maanantai 9. helmikuuta 2009

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Keyesin jälkeen kaivoin lukemista oman hyllyn kirjavalikoimista, sillä kaikki kirjastosta hakemani kirjat oli luettu - pitäisi päästä taas hakemaan uusi lasti. Nappasin päivän junamatkoja varten käsilaukkuun kaksi Muumi-kirjaa, joista yksi riitti. Muumipapan urotöiden edellisestä lukukerrasta on piiiitkä aika, mutta koska olen lapsena lukenut tämänkin kirjan noin miljoona kertaa, on siitä jäänyt muistiin mukava tuttuuden tunne.

Jonkinlainen kaiherrus Muumipapan seikkailujen kertaamisesta taisi jäädä jo toissa syksyltä, kun luin uuden sarjakuvaseikkailun Muumimamman nuoruudesta. Jo kirjan alkupuolella alkoi naurattaa. Viime päivien aikana lehdissä on keskusteltu lakiehdotuksesta, jossa esitetään tupakoinnin esittämisen rajoittamista. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, esimerkiksi nuorisolle suunnatuissa elokuvissa ei saisi juurikaan näkyä tupakointia, etteivät nuoret vaan ota mallia. Esitys on varsin absurdi, ottaen huomioon että tupakointi nyt on ollut ja edelleen on laajamittainen harrastus niin Suomessa kuin maailmalla. Kiellettäisiinköhän lapsilta ja nuorilta Muumi-kirjojen lukeminenkin, onhan siellä muun muassa tällaista tekstiä:

"- Hienoa, sanoi Muumimamma. - Älä vain lue lapsille mitään, mikä antaa meistä huonon kuvan. Sano mieluummin "viiva, viiva, viiva". Tahdotko sikarin?

- Älä anna hänen polttaa! Nipsu huusi. - Hemulin täti sanoo, että siitä saa vapisevat käpälät, keltaisen kuonon ja kaljun hännän!

- No no, Muumipeikon äiti sanoi. - Hän on polttanut koko elämänsä ajan, eivätkä hänen käpälänsä silti vapise eikä hän ole kaljuhäntäinen tai keltainen. Kaikki hauska on hyvää vatsalle!

Ja hän sytytti Muumipapan sikarin ja aukaisi ikkunan mereltä puhaltavalle iltatuulelle."

Muumipapan urotyöt on mielestäni Muumi-kirjojen ihanimpia: siinä on hienoja seikkailukuvauksia, vaihtuvia kiehtovia ympäristöjä ja ihania hahmoja. Ylipäätään Tove Janssonin kirkas ja antautunut tyyli tekee tekstistä hienon. Laila Järvisen suomennos on myös mielestäni kestänyt aikaa todella hyvin. Hienostunutta ajan patinaa kielessä tuntuu, mutta hyvällä tavalla.

Kun mietitään, että kirja on ilmestynyt alunperin vuonna 1950, niin on hauska pohtia, olisiko joku arvannut sinä vuonna, että tästä kirjasta tullaan uusia painoksia vielä yli 50 vuoden päästä jauhamaan ja tätä kirjaa luetaan ahkerasti edelleen? Japanilaisesta animaatiosarjasta ja sen siivittämästä oheistuotebisneksestä kukaan ei olisi varmaan osannut edes päiväunia nähdä. Että juuri tämä teos on Suomen sen vuoden kirjasadosta kestävää tavaraa. Juuri näiden asioiden vuoksi minua ei erityisemmin innosta median lietsoma mielikuva noin puolen vuoden kirjasesongeista. Oletetaan, että ihmiset haluaisivat lukea vain juuri sen hetken kuumia uutuuskirjoja, mielellään niin että kaikki lukisivat samaa kirjaa yhtä aikaa. Miksi ihmeessä? Aika seuloo kirjoja lukijan puolesta, nostaa helmiä tarjolle, häivyttää päiväperhoset unohduksiin. Toki historian hämäriin on varmasti jäänyt niitä hyviäkin osumia, jotka olisivat ansainneet pitemmänkin kirjallisen elämän. Muita vuoden 1950 suomalaiskirjoja olivat esimerkiksi Veikko Huovisen esikoisteos Hirri. Yritin tehdä hakuja laajempaakin vertailua varten, mutta esimerkiksi kirjaston hakusivu ei oikein suostunut taipumaan alkuperäiseen ilmestymisvuoteen perustuvaan hakuun, joten vertailu nyt jäi.

1 kommentti:

  1. Anonyymi16.2.09

    Sanopa muuta, Salla, tuosta puolivuotismarkkinoinnista. Tuttuni on nuorisokirjailija ja repii hiuksia, kun kustantaja toivoo jatko-osia tiuhaan tahtiin, ettei lukijakunta ennätä kasvaa ohi kirjoista! Johan se on Janssoninkin lukijakunta ehtinyt siirtyä vaipoista vanhainkotiin tässä välin, mutta kirjat vain myyvät KUN OVAT HYVIÄ.

    Ja toinen totuus on, että kun kirjoitata, älä yritä kirjoittaa menestysteosta, vaan hyvää kirjaa. Sitten se voi menestyä tahi sitten ei.

    VastaaPoista