Tapiiri 2/89

Vuosina 1984-1991 ilmestynyttä sarjakuvalehti Tapiiria keräilin jo kymmenkunta vuotta sitten omiin sarjakuvakokoelmiini, koska osassa numeroista oli lyhyitä Corto Maltese -tarinoita. Sittemmin lyhyt-Cortot on julkaistu Suomessakin albumeina (Kauriin merkin alla, Banaaniconga, Kelttiläistarinoita). Tapiiri-kokoelmani ei ole läheskään täydellinen, mutta näitäkin numeroita on mukava lueskella uusiksi aika ajoin. Silloin tällöin tulee ostettua divareista myös täydennystä, kuten kesemmällä tämä numero 2/89.

Tapiirin konsepti on ollut varsin mainio, eli siinä on julkaistu enimmäkseen eurooppalaista mutta jonkun verran myös kotimaista sarjakuvaa. Sarjat ovat joko lyhyitä itsenäisiä tarinoita tai jatkotarinoita. Tämän numeron tunnetuimpia tekijöitä on Comés Sydänpuullaan, Altan Macao-sarjakuvallaan - siinä seikkailee Ada viidakossa -seikkailusta tuttu Ada. Ja tietenkin Hugo Pratt, tässä numerossa on Corto-tarina Mammonan lipun alla. Tarkemmin tämän ja muidenkin Tapiirien sisällysluettelo löytyy Kimmo Lakoman upeasti kootulta sarjakuvasivustolta. (Valitse ylhäältä Lehdet ja sarjajulkaisut ja selaa aakkosista esiin Tapiiri.)

Mitä meillä oli ennen kuin oli Internet? Postimyynti ainakin - Tapiiri-t-paidan olisi saanut 35 markalla + jälkimyyntikulut. Mutta entä tiedonhaussa? Lehden sivuilta löytyy esimerkiksi ranskalaisen Martin Veyronin sarjakuvanovelli Kalifornialaisunelma. Nettiaikakaudella lisätietojen hankkiminen Veyronista vaatii sen, että jaksaa näpytellä miehen nimen hakukoneeseen - vuonna 1989 lisätiedon metsästys olisi vaatinut melko paljon enemmän tutkimuksellista vaivannäköä. Internet on pullollaan erilaisia nettisarjakuvia, sarjakuvablogeja, arvosteluja - mitä tahansa aiheeseen liittyvää tietoa, jota kootaan foorumeille ja linkataan sähköpostitse tai irkissä. Toisaalta, Martin Veyron joutuisi yhtä lailla odottelemaan nettisivulleen satunnaisia kävijöitä tai jotain onnenpotkua näkyvyyden suhteen - kenenkään ei ole pakko ottaa vastaan valmiiksi pureskeltua ja tarjottua tietoa, mitä jonkun toimittama lehti tietenkin on. Tavallaan se on jo harmikin, koska tarttumalla tuntemattomaan voi tehdä itselleen mieluisia löytöjä.

Mutta eipä Suomessa kukaan enää julkaise lehdissä mustavalkoisia ranskalaisia sarjakuvanovelleja. Samantapaisella konseptilla kuin Tapiiri ilmestyi 2004-2006 Jysäys, mutta lehti ei tainnut olla riittävän kannattava, koska se lakkautettiin.

Yhtä kaikki, näistä vanhoista Tapiireista löytää monenlaista ja usein taatusti nykymenosta poikkeavaa luettavaa. 20-30 vuotta vanhoissa sarjakuvissa on yllättävän vähän sellaisia, joiden tyyli olisi vanhentunut, pikemminkin ajan patina on antanut mukavan nostalgiasilauksen. Lisäksi on hauska bongata itselleen tuttujen taiteilijoiden sellaisia töitä, joita ei ole lukenut. Tässäkin numerossa on esimerkiksi Will Eisnerin lyhyt Spirit-tarina. Tuntemattomammatkin tarjoilevat välillä melkoisia herkkupaloja, esimerkiksi tässä Arnon nelisivuinen Katukersat on tiivis ja persoonallisesti piirretty sarjakuvanovelli.

Lue myös nämä:
Hugo Pratt: Corto Maltese - nuoruus
Mikko Ketola - Anssi Rauhala: Marian koodi
Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Olga

Tove Jansson: Taikurin hattu

Iki-ihanista Muumi-kirjoista on taas saatavilla uusia painoksia! Ja vielä juuri "oikean" näköisinä, eli pieninä yksittäispainoksina alkuperäisillä kansilla ja kuvituksilla. Edellisen kerran muistan näitä olleen kaupoissa kymmenkunta vuotta sitten.

Muumejahan ovat lukeneet suurin piirtein kaikki. Minäkin luin näitä ensimmäisen kerran jo lapsena. Silloin tykkäämiseni meni kirjoittain seuraavasti: Muumipeikko ja pyrstötähti oli ihan kiva, mutta vähän tylsempi kuin muut, Taikurin hattu oli jännä ja kiva eikä yhtään pelottava, oikeastaan kaikkein paras kirja, Muumipapan urotyöt oli myös jännä ja kiva eikä pelottava. Mutta Vaarallisessa juhannuksessa, Näkymättömässä lapsessa ja Taikatalvessa oli jotain outoa ja kummaa, erilaista kuin kahdessa ensimmäisessä, mikä tuntui vähän pelottavalta. Muumipappa ja meri oli jo tosi outo ja pelottava ja Muumilaakson marraskuu ihan tyhmä, missä ei ollut mitään järkeä.

Kun Muumi-animaatiot nostivat Muumit jälleen kerran huipulle, rupesin lukemaan Muumi-kirjoja uudestaan. Olisinko ollut lukioikäinen näiden uusintakierrosten aikana. Nyt viimeiset kirjat avautuivat paremmin. Tykkäsin kovasti niin Vaarallisesta juhannuksesta, Muumipappa ja meri -kirjasta ja Muumilaakson marraskuustakin. Pakkaa hämmensi myös teoria, josta luin kai Hesarin kuukausiliitteestä. Että Taikatalvi kertoisikin Muumipeikon seksuaalisesta heräämisestä, ja vieläpä homoseksuaaliksi. Ainahan Muumipeikko haikaili Nuuskamuikkusen perään, ja suhde Niiskuneitiin tuntui paljon pinnallisemmalta. Taikatalvi-kirjassa Tuu-tikki, jota pidetään tosielämän Tuulikki Pietilän innoittamana, johdattaa Muumipeikon talven ihmeellisyyksiin. V. 1917 syntynyt Pietilä, joka elää edelleen toivoakseni hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, oli itsekin homoseksuaalin Janssonin elämänkumppani.

Monilla ihmisillä ehdoton suosikki Muumi-hahmoista on joko Pikku Myy tai Nuuskamuikkunen. Mutta minä tykkäsin aina eniten Niiskuneidistä. Ihailin hänen otsatukkaansa ja nilkkarengastaan. Hassua kyllä, tosi harva mainitsee suosikikseen Muumipeikkoa itseään. Mutta kieltämättä hän onkin hyvä päähenkilö jokamies-henkisyydessään - muilla on ominaisuuksia, joilla peilautuvat Muumipeikkoa vastaan. Muumipeikko on myös mukavan pohdiskeleva ja välillä herkkä ja epävarmakin päähenkilö.

Taikurin hatun edellisestä lukukerrasta on siis todella aikaa. Kirjan päättymisen jälkeen päällimmäisen tunteeni taisi olla hämmennys. Olin muistanut että kyseessä on lämminhenkinen ja rauhallinen seikkailu, mutta eihän rauhallinen ole oikeastaan ollenkaan se sana, jolla menoa voisi kuvata... Tarinan etenemisessä on paljon yllättäviä ja selittelemättömiä käänteitä. Esimerkiksi rannasta löytyvä purjevene. Kenen se on ja miten se on rantaan päätynyt? Muumiperhe ei tätä ihmettele, vaan ottaa riemumielin veneen omakseen. Nuuskamuikkusen kaukokaipuu ja itsenäisyys ovat myös elementti, joka rikkoo yhtenevän idyllin. Lapsena hyväksyi kyseenalaistamatta myös muumitalon alati laajenevan perheyhteisön - siihen vain liittyy jäseniä, joille petataan sänky ja keitetään kahvia. Mistä he tulevat ja miksi? Ja miten Muumimamma noin vain ottaa kaikki vastaan? Aikuinen miettii näitä ihan toisella tavalla.

Taikurin hatun parissa oli mukava virkistää muumimuistoja, mutta arvioisin kumminkin, että lapsi nauttii tästä tarinasta aikuista enemmän. Lapsen eläytymiskyvylle ja mielikuvitukselle kun ei ole vertaa. Kyllä seikkailut hattivattien saarella, mamelukkia kalastamassa ja Taikurin hatun kasvattamassa viidakossa viihdyttivät nytkin, puhumattakaan lumoavasta elokuun juhlasta kirjan lopussa, mutta lapsena ne koki silti paljon syvemmin. Ajattelin kumminkin jatkaa uusintakierrosta Muumien parissa. Luulenpa, että juuri nuo lapsena väheksymäni sarjan loppupään kirjat, Muumipappa ja meri ja Muumilaakson marraskuu, antavat nyt päinvastoin enemmän.

Loppuun vielä makupala tekstistä. Tämän kohtauksen muistan tunnistaneeni jo lapsena hyväksi esimerkiksi miehisestä "ei-näin" kohteliaisuudesta. Tässä mainittu puukuningatar on siis hattivattien saarelta löytynyt keulakuva, jonka Niiskuneiti antoi Muumipeikolle lahjaksi. Muumipeikko ihastui puukuningattareen vähän liikaakin, mikä ei luonnollisestikaan Niiskuneitiä miellyttänyt.

"Niiskuneiti oli nyt yhtä hurjan kalastusvimman vallassa kuin toisetkin, ja hän vikisi innosta.

- Sinä olet kuin Diana, Muumipeikko sanoi ihaillen.

- Kuka se oli? kysyi Niiskuneiti hyvillään.

- Metsästyksen jumalatar, Muumipeikko selitti. - Yhtä kaunis kuin puukuningatar ja yhtä viisas kuin sinä!

- Hm, sanoi Niiskuneiti."

Niin perinaisellista. Kukapa haluaisi tulla muistetuksi viisaudestaan, jos samaan aikaan jotakin toista naista muistellaan hänen kauneudestaan.

Lue myös nämä:
Laura Lähteenmäki: Marenkikeiju
Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja
L.M. Montgomery: Mistress Pat

Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia

Jos haluaa jonkun kirjan tietyn näköisenä, on netistä helppo löytää apua. Kysy kirjastonhoitajalta -palvelu tietää melkein mitä vain. Taannoiseen omaan kysymykseeni sain hyvän vastauksen, jonka perusteella pystyin lähettämään Antikka.netin divarinpitäjille etsintäkuulutuksen Suuri lukukirjasto -sarjan kirjoista. Niitäpä löytyikin, ja hyvässä kunnossa vielä. Raahasin omaan hyllyyni Kolme muskettisoturia, Arthur-kuninkaan tarinoita ja Tsaarin kuriirin.

Syy nostalgiaan on siinä, että juuri tuon näköisenä luin Kolme muskettisoturia kerran toisensa perään lapsena. Tykkäsin kirjasta ihan älyttömän paljon. Montakohan kertaa se tulikaan luettua, kuudesti tai seitsemästi varmaan ainakin?

Ihailtuani tätä nostalgia-aarretta pitkään hyllyssäni aloin miettimään, että se pitäisi ehkä lukeakin pitkästä aikaa. Ensin kirjaan tarttuminen vähän jännitti. Pahimmillaanhan lapsuuden lempikirjojen uudelleen lukeminen on karu kokemus: kirja onkin paljon huonompi kuin muisti, hyvästi mukavat lukumuistot. Mutta 1600-luvun Ranskaan sijoittuva Kolme muskettisoturia yllätti iloisesti. Tarinahan on todella vetävä, hyvää seikkailua. Kirjassa nuori ja köyhä d'Artagnan saapuu Pariisiin värväytyäkseen muskettisoturiksi. Hän tutustuu kolmeen erottamattomaan toverukseen, Athokseen, Porthokseen ja Aramikseen. Heidän kanssaan d'Artagnan päätyy seikkailuihin, joista ei puutu poliittista juonittelua, viettelyksiä, kuninkaallisia rakastumisia, miekkailua, ammuskelua ja viininjuontia.

Lisäksi aikuislukijalla on lapseen nähden muutamia etuja. Minua esimerkiksi kiusasi kovasti lapsena lukea vaikkapa epämääräisistä rahayksiköistä. En oikein koskaan tajunnut paljonko rahaa oli kyseessä, kun puhuttiin ecuista, pistoleista ja livreistä. Nyt moinen ei haitannut. Lisäksi huomasin, että kirjassahan on paljon kaksimielisyyksiä ja pinnan alla väreilevää erotiikkaa. Tämäkin kirja, kuten Turhuuden turullakin, on julkaistu alunperin 1800-luvulla lehtien jatkokertomuksena. Kun kovin avoimesti ei lemmenseikkailuja ole voinut ilmaista, täytyi asiat ilmaista hienovaraisemmin, ja samalla kiintoisammin. Minua esimerkiksi oli lapsena kovasti häirinnyt d'Artagnanin rakastuminen rouva Bonacieux'hun, olihan tämä naimisissa oleva nainen. Nyt ei moinen kiusannut, ja sitä paitsi nauratti, kun tajusin miten d'Artagnan piti peliään myös Myladyn ja tämän kamarineidon Kettyn kanssa. Lapselle lienee mennyt täydestä myös Aramiksen hurskaat puheet teologian opiskelusta ja keskusteluista jumaloppineiden kanssa. Nämähän olivatkin vain tekosyitä pitää yllä suhteita ylhäisiin rakastajattariin!

Olin myös muistellut, että muskettisoturit olivat ylväitä, rohkeita ja pelottomia seikkailijoita. No ovathan he sitäkin, aina miekka kädessä puolustamassa omaansa tai toisten kunniaa, jonka loukkaukseksi siis miehiseen tapaan riitti mikä tahansa tuntemattoman viskaama poikkipuolinen sana. Mutta samaan aikaan sankarit olivat myös melkoisia vekkuleita! Ylväs, kärsinyt ja jalosukuinen Athoskin ryysti punaviiniä läpi koko kirjan. Edes linnoituksen puolustaminen ei estänyt tätä touhua. Lisäksi toistuvaa hupia irtoaa siitä, kun rahattomat muskettisoturit yrittävät hommata kukkaron täytettä kuka mitenkin. Toistuva rahattomuus ei tietenkään estä heitä ylväästi jakelemasta rahaa joka puolelle, silloin kun sitä on.

Kirjassa on muutamia loistavasti rakennettuja koomisia kohtauksia. Kuten retki Englantiin: neljästä toverista hyytyy matkan varrelle yksi toisensa perään, ainoastaan d'Artagnan pääsee Kanaalin yli tehtäväänsä suorittamaan. Paluumatkalla hän etsiskelee toverinsa käsiinsä, ja löytää nämä mitä merkillisimmistä asetelmista: rahaton Porthos kiusaamassa palvelijoineen majatalon isäntää, Athos telkeytyneenä viinikellariin oman palvelijansa kanssa, Aramis opiskelemassa skolastiikkaa... Samoin Porthoksen käynti rakastajattarensa ja tämän itaran aviomiehen luona päivällisellä on hihityttävää tekstiä.

Kirjan kohtalokas nainen, paholaismainen Mylady Winter, joka viettelytaidoillaan selättää kaikki esteet, oli minusta lapsena lumoava. Rouva Bonacieux ja kuningatar Anna Itävaltalainen tuntuivat vähän nössöiltä nyyhkijöiltä, kun taas Myladyn taikatemppumaiset juonittelut tuntuivat vastustamattomilta. Ja huikea oli vieläkin jakso, jossa Mylady kiemurtelee vapaaksi lankonsa vankilalinnasta.

Ihmettelin myös suomennoksen sujuvutta. Kääntäjä Lauri Hirvensalo lienee vanhemman polven suomentajia. Tähän vuonna 1985 julkaistuun painokseen mennessä suomennosta oli toki ehditty myös tarkastaa. Jotkut hieman vanhemmat sanamuodot, kuten vahvistussana "sangen", tuntuivat yksinomaan viehättäviltä. En myöskään löytänyt merkintää siitä että suomennosta olisi lyhennetty. Siinä tapauksessa Dumas on osannut kirjoittaa todella sujuvaa ja eteenpäin menevää tekstiä. Turhia junnaamisia ei tästä seikkailusta löydy. Lapsena muistan kyllä kokeneeni jotkut sotarintamaselostukset tai poliittisten kiemuroiden kuvaukset hieman vaikeina.

Tämän lukukerran iloisia huomioita oli myös päähenkilön, nuoren d'Artagnanin luonnekuvaus. Vaikka Dumas korostaa, että kyseessä on 19-vuotias tuliluonteinen gascognelainen, on hän antanut d'Artagnanille myös ihastuttavan määrän oveluutta, älykkyyttä, kylmäverisyyttä ja juonittelutaitoja. Ei mikään ihme, että nuorukainen pääsee Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen ystäväpiiriin ja muskettisoturien johtajan herra Trévillen suosioon.

Suuri lukukirjasto -sarjan kirjat on kuvitettu upeasti. Kolme muskettisoturia on nimimerkki Giannin kuvittama, sarja kun on alunperin italialaista tuotantoa. Kuka lieneekin tämä Gianni, hänelle kuuluu oma kiitoksensa Dumas'n tarinan viehätysvoimasta. Runsas ja upea kuvitus viehätti suunnattomasti minua jo lapsena, ja kovasti sitä tuli ihailtua nytkin.

Lue myös nämä:
Margaret Mitchell: Gone With The Wind (Tuulen viemää)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Sarah Waters: Silmänkääntäjä

Ohjeita lukupäiväkirjan tekoon (koululaisille)

Pahoitteluni mahdollisille vakkarilukijoille. Päätin tehdä poikkeuksen ja kirjoittaa merkinnän, jonka aiheena on jotain muuta kuin luettu kirja. Nimittäin koulujen alkamisesta on kirjoitettu lehdissä, ja tajusin, että kohtahan äikänopettajan pakottamat koululaiset googlaavat taas hullun lailla aihesanoilla "lukupäiväkirja" tai "maailmankirjallisuus tiivistelmä" tai muuta vastaavaa. Huomaa aina, minkä kirjailijan tai kirjan ope on tehtäväksi antanut, kun samalla hakusanalla saattaa tulla viikon aikana kymmeniä osumia blogiin.


Joten jospa jollekin koulutehtävien parissa ahkeroivalle olisi iloa näistä ohjeista. Huom! Nämä eivät perustu mihinkään oppikirjaan eivätkä koulun virallisiin ohjeisiin, vaan ovat pelkästään minun mielipiteitäni.

K: Miten kirjoitetaan lukupäiväkirjaa?

V: Ensin pitää lukea kirja ja sitten kirjoittaa sen herättämät ajatukset muistiin. Voi kertoa myös mielleyhtymistään ja muista lukemistaan kirjoista, jotka tulevat kirjasta mieleen. Esim. jos kirja kertoo mummosta joka ulkoiluttaa koiraansa, voit kirjoittaa ajatuksista, joita herää, kun itse ulkoiluttaa kissaansa. (Minun mielestäni.)

K: En jaksa lukea mitään kirjaa, mitä teen?

V: Sitten voi prujata netistä jonkun sopivan valmiin tekstin. Esim. tämän sivuston jutut ovat varmasti käteviä. Varoitus: jos kopioi meikäläisen jutun suoraan, joutuu editoimaan sitä aika paljon, ettei ope tajua sitä prujatuksi. Viittaan jatkuvasti esim. aiempiin lukukokemuksiini ja muihin ylimääräisiin juttuihin, joten kopioija joutuu kirjoittamaan nämä uusiksi. Esim. jos kirjoitan lukeneeni kirjan Australiassa puun alla 25-vuotisjuhlieni yhteydessä (keksitty esimerkki), saattavat opettajan epäilykset herätä, jos aineen palauttaa 13-vuotias joka ei ole koskaan ollut Suomen rajojen ulkopuolella. Koska uskottavaksi editoiminen on melko työlästä, pääsee melkeinpä vähemmällä kun lukee jonkun kirjan kokonaan ja kirjoittaa lukupäiväkirjan ihan itse.


K: Mistä löydän mahdollisimman ohuen kirjan, joka olisi nopea lukea?

V: Erilaiset nuortenkirjasarjat ovat usein ohuita, isotekstisiä ja niissä on harva riviväli. Ainakin muinainen Vihreä Varis -sarja on tällainen. Lisäksi voisin suositella jonkun sarjakuva-albumin lukemista ja siitä kirjoittamista sillä tavalla, ettei opettaja tajua, että kyseessä on sarjakuva. Esimerkiksi Tarkastaja Ankardon tutkimukset tai Avaruusagentti Valerianin seikkailut voisivat kuulostaa opettajan korviin mielenkiintoisilta, sivistyneiltä romaaneilta, jos välttää mainitsemasta, että ne ovat sarjakuvia. Ja silloin tarvitsee lukea vain muutama kymmenen sivua sarjakuvaa, jossa on vain muutama puhekupla per sivu! Sairaan nopeaa ja kätevää.

K: Yritin lukea Vihreää Varista ja se oli minulle liian vaikeaa. Mitä teen?

V: Monilla suomalaisilla, siis myös aikuisilla, tekninen lukutaito on huono. Tällä tarkoitan sitä, että esimerkiksi ääneen lukeminen on hidasta ja jankkaavaa, ja pitkiä sanoja on vaikea lukea ja hahmottaa. Voi olla, että tällainen paranee itsestään sitä mukaa, mitä enemmän lukee, luulisin. Tekstin lukeminen ääneen on erittäin hyvä sujuvuusharjoitus kenelle tahansa ja sitä voi mainiosti treenata yksin. Tietysti kyseessä voi olla myös lukihäiriö, johon lienee jo fyysisiä syitä. Monet ihmiset, joilla on lukihäiriö, ovat kertoneet, että he luulivat itseään tyhmiksi, koska eivät meinanneet pysyä koulutehtävissä kärryillä, ennen kuin heidät tutkittiin ja lukihäiriö todettiin. Luulisinpa, että esimerkiksi äänikirja olisi tässä tapauksessa hyvä ratkaisu, kun kirjan voi kuunnella ääneen luettuna. En tiedä onko lukihäiriöstä kuulohäiriö-versiota, voisin kuvitella että ei. Asiallisempaa lukihäiriötietoa löytyy vaikka täältä.

K: Mistä löydän kiinnostavia kirjoja?

V: Netti on pullollaan erilaisia kirjavinkkauslistoja. Myös minun blogini toivottavasti toimii sellaisena. Minusta silti yksi parhaista tavoista on mennä käppäilemään kirjastoon. Kirjastoon on koottu erilaisia hyllyjä, joihin on laitettu esille eri syistä kiinnostavia kirjoja. Palautettujen kirjojen hylly on hyvä paikka: palautetut kirjat on joku toinen joskus lainannut ja ehkä lukenutkin, joten niistä saattaisi hyvinkin löytyä kiinnostavia juttuja. Kirjaa voi arvioida poimimalla sen käteensä, katselemalla, plarailemalla, lukemalla takakansitekstin tai ensimmäisen sivun, niin näkee, miten kirja alkaa. Kyllä sen sitten itse huomaa, mikä alkaa kiinnostaa ja mikä ei.

K: Yritin edellämainittua enkä silti löytänyt yhtä ainutta kiinnostavaa kirjaa.

V: On paljon ihmisiä, joita lukeminen ei vaan kerta kaikkiaan kiinnosta. Siinä ei ole mitään pahaa. Eiväthän formulatkaan kiinnosta kaikkia ihmisiä, ja silti koulussa ei pakoteta ketään katsomaan formuloita. Silloin voi miettiä hyötysuhteen ja ajankäytön optimointia: jos lukupäiväkirja tuntuu pakkopullalta, tee se niin vähällä vaivalla kuin mahdollista ja keskity mukavampiin asioihin. Vähin vaiva on tosiaan prujata netistä valmis teksti ja muuttaa sitä mahdollisimman vähän tai ei ollenkaan. Huono puoli tässä tietenkin on se, että opettaja saattaa rangaista tästä jotenkin, jos oppilas jää kiinni. Huono puoli voi olla sekin, ettei opi mitään, mutta jos joku asia ei muutenkaan kiinnosta pätkääkään, niin ei siitä yleensä mitään opi ylipäätäänkään.



Kaupallisiin tarkoituksiin kopioiminen on laitonta, ei-kaupallisiin tarkoituksiin kopioiminen on ainakin hyvien tapojen vastaista ja typerää, vaikka onkin niin hirmuisen nopeaa ja helppoa ja kätevää. Ks. nämä esimerkit: toimittaja kopioi kirja-arvostelun ja kustantamo kopioi kirja-arvostelun.

K: Luin kirjan ihan itse ja siitä heräsi ajatuksia, mutten silti osaa kirjoittaa niistä pitkää ainetta. Mitä teen?

V: Hyvänä apuna voi olla vanha kunnon mind map: otetaan paperi ja kirjoitetaan sinne mieleen tulevia asioita sikin sokin muistiin. Kun uusia juttuja ei enää tule mieleen, otetaan toinen paperi ja koetetaan ryhmitellä mind mapiin kirjoitetut asiat kokonaisuuksiksi. Sitten vain järjestetään kokonaisuudet esimerkiksi numeroimalla järkevään järjestykseen ja aletaan kirjoittaa tekstiä näiden muistiinpanojen pohjalta.

Esimerkki: mieleen tulevia sanoja ovat kissa, koira, sodanvastaisuus, ydinvoima ja hevonen. Tästä voisi ryhmitellä kaksi pääryhmää: eläimet (kissa, koira, hevonen) ja rauhanliike (sodanvastaisuus, ydinvoima). Huom. rauhanliikkeen tilalla voisi olla muutakin, mitä nyt sodista ja ydinvoimasta mieleen tulee. Sitten kirjoitetaan tekstille alku (Tämä kirja kertoo siitä ja tästä), sitten tarinoidaan hetki kirjan eläinjutuista ja sitten rauhanasioista, sodan vastustamisesta ja ydinvoimasta. Lopuksi voi kirjoittaa jonkinlaisen yhteenvedon (Mielestäni kirja oli hyvä jne).

* * *

Että tämmöisiä. Koska minun mielestäni lukemista harrastavat lukevat siksi, että se on mukavaa puuhaa, en ole ihan varma, onko kuinka järkevää koettaa pakottaa ei-lukevat ihmiset kirjojen pariin. Eihän koulussa opeteta telkkarin katsomistakaan. Mutta luulisin, että aika moni voisi saada lukemisesta kivan harrastuksen, jos kokeilee ja löytää sellaisia kirjoja, jotka kiinnostavat itseä. Ainakin kannattaa yrittää. Jos ei homma suju, niin sitten ei ole mikään pakko lukea kaunokirjallisuutta - ainakaan peruskoulun jälkeen.

Joitakin helppolukuisia ja kiinnostavia kirjoja:
Tove Jansson: Muumipapan urotyöt
Laura Lähteenmäki: Marenkikeiju
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja ahdistelija

Harjunpää ja ahdistelija päätyi omaan hyllyyn taas sieltä Lappeenrannan satamatorin divarikojusta. Tosin jo viime kesänä, vuoden hyllyssä lepäiltyään kirja pääsi luvun alle. Kyseessä on vuoden 1985 painos, jossa ilokseni on varsin hyväkuntoiset kansipaperit tallella. Nythän kustantaja Otava on julkaissut Harjunpää-kirjoja tosi tyylikkäässä sarja-asussa. Mutta hämmennyin kovin, kun mainostivat, että sarjaan kuuluisi "kaikki yhdeksän Harjunpää-kirjaa yhdenmukaisessa ulkoasussa". Ei siinä muuten mitään vikaa ole, mutta kun Harjunpää-kirjoja on kymmenen. Väkivallan virkamies aloittaa sarjan. Tein aiheesta jutun Etelä-Saimaaseen, soitin Otavaan ja kysyin tästä. Henkilö, jolle puhelu ohjattiin, antoi aika mielenkiintoisia lausuntoja. Väkivallan virkamiestä sarjaan odottavat joutuvat näillä näkymin nuolemaan näppejään. Epävirallinen tulkintani on, että kustantamoissa ei näköjään aina itsekään tiedetä, mitä heidän julkaisemansa kirjat käsittelevät. Ei edes silloin, kun kyseessä on niinkin luettu, suosittu ja arvostettu kirjailija kuin Matti Yrjänä Joensuu.

Asiaan. Harjunpää ja ahdistelija oli niin hyvä, että nostaisinpa sen Joensuun parhaiden kirjojen joukkoon. En suosittele lukemaan kirjaa, jos ajatus puistohiipparista, raiskausteemasta ja pultsareista ahdistaa. Kaikkia näitä kun kirjasta löytyy. Kirjan nimessä mainittu ahdistelija Jarkko on samantapainen hahmo kuin Harjunpää ja rakkauden nälkä -kirjan Tipi. Jarkko on reppana, jolla on liian suuria haaveita kirjailijan urasta ja tuskallinen tapa ihailla ja ihastella kaikkia silmiinsä osuvia naisia ja heidän kauneuttaan. Siinä mielessä hän on samaa maata kuin Heikki Turusen Maan veri -kirjan Heino. Mutta Jarkko ei pysty naisten kiinnostusta saavuttamaan, kukaan nainen ei ota häntä kädestä ja opeta läheisyyttä, vaan hänelle on kehittynyt tapa lähteä iltapimeällä lenkille naisia tarkkailemaan. Pimeän puiston suojissa hänkin uskaltaa mennä puhuttelemaan, koskettelemaan, ja koskettaakin sitten vaikka väkisin, jos ymmärrystä ei heru.

Joensuu pelaa hienovaraisilla keinoilla. Kirjassa ei itse asiassa ole yhtään ainutta raiskausta, vaan Jarkon kaikki tapaukset jäävät yrityksiksi. Silti ahdistusvaroitus herkimmille lukijoille on paikallaan. Eräänlaisena kontrastina toimii myös Harjunpään työtoverin Onervan tilanne. Naispoliisit eivät 80-luvun puolivälissä näköjään saaneet esimerkiksi tehdä vuorotyötä, vaan he tekivät työnsä virka-aikana, jolloin palkka jäi pienemmäksi vuorolisien puuttuessa. Lisäksi miespuoliset työtoverit heittävät häikäilemättä navanalusherjaa raiskausyrityksiä tutkivalle naispoliisille, mikä osoittaa tietenkin käsittämättömän huonoa makua. Olisipa hienoa sanoa, että onneksi nykyään naispoliisitkin ovat tasa-arvoisia työssään, mutta valitettavasti näin ei ole. Suomen Kuvalehti teki keväämmällä ison jutun aiheesta, ja naispuoliset poliisit joutuvat kokemaan työssään työkaverien taholta tulevaa seksuaalista häirintää ja työpaikkakiusaamista todella paljon enemmän muiden ammattien harjoittajiin verrattuna. Juttu jäi kummittelemaan aika ahdistavana mieleeni, siinä oli pari karmaisevaa esimerkkiä tilanteen äärimmilleen kärjistymisestä. Yksikin poliisinainen oli työpaikan illanvietossa raiskattu porukalla. Uurgh.

Takaisin Jarkkoon. Rahaton ja kirjailijahaaveidensa vuoksi työttömäksi jättäytynyt nuorukainen tuntuu olevan naissuhteiden ulottumattomissa, vaikka mitään ihmeempiä vikoja hänessä ei sinänsä olekaan. Kun hän tajuaa poliisin etsivän häntä, joutuu hän entistä enemmän umpikujaan. Erään tapauksen jälkeen hänen kohtalonsa kytkeytyy Herttaan ja Ossiin, röttelötalossa asuvaan iäkkääseen naiseen ja tämän jälkeenjääneeseen poikaan, jotka elättävät itsensä penkomalla kaatopaikalta ruokaa ja tavaraa. Erittäin uskottavasti kuvattuja hahmoja nämäkin. Kirjan loppuhuipennuksessa valokeila liukuu Jarkosta pois inhottavan kuolemantapauksen vuoksi. Joensuun sanoma tuntuu olevan, että pahan tekeminen synnyttää lisää pahaa. Sitä en tiedä, synnyttääkö hyvä vastaavalla tavalla lisää hyvää, tunnetustihan tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla.

Juttua tutkivan Harjunpään sisäinen ajatusmaailma saa tuttuun tapaa tilaa kerronnassa. Harjunpää lienee yksi sympaattisimpia päähenkilöitä suomalaisessa kirjallisuudessa. Hänellä on herkkyyttä epävarmuudelle. Joensuu kuvaa toistuvasti, kuinka "nakerrus" tai "tyhjä olo" kalvaa Harjunpäätä sisältäpäin, sitä enemmän, mitä kauemmin hän poliisin työssään on jatkanut. Työssä nähdyt ahdistavat asiat jättävät jälkensä. Miehen perhesuhteita on seurattu joka kirjassa, samoin suhdetta työkaveri Onervaan. Erityisesti jälkimmäinen on kuvattu todella hienosti. Onervalla ja Harjunpäällä tuntuu löytyvän keskinäistä luottamusta ja arvostusta, ja vaikka Harjunpää näkee Onervan paitsi työkaverina, myös viehättävänä naisena, hän kohtelee tätä arvostavasti ja kohteliaasti, ja sellaisella tavalla, joka kestäisi päivänvalon myös vaimon silmien alla. Osittain myös tämän takia muiden poliisien ajattelemattomuus ja suoranainen törkeys sävähdyttää.

Kirjasarja on kestänyt hienosti aikaa, mikä ei kaikille dekkareille ole itsestäänselvyys. Vaikka nämä kirjat ovat kyllä paljon muutakin kuin dekkareita. Oman mainintansa ansaitsee tarkasti tallentunut ajankuvaus, joka näkyy muussakin kuin työvuorojen jakautumisessa sukupuolen mukaan. Tekniset laitteet, golfin, purjehduksen ja jopa astianpesukoneen symboliarvo vaurauden merkkeinä, jatkuva tupakointi... Näihin kiinnitin huomiota.

14.6.2010 Ps. Ilokseni huomasin, että Väkivallan virkamiehestä tulee tässä kuussa uusi painos!

Lue myös nämä:
Heikki Turunen: Maan veri
Peter Høeg: Lumen taju
Hilkka Ravilo: Kylmät kädet