätä kirjaa kannattaa lukea ahmien, mutta ei kuitenkaan harppoen, ettei menetä mitään sivulauseiden painavuudesta. Mikä erikoisinta, Catton onnistuu jopa rikkomaan kirjoittamisen perussääntöä ”näytä, älä kerro”. Varsinkin kirjan alkupuolella on todella paljon kertomista ja selittämistä, jossa tarinan lähtökohtaa taustoitetaan. Kuitenkaan selittäminen ei tunnu tylsältä vaan perustellulta ja kiinnostavalta.
En halua tehdä juonipaljastuksia, mutta kirjan lähtöasetelman voi kertoa. Mira Bunting on Birnamin metsä -nimisen puutarhuriaktivistiliikkeen johtohahmo, vaikkakaan ei virallinen johtaja, sillä liike uskoo vastuun jakamiseen horisontaalisesti. Mira törmää superrikkaaseen Robert Lemoineen, joka on menestynyt Piilaaksossa drooniliiketoiminnalla. Yllättäen Lemoine tekee tarjouksen lähteä rahoittamaan Birnamin metsän toimintaa. Mira on ovela laskelmoija, joka on tottunut ulkopuolisuuteen ja kengännauhabudjettiin, mutta suurelle rahasummalle hänenkin porukallaan olisi käyttöä.
Tykkään kirjoissa kovasti Miran kaltaisista shakinpelaajatyyppisistä hahmoista, jotka osaavat suunnitella siirtojaan etukäteen ja pelata pelejä muiden ihmisten kustannuksella. Tällaiset ihmiset ovat reaalielämässä sellaisia, joiden lähellä saattaa tulla epämiellyttävä olo, mutta romaanihahmoina he ovat mainioita. Suomalaisista kirjailijoista ainakin Maarit Verronen ja Johanna Sinisalo ovat kirjoittaneet paljon tällaisia hieman ulkopuolisia tarkkailijoita, joilla on oma agendansa.
Koska Birnamin metsän nimi viittaa Shakespearen Macbeth-näytelmään, vie yhteys ajatukset kohtaloon ja siihen, voiko ihminen muovata omaa kohtaloaan vai tuleeko hän rakentaneeksi oman tuhonsa päämääriinsä pyrkiessään. Kirjassa myös kysytään, onko moraalia enää olemassakaan, vai onko kapitalistinen henkilökohtaisten valintojen myymälä ainut, mitä on jäljellä. Robert Lemoinesta tuli lisäksi mieleen Bulgakovin Woland, joka Saatana saapuu Moskovaan -kirjassa sekoittaa tavallisten ihmisten päät rikkaudellaan ja hurmaavuudellaan ja saa ihmiset paljastamaan sisimpänsä. Lisäksi pidin erityisesti siitä, miten kirja pursuaa salaisuuksia, mutta salaisuudet eivät oikein meinaa pysyä piilossa. Totuus tihkuu pieninä noroina sieltä täältä vieraiden ihmisten tietoon. Voiko totuuden vaientaa, vaikka kaikin keinoin sitä yrittäisi?
Kirjan nuoret idealistit kritisoivat voimakkain äänenpainoin Uuden-Seelannin poliittista johtoa. Suomesta katsottuna näkökulma tuntui osin samastuttavalta, osin virkistävän eksoottiselta. Onhan Uuden-Seelannin maine maailmalla hieman samanlainen kuin Suomen: ulkomaalaisten silmiin molemmat maat vaikuttavat jonkinlaisilta luonnonläheisiltä, ihanteellisilta pikku yhteisöiltä, joissa kaikilla on kaikki asiat hyvin. Mutta maan sisältä käsin oma nuoriso on valmis syyttämään poliitikkoja hyvinkin voimakkaasti ja omasta näkökulmastaan perustellusti.
Lemoinen hahmo lienee saanut inspiraatiota niin Elon Muskin, Steve Jobsin kuin muidenkin Piilaakson toksisten teknoveljien hahmoista. Raha on antanut Lemoinelle mahdollisuuden ohjailla muiden ihmisten elämää mielensä mukaan. Voiko hän taivuttaa totuuden aina mieleisekseen vai löytyykö hänen egolleen rajoja?
Nostan esiin vielä Miran tunnollisen kakkosjohtajan Shelleyn, joka on arkisen harmaa puurtaja ja organisaattori. Shelley on kyllästynyt omaan näkymättömyyteensä ja ympäröivän yhteisön vähäiseen kiitokseen. Osaako hän murtautua Miran kehästä ulos?
Lisäksi kirja on täynnä uusiseelantilaista luontoa, kiinnostavia detaljeja, pohdiskelua uusiseelantilaisesta kansanluonteesta – josta mainitaan ainakin maanläheisyys, joukkoon sulautumisen tarve ja paikallisjuurien korostaminen – mahtavia väittelyitä ja takaa-ajoja. Tämä oli niitä kirjoja, joiden loputtua haluaisi aloittaa kirjan saman tien uudelleen.
Kirjablogeissa Birnamin metsää on luettu aika lailla. Linkitän tähän Arjan, Kirsin ja Margitin blogiarviot.
Suomennoksesta
Suomentaja Tero Valkonen on tehnyt upeaa työtä. Kirja on todella miellyttävää ja kaunista suomea, jota on ilo lukea. Teksti soljuu, dialogi on luontevaa, ylipäätään kirjan suomennos on sekä tarkka että kaunis. Bloggaajakollegani Arja kirjoitti äskettäin turhautuneen palautteen suomalaiskirjojen viimeistelemättömyydestä. Birnamin metsä on oikea viimeistelemättömyyden vastakohta – suomennos on hiottu ja laadukas kirjaosaamisen taidonnäyte.
Tämän vuoden HelMet-lukuhaasteen eräs tehtävä on lukea kirja, jonka kääntäjä on saanut Mikael Agricola -käännöspalkinnon tai muun vastaavan palkinnon ja Valkonen on tämän palkinnon pokannut vuonna 2021. Kävinkin jo etsimässä kirjaston tietokannasta lisää Valkosen suomennoksia ja lainasin yhden.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti