Eleanor Catton: Birnamin metsä

Kansi: Siltala.

Shelley tiesi toimivansa väärin, mutta koska Mira oli tiessään eikä Tonysta enää kuulunut, asian pitäminen pois mielestä ei ollut ylettömän vaikeaa.

Ah mikä lukunautinto! Eleanor Cattonin Birnamin metsä tarttui mukaan kirjastosta ja sen lukeminen oli niin mahtavaa, että kirja herätti jonkinlaisen mustasukkaisen omistushalun. Tunnen itseni Klonkuksi luolassa pusertamassa sormusta ja puhelemassa aarteelleen.

No, tietenkään minulla ei ole mitään yksinoikeutta Birnamin metsän fanittamiseen, onhan uusiseelantilainen, nykyään Englannissa asuva Eleanor Catton kerännyt laajoja lukijakuntia kolmella romaanillaan. Hänen esikoisteoksensa Harjoitukset ilmestyi alkukielellä vuonna 2008 ja toisella romaanillaan Valontuojat hän voitti englantilaisen Booker-palkinnon vuonna 2013 nuorimpana palkittuna koskaan. Birnamin metsä ilmestyi alkukielellä vuonna 2023 ja on myös kerännyt hienoja kritiikkejä. Kaikki kolme suomennosta ovat kovasta laadustaan tunnetun Siltalan kustantamia.

No miksi uusiseelantilaista ekoaktivismia kuvaava Birnamin metsä tuntui niin hyvältä? Monestakin syystä. Ensinnäkin kirja on korkeakirjallisuuden ja genrekirjallisuuden yhdistelmä, hieman samaan tapaan kuin Donna Tarttin tiiliskivet. Birnamin metsä on muodoltaan trilleri ja yleensä pidän trillereitä kuivakan kaavamaisina eikä kovin kiinnostavina. Mutta Catton lataa trilleriinsä mielenkiintoisia, samastuttavia henkilöhahmoja, lukuisia kirjallisuusviittauksia ja tietenkin terävän kriittisiä ajatuksia aikamme yhteiskunnallisista ilmiöistä, kuten teknoveljien globaalista vallankäytöstä, äärimmilleen viedystä kapitalismista ja vasemmistoälykköjen oikeamielisyyden vaatimuksista. Kirjassa viljellään runsaasti myös populäärikulttuuriviittauksia, siinä mainitaan niin Game of Thrones kuin Harry Potterkin.

Lisäksi Catton on supertaitava luomaan todellisen elämän illuusion, vaikka toki tarinankerronnassa aina kyse siitä, pystyykö lukija kuvittelemaan mielessään kirjan tarinan ja pitämään sitä uskottavana. Catton osaa rakentaa todella uskottavia henkilöhahmoja pienten anekdoottien, luonnekuvausten, perhehistorian ja käyttäytymistapojen avulla. Mira, Shelley, Tony ja monet muut rupeavat tuntumaan kuin omilta tutuilta.

Vetävä juoni ja vauhdikkaat käänteet ovat trillerin perusydintä ja Catton annostelee erinomaisesti räväköitä ja yllättäviä juonenkäänteitä. Tätä kirjaa kannattaa lukea ahmien, mutta ei kuitenkaan harppoen, ettei menetä mitään sivulauseiden painavuudesta. Mikä erikoisinta, Catton onnistuu jopa rikkomaan kirjoittamisen perussääntöä ”näytä, älä kerro”. Varsinkin kirjan alkupuolella on todella paljon kertomista ja selittämistä, jossa tarinan lähtökohtaa taustoitetaan. Kuitenkaan selittäminen ei tunnu tylsältä vaan perustellulta ja kiinnostavalta.

En halua tehdä juonipaljastuksia, mutta kirjan lähtöasetelman voi kertoa. Mira Bunting on Birnamin metsä -nimisen puutarhuriaktivistiliikkeen johtohahmo, vaikkakaan ei virallinen johtaja, sillä liike uskoo vastuun jakamiseen horisontaalisesti. Mira törmää superrikkaaseen Robert Lemoineen, joka on menestynyt Piilaaksossa drooniliiketoiminnalla. Yllättäen Lemoine tekee tarjouksen lähteä rahoittamaan Birnamin metsän toimintaa. Mira on ovela laskelmoija, joka on tottunut ulkopuolisuuteen ja kengännauhabudjettiin, mutta suurelle rahasummalle hänenkin porukallaan olisi käyttöä.

Tykkään kirjoissa kovasti Miran kaltaisista shakinpelaajatyyppisistä hahmoista, jotka osaavat suunnitella siirtojaan etukäteen ja pelata pelejä muiden ihmisten kustannuksella. Tällaiset ihmiset ovat reaalielämässä sellaisia, joiden lähellä saattaa tulla epämiellyttävä olo, mutta romaanihahmoina he ovat mainioita. Suomalaisista kirjailijoista ainakin Maarit Verronen ja Johanna Sinisalo ovat kirjoittaneet paljon tällaisia hieman ulkopuolisia tarkkailijoita, joilla on oma agendansa.

Koska Birnamin metsän nimi viittaa Shakespearen Macbeth-näytelmään, vie yhteys ajatukset kohtaloon ja siihen, voiko ihminen muovata omaa kohtaloaan vai tuleeko hän rakentaneeksi oman tuhonsa päämääriinsä pyrkiessään. Kirjassa myös kysytään, onko moraalia enää olemassakaan, vai onko kapitalistinen henkilökohtaisten valintojen myymälä ainut, mitä on jäljellä. Robert Lemoinesta tuli lisäksi mieleen Bulgakovin Woland, joka Saatana saapuu Moskovaan -kirjassa sekoittaa tavallisten ihmisten päät rikkaudellaan ja hurmaavuudellaan ja saa ihmiset paljastamaan sisimpänsä. Lisäksi pidin erityisesti siitä, miten kirja pursuaa salaisuuksia, mutta salaisuudet eivät oikein meinaa pysyä piilossa. Totuus tihkuu pieninä noroina sieltä täältä vieraiden ihmisten tietoon. Voiko totuuden vaientaa, vaikka kaikin keinoin sitä yrittäisi?

Kirjan nuoret idealistit kritisoivat voimakkain äänenpainoin Uuden-Seelannin poliittista johtoa. Suomesta katsottuna näkökulma tuntui osin samastuttavalta, osin virkistävän eksoottiselta. Onhan Uuden-Seelannin maine maailmalla hieman samanlainen kuin Suomen: ulkomaalaisten silmiin molemmat maat vaikuttavat jonkinlaisilta luonnonläheisiltä, ihanteellisilta pikku yhteisöiltä, joissa kaikilla on kaikki asiat hyvin. Mutta maan sisältä käsin oma nuoriso on valmis syyttämään poliitikkoja hyvinkin voimakkaasti ja omasta näkökulmastaan perustellusti.

Lemoinen hahmo lienee saanut inspiraatiota niin Elon Muskin, Steve Jobsin kuin muidenkin Piilaakson toksisten teknoveljien hahmoista. Raha on antanut Lemoinelle mahdollisuuden ohjailla muiden ihmisten elämää mielensä mukaan. Voiko hän taivuttaa totuuden aina mieleisekseen vai löytyykö hänen egolleen rajoja?

Nostan esiin vielä Miran tunnollisen kakkosjohtajan Shelleyn, joka on arkisen harmaa puurtaja ja organisaattori. Shelley on kyllästynyt omaan näkymättömyyteensä ja ympäröivän yhteisön vähäiseen kiitokseen. Osaako hän murtautua Miran kehästä ulos?

Lisäksi kirja on täynnä uusiseelantilaista luontoa, kiinnostavia detaljeja, pohdiskelua uusiseelantilaisesta kansanluonteesta – josta mainitaan ainakin maanläheisyys, joukkoon sulautumisen tarve ja paikallisjuurien korostaminen – mahtavia väittelyitä ja takaa-ajoja. Tämä oli niitä kirjoja, joiden loputtua haluaisi aloittaa kirjan saman tien uudelleen.

Kirjablogeissa Birnamin metsää on luettu aika lailla. Linkitän tähän Arjan, Kirsin ja Margitin blogiarviot.

Suomennoksesta

Suomentaja Tero Valkonen on tehnyt upeaa työtä. Kirja on todella miellyttävää ja kaunista suomea, jota on ilo lukea. Teksti soljuu, dialogi on luontevaa, ylipäätään kirjan suomennos on sekä tarkka että kaunis. Bloggaajakollegani Arja kirjoitti äskettäin turhautuneen palautteen suomalaiskirjojen viimeistelemättömyydestä. Birnamin metsä on oikea viimeistelemättömyyden vastakohta – suomennos on hiottu ja laadukas kirjaosaamisen taidonnäyte.

Tämän vuoden HelMet-lukuhaasteen eräs tehtävä on lukea kirja, jonka kääntäjä on saanut Mikael Agricola -käännöspalkinnon tai muun vastaavan palkinnon ja Valkonen on tämän palkinnon pokannut vuonna 2021. Kävinkin jo etsimässä kirjaston tietokannasta lisää Valkosen suomennoksia ja lainasin yhden.

 

Lue myös nämä:
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta

Kansi: WSOY.

Ilmeemme ovat väsyneitä, kaihdamme toistemme katseita. "Tässä käy kuin Sommella; siellä saimme perästä päin seitsemän päivää ja yötä rumputulta", sanoo Kat synkästi.

Jos pitäisi äänestää parhaiten nimettyjä kirjoja, olisi Erich Maria Remarquen klassikko Länsirintamalta ei mitään uutta korkealla minun listallani. Vaikka luin tämän kirjan vasta nyt, on sen nimi jäänyt päähäni soimaan jo vuosia sitten. Nimi kertoo mihin ja milloin kirjan tapahtumat sijoittuvat. Nimessä on hieno kaksoismerkitys: ensi alkuun kuulostaa, että jokin asia on tylsän toisteista, mutta oikeasti kyse onkin siitä, että rintamalla on niin paljon tuhoa, että kuolema on muuttunut jokapäiväiseksi arjeksi niille, jotka siellä olivat.

Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1929, sen alkuperäinen saksankielinen nimi on soinnikkaasti Im Westen nichts Neues. Suomennos on vuodelta 1930 ja tätä Armas Hämäläisen suomennosta on käytetty myös vuoden 2022 pokkaripainoksessa, jonka kannessa on Netflixissä julkaistun saksalaisen elokuvasovituksen kuvituskuva.

Länsirintamalta ei mitään uutta kertoo saksalaisista sotilaista ensimmäisessä maailmansodassa. Päähenkilö Paul on yhdessä koulukaveriensa kanssa hakeutunut palvelukseen isänmaallisen opettajansa kannustuspuheen vuoksi. Rintamalla ihanteellisuus on jauhautunut äkkiä palasiksi. Verinen asemasota nielee miehiä. Sota on väkivaltaa, nälkää, täitä, likaa, varastelua, mielivaltaisuutta.

Rakenteeltaan kirja on samankaltainen kuin suomalaisklassikko Tuntematon sotilas. Sotaa kuvataan ruohonjuuritasolta, miesjoukon kollektiivisena kokemuksena. Sota näyttäytyy järjettömänä. Paulin viereltä tutut kohtalotoverit kuolevat yksi kerrallaan.

Jouduin lunttaamaan internetistä, että mistä ensimmäisen maailmansodan länsirintaman jumiutuminen paikalleen oikein johtui. Länsirintama kulki maantieteellisesti Koillis-Ranskassa, lähellä Saksan valloittamien Belgian ja Luxemburgin rajaa. Mitään vuoriston kaltaista maantieteellistä estettä rintaman etenemiseen ei ollut, aluehan on lattanaa vanhaa merenpohjaa ja molemmat osapuolet kaivoivat pitkiä juoksuhautoja omille puolilleen. Mutta kun sodanjohto yritti käyttää vanhoja taktiikoita, kuten jalkaväen rynnäkköjä, eteneminen pysähtyi uusiin ja tehokkaisiin aseisiin, kuten konekivääreihin. Vasta, kun panssarivaunujen kehitys lähti vauhtiin, muuttui sodan kulku. Sodan alkuvuosina panssarivaunut olivat melko alkeellisia ja tehottomia, mutta erityisesti brittiläiset alkoivat panostaa panssarivaunujen kehittämiseen. Lopulta panssarivaunut alkoivat olla niin hyviä, että niillä pystyi ylittämään piikkilankaesteet ja juoksuhaudat ja niiden sisällä hyökkääjät olivat suojassa vastustajan konekivääritulelta.

Remarque taisteli itse länsirintamalla vuonna 1917 ja haavoittui silloin. Romaanissa onkin vahva omakohtaisuuden tunne. Se ei ole historiikki, vaan aikalaisen kertomus siitä, miltä moderni sodankäynti näytti ja tuntui. Nuori Paul pohtii paljon ristiriitaa lapsuutensa ja nuoruutensa ihanteiden ja sodan reaalitodellisuuden välillä.

Suosittelen kirjaa klassikoiden ystävälle, sillä varauksella että kirja sisältää yksityiskohtaisesti kuvattua väkivaltaa, kärsimystä ja kuolemaa. 

Suomennoksesta

Pelkäsin, että näin vanha suomennos olisi jo hapantunut, mutta vielä mitä. Suomentaja Armas Hämäläisellä vaikuttaa olleen erinomainen kielen taju, sillä suomennos on oikein toimiva ja miellyttävä edelleen. Toki joitakin yksittäisiä vanhentuneita sanoja löytyy, mutta nehän tuovat vain mukavaa ajan patinaa. Wikipedian mukaan savolaissyntyinen Hämäläinen työskenteli kielten lehtorina useissa merkittävissä kouluissa kymmeniä vuosia. Hän työskenteli ahkerasti myös suomi-saksa-sanakirjojen parissa.

 

Lue myös nämä:
Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria
Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters
L.M. Montgomery: Rilla of Ingleside

Johanna Aatsalo: Paljastus

Kansi: WSOY.

Naiivi. Jäin kiinni sanaan. Naiivi. Täydellistä keski-ikäisen miehen ylimielistä ja omavoimaista puhetta. Hän käytti kirjeessään valtaa, johon Suomessa oli totuttu. Entinen ministeri jyrähti. Suomen Pankin johtaja älähti. Sen puheen ja sanan arvo oli suurempi kuin nuoren naistoimittajan.

Johanna Aatsalon Paljastus - tarina dopinguutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa on järisyttävää luettavaa. Aatsalo kirjoittaa oman näkökulmansa vuonna 1998 käynnistyneeseen dopinguutisointikohuun. Sana ”kohu” on ylikäytetty nykyajan mediakielessä, mutta tähän tapaukseen se sopii.

Aatsalo oli 32-vuotias STT:n urheilutoimittaja, kun hän teki jutun siitä, miten suomalainen maajoukkuehiihtäjä on hankkinut kasvuhormonia suorituksensa parantamiseen. Juttu on luettavissa esimerkiksi Helsingin Sanomien arkistosta. Ensimmäisen uutisen jälkeen STT tarkensi nopeasti, että jutussa tarkoitettiin Jari Räsästä.

Tästä seurasi ennennäkemätön mylläkkä, joka ensi alkuun kohdistui Aatsaloon itseensä ja STT:n päätoimittaja Kari Väisäseen, mutta myöhemmässä vaiheessa syyttävä sormi kääntyikin osoittamaan huijaavaa urheiluväkeä. Viimeiset oikeuden tuomiot juttuun kytkeytyvässä dopingskandaalissa on jaettu vuonna 2013, jolloin hiihtäjinä tunnetut Harri Kirvesniemi, Jari Isometsä ja Janne Immonen tuomittiin perättömästä lausumasta tuomioistuimessa. Aatsalolle ja Väisäselle puolestaan jaettiin lehdistön- ja sananvapauden edistämistä ajavan International Press Instituten Suomen ryhmän sananvapauspalkinto toukokuussa 2024.

Olen Aatsaloa kymmenen vuotta nuorempi ja alkuperäisen uutisen ilmestymisen aikaan olin opiskelija. Tilasin opiskelijabudjetillakin sanomalehteä ja paperisen Helsingin Sanomien lukeminen kuului aamurutiineihini. Olen siis seurannut aiheen uutisointia reaaliajassa, mutta koska en ole koskaan ollut huippu-urheilufani, muistan suhtautuneeni lähinnä pilkallisen huvittuneesti urheilijoiden dopingiin. Aatsalon nimi jäi uutisoinnin jatkuessa mieleen, mutta muuten en pysähtynyt kovin syvällisesti pohdiskelemaan tilannetta.

Ivallinen vastareaktioni siihen, miten tohkeissaan urheiluväki kielsi dopingin, johtui kai siitä, että urheilua on lähes tungettu kurkusta alas silloin, kun olin lapsi. Muistan, kuinka ala-asteella opetus keskeytettiin, luokassa oleva kuvaputkitelevisio pantiin päälle ja koko luokan piti katsoa hiihtokilpailuja. Marja-Liisa Kirvesniemen irvistävät kasvot ovat jääneet mieleen, todennäköisesti katsoimme siis Calgaryn talviolympialaisia.

Mutta jos urheiluväen oletus oli, että jokainen lapsi ihailee hiihtosankareita, meni tämä ainakin minun kohdallani hukkaan, koska liikuntatunneilla hiihtäminen tuntui edelleen hikiseltä pakkopullalta. Nämä tunnekokemukset purkautuivat kohdallani silloin, kun Lahden dopingskandaali rävähti suuren yleisön silmille vuonna 2001 ja kun Arto Halosen dokumentti Sinivalkoinen valhe tuli teatterilevitykseen vuonna 2012. Hahhah, turhaan yrititte esittää, että urheilijat olisivat jotain putipuhtaita idoleita, joista kaikkien pitäisi ottaa mallia.

Aatsalo kirjoittaa Paljastuksessa tarinan omasta näkökulmastaan. Myös tarinallisuus on nykyajan journalismissa ylikäytetty keino, mutta tämä tarina on todella lukemisen ja kuulemisen arvoinen. Se kertoo naisvihasta, urheilujournalismin pinnallisuudesta, hyväveli-verkostoista, urheiluväen kyvyttömyydestä avoimen kriittiseen keskusteluun ja itsereflektointiin, suomalaisen oikeuskäytännön nyrjähtämisestä todella kieroon suuntaan, kovan paineen aiheuttamasta psykosomaattisesta oireilusta ja Matti Nykäsen striptease-työstä Järvenpään Casinolla. Kirja muistuttaa teemoiltaan hiljakkoin lukemaani Kittilän lakia. Molempien alaotsikkona voisi olla ”Herkkähipiäiset miehet pillastuvat” ja molemmissa vakiintuneita miesporukoiden käytäntöjä ryhtyy muuttamaan nainen, jolle miesten tavanomaiset selittelyt eivät mene läpi.

Yksilön kannalta katsottuna Aatsalon kokema kurmootus on aivan järkyttävää. Lokaa, lööppejä, syytöksiä ja haukkuja tulvi joka suunnasta. Lisäksi poliisi rupesi tutkimaan hiihtoväen Aatsaloon kohdistamia kunnianloukkaussyytöksiä häkellyttävällä nopeudella. Syyksi Aatsalo arvele sen, että entinen pääministeri Esko Aho oli siirtynyt Hiihtoliiton johtajaksi ja Aho käynnisti vaikutusvallallaan kovan vastahyökkäyksen Aatsaloa kohtaan. Ensimmäisessä käräjäoikeuden tuomiossa Aatsalo tuomittiin syylliseksi ja miljoonien markkojen korvauksiin kunnianloukkauksesta. Tämän osuuden lukeminen on omiaan murentamaan uskoa suomalaiseen oikeusvaltioon. Häkellyttävällä tavalla jopa vuoden 2000 presidentinvaaleilla oli oma roolinsa tässä draamassa.

Kirjan perusteella Aatsaloa pitivät pystyssä oman perheen tuki, päätoimittajan tuki, nuoruuden urheiluharrastuksissa hioutunut tavoitteellisuus ja paineensietokyky, pinnan alla vaikuttava vakaumus sekä syvällä sisimmässä elävä tieto siitä, että hän oli totuuden äärellä. Totuudenpuhujalla ei ole sijaa majatalossa, sanotaan, ja tämä kirja osoittaa sen oikeaksi. Lisäksi Aatsalo vaikuttaa osanneen kuunnella intuitiotaan, sillä useammassa kohdassa hän mainitsee sen osoittaneen suunnan, johon vyyhti milloinkin oli kääntymässä.

Luin muutama kuukausi sitten Jari Kupilan sisällissotaa käsittelevän kirjan Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan ja siinä Kupila nosti esiin, miten urheiluväki ei vieläkään ole kunnolla käsitellyt sisällissodan jättämiä haavoja. Yhtä lailla Aatsalo mainitsee, että dopingin käyttöä ei ole urheilun vallankäyttäjien tai urheiluyleisön piirissä kunnolla käsitelty. Siitä on edelleen vaiettu, vaikka mätäpaiseita on puhjennut vuosien aikana siellä täällä.

Kirjan luettuani jäin pohtimaan, miltä hiihtourheilu nyt näyttää minun silmiini. Olen epäurheilullinen ihminen enkä seuraa aktiivisesti mitään lajia. Mutta se on läpäissyt minunkin tajuntani, että viime vuosina suomalaiset ovat jälleen olleet voittoisia hiihdon arvokisoissa. Esimerkiksi Iivo Niskanen on voittanut olympiamitaleita. En muista nähneeni missään mediassa tarkkaa käsittelyä siitä, onko suomalainen dopingtestaaminen ja antidopingtoiminta kehittynyt parempaan suuntaan sitten Lahden skandaalin. Vai ajattelevatko hiihtojohtajat, että kyllä yleisö on vanhat kriisit jo unohtanut, nyt voidaan taas vakuuttaa iloisin mielin, että doping on pahasta ja meillä ei kukaan käytä mitään?

Urheilun uskottavuutta kasvattaisi, jos urheilun vallankäyttäjät ottaisivat opikseen esimerkiksi Aatsalon tapauksen käsittelystä. Itse urheilun sivustaseuraajana kehotan urheilun johtohahmoja viestimään aktiivisesti, millä tolalla suomalaisurheilun dopingvastaisuus oikeasti on. Tämä antaisi suurelle yleisölle ja median edustajille mahdollisuuden punnita, kuinka uskottavaa suomalainen dopingtyö on. Jos on tarkoitus vain hymistellä ja hehkuttaa, niin ainakaan minä en halua edustaa ”kansan syviä rivejä”, joiden ainoa rooli on innostua mitaleista ja palvoa urheilijoita. Ansaitsen parempaa. Sellaista kuin Paljastus, jossa urheilupiirejä valotetaan oikeasti kiinnostavista näkökulmista.

Kirjan lukemisen aikana päässäni alkoi soida Klamydian vanha hitti Mömmöm-kisat: Hei Hiihtoliitto, taitaa puuttuu päästä täytteet, kun ainut positiivinen asia on noi dopingnäytteet… Olkoon se tämän kirjan soundtrack. Laulun voi kuunnella vaikkapa Spotifysta.

Lue myös nämä:
Tyler Hamilton - Daniel Coyle: Voittoja ja valheita
Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan
Pekka Viljanen - Eeva-Liisa Hynynen: Kittilän laki

Heikki Harjula - Kari Prättälä: Kuntalaki - tausta ja tulkinnat

Kansi: Alma Insights.

Sain Heikki Harjulan ja Kari Prättälän kirjan Kuntalaki - tausta ja tulkinnat kustantaja Alma Insightsilta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Tarkastuslautakunnalla on tärkeä tehtävä toiminnan tuloksellisuuden arvioinnissa. Lautakunnan on arvioitava, ovatko valtuuston tilikaudelle asettamat toiminnan ja talouden tavoitteet kunnassa ja kuntakonsernissa toteutuneet ja onko toiminta järjestetty tuloksellisella ja tarkoituksenmukaisella tavalla.

Kuten aiemmin mainitsin, pääsin aloittamaan kunnanvaltuutetun luottamustoimen tänä vuonna. Kun etsin sopivaa luettavaa kunnanvaltuuston toimintaan liittyen, nousi esiin Heikki Harjulan ja Kari Prättälän kirjaa Kuntalaki – tausta ja tulkinnat. Tämä onkin ilmeisesti oikea kunnanvaltuutetun luottoteos, sillä teosta suositteli myös FCG:n kouluttaja, jonka koulutukseen pääsin valtuutettuna osallistumaan. Kouluttaja korosti, että valtuutetun ei ole pakko osata kunnallislainsäädäntöä viimeistä pilkkua myöten ulkoa, mutta jos asiaan haluaa perehtyä, kannattaa lukea Harjulan ja Prättälän kirjaa.

Luettavaa teoksessa riittää, sillä uusimmassa, tänä vuonna ilmestyneessä painoksessa on yli tuhat sivua. Kirjoittajat kertovat esipuheessaan, että ensimmäisessä 1990-luvulla ilmestyneessä painoksessa oli viitisensataa sivua. Kuntaa koskevaa lainsäädäntöä on toki uudistettu kolmen vuosikymmenen aikana, mutta olisiko sivumäärän kasvamisessa osin kyse siitäkin, että kirjoittajat ovat pystyneet rakentamaan uusia tulkintoja vanhojen päälle.

Aloitin lukemisen minua eniten koskevista asioista. Pääsin tarkastuslautakuntaan, joten ensimmäisenä luin tarkastuslautakunnan toimintaa koskevat luvut. Sen jälkeen luin strategiaa käsittelevän luvun. Mielestäni kunnanvaltuuston nelivuotisen toimintakauden alussa olisi järkevä varmistaa, että uusi valtuusto on kärryillä siitä, millainen voimassaoleva strategia on, tarvitseeko strategisia tavoitteita hienosäätää ja milloin pitää valmistautua strategian uusimiseen. Lisäksi näin alkukaudesta valtuutettujen kuuluu ilmoittaa sidonnaisuutensa, joten etsin kirjasta myös sidonnaisuuksien ilmoittamista koskevan luvun. Sidonnaisuusilmoitukset tulevat tarkastuslautakunnan tarkastettavaksi eli minun pitää osata sekä ilmoittaa omat sidonnaisuuteni että arvioida lautakunnassa muiden ilmoituksia.

Kuntalaki – tausta ja tulkinnat todella tarjosi nimensä mukaisesti sekä taustoitusta että tulkintaa näistä asioista. Esimerkiksi sidonnaisuusilmoitus on suhteellisen uusi velvoite, jonka taustalla on ollut lisätä kunnan päätöksenteon avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Opin myös, että kunnan täytyy ylläpitää julkista sidonnaisuusrekisteriä, jollaista en ole ymmärtänyt etsiä luettavaksi tätä ennen, koska en ole sellaisen olemassaolosta tiennyt.

Myös kuntastrategiaa koskeva lainsäädäntö on Harjulan ja Prättälän mukaan uudistunut viime vuosikymmeninä monin tavoin. Nykyisen lainsäädännön pyrkimys on ollut selkeyttää suunnittelua ja nivoa strateginen suunnittelu ja taloussuunnittelu tiukasti yhteen. Tämähän on loogista: jos strategiassa jokin osa-alue valitaan kunnan kehittämisen painopisteeksi, on luonnollista että tätä painopistettä myös priorisoidaan talousarviossa. Jos taas strategiassa tärkeimmiksi nimetyt toiminnot jäisivät talousarviossa jonon hännille, olisi taloudellinen ohjaaminen ristiriidassa strategian kanssa. Toki on mahdollista, että kunta on nostanut strategiansa kärkeen asioita, joilla ei ole lainkaan taloudellista ulottuvuutta, mutta mahtaako tällainen olla kovin tarkoituksenmukaista.

Kuntastrategia on otettava huomioon kunnan talousarvion ja -suunnitelman laatimisessa, joten tässä mielessä sillä on välillisesti oikeudellista sitovuutta, kirjoittavat Harjula ja Prättälä. Olen lukenut kotikuntani muutaman aiemman arviointikertomuksen, ja juuri tähän seikkaan kiinnitettiin huomiota sellaisena vuonna, jolloin strategia oli juuri uusittu. Arviointikertomuksessa huomautettiin, että tarkastajien oli vaikea saada selkoa, oliko toiminnassa otettu huomioon vasta uusittu strategia vai mentiinkö vanhan strategian varassa.

Lisäksi arviointikertomuksissa on saattanut lukea esimerkiksi niin, että arvioinnin kohteesta ei löydy tietoa tilinpäätöksessä. Koska strategia on yllämainitun mukaan otettava huomioon taloussuunnittelussa, olisi loogista että myös tilinpäätös voitaisiin kirjoittaa niin, että strategia huomioitaisiin tuloksen erittelyssä. Tähän asiaan selvästi kannattaa kiinnittää huomiota tarkastustoimikunnassa.

Koska valtuustokausi kestää neljä vuotta, on kaudessa yhteensä noin 1461 päivää, jos oletetaan että mukaan osuu yksi karkausvuosi. Kuntalaki-kirjassa on 1068 sivua, eli riittäisi että lukisi vajaan sivun päivässä, niin ehtisi kirjan loppuun valtuustokauden päättyessä. Jos valtuutettuna optimisesti ennustaisi itselleen jatkokautta, riittäisi ensimmäisen kauden aikana lukea alle puoli sivua päivässä, niin pääsisi toisen kauden lopussa kirjan loppuun. Ei mahdoton tehtävä ollenkaan!

Kuntalaki – tausta ja tulkinnat lunasti nimensä antaman lupauksen. Lainsäädäntö ei synny tyhjästä, vaan ajan ja arvojen mukaan lainsäätäjät ovat yleensä tavoitelleet jonkin tarkoituksen toteutumista lakeja uudistaessaan. Tämän taustatyön kuvaaminen auttaa näkemään kuntalain yksityiskohdat kokonaisuuden osana.

Minun todennäköisesti kannattaa esimerkiksi esityslistan saatuani käyttää hetki siihen, että etsin Kuntalaista asiaa käsittelevät kohdat ja luen ne. Tällä tavalla kunnallislainsäädännön tietoa voisi opiskella sopivissa palasissa ja kykenisin ymmärtämään esityslistalla olevien asioiden merkityksen paremmin.

Lue myös nämä:
Pekka Viljanen - Eeva-Liisa Hynynen: Kittilän laki
Arno Juutilainen: Sunny Car Center ja muita kuntapäättäjien surkuhupaisia liiketoimia
Minna Rytisalo - Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta