Raija Oranen: Isorintainen nainen

Olisikohan tämä ollut ensimmäinen kerta ikinä, kun Raija Orasta luin? Ehkä olen joskus selaillut, mutta ensimmäinen kokonainen kirja tämä ainakin oli. Tuntematon tekijä Oranen ei silti missään nimessä ole, katselinhan ahkerasti Ruusun aika -sarjaa telkkarista lapsena. Sen sijaan Puhtaat valkeat lakanat -sarja jäi minulta vähälle katselulle, sehän oli toinen suosittu Orasen käsikirjoittama tv-sarja.

Huomiotaherättävästi nimetty Isorintainen nainen tarttui mukaan Rikhardinkadun kirjaston "suositteluhyllystä". Kirja on ilmestynyt vuonna 1992. Kaiken kaikkiaan tämä oli positiivinen yllätys. Jostain syystä minulla on ollut melko negatiivinen mielikuva Orasesta kirjailijana. Nyt se mielikuva koheni kertaheitolla. Vaikka ei Isorintainen nainen mikään maailmankirjallisuuden klassikko ole. Mutta parhaimmillaan Oranen on Jari Tervoa muistuttava virtuoosimainen vyöryttäjä. Huonoimmillaan teksti insestiaineksineen liippaa läheltä sosiaalipornoa. Kokonaisuus on siis tasapainossa: vetävä tarina, jota 17 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen huomaa tarkkailevansa myös ajankuvana.

Eräs melko ilmeinen lähestymistapa on tutkailla kirjaa tissifetissin kannalta. Vielä vuonna 1992 ei ihan jokainen julkisuustyrkky saanut Hymyltä silikonileikkausta tallinnalaisklinikalla ja päätynyt vastalahjaksi lehden alastonkuviin esittelemään (yleensä järkyttäviä) keinohinkkejään. Kaipa tuolloin vallitsi, ainakin Suomessa, vielä luonnonlakien valta: isot rinnat täytyi saada syntymälahjaksi, ja häveliäämpi mediakulttuuri sai aikaan sen, että avara kaula-aukko oli jo kova kiihotin. Tällaisia ajatuksia mieleen nousee kirjaa lukiessa. Nimihenkilö on henkisesti epävakaa näyttelijä Eija Elo, joka kuvataan koko Suomen miesväestön päiväunien kohteena, massiivisista luomuryntäistä tunnettuna hauraana näyttelijäkaunottarena. Kirja alkaa kohtauksella, jossa ikääntynyt, kauneudeltaan rapistunut ja henkiseltä tasapainoltaan murentunut Eija meikkaa itseään kuntoon. Oranen tavoittaa tehokkaasti päihderiippuvuutta ja henkisiä ongelmia vastaan taistelleen naisen tunnelmat.

Toinen päähenkilö on juopporenttu toimittaja Tapani Holopainen. Hän käy kuvauskeikalla kaljatehtaan edustusasunnossa, minne on kokoontunut kulttuurikermaa ja tehtaan väkeä - sekä työhommiin tilattu Eija. Kesken juhlien Eija putoaa alasti parvekkeelta. Tapani ryhtyy selvittämään, mitä tähän liittyy.

Juoni on melko polveileva, ja tietyssä vaiheessa ainakin minut onnistuttiin yllättämään. Kukaan henkilöistä ei ole erityisen mukava. Oranen kuvaa Eijan päiväkirjojen kautta melko inhottavallakin tavalla seksuaalitraumoja, mutta noista ajoittaisista sosiaalipornosävähdyksistä huolimatta hän pysyy kuitenkin tekstinsä suhteen pinnalla. Tapani on toisaalta kliseinen, toisaalta omaperäinen ja tuoreestikin kuvattu hahmo. Eipä voi olla vetämättä biografisia johtopäätöksiä - lehtijuttujen perusteella Oranen muistaakseni on itse kertonut olleensa alkoholisti ja nykyään raitis, joten hän kuvaa varsin uskottavasti juopon huuruista ja onnetonta elämää.

Yritin haistella kirjasta tunnelmia suuren laman alla elämisestä. Hieman niitä olikin, kirjassa viitataan esimerkiksi kulttuuriväen rahapulaan koska työt ovat vähentyneet - no, tämä ei ehkä sinänsä riitä lamatodisteeksi vaan on melko universaali aihe. Sen sijaan ajankuva näkyi siinä, että homoseksuaaliset suhteet esitetään tässä kirjassa julkisuuden kannalta huippupaheksuttavana asiana, ei trendikkäinä kuten nykyään.

Lukukokemus oli piristävä, vaihtelu virkisti. En puhkea ylistäviin suitsutuksiin tämän kirjan kohdalla, mutta kuten sanoin, minun silmissäni se nosti Orasen mainetta.

Lue myös nämä:
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Laila Hirvisaari: Grand Hotel
Kari Hotakainen: Iisakin kirkko

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Noniin, nyt sain loppuun Larssonin trilogian. Kolmas osa, Pilvilinna joka romahti, tuntui aluksi samanlaiselta läpihypittävältä kuin kakkososa, mutta yllättäen kirjan puolivälissä iso vaihde nytkähti taas päälle. Minun mielipiteeni on, että ykkösosa on sarjan paras, ja kolmososan jälkipuolisko on samaa tasoa. Kakkososa ja kolmososan alku taas on melko hajanaista ja epäuskottavaakin luettavaa. Kolmososan lopussa solmittiin langanpäitä ja julistettiin tuomioita hyviksille ja pahiksille mukavaan tahtiin.

No mistä se huonous tulee - ehkäpä siitä että Larssonilla mielestäni monessa kohdassa on hyvät ainekset käsillä mutta hän tarttuu sekundäärisiin aiheisiin. Esimerkiksi kylmän sodan agenttitoiminnasta saisi vaikka mitä jännittävää, mutta sen sijaan kirjassa jankataan vaikka sovinistipoliisin ajatuksia. Samoin kakkososa alkaa lupaavasti ihmiskaupan ja seksirikosten puimisella, mutta ei niistäkään oteta kunnon tehoja irti. Kohtuuttomasti aikaa menee myös milloin kenenkin henkilöhahmon kahvinkeittoon ja voileipien tekoon. Olin lukion jälkeen Pohjois-Karjalan opistolla yhden lukukauden ajan kirjallisuuslinjalla, ja muistan että jo silloin kirjoitusharjoituksissa oli toistuva vitsi, että kun tarinoissa alkoi esiintyä kahvinkeittoa tai kahvinjuomista, niin se kertoi siitä ettei kirjoittaja oikein keksinyt mitä olisi laittanut hahmonsa tekemään.

Osa jaksoista olisi siis kaivannut jatkotyöstämistä, mutta eipä se tietenkään ole ollut mahdollista jos Larsson on ollut jo vainaa siinä vaiheessa kun kirjoja on alettu julkaisemaan. Usein on mainittu, että Larssonilla oletetaan olleen mielessään 10-osainen sarja. Ihan uskottava teoria, koska kyllä näissä kolmessa kirjassa heitellään sen verran täkyjä, joista hyvinkin olisi saanut aineksia myöhempiin osiin. Onneksi näissä kolmessa kirjassa kuitenkin ehditään aloittamaan ja lopettamaan pääjuoni kunnolla.

Moni kirjabloggaaja on ärsyyntynyt päähenkilö Mikael Blomkvistin menestyksestä naismaailmassa ja pitänyt sitä epäuskottavana. Hassua kyllä, minun mielestäni taas siinä ei ole mitään epäuskottavaa. Onhan Larssonin kestoteema se "miehet jotka vihaavat naisia", joka olisi oikeastaan sopinut ihan yhtä hyvin koko sarjan pääotsikoksi eikä pelkästään ykkösosan. Monen naisvihamielisen ja sovinistisen mieshahmon rinnalla Mikael on sympaattinen, naisia arvostava ja naishahmoihin avoimen myötämielisesti suhtautuva hahmo. Häntä myös kuvataan melko komean näköiseksi. Joten onko ihme, että kirjoissa esiintyvät lämpöä ja lempeä kaipaavat naishahmot kääntyvät juuri Mikaelin puoleen kaipauksessaan? Tosin hieman ärsyttävää on se, että kaikki itsenäiset ja vahvat naishahmot muuttuvatkin heti mustasukkaisiksi ja läheisriippuvaisiksi kun alkavat suhteeseen Mikaelin kanssa.

No mikäs sitten on minun yhteenvetoni Larssonin hehkutetusta trilogiasta? On tämä ehdottomasti parempi kuin muutaman vuoden takainen kirjallinen superhitti, Da Vinci -koodi. Mutta ei aivan niin tasokas kuin kehuista olisi voinut päätellä. Oikeastaan tästä OLISI voinut saada todella hyvän ja vetävän dekkaritrilogian, mutta se olisi vaatinut kustannustoimituksellista otetta ja joidenkin jaksojen uudelleenkirjoitusta. Mikä ei tietenkään ollut mahdollista jos kirjat on julkaistu postuumisti Larssonin kuoleman jälkeen.

Lisbeth Salander on kuitenkin piristävä ja vetävä hahmo, joka jää mieleen pyörimään. Huolimatta noista tietotekniikkakuvausten ärsyttävistä ylilyönneistä, joista nillitin jo aiemmissa kirjoituksissani. Ja tosiaan, ykkösosassa sekä kolmososan jälkipuolikkaassa on niin vetäviä juonikuvioita, että sivuja ahmii eteenpäin hirmuista vauhtia saadakseen tietää, miten tässä oikein käykään.

Lue myös nämä:
Peter Høeg: Lumen taju
Jane Stanton Hitchcock: Vaarallisia naisia
Benoit Sokal: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia - Valkokaulusjuomari

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella

Viime aikoina olen lukenut erityisesti arvostelukappaleita lehteä varten. Käykääpä lukemassa arvioni Laura Honkasalon ja Hilkka Ravilon uutuuksista.

Lisäksi tuli vetäistyä kakkososa Stieg Larssonin trilogiasta. Kävin sitten lueskelemassa muiden kirjabloggaajien mielipiteitä Larssonista, joihinkin olen ehtinyt kommentoidakin jo kauan sitten. Kirjatohtori kehuu erityisesti tätä kakkososaa, Koskikara löysi myös epäröintiä. Yritin etsiä jonkun oikein nörttiytyneen atk-asiantuntijan mielipidettä kirjasta, mutta sellaista ei tähän hätään löytynyt. Voi kunpa vaikka LTKY:n atk-kerho Ruutin aktiivit lukisivat ja arvostelisivat kirjan. Saattaisivat Larssonin tietotekniset näkemykset saada hieman höykytystä.

Harmillista, mutta minulle tämä kakkososa oli pettymys ykkösosaan nähden. Eri puolilla Internetiä muistutettiin, että Larssonin kirjat on julkaistu postuumisti. Kustannustoimittajan kanssa kirjailija ilmeisesti ei päässyt tekemään yhteistyötä. Sääli. Tyttö joka leikki tulella on monelta osin harhaileva ja jäsentymätön. Lisäksi minua alkoi ärsyttää hahmojen kärjistys. Ykkösosassa Larsson onnistui tasapainoilemaan vielä uskottavuuden paremmalla puolella, vaikka hieman ylilyöntejä ykkösosaankin mahtui. Mutta tässä kakkososassa hahmot ja tilanteet kärjistetään niin voimakkaasti, että mustavalkoisuus alkoi syödä kiinnostustani. Tyhmät poliisit ovat sikoja ja hölmöjä, Lisbeth on supersankarimaisen ylivoimainen niin fyysisiltä kuin henkisiltä taidoiltaan, Mikael Blomkvist on epärealistinen töytäilijä.

Juonenkulku oli vetävää edelleen, mutta osittain tuon pienen ärsytyksen vuoksi luin kirjan lopun melkoista pikavauhtia ja jonkin verran hypin kohtauksia yli. Lisäksi välillä kirjan teksti on melkoisen kökköä, tähän tyyliin: "Lisbethin bootsin kärki osui liike-energiaksi muutetulla voimalla miehen haaroihin, iskun paine oli suunnilleen 120 kilopondia per neliösentti." Osa kökköydestä menee suomentajan piikkiin, kiireessä on taidettu tämäkin kääntää, mutta suurin osa johtuu ihan kirjailijasta itsestään.

Mutta voiko mikään kirja olla kovin huono, jos se suorastaan pakottaa lukijansa tarttumaan jatko-osaan? Huolimatta tästä pikkumaisesta nillityksestäni ehdin jo aloittaa Millennium-trilogian kolmososan innokkaasti.

Lue myös nämä:
Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia
Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti
Leena Lehtolainen: Tappava säde