Dorothy L. Sayers: Strong Poison

Kuva: Amazon.

Brittidekkaristi Dorothy L.  Sayersin nimi oli minulle vain epämääräisesti tuttu, mutta Liisan kirjoitus Strong Poison -kirjasta viime syksynä oli niin houkutteleva, että ostin kirjan Kindleeni Liisan bloggauksen luettuani. Kiitos Liisa - tämä oli erinomainen vinkki! Luin Strong Poisonia laukkukirjana - siis ajankuluna julkisissa liikennevälineissä istuessani - mutta mitä pitemmälle kirja eteni, sitä nopeammin se piti saada loppuun. Dekkarin ahmiminen toi myös helpotusta hitaasti etenevään paperikirjaan, jota olen iltaisin lueskellut. Tästä lisää myöhemmin - hassua miten ihan hyvä ja melko lyhyt kirja voikin olla niin hidaslukuinen. Strong Poison taas oli ihanan viihdyttävä ja mukaansatempaava.

Lukemassani Kindle-painoksessa on dekkaristi Elizabeth Georgen esipuhe, ja kirjan luettuani voin kiittää esipuheen osuvuutta. "Sayers, in short, did what I call "taking no prisoners" in her approach to the detective novel. She did not write down to her readers; rather, she assumed that her readers would rise to her expectations of them."

Alun perin vuonna 1930 ilmestynyt Strong Poison kuvaa arsenikkioikeudenkäyntiä. Liisan blogissa on hyvä taustoitus kirjaan ja siihen miten sen voi tulkita heijastelevan kirjailijan tilannetta. Minua kiehtoivat kirjan henkilöhahmot ja toki tapa, jolla jännitys tiivistyi. Kirjassa on joitakin sykähdyttävän jännittäviä ja koukuttavia kohtauksia - jotka ovat erityisen nautinnollisia ulkoisen vähäeleisyytensä vuoksi. Sayers ei mässäile väkivallalla, vaan hän osaa panna lukijan hikoilemaan melko arkisten asioiden vuoksi. Sihteeri yrittää murtaa laatikon lukkoa tai täysihoitolan asukas koettaa ystävystyä sairaanhoitajan kanssa. Nämä osaset palvelevat isompaa kokonaisuutta.

Päähenkilö, lordi Peter Wimsey on sympaattinen ja terävä-älyinen harrastajasalapoliisi. Hän alkaa tutkia Harriet Vanen tapausta. Dekkarikirjailija Vane on joutunut syytetyksi arsenikkimurhasta, mutta Wimsey uskoo naisen viattomuuteen. Tutkimukset vievät hänet vapaamielisiin kirjallisiin piireihin ja hänen avustajansa spiritistisiin istuntoihin...

Tykkäsin kirjasta löytyvästä feministisestä juonteesta. Feminististä näkökulmaa ei alleviivata, mutta monet ratkaisut vievät ajatukset sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Esimerkiksi Wimseyn värväämät vanhapiika-avustajat ovat tehokkaita osin juuri sosiaalisen roolinsa vuoksi. Ulkoisesti vaatimaton naimaton nainen tuntuu olevan mainio tiedonhankkija. Harriet Vane taas on herättänyt epäilyksiä jo pelkästään siksi, että hän on suostunut elämään susiparina - siis avoliitossa - rakastajansa kanssa.

Kirjan nostalginen brittitunnelma oli herkullista läpi kirjan. Sayersin kielenkäyttö on rikasta ja kaunista ja hän viljelee niin paljon kulttuurillisia viittauksia, että Kindlen sisäänrakennetun sanakirjan lisäksi myös e-kirjan toimintoihin kuuluva Wikipedia-haku tuli usein tarpeeseen. Kirjan loppuratkaisu piti sisällään melko mielikuvituksellisia ja pitkälle vietyjä käänteitä, mutta kaipa ne ovat olennainen osa arvoitusdekkarien perinnettä. 

Ensitutustumisen perusteella vaikuttaisi siltä, että toiseen klassiseen dekkaristiin Agatha Christieen verrattuna Sayers tuntuu kirjoittavan syvällisempiä henkilöhahmoja. Ihastuin lordi Peter Wimseyn seuraan sen verran, että kuin huomaamatta tuli ostettua Kindleen toinenkin Wimsey-dekkari, Have His Carcase. Onneksi pääsen aloittamaan sitä jo huomenna bussissa! 

Lue myös nämä:
Agatha Christie: Paddingtonista 16.50
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
Susan Sellers: Vanessa & Virginia

Johan Ludvig Runeberg: Vänrikki Stålin tarinat

Kansi: Mika Tuominen / WSOY.

Runebergin päivää vietettiin viime viikolla, mutta Vänrikki Stålin tarinoista bloggaaminen näin lähes merkkipäivänä on sattumaa. Lainasin äänikirjan varmaan joskus marraskuussa, mutta kuunteleminen on ollut sen verran pätkittäistä, että vasta nyt sain kahdeksantuntisen äänikirjan loppuun. Äänikirja on kyllä mahtavan kätevä tapa paikata aukkoja sivistyksessä, sillä en ole lukenut Vänrikki Stålin tarinoita aiemmin, edes koulussa en muista niitä juurikaan luetetun.

Tämä ei silti tarkoita sitä, etteivätkö Vänrikki Stålin tarinat olisivat tuntuneet tutuilta. Niihin on viitattu suomalaisessa kirjallisuudessa ja kulttuurissa niin paljon, että monet runot kuulostivat hyvinkin tutuilta. Runebergintorttujen syömisen lisäksi Vänrikki Stålin tarinoiden kunniaksi voisi juoda vaikkapa tuopillisen Sandels-olutta, sillä veikkaan että Olvin tuotemerkin nimeämiseen Runebergin kirjallinen tuotanto on vaikuttanut vahvasti.

Äänikirjassa oli peräkkäin suomennettu runo ja alkuperäinen ruotsinkielinen teksti. Lukijana oli äänikirjamestari Lars Svedberg, joka annosteli sopivasti paatosta ja draamaa silloin kun niitä tarvittiin. Suomentaja Juhani Lindholmin kirjoittamat kommentit ykkös- ja kakkososan jälkeen valaisivat teoksen taustoja.

Vaikka tiesin odottaa romantisoitua ja kansallismielistä näkemystä Suomen sodasta, olin silti yllättynyt runojen tyylistä. Vaikka Vänrikki kuuluukin Suomen kirjallisuushistorian aarteisiin, oli runoteos näin 2010-luvun lukuharrastajalle melkoisen propagandistinen. Runeberg ihannoi muun muassa lapsisotilaita ja teini-isyyttä - runoissa 15-vuotiaat nuorukaiset kuolevat sankarikuoleman mutta ovat tätä ennen ehtineet jo siittää lapsia.

Mutta totta kai oman aikansa ihanteiden valossa runot ovat ymmärrettäviä. Ja on niissä paljon ajatonta mukana vieläkin: ilmeikkäät luonnekuvaukset eri henkilöhahmoista vaikka. Erityisen hauskaa oli bongailla kohtia, jotka ovat lähteneet elämään omaa elämäänsä kirjallisuusviitteiden ansiosta.

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan yhteydessä muistetaan usein mainita, että Linna halusi kirjoittaa sodasta realistisen vastapainon yleville runebergilaisille ihanteille. Hassua kyllä, kuunnellessa minusta tuntui että juuri Tuntematon sotilas on ollut eräs parhaita sisäänheittäjiäni Vänrikki Stålin tarinoiden pariin.

Tämän jatkoksi sopisi lukea vaikka Topeliuksen Välskärin kertomuksia.  Se löytyykin Project Gutenbergin sivuilta ilmaisena e-kirjana, joten teos olisi siis helposti saatavillakin.

Käännöksestä

Juhani Lindholmin uusi käännös on vuodelta 2008. Muita suomennoksia on useita, niistä löytyyn perustietoa Wikipediasta. Suomennos oli mielestäni varsin onnistunut. Mitallisenakin se oli selkeää nykykieltä ja miellyttävää kuunneltavaa. Toki nyt voisin seuraavaksi lukea vanhempia suomennoksia vertailun vuoksi, varsinkin kun Runeberg-sitaatit ovat levinneet pitkälti juuri vanhojen suomennosten kieliasussa.

Lue myös nämä:
Kalevala
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Väinö Linna: Sotaromaani

Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 8 - Orpheus in the Underworld

Kansi: Vertigo.

Piipahdus Fennica Comicsilla takasi minulle jännittävän viikonlopun. The Unwrittenin uusin kokoomaosa Orpheus in the Underworld oli ilmestynyt. Saunan jälkeen olikin mahtavuutta avata merkkaripussi ja uppoutua sarjakuvaan! (Onneksi kirjablogiin voi kirjoittaa tällaisia tunnustuksia koska muut lukutoukat ymmärtävät tilanteen täysin.)

Faktan ja fiktion rajojen välillä painiskeleva sankarikolmikkomme Tom Taylor, Richie Savoy ja Lizzie Hexam hajaantui aiemmissa osissa. Onneksi kaikilla on kova halu päästä takaisin yhteen - se vaatii kuitenkin pääsyä tarinoiden maailmaan. Tomilla on onneksi kirjallista voimaa kuin lihaksi tulleella sanalla konsanaan ja niinpä hän päätyy Orfeuksen jalanjäljissä Haadekseen. Mutta hupskeikkaa, kuoleman valtakunnan hallitsijaksi onkin päätynyt eräs aiemmista osista tuttu jänis...

Maanpäälliset tapahtumat sijoittuvat Australiaan kuten seitsemännessäkin osassa. Lempinimellä Didge tunnettu poliisi joutuu selvittämään murhasarjaa, joka vaikuttaa zombien tekemältä. Richard on välillä epäillyn, välillä avustajan roolissa. Tomin perään päätynyt Danny Armitage näyttää joutuvan tärkeään osaan sarjan tulevaisuudessa...

En ole ihan varma, mitä tästä osasta pitäisi ajatella. Ainakin Orpheus in the Underworld oli todella viihdyttävä ja nappasi tiukasti otteeseensa. Viihdyttävyys ei sulje pois terävyyttä, moniulotteisuutta ja syvällisyyttä. Välillä piti pinnistellä, että pysyisi kirjallisuus- ja kulttuuriviitteissä kärryillä. Tulipa lukuvinkkikin: Joan Lindseyn vuonna 1967 ilmestynyt australialaisromaani Picnic at Hanging Rock. Kirja tuntuu sopivan liiankin hyvin The Unwrittenin teemaan eli siihen miten kaunokirjallisuus vaikuttaa reaalielämään: romaani on herättänyt vuosikymmenien ajan melkoisia salaliittoteorioita ja monet uskovat sen tapahtumien olevan totta, vaikka kirja on täysin kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Lisää aiheesta voi lukea vaikkapa Sydney Morning Heraldin jutusta Hanging out for a mystery.

Tapahtumat saivat välillä melkoisen psykedeelisiä kierroksia ja tämä jätti jälkeensä hieman hämmentyneen olon. Kuolleiden valtakunnasta löytyi melkoinen määrä Tomin vanhoja tuttuja. Kuolleiden hahmojen henkiinherättäminen on minusta aika plääh, mutta jos ollaan antiikin Haadeksessa niin kieltämättä kuolleiden jälleennäkeminen sopii kontekstiin. Sen sijaan en ihan pysty hahmottamaan ison kuvan kehittymistä - mutta ehkäpä sitä selvennetään ensi osassa tai ainakin sitä seuraavassa. Orpheus in the Underworld kun päättyy lupaavaan cliffhangeriin - The Unwrittenin ja Fablesin maailmat törmäävät. Sitä odotellessa voin onneksi lukea tämän osan toiseen ja kenties kolmanteenkin kertaan, sen se ansaitsee.

Jos joku ei ole koskaan kuullutkaan The Unwrittenistä, niin näistä höpinöistäni ei varmaan kovin hyvää kuvaa sarjasta saakaan. Kannattaa kurkata bloggaukseni ykkös- ja kakkososasta, niin pääsee tähän loistosarjaan paremmin kärryille.

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: Tommy Taylor and the Ship That Sank Twice
Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
JP Ahonen & KP Alare: Perkeros

Charles Dickens: Bleak House

Kansi: Amazon.

Ihana Kindleni on jälleen osoittanut olevansa huippukätevä "laukkukirja". Elokuusta asti olen lukenut Kindlellä Charles Dickensin Bleak Housea eli Koleaa taloa. Paperimuodossa noin 900-sivuinen tiiliskivi kulki kätevästi mukana päivittäin ja suurimman osan kirjasta olen lukenut metrossa 13 minuutin pätkissä. Kirjaa on ollut kätevä lukea jopa silloin, kun on pitänyt jäädä seisomapaikalle ja pitää toisella kädellä tangosta kiinni - näppärän kokoista Kindleä voi hyvin käyttää yhdellä kädellä, myös sivun vaihto onnistuu helposti.

Lisäksi lukukokemus osoitti jälleen kerran, kuinka hyvin 1800-luvun jatkokertomus sopii modernin pätkissälukijan viihdykkeeksi. Kolea talo oli niin pitkä, polveileva ja runsas kertomus, että metrossa tai bussissa istumisen lyhyt rupeama oli juuri sopiva tovi uppoutua kirjan maailmaan. Yhteen putkeen luettuna tarina olisi saattanut tuntua hieman raskassoutuiselta - siltä ainakin Suketuksen lukukokemus Kolean talon parissa on vaikuttanut. Työmatkalukijalle koukeroinen yksityiskohtaisuus sopi hyvin - ovathan jatkokertomuksen luvut kuin lyhyitä novelleja, ne toimivat myös itsenäisinä kokonaisuuksina ja jatkokertomuksen rakenne tukee isojen tarinalinjojen muistamista.

Kolea talo oli tavallaan hassu valinta toiseksi lukemakseni Dickensiksi - olenhan katsonut kirjaan perustuvan tv-sarjan pari vuotta sitten ja näin ollen tunsin juonenkäänteet ennalta. Valintaan taisi olla parikin syytä. The Guardianin jutussa Kolea talo valittiin "dickensmäisimmäksi Dickensiksi". Tarinan juonenkäänteet ovat selvästi jääneet kiehtomaan mieltäni, sillä muistan päätyneeni Systomykoosi-blogin juonianalyysia lukemaan ja tämä taisi olla lopullinen naula arkkuun. Lisäksi Kolea talo oli e-kirjana varsin kätevästi saatavilla. Kirjan tekijänoikeudet ovat rauenneet ja vapaaehtoiset digitoijat ovat tehneet talkoilla kirjasta e-kirjaversion, joka oli Amazonissa saatavilla vastustamattomaan nollan dollarin hintaan. Ja jälleen kerran pitää muistuttaa Kindlen kätevästä sisäänrakennetusta sanakirjasta - sormella tökkäämällä voi tarkistaa itselleen vieraan sanan sanakirjamerkityksen. Dickensin englanti on rikasta ja paikoin koukeroista, joten hyödynsin sanakirjaa jonkin verran.

Tarina lienee monelle pääpiirteissään tuttu. Pitkäkestoinen ja sotkuinen Jarndyce vastaan Jarndycen oikeusjuttu on yleinen pilkan aihe Lontoossa. Hyväntahtoinen ja hieman erakkomainen John Jarndyce on jutussa osallisena, mutta haluaa pysytellä visusti erossa oikeusjutusta, joka vuosikymmenien aikana on suistanut monia tuhoon. John Jarndyce saa holhoukseensa kolme nuorta: Ada Claren ja Richard Carstonen, jotka etäisen sukulaissuhteen vuoksi ovat myös oikeusjutussa osallisia, sekä orpotyttö Esther Summersonin, kirjan keskushenkilön. Kirjassa on lukuisa joukko muita henkilöitä sekä useita juoniaihioita. Näistä merkittävin on asianajaja Tulkinghornin työsuhde ylhäiseen Dedlockin pariskuntaan. Ison tapahtumaketjun liikkeellepanijana toimivat nimettömänä kuolleen kirjurin jälkeensä jättämät paperit. Vaikka Koleassa talossa liikutaan milloin aatelisten, milloin kerjäläisten parissa, lomittuvat tapahtumat toisiinsa siten, että lopulta kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen.

Kirjassa vuorottelevat Estherin minäkerrontajaksot ja kaikkitietävän kertojan jaksot. Esther kertoo tarinaansa muistelemana, tulevaisuudesta käsin, mutta tarkkaan kokemuksiaan kuvaten. Kaikkitietävä kertoja näkee sinne minne Esther ei näe ja tapahtumat kuvataan reaaliaikaisina. Tästä syntyy kirjaan hyvä jännite - Estheriä voi pitää jossain määrin epäluotettavana kertojana ja kaikkitietävä kertoja on usein ilkeämmän ja pisteliäämmän sävyinen kuin Esther.

Sekä Suketus että Systomykoosin Elina pitivät Estheriä ärsyttävän tekopyhänä kertojana. Minä puolestani tykkäsin Estheristä, vaikka hän kirjoittaakin aika hyveellisellä tyylillä. Pinnan alla Estherillä kuitenkin selvästi on tervettä järkeä ja kyky havaita ihmisten raadollisetkin puolet. Kenties Esther on vain aikansa tapakulttuurin kasvatti - nöyräksi opetetulla orpotytöllä on tarve olla vaikuttamatta itserakkaalta ja siksi hän vähättelee itseään jatkuvasti. Muiden ihmisten reaktioista voi päätellä, miten tärkeä tuki ja turva Esther monelle on.

Kirjan juonenkäänteet ovat herkullisia, mutta haluan kehua kirjaa erityisesti kahden asian vuoksi. Ensinnäkin Dickens on loistava tarinankertoja. "Tarina" joutuu sanana nykyisin melkoisen ryöstöviljelyn kohteeksi. Sekä mainonnassa että brändäyksessä halutaan nykyisin kertoa tarinoita. No mikäs siinä, tarinoiden mahti on melkoinen - kannattaa lukea Dickensiä jos haluaa mestarin oppiin. Pitkän jatkokertomuksen muoto sallii rytminvaihtelun, kunnollisen kypsytyksen ja myös jälkipyykin pesun. Vauhdikkaita ja intensiivisiä jaksoja seuraa suvanto, jolloin Dickens kääntää lukijan huomion jonnekin aivan muualle. Puolen vuoden lukurupeamani aikana huomasin oikein odottavani aamuisia työmatkoja, jotta pääsen jatkamaan jännittävää tarinaa. Väliaikoina tarina hautui mielessäni ja pohdin sen käänteitä ja eri vaihtoehtoja.

Toiseksi Dickens on luonut mielettömän kiinnostavia henkilöhahmoja. En ole ihan varma, mitä "psykologisella romaanilla" tarkoitetaan, mutta termi tulee mieleeni Dickensin yhteydessä. Eräs syy henkilöhahmojen värikkyyteen lienee se, että vahvat henkilöhahmot pitävät lukijan mielenkiinnon yllä myös silloin, kun juoni etenee hitaasti. Paikoin hahmot ovat suorastaan omituisia, mutta aina ehdottoman kiinnostavia. Esimerkiksi pompöösi herra Turveydrop esiintyy vain pienessä roolissa tanssikoulun omistajana, mutta hänen itsekkyytensä ja itserakkautensa naurattaa ja hirvittää. Ulkoisesti vaatimaton mutta sisäisesti vallanhaluinen herra Tulkinghorn on mieleenpainuva kuivakkuudessaan ja tiedonjanossaan. Herra Bucket kokee kirjan aikana melkoisen muodonmuutoksen: pitkään hän tuntuu vain Tulkinghornin kätyriltä, mutta kirjan edetessä hän nousee sankarimaisen salapoliisin rooliin. Egoistinen päiväperhonen Harold Skimpole kuvataan ensin herra Jarndycen omaperäisenä ystävänä, mutta sitä mukaa kun Esther tutustuu häneen paremmin, alkaa hän näyttäytyä epäedullisemmassa valossa.

Tuntuu kuin tällaisia moniulotteisia ja värikkäitä henkilöhahmoja ei tiiviimmässä nykykirjallisuudessa kovin usein tapaa. Dickens antaa tilaa henkilöilleen ja kasvattaa sivuroolien henkilöhahmoistakin eläviä, uskottavia ihmisiä. Hän on ihmiskuvauksessaan samaan aikaan armoton, viihdyttävä ja tunteellinen. Välillä uppoudutaan sentimentaalisuuteen, välillä julmuus viiltää. Esimerkiksi kadunlakaisijapoika Jo kuvataan paikoin lähes eläimellisenä: hän on tyhmä, likainen ja oppimaton surkimus, mitään herttaista ja sympaattista hänessä ei ole, vaikka Jon kohtalo herättääkin rutkasti sääliä.

Kansi: Eevaliina Rusanen / Tammi.

Mikäli Kolea talo houkuttaa, siihen voi uppoutua myös suomeksi. Uskallan suositella Tammen julkaisemaa suomennosta sokkona, sillä käännös on mestarisuomentaja Kersti Juvan käsialaa.

Koleasta talosta jäi siis erinomainen jälkimaku ja uskon miettiväni henkilöhahmojen kohtaloita vielä pitkään. Mieleni tekisi aloittaa jo seuraava Dickensin kirja, mutta olen ehtinyt hankkia Kindleen jo uuttakin luettavaa vuoroaan odottamaan. Lisäksi tekisi mieli kokeilla muitakin angloamerikkalaisen kirjallisuuden klassikoita alkukielellä, onhan niitä runsaasti ja helposti saatavilla e-kirjamuodossa. Esimerkiksi Lurun lukema Moby Dick on houkutellut minua puoleensa Lurun esimerkin innostamana... Saa nähdä mihin tulee seuraavaksi tartuttua!

Lue myös nämä:
Charles Dickens: Our Mutual Friend 1/4
Charles Dickens -kävelyllä Lontoossa
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Kansi: Gummerus.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulun lukemista olin suunnitellut jo pitkään, mutta nyt kirja vihdoin nousi lukupinosta voitettuaan Blogistanian Finlandian äänestyksen. Koska kirjaa on luettu blogeissa todella paljon, olivat ennakko-odotuksenikin ehtineet nousta jo aika korkealle. Taivaslaulu kesti nämä odotukset kuitenkin hienosti ja sain lukukokemuksesta irti jopa enemmän kuin ennakoin.

Niin ikään kirjan ylle on ehtinyt kertyä kaikenlaista ulkokirjallista painolastia. Blogiarvioiden kommenteissa on paikoin hyvinkin vilkkaita keskusteluketjuja. Myös anonyymeja kommentteja tuntuu tulleen poikkeuksellisen paljon. Esimerkiksi Kirsin kirjanurkan Taivaslaulu-kommenteissa eräskin anonyymi vihjaa, että ei-lestadiolaiselle Taivaslaulun lukemisen motiivi olisi halu päästä tuomitsemaan lestadiolaisuus. Omasta puolestani voin vakuuttaa, että tämä ei ole ainakaan minulle syy tarttua kirjaan. Taivaslauluhan on fiktiota, mielikuvituksen tuotetta. Oman mielikuvitukseni ansiosta pystyn eläytymään kaunokirjallisiin mielikuvituksen tuotteisiin - ja saamaan niiden ansiosta ajatuksia, elämyksiä ja tunteita, joita kenties ei arkielämässä ole ollenkaan tullut vastaan. Ihan kaikissa arvioissa tämä fiktiivisyyden huomioiminen ei ole toteutunut - esimerkiksi tämä Matti Mäkelän arvio Hesarissa on minusta varsin kehnoa kirjallisuuskritiikkiä, sillä kirjan arviointi on jäänyt täysin Mäkelän omien mielipiteiden tuuttaamisen varjoon.

Tämän pohjustuksen päälle rohkenenkin kai sanoa, että Taivaslaulun sijoittuminen pohjoissuomalaiseen lestadiolaismiljööseen on kiehtovan tuore näkökulma. Tuoreus tulee ennen kaikkea tavasta, jolla päähenkilöt Vilja ja Aleksi kertovat elämästään lestadiolaisyhteisön sisältä käsin. Minulla ei omakohtaisia kokemuksia lestadiolaisuudesta ole, mutta Kainuusta kotoisin olevana jonkinlainen sivustaseuraajan ohut kosketus minulla sentään on. Vaikka oma kotikuntani ei mitään tyypillistä lestadiolaisaluetta ollutkaan, olen kuullut paljon tarinoita ehkäisykiellosta ja siitä voiko sitä rikkoa, sisäpiirin päätöksistä jotka ulottuvat viranomaistoimintaan, kunnallispolitiikkaan ja yksilön tietosuojan rikkomiseen asti ja paikoin jyrkistä rajoista lestadiolaisten ja muiden välillä.

Lukemistani Taivaslaulu-arvioista mieleeni oli jäänyt ennen kaikkea äidin uupumuksen käsittely. Minulle Taivaslaulu oli kuitenkin paljon muutakin. Kertojanäänet vaihtelivat. Viljan kertomana keskiössä on perhearki kaikessa hektisyydessään ja Viljan asteittainen uupuminen ja päätyminen sairaalahoitoon. Viljan miehen Aleksin elämää seurataan pitemmällä perspektiivillä: lapsuudesta ja nuoruudesta rakastumiseen ja perheen perustamiseen. Aleksi pohtii uskoaan ja uskonyhteisöään Viljaa laaja-alaisemmin. Vilja ei uskalla kyseenalaista oppimaansa juuri lainkaan - viimeistään opitut mielikuvat helvetin lieskoissa odottavista iankaikkisista kärsimyksistä pysäyttävät hänen mietteensä. Aleksi taas pohtii ja jäsentää ajatuksiaan rohkeammin.

Pohtiminen ja siihen suhtautuminen onkin yksi Taivaslaulun isoista teemoista. Viljan ja Aleksin tuntema yhteisö on monin tavoin lämminhenkinen ja kotoisa. Mutta saako uskonasioista ajatella omalla laillaan? Onko kaikki muu paitsi seurakunnan oppien kirjaimellinen noudattaminen vikomista, omavanhurskautta, eksyttämistä? Erityisesti anonyymi nettikirjoittaminen on Taivaslaulussa kuvatun seurakuntayhteisön hampaissa. Viljan ja Aleksin kertojanäänet antavat välillä tilaa anonyymille blogitekstille kommentteineen. Lisäksi kerrontaa pätkii eräänlainen nukkeleikki - tulkitsen nukkejaksojen olevan jonkinlaista Viljan omaa varovaista symbolien taakse kätkeytyvää pohdintaa naisen asemasta lestadiolaisyhteisössä. Rauhala osaa nostaa esiin erilaisia näkökulmia ja hyödyntää siellä täällä myös vaivihkaista huumoria, jossa tosin on myös pistoja mukana.

Auto alkoi aiheuttaa ensimmäistä kertaa miehisiä kiusauksia. Porrasperävolkkari oli vaihtunut jo farmarifordiin ja farmariford seitsenpaikkaiseen lestapösöön, eivätkä ne olleet tuntuneet missään. Seuraava olisi pikkubussi. Sitä katsottaisiin jo perään. Kolmikymppisellä miehellä ei voinut olla vielä lessubussia. Pitäisikö ostaa pieni ja ärhäkkä työmatka-audi sitten samalla, vaikkei kahteen autoon oikeasti ollut varaa? Tai jopa moottoripyörä? Isonperheenisän ilta-ajeluharrikka, jolla sai pöristää jalat harallaan ja hartiat leveinä, tuuli kuivatti kainaloita ja heilutti takatukkaa, eikä kukaan kitissyt takapenkillä.

Viljan kohtaama uupumus on enemmän kuin pelkkää suurperheen äidin väsymystä. Hän uupuu siihen, ettei voi itse valita, miten perhe-elämäänsä elää. Kunnon nuorina Vilja ja Aleksi eivät rakastelleet seurusteluaikana - ja papin aamenen jälkeen kuherruskuukautta ei kauan kestänyt, koska Vilja tuli raskaaksi heti häiden jälkeen. Nimensä mukaisesti Vilja on hedelmällinen kuin maaäiti, ja kun lapsia vain syntyy, alkaa rakkaan miehen läheisyys pelottaa. Voiko parisuhteesta iloita, jos fyysisestä läheisyydestä nauttimisen hintana on oman jaksamisen kuormitus? Entä voiko olla hyvä äiti, jos jo nelivuotias pitää jättää pärjäämään yksin pukemisen ja syömisen kanssa - saati jos jo yksivuotiaan pitää osata tulla toimeen ilman äidin hoivaa, koska äiti joutuu asettamaan vauvanhoidon ensi sijalle?

Tätä kaikkea Rauhala kuvaa todella taitavasti. Kirjan kieli on runollisen kaunista, silti juurevaa. Kieli ammentaa Raamatusta, virsistä ja laululyriikasta. Viljan näköalattomuus ja hätäännys näkyvät siinä, miten hänen kertomanaan maailma tuntuu kutistuvan, pienenevän yhä enemmän vain naisen ruumiiksi tai pelkäksi kohduksi. Aleksin huoli Viljasta ja halu pystyä tulkitsemaan uskonasioita omilla aivoillaan taas näkyy siinä, miten Aleksi pyrkii tekemään yksityisestä yleistä. Hän ei näe heidän perhettään vain yksittäistapauksena, vaan haluaa löytää ratkaisun tilanteeseen osana isompaa kokonaisuutta.

Yksittäisistä kohtauksista mieleeni jäi erityisesti Vilja leipomassa juustokakkuja myyjäisiin. Pienessä kohtauksessa Vilja samaan aikaan tottelee ja kapinoi - niin hennolla tavalla, että tuskin kukaan Aleksin ja lukijan lisäksi tajuaa Viljan kapinaa. Ahdistavaa mutta uskottavaa.

Tämän kaiken jälkeen tuntuu hieman nipottamiselta nostaa esiin pari pientä kielellistä seikkaa, joita ihmettelin. Rauhala käyttää pakastimen sijasta sanaa pakaste - minusta pakaste on jokin yksittäinen pakastettu annos, laite jolla pakastetaan on pakastin. Samoin ihmettelin, miksi tuotemerkit kirjoitettiin järjestään pienellä - kirjassa puhutaan ikeasta ja stockmannista, mutta sentään luetaan Kalevaa.

Jotkut Taivaslaulun lukeneet - kuten Miina Supinen Imageen kirjoittamassaan arviossa - ovat kritisoineet loppuratkaisua siitä, että lopun käänteistä vastuun ottaa Aleksi eikä Vilja. Minusta tämä oli kirjan kontekstissa uskottavaa. Vilja on niin nääntynyt, ettei hänellä selvästikään ole voimaa tehdä isoja ratkaisuja, lisäksi hän haluaa Aleksia enemmän pitää kiinni seurakunnan opetuksista. Tuntuu uskottavalta, että Vilja tarvitsee Aleksin kaltaista miestä onnellista loppua varten. Vaikka Aleksi on ainoa mieshenkilö, jota kirjassa kuvataan pintaa syvemmältä, vilahtaa sivujuonteissa runsaasti toisenlaisia mieshahmoja. Sellaisia, jotka jättävät lastenhoidon tyystin vaimon kontolle ja sellaisia, jotka katsovat parhaaksi kadota perhe-elämästä kokonaan.

Joten kyllä vain, kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ajatuksia herättävä ja kaunis, kääntöpuoleltaan raaka ja julma. Taivaslaulu sai sekä pohtimaan että eläytymään ja luulenpa kirjan olevan niitä, joiden tunnelma jää massasta erottuvana mieleen pitkäksi aikaa.

Lue myös nämä:
Craig Thompson: Blankets
Mika Waltari: Valtakunnan salaisuus
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Kansi: Tammi.

Kirjablogeista tutuksi tullut Haruki Murakami oli pitkään jo ollut henkisellä lukulistallani, kun lukupiirissäni valittiin Norwegian Wood tammikuun kirjaksi. Sairastuin enkä päässyt lukupiirin tapaamiseen, mutta kirja oli miellyttävä ensikosketus Murakamin tuotantoon. Minulle Murakamin nimi on jäänyt mieleen Aamuvirkun yksisarvisen kehuista, mutta sittemmin Murakamia on luettu kirjablogeissa niin ahkerasti, että miehen tuorein suomennos 1Q84 voitti tällä viikolla Blogistanian Globalian äänestyksen.

Myös Norwegian Woodia on luettu kirjablogeissa niin paljon, etten edes yritä linkittää kaikkia juttuja. Mielenkiinnolla luin kuitenkin luottobloggaajani Jennin näkemystä - hänen mukaansa teos on Murakamin heikoimpia ja on suositeltavampaa aloittaa muista. Käänteisesti ajatellen tämä lupaa hyvää - koska tykkäsin Norwegian Woodista paljon, täytyy luvassa olla vielä parempia lukukokemuksia muiden Murakamin kirjojen parissa.

Ulkokirjallisena seikkana mainittakoon, että olen opiskeluaikana laulanut naiskuorossa Beatlesien Norwegian Woodin kuorosovitusta. Koko lukemisen ajan ja myös tätä kirjoittaessa alttostemma - tai se mitä siitä muistan - soi päässä...

Kirja sijoittuu 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen. Ajan musiikki on melko isossa roolissa kirjassa, mutta eniten tämä kuvaa opiskelijaelämää. Tai tarkemmin sanottuna niitä epävarmoja ja usein sekalaisia tunnetiloja, joiden varassa parikymppiset usein elävät. Kotoa on lähdetty, ulkoisesti pitäisi olla aikuinen ja itsenäinen, mutta yleinen maailmantuska sekä ihmissuhdesekoilut aiheuttavat kovia kasvukipuja.

Päähenkilö Toru Watanabe asuu miesopiskelijoille tarkoitussa asuntolassa, käy teatterihistorian ja saksan luennoilla yliopistolla ja tuntuu ajautuvan erilaisiin kolmiodraamoihin. Hänen paras ystävänsä Kizuki teki nuorena itsemurhan ja Kizukin tyttöystävä Naoko ei oikein tunnu päässeen asiasta yli vielä vuosien päästäkään. Torun ja Naokon ystävyys muuntuu kohti rakkaustarinaa, mutta samaan aikaan Toru tapailee eläväistä Midoria, jolla on myös tragedioita taustallaan. Kun Naoko joutuu vuoristoon parantolaan, tulee Naokon kämppiksestä Reikosta myös läheinen Torulle.

Kirjassa on jotain unenomaista ja nostalgista. Tokiolainen 1960- ja 1970-lukujen opiskelijaelämä tuntui samaan aikaan samastuttavalta ja eksoottiselta. Tunnolliset japanilaisopiskelijat purkavat kapinamieltäänkin opiskelemalla tahallaan ahkerammin. Kirjassa kuullaan useita itsemurhakertomuksia eikä lopustakaan oikein voi sanoa, päättyykö Torun tarina onnellisesti vai ei.

Viihdyin kirjan melankolisen tunnelman ja ajoittain absurdeilta tuntuvien elämäntarinoiden parissa. Nautin parantolan rauhallisista vuoristomaisemista, Murakamin tarkkaan kuvailemasta japanilaisesta ruoasta ja Torun rimpuilusta yksinäisyyden ja läheisyyden välillä.

Norwegian Woodista on tehty myös elokuvasovitus, jonka hyvinkin voisin katsoa jos tilaisuus tulee. Youtubesta löytyy elokuvan houkutteleva traileri.

Käännöksestä

Kirja on suomennettu englannista. Aleksi Milonoffin suomentajantyö on onnistunutta, kieli on luontevaa ja hyvää. Mutta eikö Suomesta sitten löydy enää suomentajia, jotka pystyisivät kääntämään kaunokirjallisuutta suoraan japanista? Nimekkäin japanista suomentaja on kirjailija ja kääntäjä Kai Nieminen. Luulen, että välikielen kautta kääntäminen aina hieman etäännyttää käännöstä alkuperäisteoksesta, vaikka minulla ei ole mitään keinoja arvioidakaan onko asia näin Norwegian Woodin kohdalla, koska en osaa japania.

Lue myös nämä:
Jhumpa Lahiri: Tuore maa
Sarah Waters: Yövartio
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Tutustu Blogistanian Finlandian voittajalistaan Kirjavinkeissä

Blogistanian Finlandian pistelaskijan viittaa vaihdettiin eilen lennosta ja Kirjavinkkien Mikko urakoi voittajalistan julki. Kiitos!

Tutustu muihin kisavoittajiin Kirjasfääri-blogissa, Les! Lue! -blogissa ja Luetut, lukemattomat -blogissa.

Blogistania-listani - vuoden 2013 parhaimmisto

Tässä minun ehdokkaani Blogistanian Finlandiaan, Globaliaan, Kuopukseen ja Tietoon. Kyse on siis vuoden 2013 aikana ilmestyneistä kotimaisista kaunokirjoista, käännetyistä kaunokirjoista, lasten- ja nuortenkirjoista ja tietokirjoista. Äänestän parhaita lukemiani kirjoja, joista olen kirjoittanut blogiarvion. 

Blogistanian Finlandia -listani

3 pistettä - Maarit Verronen: Varjonainen

Kirjoitin elokuussa blogiarviossani näin: "Maarit Verrosen Varjonainen oli täysosuma." Kirja on tasapainoinen ja vetävä kokonaisuus, jonka uhkaava tunnelma on jäänyt mieleen pitkäksi aikaa. Päähenkilöllä on psykopaattisia piirteitä ja hän on kertojana epäluotettava - olen pohtinut tarinan jättämiä aukkopaikkoja usein. Ulkokirjallisena plussana vielä se, että osa tarinasta sijoittuu lähinaapurustooni Kivinokan kesämaja-alueelle - paikan nimeä ei kirjassa suoraan mainita, mutta päättelin kyseessä olevan Kivinokan. 

2 pistettä - Ville Ranta: Kyllä eikä ei

Kirjoitin marraskuussa blogiarviossani näin: "Minulle tämä oli paras lukemani Rannan sarjakuva-albumi." "Ranta osaa erityisen upeasti loihtia valon tunnelmaa väreillään." "Erityisen hienoa on kuitenkin Rannan taito kuvata ihmiset inhimillisen ristiriitaisina." Uppouduin syvälle tarinaan, historialliseen Ouluun sijoittuvaan lihan ja hengen kamppailuun.

1 piste - Ville Virtanen: Hevosen taju

Kirjoitin heinäkuussa blogiarviossani näin: "Hevosen taju on persoonallinen ja omaääninen romaani. Sen hyvyyden arvioinnissa kannattanee painottaa enemmän makumieltymyksiä kuin objektiivisia kirjallisuuden laatumittareita." Minun listalleni Hevosen taju kiilasi juuri omaperäisyytensä ansiosta - olen valmis katsomaan kielivirheitä tai rönsyilyä läpi sormieni, jos vastapainona on näin villiä mielikuvituksen lentoa, eläviä henkilöhahmoja ja huima määrä hevostietoutta ja -rakkautta, joka ei peittele myöskään kilpahevosten kohtelun julmia puolia. 

Blogistanian Globalia -listani  

Globalia-listalleni oli vähemmän tunkua kuin Finlandia-listalleni, sillä olin näköjään lukenut vain kolme vuonna 2013 käännettyä teosta. Näistä nostin listalleni kaksi. Listan ykkönen olisi kyllä varmasti pitänyt paikkansa tiukemmassakin kamppailussa, sen verran hyvä se oli! 

3 pistettä - Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä

Kirjoitin huhtikuussa blogiarviossani näin: "Tekijällä on kerrottavanaan loistava tarina ja hän osaa kertoa sen upeasti. Kun pääsin albumin loppuun, olisin halunnut palata sen maailmaan heti uudelleen." Omaelämäkerrallinen tarina itävaltalaisten punkkarityttöjen liftausmatkasta halki Italian vuonna 1984 oli valloittavaa luettavaa - ja olen tosiaan jo ehtinyt palata sarjakuvan pariin ensimmäisen lukukerran jälkeenkin.

2 pistettä - Benoît Sokal: Houkutuslintu 

Kirjoitin elokuussa blogiarviossani näin: "Houkutuslintu oli kuitenkin piristävää Ankardoa: sopivasti kieli poskella tehty politiikkaa, seksiseikkailuja ja mustaa huumoria yhdistelevä tarina." Pitkän linjan sarjakuvapiirtäjä Sokal on välillä julkaissut hieman väsähtäneen oloisia tuotoksia, mutta Houkutuslintu tienaa kaksi pistettä särmällään.



Blogistanian Kuopus -listani

Kovin paljon en uutta lanu-kirjallisuuttakaan lue, mutta sen verran tuli uusiin teoksiin tutustuttua että joka sijalle löytyi ehdokas.

3 pistettä - Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Kirjoitin marraskuussa blogiarviossani näin: "Hienoja kuvia kannattaa tutkiskella kaikessa rauhassa, niissä on monia kerroksia." Sarjakuvaa, kuvakirjaa, tietokirjaa ja vielä jotain aivan muuta yhdistelevä teos kuvaa lapsen painajaisia ja niiden työstämistä yhdessä vanhemman kanssa. Ennustan tämän isän ja tyttären yhteisteoksen kestävän aikaa.

2 pistettä - Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

Kirjoitin  syyskuussa blogiarviossani näin:  "Salama osaa kiihdyttää tapahtumat lentoon ja kirjassa on hyvä rytmi, kun vauhdikkaat ja rauhallisemmat kohdat vuorottelevat. Lopussa on melkoinen kierre - kolmas osa Harakanloukku on pakko saada luettavaksi, kunhan se ilmestyy." Vetävyyden ja vauhdikkuuden ansiosta olen valmis antamaan anteeksi kirjassa ärsyttäneen viimeistelemättömän kielen - sillä ehdolla että seuraavassa osassa kieli on huolitellumpaa!

1 pistettä - Tuija Lehtinen: Rebekka - Tuulimyllyjä ja tulppaaneja


Kirjoitin heinäkuussa blogiarviossani näin: "Oli kiva lukea vaihteeksi tyttökirjasankarista, jonka urahaaveet suuntautuvat käytännön elämään lukemisen sijaan." Vaikka huomauttelin arviossani epäloogisuuksista ja hieman siloitellusta meiningistä, pääsee kirja listalle erityisesti sen takia, että sain tietää mitä vanhan nuortenkirjasuosikkini Vaniljasyndrooman päähenkilöille kuuluu.

Blogistanian Tieto -listani

Tällä listalla tulkitsen tietokirjan käsitettä sen verran väljästi, että jätän ääntenlaskijadiktaattorin päätettäväksi, ovatko kaikki ehdokkaani käsitettävissä tietokirjoiksi. 

3 pistettä - Kimmo Aho - Samu Salminen: Kaikkien aikojen drinkit

Kirjoitin helmikuussa blogiarviossani näin: "Kaikkien aikojen drinkit on sekä sisällön että ulkoasun osalta huoliteltu ja laadukkaasti toteutettu kirja, jonka ohjekokoelma laajenee kulinaristiseksi kulttuurihistoriaksi." "Lukutoukkana ilahduin kirjallisuusaiheisten cocktailien runsaudesta." Upea kirja on sekä innostanut rohkeammin cocktail-kokeiluihin ja lisäksi kirja on mielenkiintoista lueskeltavaa ja selailtavaa, vaikkei aikoisikaan ryhtyä taikomaan mitään kovin erikoisia drinkkejä.

2 pistettä - Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kirjoitin joulukuussa blogiarviossani näin: "Kankimäen mietteet oman elämänsuunnan pohdiskelusta ja suuremmat ja pienemmät seikkailut tekevät kirjasta lukumatkan - melkein tuntee itsekin hypänneensä oravanpyörästä ja lähteneensä haahuilemaan kaukomaille..." Hurmaavaa eskapismia tarjonnut teos herätti mielenkiinnon Japania ja erityisesti Sei Shōnagonia kohtaan. Tämän rinnalla kirjassa kuvatun "tutkimuksen" epämääräisyys ei paljon haittaa.

1 piste - Ville Kormilainen: Saiturin markkinointikirja

Kirjoitin lokakuussa blogiarviossani näin: "Kaiken kaikkiaan Saiturin käsikirjaa kelpaa kyllä suositella yrityksille tai muillekin tahoille, joilla on tarve saada näkyvyyttä. Kirjan lukeminen tekisi erityisen hyvää sellaisille hieman dinosaurusmaisille yrityksille, joissa on totuttu uskomaan, että asiat kannattaa tehdä aina samoin kuin ennenkin on tehty." Kirja herätti runsaasti ajatuksia ja vaikka moitin sekavaa kieltä, oli kirja kokonaisuutena tuoreelta maistuva esitys markkinoinnin uusista keinoista. 

Tieto-kategoriassa pitää antaa vielä kunniamaininta. Oikeastaan olisin halunnut äänestää tätä kirjaa, mutta jääväsin sen, koska olen itsekin osallistunut kirjaa varten tehtyyn kyselyyn ja sitaattejani löytyy kirjasta nimettömänä. 

Kyseessä on tietenkin kirjablogikirja Rivien välissä, Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen hieno kokoomateos kotimaisista kirjablogeista. Sitä suosittelen erityisesti!

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Kansi: Pekka Loiri / Siltala.

Antti Heikkisen Pihkatappi jäi mieleen jo kesällä Amman hurmaavan murteella kirjoitetun arvion ansiosta. Sopivasti kirja tupsahtikin postiluukusta Pienen esikoiskirjakerhon jäsenkirjana loppukesästä. Sittemmin Pihkatapin on lukenut moni muukin, Arja, Katja ja Kirsi ainakin. Kirja myös voitti vähän aikaa sitten Savonia-palkinnon. Kannattaa lukea myös Amman tekemä Heikkisen haastattelu.

Pihkatappi toi nopeasti mieleen Heikki Turusen kirjat. Tämä on kuin muutamalla vuosikymmenellä nuorennettu ja tuoreutettu Turusen romaani. Turusen Raivaaja-sarjan päähenkilönä on kirjailijan alter ego Heino Oinonen ja Turusen vakioteemana on maaseudun tyhjeneminen ja autioituminen. Heikkisen kirjassa päähenkilönä on esikoiskirjaansa työstävä Taskisen Jussi ja Itä-Suomen hiipuminen on vahvasti esillä. Siinä missä Turunen kuvaa sodanjälkeisten asutustilojen kylmenemistä, jäävät Heikkisen EU-ajan kirjassa jo vuosisataiset sukutilatkin isännättömiksi.

Vaikka en maatilan tyttö itse olekaan, oli kirjassa todella paljon tuttua ja kipeääkin. Kainuulaisesta pikkukunnasta etelään valuneena tunnistan hyvin Jussin jaakobinpainin, ne tunnot joita oman kotikylän vanheneminen ja hiljeneminen herättää. Pitäisikö nuorten ihan velvollisuudentunnosta jäädä kotikulmille jatkamaan elämää? Toisaalta Heikkinen onnistuu välittämään hyvin ajan historiallis-yhteiskunnallisen murroksen. Yksilö pääsi tekemään omia valintojaan aiempaa vapaammin, kääntöpuolena tosin kylä- ja sukuyhteisöt hajosivat tai ainakin haurastuivat.

Kirjailija kirjoittamassa kirjailijasta on usein vähän tylsää ja hieman epäluuloisesti aluksi suhtauduinkin Jussiin, joka kuvailee kirjoittamisen täyteisiä öitä ja käsikirjoituksen työstöä. Pihkatapin edetessä epäluuloni kuitenkin hälvenivät. Kirjaan syntyy kaksi tarinalinjaa, jotka lähenevät tarinan kliimaksia eri suunnista. Käsikirjoituksessa Jussi kuvaa sukunsa vaiheita ja omaa lapsuuttaan. Reaaliajan tarinalinjassa Jussi lähtee Pohjois-Savoon isäänsä tervehtimään ja joutuu nenätysten monien asioiden kanssa, jotka luuli jo jättäneensä taakseen.

Minäkertoja Jussi muistelee elämäänsä parhaimmillaan ihanan sydämeenkäyvästi ja pistävän kipeästi. Värikkäät sukulaiset ja naapurit kuvataan elävästi, kirjailijan ja näyttelijän urasta haaveilevaa poikaa ei isä aina ymmärrä, toivoohan hän pojasta nuorta isäntää ja tilan jatkajaa. Mutta siinä missä Jussin isälle, ukille ja isoukille isännyys lankesi itsestäänselvänä kohtalona, ei 1980-luvun puolella syntyneelle pojalle maanviljelijän elämä tunnukaan houkuttelevalta. Ei vaikka metsää olisi satoja hehtaareja, navetassa kymmeniä lypsäviä ja elämisen eväät muutenkin kohdallaan.

Pohjoissavolainen murredialogi on hersyvän helmeilevää luettavaa. Savolaisgeenini hyrisivät tyytyväisyyttään dialogin äärellä. Lisäksi 80- ja 90-luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneille kirja tarjoaa monin paikoin melkoista nostalgiaa:

"Joskun olin kipeä, silloin tarvittiin taas mummojen apua. Toivo-ukki ei tullut vahdikseni koskaan yksin, Hannes-ukki oli jo haudassa. Lypsyaikana katsoimme Ruutuysiä. Rauha-mummo oli siinä pelissä haka.

- Se on se Elvis Resli! Se laalaja, joka joi ihtesä hengiltä. Amerikasta. Ee tuo soettaja vuan älyä, minä jo huulista tunsin. Eekä tuo Viljamua minusta niin kaksisen näkönen akka oo, vaikka on entinen missi. Minuahan ne nuorempana sanovat ihan sen Esteri Toivasen näköseks. Tiijjä sitten. Liekkö ollu jottain sammoo..."

Välillä lukemiseni tosin töksähti pieniin huolimattomuusvirheisiin. Siltalan kirjat ovat yleensä viimeisen päälle kustannustoimitettuja, mutta tähän on joitakin kömmähdyksiä jäänyt. Eräässä kohtauksessa keittiössä oleva henkilö lähtee kohti keittiötä, kerran Katariina muuttui Mintuksi kesken kaiken, välillä aikajänteiden sekoittuminen pisti hieman päätä pyörälle. Pienistä yksityiskohdista takerruin erityisesti sotamuistoon, jossa mainittiin rintamalla kiertänyt Viherlaakson Anna -kirja. Mahtoiko kyseessä olla kuitenkin Annan nuoruusvuodet, Annan kotitalohan on Vihervaara? Fennica-tietokannasta ei löytynyt Viherlaakson Annaa. Perustan olettamukseni mieleenjääneelle muistolle Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt -haastatteluteoksesta. Siinä rintamalla ollut sotilas kertoi kuinka Annan nuoruusvuodet kiersi luettavana kädestä käteen.

Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin onnistunut esikoisromaani, elävä, hengittävä, hauska ja surumielinenkin. Eräässä kohtauksessa itkukin tirahti. Heikkisen seuraavan kirjan aion lukea aivan varmasti - hänellä on nimittäin työn alla Juice Leskisen elämäkerta. Olen pitkäaikainen Juice-fani, joten kirja kuulostaa jo nyt yhdeltä vuoden 2014 houkuttelevimmista teoksista.

Lue myös nämä:
Heikki Turunen: Simpauttaja
Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu

Blogistanian Finlandia - äänestä täällä

Muistuttelen tässä, että Blogistanian Finlandiaa ja muita Blogistania-palkintoja äänestetään viikon kuluttua, 27.1. Tutustu ohjeisiin täällä ja linkitä oma listasi ohjeiden mukaisesti tähän postaukseen. Kerään kommenttikentästä osallistujat ääntenlaskupäivänä.

Samalla kertaa kannattaa koota myös Blogistanian Globalian, Blogistanian Kuopuksen ja Blogistanian Tiedon listat. Ne linkitetään äänestysohjeiden mukaisesti Kirjasfääri-blogiin, Les! Lue! -blogiin ja Luetut, lukemattomat -blogiin.