torstai 10. syyskuuta 2020

Max Engman: Pietarinsuomalaiset

Huhtikuussa luin Hesarista professori Max Engmanin muistokirjoituksen. Totesin, että taitaa olla korkea aika lukea Max Engmanin tietokirja Pietarinsuomalaiset, jonka olin ostanut kirjahyllyyni vuonna 2005. 
 
Olin viettänyt kesän 2003 kesätöissä Pietarissa viisumivirkailijana. Asuin kimppakämpässä Vasilinsaarella ja tein pitkiä kävelyretkiä ympäri Pietaria, luuhasin museoissa, puistoissa ja muissa kulttuurikohteissa. En kuitenkaan tuolloin ymmärtänyt olevani osa pitkäaikaista ja monipuolista jatkumoa - eräs lukuisista suomalaisista, joita lähellä oleva suurkaupunki oli vetänyt puoleensa kaupungin perustamisesta asti. Pietarinsuomalaisissa Engman kutsuu Pietaria osuvasti "Suomen toiseksi suurimmaksi kaupungiksi", niin paljon siellä suomalaisia asui vielä Venäjän vallankumouksen aikaan.

Pietarinsuomalaisten tutkiminen oli keskeinen osa Engmanin elämäntyötä ja WSOY:n vuonna 2004 julkaisema Pietarinsuomalaiset on monen vuosikymmenen osaamisen tiivistelmä. Teksti on sujuvaa ja hyvin jäsenneltyä, mutta valtava lähteiden määrä ja niiden analysointiin vaadittu pohjatyön määrä huimaa päätä. Kirja on myös ulkoisesti komea ja viimeistelty: kuvitukseen ja taulukoihin on panostettu, paperi on kiiltävää, paksua ja laadukasta, graafinen suunnittelu huoliteltua. Pieni miinus tulee siitä, että kirjoitusvirheitä on häkellyttävän paljon. Esimerkiksi "höyrylaiva" on tekstissä toistuvasti "hyörylaiva". Olisipa tekstin editointiin käytetty vielä vähän lisäaikaa, niin teosta olisi voinut kutsua täydelliseksi kirjaksi niin sisällön kuin ulkoasun suhteen.
 
Pietarinsuomalaisten teemat ovat osin samanlaisia kuin hiljattain lukemassani Taina Kinnusen Kalifornia kutsuu -kirjassa. Kumpikin teos käsittelee identiteetin ja päällekkäisten identiteettien muodostumista, muuttoliikkeitä ja ulkosuomalaisten ja Suomen välisiä suhteita.
 
Pietarinsuomalaisia luin hitaasti ja kauan. Punnittuun tietoon perehtyminen vaatii keskittymistä. Silloin kun tällaiseen perusteelliseen, laadukkaaseen tietokirjaan ottaa aikaa, saa myös paljon. Tekisi mieleni päästä pietarinsuomalaiselle kävelykierrokselle - katselemaan Pietaria uusin silmin, kirjassa kuvattujen suomalaisten jalanjäljissä.
 
Pietarin merkitys Suomelle

Heti johdannossa Engman tiivistää, mistä Pietarin ja Suomen suhteessa on kyse: "Pietari on ollut samalla kertaa sekä erittäin keskeinen että ulkopuolinen tekijä Suomen historiassa. Kaupunki on määrännyt Pohjois-Euroopan historian kulun." Ajan kuluessa historian heiluriliike on tehnyt sen, että suomalaiset ovat joko olleet aktiivisesti yhteydessä Pietariin ja hyötyneet kaupungin läheisyydestä tai yhteydet ovat olleet poikki eikä kaupungin merkitystä ole haluttu nähdä. Itse olen 1970-luvun lapsi ja muistan, kuinka 1980-luvulla Neuvostoliitto tuntui hirvittävän kaukaiselta, vaikka kotikylältäni oli matkaa rajalle vain reilut sata kilometriä. Venäläiset olisivat voineet yhtä hyvin asua vaikka Etelämerellä, niin vähän käytännön yhteyksiä maahan oli, ajan YYA-liturgiasta huolimatta.

Pietarinsuomalaisten kuvaamana aikana yhteyksiä oli huomattavan paljon, sillä varsinkin Itä-Suomesta virtasi väkeä Pietariin töihin. Esimerkiksi palvelijattarilla oli kaupungissa hyvät työmarkkinat. Nuohoojissa suomalaiset olivat selkeästi yliedustettuina suomalaisvähemmistön kokoon nähden ja Engman analysoi kiinnostavasti muuttoliikkeiden ominaispiirteitä ja esimerkiksi ns. ketjumuuton merkitystä tietyissä erikoistuneissa ammattiryhmissä. Esimerkiksi autonomian aikana Pietari on hyödyttänyt Itä-Suomea huomattavasti ja lukiessa alkoi ihan sydäntä särkeä, kun mietin, miten sodat ja rajojen siirrot ovat typistäneet itäsuomalaista kulttuuripiiriä. Minulle rakas Itä-Suomen alue olisi taatusti vauraampi, vireämpi ja hyvinvoivampi jos historian kulku olisi ollut toisenlainen.
 
Engman tiivistää, että suomalaisten monimutkaiseen Pietari-suhteeseen on vaikuttanut myös kaksi isoa suomalaisen mielenmaiseman ilmiötä: agraarisuus ja russofobia. Kaupungit ja varsinkin suurkaupungit nähdään usein paheiden pesinä, jotka turmelevat tervehenkisiä nuoria maalaistyttöjä ja -poikia. Luonnon keskellä, honkien huminassa ja järvenselän siintäessä on oikeaa, tervettä elämää. Koska nykyään kaupungistuminen on maailmanlaajuinen megatrendi, joudutaan Suomessa ratkomaan näitä samoja asenneongelmia edelleen. Pietarinsuomalaisissa kuvatut kaupunkilaistuneet suomalaiset eivät pääsääntöisesti näytä kärsineen kaupunkiin muutosta vaan suurkaupunki tarjosi monille keinoja rakentaa hyvää arkea.

Venäjän ja venäläisten pelolle taas on historiasta kumpuavat ymmärrettävät syyt, mutta arkisella tasolla varsinkin Itä-Suomessa on ollut luontevaa, pitkäaikaista kanssakäymistä ja kulttuurinvaihtoa venäläisten kanssa, jossa kummatkin osapuolet ovat hyötyneet.
 
Ajatonta ajankuvaa
 
Jotkut asiat sen sijaan ovat huvittavan samanlaisia ajanjaksosta riippumatta. Suomalaisia moitiskellaan markkinointiosaamisen puutteesta. Kun suomalaiset yritykset pyrkivät laajentamaan toimintaansa kansainvälisille markkinoille, on kuulemma perusvirhe, että jäädään liikaa pipertämään teknisten yksityiskohtien parissa eikä osata brändätä ja hinnoitella omaa osaamista. Tismalleen sama kuvio tuntuu olleen vaikkapa suutarien keskuudessa Pietarissa 1800-luvulla. Engman siteeraa nimimerkki "Eliasta", joka kirjoitti Åbo Underrättelser -lehteen vuonna 1889 näin:

"Yhtä taitavia ammatissaan kuin saksalaiset, he eivät kuitenkaan läheskään pysty kilpailemaan näiden kanssa liikkeensä menageerauksessa, näytteillepanossa, jos niin saan sanoa. Saksalaiset pystyttävät suuria makasiineja hienoimpien katujen varteen, peili-ikkunoineen ja taiteellisesti toteutetuilla kylteillä: meidän suomalaiset tyytyvät kurjiin verstaisiin, ja vaatimaton saapas portilla on välillä ainoa merkki, joka ilmaisee verstaan olemassaoloa, jossa tuotetaan maailman tyylikkäintä työtä."
 
Tunnistettavan ajattomia ovat myös suomalaisten sisäiset yhdistyskamppailut. Engman käyttää eri yhdistysten arkistoja runsaasti lähdeaineistona ja yhdistysten historia tarjoaakin hyviä näkökulmia suomalaisten arkeen. Näin kritisoi nimimerkki "Sorrettu" Pietarin Suomalaista Hywäätekewäisyys-seuraa Työmies-lehdessä vuonna 1901:
 
"Seura on koettanut pitää iltamia ja hankkia sillä tawalla warallisuutta, wedoten ankarasti "Inkeri"-lehdessä yleisön ihmisyyden tuntoon, että tuokaa roponne hywäntekewäisyysalttarille, ja jos yleisö ei tahdo mennä herrain iltamaan, niin "Inkerissä" haukutaan. Ei ole siinä wika, että yleisö ei käsittäisi seuran jaloa tarkoitusta, waan arwoisat seuran jäsenet owat lyhytnäköisyydellään ja tuhmalla ylpeydellänsä suututtaneet suomalaisen yleisön ja siten ehkäisseet seuran jalon tarkoituksen saawuttamisen." 
 
Kuuluisia pietarinsuomalaisia
 
Kirjan henkilöluettelo on mittava ja sukunimien perusteella arvelen törmänneeni jokuseen omien tuttavieni esi-isiin. Yllättävän monella yleisesti tunnetulla suomalaisella on ollut pitkäaikaisempia tai lyhytaikaisempia siteitä Pietariin. Marsalkka Mannerheimin Pietarin vuosista on kirjoitettu paljon, samoin korutaiteilija Alma Pihlin työ Fabergélla tunnetaan. Mutta minulle oli uutta ja kiinnostavaa tietoa, miten vaikkapa Suomen kansakoulun isä Uno Cygnaeus työskenteli pitkän aikaa Pietarissa ja osallistui värikkäisiin sisäisiin hallinnollisiin taisteluihin. Myös kirjailija Aale Tynni ja näyttelijä Ansa Ikonen viettivät lapsuutensa Pietarissa.

Yle Areenassa voi kuunnella laulaja Alma Fohströmin Pietarissa levyttämän Solovein ja Project Gutenbergista voi ladata kirjailija Samuli Suomalaisen pietarinsuomalaista arkea kuvaavan novellikokoelman Kevään ajoilta.

Venäjän vallankumousvaiheet Engman käsittelee nopeasti. Rajaaminen on tässä yhteydessä perusteltua - vallankumouksesta kokonaisuudessaan kannattaa etsiä jotakin muuta, aihetta kokonaisvaltaisesti tarkasteltavaa luettavaa. Pietarinsuomalaisten tarjoama näkökulma auttoi minua kuitenkin ymmärtämään, miten iso rooli Pietarilla ja pietarilaisilla oli Suomen sisällissodassa. Ymmärrän nyt, miksi niin suuri joukko punaisia pakolaisia pyrki Pietariin - kaupungissa oli jo vanhastaan paljon suomalaisia asukkaita, joilla oli hyvät verkostot. Pietarin asejunaa operoineet Rahjan veljekset ovat niin kiinnostavia, että heistä toivoisin löytäväni lisää luettavaa. Fiktiossa he ovat tulleet vastaan ainakin Jari Tervon Troikassa. Kremlin muuriin haudatusta Otto Wille Kuusisesta olen jo pitkään toivonut kunnon elämäkertaa - toivottavasti joku joskus pystyy sellaisen kirjoittamaan. Hiljattain on uutisoitu, että Kansallisarkisto lähtee selvittämään suomalaisten kohtaloita Stalinin vainoissa - kenties monen pietarinsuomalaisen tarina kerrotaan loppuun asti tätä kautta.
 
Jatkoluettavaa
 
Kirjan mittavasta kirjallisuusluettelosta löytyy jatkoluettavaa joka lähtöön. Eräs iso teema, johon perehtyminen alkoi houkutella entistä enemmän, on Inkerin historia. Inkerinsuomalaiset olivat näkyvästi mukana pietarinsuomalaisten toiminnassa ja he joutuivat ratkomaan toisenlaisia identeettikysymyksiä kuin suuriruhtinaskunnan alueelta tulleet suomalaiset. Tänä kesänä Kansallismuseossa olisi ollut näyttely Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset, jonka harmikseni missasin. Kirjastosta olen ehtinyt lainata kirjan Inkeriläiset - kuka kukin on. Siitäpä seuraava isompi lukuprojekti! Pietarin-kesänäni tein bussilla matkan viikonlopuksi Tallinnaan ystäväni luo. Ihastelin bussin ikkunasta kaunista maaseutua, mutta en tuolloin ymmärtänyt kulkevani historiallisen Inkerinmaan läpi.

Lisäksi laitoin kirjastosta varaukseen Aarno Karimon vuonna 1926 julkaiseman scifiromaanin Kohtalon kolmas hetki, jossa kuvitellaan Suomen ja Venäjän sodankäyntiä 1960-luvulla. Kirjan lopussa Pietari poltetaan maan tasalle.

2 kommenttia:

  1. Hyvä ja kannatettava ajatus lukea inkeriläisistä! Larin Paraske taisi olla alkujaan inkerikko, inkeriläisiä ortodokseja.

    Peegeehydatoon-blogissa on elokuussa julkaistu teksti Aira Kurosen kirjasta "Inkerin keittiö. Ruokaperinnettä ja -ohjeita". Siitä löytyy myös linkki Valentin Kiparskyn teoksesta Suomi Venäjän kirjallisuudessa (1945) kertovaan tekstiin.

    Tuosta Karimon romaanista oli joskus 1980- tai 90-luvulla kuvaus Kansan Uutisten Viikkolehdessä. En ole Karimon romaania lukenut, mutta samanhenkinen Väinö Kanervon scifi-novelli "Itään" löytyy myös teoksesta "Jäinen Vaeltaja" (1930). Siinä pyörähdetään Suomen ja Ukrainan rajalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkeistä! Sinulla on aina loistavia ehdotuksia kirjoiksi.

      Poista