 |
| Kansi: Gaudeamus. |
Maria Lähteenmäen
Punapakolaiset – suomalaisnaisten
elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa on
tietokirjana oikea aarre. Lähteenmäki on Itä-Suomen yliopiston
professori ja hän työskentelee Karjalan tutkimuslaitoksessa.
Punapakolaisten tutkimuslähteenä
on mm. Petroskoissa sijaitsevan Karjalan Tiedeakatemian arkiston
pienoiselämäkerrat, joita punapakolaiset keräsivät ja
kirjoittivat. Koska Venäjän hyökkäyssodan vuoksi pääsy
arkistoon on nykyään käytännössä mahdotonta tai hyvin vaikeaa,
on lukijoiden kannalta onni, että Lähteenmäki pääsi arkistoa
tutkimaan ja on hyödyntänyt aineistoa upeaan teokseensa. Kirja on ilmestynyt vuonna 2022.
Olen viime aikoina ollut erityisen kiinnostunut sisällissodan jäljistä – niin fyysisistä kuin psyykkisistä. Olen käynyt katsomassa sodan taistelupaikkoja ja muistomerkkejä ja olen myös mennyt paikalle katsomaan, kun muistomerkeille on laskettu kukkaseppeleitä ja pidetty puheita. Keväällä 1918, kun valkoiset voittivat taistelun Tampereesta, lähti Tampereelta Hämeen kautta Venäjää kohti valtava määrä pakolaisia. Ne, jotka eivät päässeet rajalle asti, joutuivat usein vankileireille ja teloitetuiksi. Mutta mitä kävi niille, jotka todella onnistuivat pelastautumaan Venäjän puolelle?
Tähän kysymykseen Punapakolaiset vastaa ja mikä hienointa, kirja keskittyy naisten kokemuksiin, jotka ovat perinteisessä historiankirjoituksessa usein jääneet paitsioon. Paitsi sisällissodan pakolaisia, käsittelee Lähteenmäki myös 1920- ja 1930-lukujen loikkareita ja muilutettuja sekä Amerikasta Neuvostoliittoon lähteneitä suomalaissiirtolaisia.
Kuten Lähteenmäki kirjan lopussa toteaa: rajan yli saapuneet saivat enintään kaksikymmentä vuotta lisäaikaa. 1930-luvun lopulla Stalinin armottomat puhdistukset veivät suomalaisia vankileireille ja kuolemaan. Toki muutama eloonjäänyt näistäkin selvisi. Korkeimmalle neuvostohierarkiassa kohosi Otto Wille Kuusinen, joka kuoli vuonna 1964 ja on ainoana suomalaisena haudattu Kremlin muuriin. Hänetkin Punapakolaisissa mainitaan, mutta sivuhenkilönä.
Neuvosto-Karjalaan
keskittyvässä kirjassa käsitellään erityisesti Petroskoin
seudulle, Aunukseen ja Vienan Karjalaan kuten Uhtuan seudulle
asettuneita suomalaisia. Kaoottisella 1920-luvulla punapakolaiset
pystyivät luomaan jonkinlaisia suomenkielisiä yhteiskuntarakenteita
Karjalaan. Joillekin Karjalan sosialistinen neuvostotasavalta oli
kuin punainen varjo-Suomi: yhteiskunta, jollaista Suomessa olisi
ryhdytty rakentamaan, jos punaiset olisivat voittaneet. Mutta arjen
tasolla elämä Neuvostoliitossa tarjosi useimmille kovaa työtä,
aineellista köyhyyttä ja kommunismin vaatimuksia yhteiskunnallisesta osallistumisesta.
Punapakolaiset pursuaa superkiinnostavia ihmiskohtaloita ja häkellyttäviä käänteitä. Tässä muutama nosto:
Hilja Pärssinen toimi vuonna 1918 punaisten vallan aikaan kansanvaltuuskunnan sosiaaliasiain valtuutettuna. Hän pakeni ja pääsi Venäjälle, mutta palasi myöhemmin Suomeen. Kirjassa kuvataan, että hän pettyi Neuvostoliiton todellisuuteen ja kirjoitti kokemuksistaan. Tästä huolimatta hän joutui Suomessa maanpetturina vankilaan. Hänet äänestettiin vielä uudelleen eduskuntaan, jonne hän palasi vuonna 1929. Pärssisestä on ilmestynyt muutama vuosi sitten Siltalan kustantama elämäkerta Uuden ajan nainen. Pitääpä lukea se sopivassa välissä!
Toini Mäkelä osallistui sisällissotaan ja nousi Viipurin pataljoonan komentajaksi. Pataljoonassa taisteli 135 punaista naista. Paettuaan Venäjälle hän lähti vuonna 1919 taistelemaan puna-armeijan riveissä pohjoiselle rintamalla Venäjän sisällissodassa. Vuonna 1920 hän suoritti Pietarin punaupseerikoulussa upseerikurssin ainoana suomalaisnaisena. Vuonna 1921 hän taisteli Kronstadtissa kapinan aikana ja johti kaupungin puolustajina taistelevaa suomalaista työläisnaisjoukkoa.
Ida Knuutinen valittiin Kajaanin kaupunginvaltuustoon vasemmiston äänillä vuonna 1930. Paikkakunnan oikeistolaiset vaativat Knuutista luopumaan tehtävästään. Knuutinen ei suostunut. Elokuussa ryhmä miehiä muilutti Knuutisen ja kaksi muuta vasemmistovaltuutettua Neuvostoliittoon. Muiluttajat pyysivät valtuutettuja autoon, perusteena neuvottelujen jatkaminen. Autolla valtuutetut kyydittiin Sotkamon kautta Kuhmoon ja sieltä rajalle. Tämä tapaus on minusta erityisen kiinnostava, sillä Kainuussa kasvaneena seuraan vieläkin Kainuun asioita ja kuulumisia. Tätä muilutusta ei ole mediassa juuri muisteltu.
Ja jos voisin siirtää itseni aikakoneella jonnekin, haluaisin osallistua Petroskoin Kalevala-juhliin vuonna 1935 (ja palata turvallisesti takaisin). Punapakolaisissa kuvataan, millainen kulttuurisota Kalevalasta saatiinkaan aikaiseksi. Eräs osa sitä oli, kun Yrjö Sirola julkaisi teoksen Kalevala, työtätekevien kulttuuriperintö jossa painotetaan Kalevalan marxilaisen tulkinnan tärkeyttä.
Lisäksi kirja sai minut pohtimaan, että pitäisi perehtyä enemmän Vienan Karjalan historiaan ja tapahtumiin. Kainuulla ja Vienan Karjalalla on ollut ikiaikaiset siteet, kunnes raja jyrkkeni toisen maailmansodan jälkeen niin, että siteet lähes katkesivat. Minulla on ollut selvästi jokin sokea piste Vienan Karjalan suhteen, on aika korjata tilanne.
Kirjallisena tutkimustyönä Punapakolaiset toimii malliesimerkkinä siitä, mitä on hyvä historiantutkimus. On ansiokkaasti kerätty lähdeaineisto, relevantit tutkimuskysymykset ja upeaan muotoon työstetyt vastaukset. Suosittelen tätä kirjaa todella lämpimästi kaikille, joita kiinnostavat sisällissota, suomalaiset Venäjällä ja Venäjän historia.
Nykyajan vastineet
En malta olla vertaamatta nykyajan vastineita Punapakolaisille, vaikka Lähteenmäki ei putinisteja käsittelekään. Selkein Otto Wille Kuusisen verrokki on Johan Bäckman. Suosittelen lukemaan turpobloggaaja Rysky Riiheläisen vuonna 2019 kirjoittaman yhteenvedon Bäckmanista.
Myös Suomen eduskunnassa istuu henkilöitä, joilla vaikuttaa olevan myötämielisyyttä Venäjän politiikalle. Korostan vielä, että on ihan ok esimerkiksi pitää venäläisestä kulttuurista, johon kuuluvat vaikkapa herkulliset pelmenit ja hapankaali ja klassinen kirjallisuus. Itse asiassa uskon, että nyt jos koskaan olisi hyvä, että suomalaiset opiskelisivat venäjää ja perehtyisivät venäläiseen ajatusmaailmaan – se antaisi eväitä tulkita meneillään olevia tapahtumia paremmin. Mutta se ei ole ok, että haluaa työskennellä venäläisten myyränä suomalaisia vastaan. Punapakolaisten loppusivut kertovat, että aatteen palo tai diktaattorin myötäily ei yleensä riittänyt siihen, että olisi pelastunut julmalta venäläiseltä vankileirien saaristolta. En usko, että yhtään sen enempää armeliaisuutta nykyäänkään löytyy.
Venäjän ja Suomen välisen rajan ylittäminen on ollut todella kuuma peruna mediassa viime vuosina. Punapakolaiset muistuttaa, kuinka liukuva käsite raja on. Rajan yli on kuljettu luvan kanssa ja ilman lupaa. Rajaa on valvottu asein tai on luotettu, että rajalla on kaikki ok ilman kovin kummoista kontrollia. Ja Karjala raja-alueena ei ole hävinnyt minnekään, vaikka väestö, kielet ja aatteet ovat ehtineet muuttua moneen kertaan viimeisen 150 vuoden aikana.
Tekstit
