Marian Keyes: Anybody Out There?

Marian Keyesin uusinta romaania pääsin lukemaan äidin hyllystä pääsiäislomalla. Tiiliskiviromaani tulikin hotkaistua parissa päivässä, Keyesillä kun on vetävä tyyli, joka pistää ahmimaan tekstiä eteenpäin.

Anybody Out There? palaa Keyes-faneille tuttuun Walshin perheeseen. Oman romaaninsa saa neljäntenä tytär Anna, vanhemmat siskot Claire, Rachel ja Maggie ovat jo seikkailleet kirjoissa Watermelon, Rachel´s Holiday ja Angels. Näissä kirjoissa Anna on kuvattu mystiikkaan taipuvaisena, epäkäytännöllisenä hömppänä, joka liitelee jalat tukevasti ilmassa vielä liki kolmekymppisenä eikä ole missään vaiheessa aikuistunut kunnolla. No, omassa kirjassaan Anna näyttää, että onhan hän jotain saanut elämässään aikaiseksi: hyvän työn ja aviomiehen.

Kirja alkaa hieman samaan tapaan kuin Watermelon: aikuistunut tytär on palannut asustelemaan väliaikaisesti vanhempiensa nurkkiin Dubliniin. Pikkuhiljaa lukijalle annetaan tiedonmuruja siitä, miksi näin on käynyt: Anna on vakavasti loukkaantunut, hän on ollut auto-onnettomuudessa. Hän ikävöi kovasti miestään Aidania, josta ei tunnu kuuluvan mitään. Mitä Aidanille on tapahtunut? Menee pitkä aika, ennen kuin Anna suostuu myöntämään totuuden itselleen ja lukijalle: Aidan kuoli samassa auto-onnettomuudessa, ja nyt nuoren lesken pitäisi saada oma elämänsä jollain lailla taas raiteilleen.

Nykyään länsimaissa on paljon harvinaisempaa nuoren ihmisen olla leski kuin eronnut. Mutta oli sitten tullut jätetyksi tai leskeytynyt, toipumisen kaavassa lienee yhtäläisyyksiä. Keyes kuvaa osuvasti Annan surua, joka ensi alkuun on jähmettynyttä, totuuden kieltävää. Ikävä on valtava, niin kova, että palattuaan nykyiseen kotikaupunkiinsa New Yorkiin Anna ryhtyy varsin epärationaalisiin, mutta hänen tilassaan ymmärrettäviin toimiin: etsii yhteyttä mieheensä kuolleilta viestejä vastaanottavan meedion avulla.

Kuvaukset New Yorkin ihmiskirjosta, johon mahtuu joukkoon myös "spirituaalinen kirkko" ja huippusuosittu ja -kallis puhelinmeedio, ovat mainioita. Keyesillä on taitava tapa käsitellä meedioaihetta: kirjaa voi lukea niin sellainen, joka pitää tällaisia asioita täytenä hömppänä, kuin sellainenkin, joka uskoo niihin tosissaan. Myös kuvaus työelämästä oli mainiota: Anna on ison kosmetiikkabrändin pr-edustaja, jolla on kovat tulospaineet, tiukat johtajat ja äärimmäisen vaativat asiakkaat. Mutta Annako rehkisi hullun lailla ja uhraisi elämänsä työlle? Ei toki. Entisen hippitytön urakehitys on ollut melko lailla sattumanvaraista, ja kun on surusta seonnut ja onnettomuuden jäljistä toipuva, niin energiaa huipputärkeään projektiin riittää vain puolinaisesti. Mutta sattuma korjaa satoa, ja tärkeissä paikoissa Anna onnistuu hoitamaan hommat kotiin.

Tietysti kirja kuvaa myös kolmekymppisten ihmisten sinkku- ja parisuhderulettia. Anna muistelee kohtaamistaan Aidanin kanssa, ex-kämppis Jacqui joutuu hoitamaan omat seikkailunsa ja Annan siskoilla on myös yhtä sun toista säätöä. Mainio sivujuoni on sähköpostikirjeenvaihto Dubliniin: Walshin perheen nuorin tytär Helen pyörittää yksityisetsivätoimistoa, ja joutuu tutkimaan niin vääriin paikkoihin kakkivaa naapurin koiraa kuin Dublinin rikollisliigojen välienselvittelyä.

Parasta kuitenkin on Keyesin takuuvarma ja ihana tyyli. Kirja ei ole teennäistä ja epätodellista harlekiinihömppää, vaan henkilöhahmojen tunteet ja ajatukset ovat tästä maailmasta. Keyesin tapa viljellä sanaleikkejä, tilannekomiikkaa ja hauskoja anekdootteja on mitä mainioin. Dublinilainen perhe-elämä ja newyorkilainen suurkaupunkimeininki tulevat lukijoille tutuiksi. Ihanaa, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ensimmäinen kosketus
L.M. Montgomery: The Blue Castle
Kaari Utrio: Rakas Henrietta

Hannu Salama: Tapausten kulku

Kuten mainitsinkin, sain Kilpikonnasta ja olkimarsalkasta pari Saarikoski-aiheista kirjavinkkiä. Yksi oli Hannu Salaman Tapausten kulku vuodelta 1975. Tuula-Liina Varis ei kovin korkealle kirjaa noteerannut, hänelle siitä jäi selkäänpuukotuksen makua, ja en valitettavasti voi sanoa arvostaneeni kirjaa itsekään. Syy ei kuitenkaan ole Saarikosken mollaaminen, vaan se, että kirja on huono. Mietin jo, voinko kirjoittaa kirjasta mielipidettä ollenkaan, koska jaksoin lukea sen paristasadasta sivusta vain puolet, loput plarailin, mutta tuli kirjaan kuitenkin sen verran eforttia laitettua että katson voivani sitä kommentoida.

Salamalta olen aikaisemmin lukenut Juhannustanssit, joka muistaakseni pyörii myös äidinkielen tuntien suosituslistoilla koulussa, lähinnä kai esimerkkinä kirjasodasta ja jumalanpilkkasyytteestä. Nykypäivänä Juhannustanssit ei mikään merkillepantavan kamala ole, ja oma mielipiteeni oli tuolloin ettei se mikään ihmeellinen kirja ollut. Salaman tympeänpuoleinen elämänkatsomus kiinnitti huomioni kyllä. Tapausten kulkua ryhdyin siis lukemaan vain tirkistelynhaluisesta uteliaisuudesta - onhan se eräänlainen aikalaistodistus kulttuurikapakka Hansan porukoista, joita kirjassa vilahtaakin iso liuta. Useimmille on annettu peitenimi, eli Saarikoski on Ilmari Autere, vaimo Tuula-Liina on Anita, Jorma Ojaharju on Iso-Santeri. Hermo Hormoonia veikkasin Armo Hormiaksi, Paavia Paavo Haavikoksi. Kaikkia en tunnistanut, jos kirjasta joskus uusi painos otetaan niin kustantaja voisi ystävällisesti lisätä siihen "kuka kukin on" -tunnistuslistan.

Valitettavasti uusintapainokseen ei ole mitään syytä, koska kirjassa ei todellakaan tämän tirkistelyn lisäksi ole mitään kiinnostavaa luettavaa. Rakenteeltaan kirja on oudon hahmoton. Se tuntuu lähinnä Salaman tajunnanvirralta - hän kirjoittaa omasta työstään, muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan riitaisassa köyhässä maalaistalossa, käsittelee juopotteluaan, avioliittoaan, perhe-elämäänsä, pettämisiään ja sivusuhteitaan. Jos haluaa hyvää tajunnanvirtaa, voi lukea tämän blogin kirjoista Anja Kaurasen Kultasuun tai Pentti Saarikosken Asiaa tai ei. Tyylissä kun oleellista on koukuttaa lukija siten, että hän nauttii tunteesta ettei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, ja lukee innokkaana lauseen kerrallaan ja sitä seuraavan lauseen. Tässä kirjassa sitä tunnetta ei tule, pikemminkin joutuu koko ajan miettimään, että miksi ihmeessä tämä kirja on kirjoitettu.

Hansa-ravintola esiintyy kirjassa nimellä Visby. Salamalla tuntuu olevan oudon ristiriitainen suhde koko paikkaan ja sen asujaimistoon. Vuoroin hän kehuu itseään, vuoroin vähättelee, välillä mollaa, mustamaalaa ja panettelee kaikkia kapakan kavereitaan, välillä saattaa haukkumisten päälle kehua. Jokaisella lienee joku tuttu ja sukulainen, jonka on mahdotonta sanoa kenestäkään mitään myönteistä, vaan joka keskittyy juorujen levittelyyn ja paisutteluun, kauhistuneella äänellä pällistelyyn ja kaksinaamaiseen moralisointiin. Tällaisten ihmisten kanssa keskustelu on vastenmielistä, koska tietää koko ajan, että samalla lailla "kaveri" haukkuu selän takana tämänhetkisen keskustelukumppaninsakin seuraaville tutuilleen. Salaman kirjasta tulee samanlainen tunne.

Se, mikä kuitenkin sai minut jättämään kirjan kesken, on Salaman erityisen tympeä ja vastenmielinen asenne muihin ihmisiin ja koko elämään, näin lyhyesti sanottuna. Vaimoaan ja lapsiaan hän ei tunnu arvostavan millään tavalla, saatikka ymmärtävän ja tahtovan heille hyvää, vaan puhuu heistä todella rumasti. Lapsuus- ja nuoruusmuistot ovat yksinkertaisesti ällöttäviä. Salama tilittää sivutolkulla onnetonta seksuaalihistoriaansa ja vaikeroi traumaattisia kokemuksiaan, samalla kuitenkin heitellen todella esineellistäviä, loukkaavia ja typeriä kommentteja mm. lapsista, sukulaisnaisistaan, koulukavereistaan. Älkää käsittäkö minua väärin. Jos haluan lukea nuoren pojan seksuaalisesta heräämisestä ja ahdistuneisuudesta sotienjälkeisellä maaseudulla, luen Heikki Turusen kirjoja. Hän kirjoittaa tästä aiheesta hyvin, kiinnostavasti ja puhuttelevasti. Jos taas haluan lukea siitä, miten alistavaa, raakaa ja loukkaavaa seksuaalinen suhtautuminen naisiin on ollut niinikään sotienjälkeisellä maaseudulla, saa aiheesta hyvän kuvan Hilkka Ravilolta, joka myös kirjoittaa loistavasti, tyylikkäästi ja erittäin hyvin. Salaman lukijoilleen tässä kirjassa välittämä maailmankuva ei ole mitään muuta kuin typerää ja törkeää ajattelemattomuutta. Jos hän tällaisen kommentin ottaa vanhoilla päivillään vielä todisteena kyvystään järkyttää ja shokeerata lukevaa yleisöä, siitä vaan.

Noh, tämähän nyt on vain minun mielipiteeni. Esimerkiksi tämä Ylioppilaslehden haastattelu vuodelta 2006 on ihan mukavaa luettavaa. Minulla ei kuitenkaan tämän kirjan jälkeen ole mitään ihmeempää hinkua ruveta lukemaan lisää Salaman kirjoja. Jyrkkä tuomioni siis on, että epäilen, ettei Salama ole niitä kirjailijoita, joiden tuotannosta uusintapainoksia otettaisiin hänen kuolemansa jälkeen. En usko niiden kestävän aikaa ja kiinnostavan lukijoita.

Vielä sananen Saarikoskesta. Vuonna 1975 ilmestynyt Tapausten kulku kuvaa runoilija Ilmari Autereen rappeutuneena ja tuhon omana. Suosio on hiipunut, kirjallinen menestys on taaksejäänyttä elämää, lehdet tekevät vain hömppäjuttuja. Kun Salama kuitenkin elämäkerrallisen kirjallisuuden perusteella Saarikosken hyvä kaveri oli, yhdyn minäkin arvioon siitä, että selkäänpuukotuksen ja jalustalta syöksemisen makua tässä on. Hähähää. Vuoden 1975 jälkeen kun Saarikosken parhaat päivät olivat vasta edessä. Jo samana vuonna häneltä ilmestyi Tiarnia-sarjan aloittava Tanssilattia vuorella. Siitäs saivat!

Jos joku Salama-fani osaa suositella minulle omasta mielestään hyvää ja kiinnostavaa Hannu Salaman kirjaa, otan ehdotuksia ja perusteluita mielelläni vastaan. Itse en kuitenkaan hänen tuotantoaan näiden kahden lukemani kirjan perusteella voi muille suositella.

Lue myös nämä:
Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
Pentti Saarikoski Asiaa tai ei
Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit

Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan

Hilkka Ravilon Yö yllä viljan on niitä kirjoja, jollaisen vuoksi moni kirjailija itkee, rukoilee ja hakkaa sormensa verille koneen näppäimistöä vasten. Eikä pysty samaan. Tämä kirja pistää lukijassaan liikkelle vahvoja tunteita, nostaa ihon pintaan niin eläimellisimmät vaistot kuin älyä kutkuttelevat pohdinnat. Lisäksi arvostan todella paljon sitä realistista ja tarkkaan piirrettyä kuvaa, mitä parhaat kirjailijat onnistuvat lukijalleen omasta aihepiiristään välittämään. Tässä tapauksessa lihana luun ympärillä on mm. yläsavolainen maaseutukulttuuri, suomalainen köyhyys jälleenrakennuksen ja maaltamuuton aikana sekä hyvinvoinnin karttuminen nykypäivää kohti tultaessa ja tietysti naisen asema, milloin seniorien välisessä rakkauselämässä, milloin työtätekevän naisen taloustilanteessa.

Olen tämänkin Ravilon lukenut jo kahteen tai kolmeen kertaan aiemmin. Niinpä maltoin tällä kertaa edetä kirjassa rauhalliseen tahtiin, nauttien joka lauseesta. Puolivälissä kirjaa hyöky kuitenkin vei mukanaan, ja vaikka hyvin tiesin, mitä kirjassa tapahtuu, harpoin eteenpäin kauheaa vauhtia ahmien tekstiä. Loppuun päästyäni olo olikin yhtä puulla päähän lyöty kuin aina ennenkin. Sillä vaikka Ravilo ei muutenkaan ole tavannut antaa ihmisten välisistä suhteista erityisen idealistista kuvaa, niin tässä kirjassa hän paukuttaa lukijaa päähän raskaalla lekalla ennenkuulumattoman lujaa. En spoilaa, lukekaa itse.

Kirjassa on yksi käännekohta, jota kohti mennään pohjustaen ensin tarinaa takautumien avulla vuosikymmenien ajalta. Se on päähenkilö Vapun entisen miniäkokelaan Minnan kohtalo. Vappu on hahmona samaa maata kuin Älä itke äitini -kirjan Laila, keski-iän ylittänyt, raskasta ruumiillista työtä ikänsä tehnyt työläisnainen. Vapun hahmon kautta Ravilo kritisoi armotta nykypäivän työelämää: lihamyyjänä työskentelevä Vappu joutuu kyttämään työnantajan puhelinsoittoja vapaa-ajallakin, mutta valittamisen varaa ei ole, kun kansakoulun käyneelle, eläkeikää lähestyvälle naiselle yksinomaan työpaikkakin on jo lottovoitto.

Pidän Ravilon tavasta hahmottaa tapahtumien kulkua takautumien avulla. Vapun lapsuusmuistot vievät sotienjälkeiseen köyhään Helsinkiin. Varhaisen keski-iän työntäyteiset vuodet vievät Vapun poikineen Ylä-Savoon Hiekkamäen suurtilalle, arkisen onnen täyttämään aikaan, joka myöhemmin palautuu Vapun mieleen katkeruuden sekaisina muistoina. Idylli särkyy onnettomasti rakastuneen Tapani-pojan vuoksi, suru syöksee Vapun raiteiltaan ja Hiekkamäen emännyyden ottaakin haltuunsa Minna. Vanhoja tapahtumia ruvetaan kerimään auki, kun Vappu saa kutsun Hiekkamäen isännän hautajaisiin ja joutuu perinnönjaossa kohtaamaan Minnan taas kerran silmästä silmään.

Ravilolla on merkillinen taito kuvata ihmisen pahuutta. Hän ei demonisoi mustavalkoisesti tarinoidensa pahiksia, vaan tunnekylmä ja itsekäs Minnakin on täysin uskottava ja silti todella karmaiseva hahmo. Kirjaa lukiessani mieleeni nousi epämääräisiä muistikuvia John Steinbeckin Eedenistä itään -kirjan Cathystä. Siitä on aikaa kun olen sen lukenut, mutta jotain samaa muistelin tarinan tarjoavan. Muisti virkistyi kun pääsin kohtaan, jossa kirjassa viitataan suoraan samaiseen Cathyyn. Lukija joutuu kirjan jälkeen myös tekemään hankalaa perustason moraalista pohdintaa: saako pahan maksaa pahalla, miten ihminen viime kädessä vedetään teoistaan vastuuseen ja miten käy niiden, jotka tuntuvat onnistuvan pääsemään kaikesta kuin koira veräjästä...

Tässä maistiaisena kirjasta pätkä kohtausta, jossa Vappu on jäljittänyt Minnan äidin pientä juttutuokiota varten:

"Nainen näki katseeni suunnan. - En pidä tyttärestä kuvia esillä, siitä tulisi vain kysymyksiä. Että onko naimisissa, montako lasta, miksei häntä koskaan näy. Kaikkein raskainta on ollut se, että minut syyllistettiin, äidit aina syyllistetään.

Tiesin naisen puhuvan totta. Itse olin mielessäni syyttänyt äitiäni siitä, että minun piti lapsena kuunnella ääniä, joita olin liian nuori ymmärtämään. Että minun piti huolehtia naapurin vanhuksesta muutaman kolikon saadakseni ja juoksuttaa lihakauppiaan koiraa ansaitakseni maksanrepaleita, keuhkonpalasia ja luita ruokiin, jotka olisivat kuuluneet jonkun muun kuin toisen kymmenensä aloittaneen tytön kokattaviksi.

Vasta siinä, Minnan äitiä vastapäätä istuessani, sotaa ja puutetta käsitteleviä kirjoja luettuani tajusin, miten raskasta edellisen sukupolven elämä oli ollut. Ja sen, että äitini oli kaunis nainen, joka halusi elämäänsä pieniksi ylellisyyden ripauksiksi hajuvesipullon tai ravintolaillan ja käytti niiden saamiseen sitä ainoaa keinoa, joka sillä oli.

Tapani oli saanut elää lapsuutensa lapsena. Nyt kun kaikki olisi ollut hyvin, oli tullut Minna.

- Meillä on yhteinen suru, sanoin.

- Teidän surunne on vasta alussa, Aira Kettunen vastasi."

Ehdin kytätä Yö yllä viljan -kirjaa omaa hyllyyn kuukausitolkulla. Antikka.netissä sitä ei ole tullut vastaan viime kesän jälkeen, en silloin, pöljä, älynnyt tilata kirjaa heti. Muuallakaan nettipalstoilla tai eri divareissa ja Kirjatorien tyyppisissä jäännöseriä myyvissä kaupoissa tätä loppuunmyytyä kirjaa ei ole vastaan tullut. Lopulta päätin kysyä jopa kirjan kustantajalta Atenalta, mahtaisiko kirjaa löytyä. Yllätyksekseni kustantamosta vastattiin sähköpostiin todella nopeasti ja kerrottiin että kirjaa vielä heidän varastostaan löytyi ja voivat toimittaa sen minulle postiennakolla. Hieno juttu, yleensä kustantamojen vastaukset ovat olleet aika nuivia tai vastausta ei ole tullut ollenkaan, kun olen yrittänyt sähköpostilla kysellä milloin minkäkin kirjan perään. Pisteenä iin päälle tilasin vielä Ravilon kaksi uusinta kirjaa Myllylahti-kustantamolta, joten nyt olen paitsi lukenut, myös hankkinut oman kirjahyllyn kaunistukseksi kirjailijan koko romaanituotannon ja voin keskittyä odottelemaan kirjailijan mahdollista seuraavaa kirjaa.

Jos jotakuta toistakin kiinnostaa Ravilon kirjojen keräily, tässä lista paikoista, joista olen kirjat hommannut:

1. Kuin kansanlaulu. Loppuunmyyty, ei ole juuri tullut vastaan Antikka.netissä, divareissa eikä muuallakaan. Sain kirjan kun meilasin Ravilon nykyiselle kustantajalle Myllylahdelle ja ehdotin uutta painosta. Sitä ei luvattu, mutta sen sijaan kustantaja antoi yhteystietoni kirjailijalle itselleen, ja hänen omista varastoistaan löytyi kirjaa ja sain oman kappaleen sopuhintaan.

2. Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Loppuunmyyty. Tilasin Antikka.netistä, ja siellä näkyy tätä kirjaa olevan tällä hetkellä kaksi kappaletta myynnissä. Osta omasi pois kuleksimasta...

3. Älä itke äitini. Loppuunmyyty. Syksyllä Antikka.netiin ilmestyi yksi kappale, jonka tilasin haukkana itselleni.

4. Yö yllä viljan. Loppuunmyyty. Atena-kustantamo lähetti postiennakolla, vaikea sanoa onko kirjaa heidän varastoissaan vielä minkä verran jäljellä. Mahtaako löytyä myös kahta edellistä kirjaa, jotka myös ovat Atenan julkaisemia?

5. Pahan tytär ja 6. Kuolleet lehdet. Kustantaja Myllylahti, molempia saatavissa kustantamon kautta tai kirjakaupoista.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Tv-sarja: Oz
Sisko Istanmäki: Yöntähti

Veijo Meri: Manillaköysi

Hesari äänestettiin hiljan merkittävimmäksi kulttuurivaikuttajaksi Suomessa, ja se pitänee paikkansa ainakin minun kohdallani. Manillaköysikin tuli lainattua siksi, kun Hesarissa tehtiin juttu kirjan 50-vuotisjuhlavuodesta ja teatterisovituksesta. Olipa joku toinenkin kai lukenut saman jutun, koska kirja löytyi suoraan kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä.

Manillaköysi sai kyllä hetken odotella lukuvuoroaan. Yhtenä iltana yritin kaivella pahvilaatikkoa, jossa kaikki kirjani toistaiseksi ovat (kirjahylly on nyt jo tilattu, toimitusaika tosin voi kestää) ja etsin Kaari Utrion Aatelisneito, porvaristyttö -kirjaa, jonka ostin syksyllä Huuto.netistä. Ei löytynyt - pino on harvinaisen epäkätevä tapa selata kirjoja - joten muun lukemisen puutteessa aloitin sitten Manillaköyden.

Tästäkään kirjasta en juuri muuta etukäteen tiennyt kuin että hirmuisen tärkeä ja merkittävä klassikko se on. Kirjan nimi on kyllä sointuvana ja kiehtovana mieleen jäänyt - Veijo Meren Manillaköysi, mistä ihmeestä sellainen kirja voi kertoa? Hesarin juttu virkisti muistia sen verran, että sota-aiheinen opus kyseessä on ja kovasti sodanvastaista tekstiä.

Kirja oli lyhyenä melko nopealukuinen, enkä ihmettele sen luettuani että esimerkiksi Jari Tervo on maininnut pitävänsä Veijo Merta kirjallisena oppi-isänään. Manillaköydessä polveilee monta tarinaa ja kertomusta, jotka varastavat huomion pääjuonelta. Sotakirjana Manillaköysi tekee Tuntemattomalle sotilaalle sen mitä Tuntematon teki Vänrikki Stoolin tarinoille: tyrkkää edeltäjänsä kansakunnan kaapin päältä alas ja näyttää että tällaista se sota oikeasti oli, näin järjetöntä ja typerää ja ahdistavaa. Opettajalle: teksti on kopioitu Sallan lukupäiväkirja -blogista. Tarkista googlettamalla.

 Juoni on hyvin simppeli: sotatantereelta lomille pääsevä Joose Keppilä löytää köyden, jonka kietoo kehonsa ympärille ettei jäisi varastamisesta kiinni. Kotimatkaa haittaa se, että köysi rupeaa kiristämään ja kuristamaan. Perille päästessään Joose on sekava ja tajuton, vaimo kauhistuu miehensä kuntoa ja tätä elvyttäessään katkoo mokoma koko köyden pätkiksi ja hautaa lantalaan. Hukkaan meni sekin vaiva!

Kirjassa eniten tilaa saavat Joosen matkan varrelle osuvien ihmisten tarinointi sodasta ja siihen liittyvistä aiheista. Pari aika karmeaa kertomusta mukaan mahtuu, erityisesti ne, joissa kuvataan hautaamattomien ruumiiden kohtaloa. Milloin siat syövät, milloin lääkäri varastaa luurangon opetuskäyttöön. Myyttiä suomalaisen työntekijän ahkeruudesta ja rehellisyydestä pöllytetään kertomuksessa, jossa kuvataan pommin räjäytystä. Käytännön kannalta opettavaisin oli ehkä tarina, jossa vääpeli kouluttaa alaisiaan ylittämään suota. Jos joskus joudun sotarintamalle, pitää muistaa ettei nouse ylös sen mättään takaa, jonka taakse on piiloon heittäytynyt, vaan ryömii ainakin muutaman metrin eteenpäin ja vasta sitten syöksyy ylös. Kuuden sekunnin ajan ehtii syöksyä lähes 100 % turvallisuusvarmuudella, mutta yhdeksän sekunnin ylhäällä olo kasvattaa kuolleisuusriskin jo lähes 60 %:iin. Näin sitä kirjoista oppii kaikkea kätevää!

Bloggausharrastusta tuli täyteen vuosi. Blogini tarkoituksena oli paitsi tarjota kirjaesittelyjä muille lukemisen ystäville, myös toimia seurantavälineenä minulle, paljonko sitä oikein lukeekaan ja mitä. Blogin perusteella olen lukenu vuoden aikana 50 kirjaa, mikä on melkein kirja per viikko. Tämä ei ole ihan koko totuus, sillä olen lukenut näiden lisäksi myös esimerkiksi erilaisia oppaita, sarjakuvia tai joitakin kirjoja pikalukuna selailemalla tai muuten niin nopeasti, etten ole viitsinyt niistä kirjoittaa. Joka tapauksessa tuo lukutahti on hieman nopeampi mitä etukäteen arvelin, minulla oli mielikuva että luen noin 2-3 kirjaa kuukaudessa.

Toinen mitä halusin selvittää on viihteen ja "vakavan" kirjallisuuden välinen suhde. Mutta tätäpä ei olekaan yhtä helppoa arvioida. Viihteellisin blogin kirja on Jude Deveraux'n Ylämaan laulu, mutta entä vakavin? Saako eniten rispektiä Humisevalla harjulla? Mutta minähän viihdyin kovasti senkin parissa, eikös se ole väärin? En siis voi sanoa, paljonko luen viihdettä ja paljonko korkeakirjallisuutta, koska raja näiden välillä on mielestäni hyvin häilyvä.

Sen sijaan blogi vahvistaa sen arvion, mitä etukäteen oletinkin: lukemistani kirjoista 29/50 on suomalaisia. 58 % suomalaisenemmistö tosin on hieman vähemmän kuin kuvittelin, luulin että luen vielä enemmän vain suomalaista kirjallisuutta. Mielenkiintoista on sekin, että noista 21:stä ulkomaalaisesta kirjasta ja sarjakuvasta 9 on luettu alkuperäiskielellä. Käännöskirjallisuuden osuus on siis 12/50 eli 24 %. Taidan olla huonompaa kohderyhmää käännöskirjallisuudelle kuin suomalaiselle kirjallisuudelle.

Eivätpä kustantajat tosin meikäläisen rahoilla pääse muutenkaan juhlimaan, koska lukemistani kirjoista olen ostanut vain murto-osan kirjakaupan kautta. Ainoa ostamani kovakantinen täyshintainen kirja on Saarikosken Runot, lisäksi listan kirjoista olen ostanut kaksi pokkaria, Ylämaan laulun ja Kilpikonnan ja olkimarsalkan. Englanninkieliset Montgomeryt olen ostanut kaikki, mutta vain osan Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupasta ja loput Amazonista, kuten myös Watermelonin. Loput kirjat olen lainannut kirjastosta, ostanut netistä, lähinnä Antikka.netistä ja Huuto.netistä tai lainannut luettavaksi muualta. Saarikosken Asiaa tai ei olen ostanut kirjakaupasta myös, mutta siitä on liki kymmenen vuotta, joten uusintalukeminen ei tietenkään kustantamolle rahaa tänä vuonna enää tuonut. En tiedä meneekö divarien kirjamyynneistä enää rahaa kustantamoille tai kirjailijoille, luulisin että ei, koska hinnat ovat tosi alhaisia.

Lisäksi halusin arvioida, minkä verran luen naisten, minkä verran miesten kirjoittamia kirjoja. Naiset johtavat tällä hetkellä 28/50, eli aika tasoissa mennään. Pienoinen yllätys tämäkin, luulin että painottuisi naisten kirjoittamiin kirjoihin enemmänkin.

Olen saanut blogista mukavaa palautetta tutuilta ja tuntemattomiltakin. Blogia perustaessa tiesin kyllä, että tällaisella blogilla, jossa on paljon tekstiä, olemattoman vähän kuvia eikä mitään henkilökohtaista vuodatusta näiden "pettäjän päiväkirjojen" tyyliin, on vaikea voittaa suurten massojen suosiota. :) Eli ne ihmiset, jotka eivät jaksa lukea sitä 200-sivuista romaania, tuskin jaksavat lukea myöskään nelisivuista kommenttia siitä. Siihen nähden oli mukava yllätys, kun muutama kuukausi blogin olemassaolon jälkeen huomasin pääseväni googleosumissa aika korkealle esimerkiksi eri kirjailijoiden nimien haun perusteella. Syksypuolella laiton Google Analytics -ohjelman seuraamaan blogiani, ja tulokset ovat olleet varsin mielenkiintoista luettavaa. Blogissani on käyty viime viikkojen aikana n. 500 käynnin viikkotahtia, ja mikä merkillisintä, blogilista kertoo että blogillani on jopa 11 tilaajaa. Aika hienoa, varsinkin kun en ole itse koskaan edes jaksanut opetella tuota blogien tilaamista, vaikka monta kivaa blogia seuraankin.

Tuo Google Analytics kertoo mm. sen, millaisilla hakusanoilla sivuilleni osataan. Jari Tervo johti monta kuukautta Ohrana-kirjan julkaisun jälkeen, viime aikoina kärkipaikoille ovat nousseet Veikko Huovinen ja Matti Yrjänä Joensuu, jotka toki molemmat ovat koko ajan roikkuneet kärkiviisikossa Tervon tuntumassa. Paljon googletetaan myös sanoilla, jotka viittaavat koulutehtäviin, esimerkiksi pelkkä sana "lukupäiväkirja" toistuu tosi usein. Olen miettinyt pitäisikö minun kirjoittaa joku ohje tällaisia varten, mutta toisaalta, se koostuisi lähinnä siitä että lue kirja ja laita sen herättämät ajatukset muistiin... Kaikkein hauskimpia ovat todella satunnaiset hakusanat, blogissani kun alkaa olla paljon tekstiä niin joskus osumia tulee todella erikoisilla tavoilla. Esimerkiksi "ananaksen elinkaari" on ollut yksi tällainen. Myös "maailmankirjallisuuden klassikoiden juonet" nauratti - taitaa joku koululainen yrittää päästä todella vähällä? Paljon tulee myös hakusanoja, joiden alkuperää ei tee edes mieli lähteä selvittämään - esimerkiksi "vaimoa kimpassa" pistää epäilemään, että jonkun avioliitto taitaa kaivata pientä piristysruisketta.

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Lahti
Kari Hotakainen: Klassikko
Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen

Suvi-Anne Siimes: Politiikan julkisivu

Aloittelin hiljan sivutoimisena Etelä-Saimaan kirja-arvostelijana. Luin sinne viimeksi Suvi-Anne Siimeksen tuoreen kirjan. Kirja-arvosteluissa pituusraja kuitenkin tulee vastaan hyvin äkkiä, joten alkuperäinen versioni oli auttamatta liian pitkä. Lehteen on tulossa huomattavasti lyhyempi teksti, joten päätin laittaa pitemmän versioni tänne luettavaksi:

Vaalikirjat tuppaavat yleensä olemaan poliitikkojen ympäripyöreää itsekehua. Oma persoona pitää saada esitettyä mahdollisimman myönteisessä ja inhimillisyyttä tavoittelevassa valossa, kuitenkin varoen liian suoria kannanottoja suuntaan tai toiseen. Yleensä tällaisen vaalikirjallisuuden paras taiteellinen ja yhteiskunnallinen anti toteutuu esimerkiksi saunan sytykkeenä. Siksi onkin virkistävää lukea Suvi-Anne Siimeksen Politiikan julkisivu, joka on eräänlainen antivaalikirja. Siimeshän ei itse ole enää eduskuntavaaliehdokkaana, ja lisäksi hän ilmoittaa kirjassaan, ettei aio edes äänestää enää Vasemmistoliittoa, jonka puheenjohtajana hän toimi vuosina 1998-2006.

Vasemmistoliiton kannalta Siimeksen kirja on ikävä paitsi siksi, että siinä kritisoidaan erittäin voimakkaasti puolueen toimintatapoja ja eräitä keskeisiä toimijoita, myös siksi, että kirja on perusteellisesti dokumentoitu. Se perustuu pitkälti julkiseen kirjalliseen aineistoon, kuten pöytäkirjoihin ja lehtiartikkeleihin, sekä Siimeksen itsensä vuosien varrella tekemiin muistiinpanoihin kokouksista ja eduskuntatyöstä. Siksi kritisoinnin kohteiden on taatusti hyvin hankala ryhtyä argumentoimaan sitä vastaan. Tyylillisesti kirja on asiallinen, kuivalla huumorilla höystetty, kaukana tunteenomaisesta purkauksesta. Itse asiassa kirja on sisältöönsä nähden nimetty varsin kiltisti. Paljon kuvaavampi otsikko olisi vaikkapa ”Ääni Vasemmistoliitolle on ääni vanhoille stalinisteille ja taistolaisille.” Se on nimittäin se johtopäätös, jonka jokainen ajatteleva lukija väkisinkin kirjan pohjalta tekee.

Kirjassa on monta tasoa. Julkisuudessa on esiin nostettu kansanedustaja Jaakko Laaksoon kohdistuva suoraviivainen kritiikki. Sitä kirjasta kyllä löytyy, Siimes mainitsee suorasukaisesti pitävänsä Jaakko Laaksoa erittäin epäluotettavana ihmisenä, jonka poliittinen toiminta perustuu pääasiassa oman edun tavoitteluun, ja joka ulkopoliittisesti ei ajattele asioita Suomen saatikka Euroopan Unionin edun kannalta, vaan ensisijaisesti Venäjän edun kannalta. Toisaalta kirjasta löytyy perustelut sille, miksi Siimes luopui Vasemmistoliiton puheenjohtajan tehtävistä ja sanoutui puolueesta kaikin tavoin irti. Mutta kirja on myös kuvaus poliitikon arkisesta työstä ja toimenkuvasta sekä katsaus toisen maailmansodan jälkeiseen poliittiseen ajatteluun. Jos kapitalismin ja kommunismin välinen aatteellinen taistelu päättyi Neuvostoliiton hajoamiseen ja kapitalismin voittoon, miksi 2000-luvun Suomessa toimitaan edelleen monissa asioissa 1970-luvun suomettumisvuosien perusteiden mukaisesti? Tässä mielessä kirja sopii erinomaisesti näistä asioista kiinnostuneen lukijan hyllyyn, vaikkapa sellaisten kirjojen väliin kuin Timo Vihavaisen Kansakunta rähmällään ja Paavo Rintalan Eläinten rauhanliike.

Siimeksen yhteenveto Vasemmistoliiton linjasta on seuraava: tietty sisäpiirijengi, joka ajattelussaan on edelleen varsin uskollinen suomettumisen pahimpien vuosien neuvostomielisyydelle, estää puolueen toiminnan rakentavan kehittämisen. Pääpahiksiksi Siimes nimeää Jaakko Laakson ohella Esko Seppäsen, Esko-Juhani Tennilän ja Martti Korhosen. Kehuja saavat Outi Ojala, Anne Huotari ja Esko Helle. Ensin mainittujen porukka nojaa toiminnassaan siihen, että otetaan käsittelyn keskiöön joku asia, josta päätös on jo tehty, ja ryhdytään vastustamaan sitä kaikin tavoin. Näin saadaan runsaasti näkyvyyttä ja samoin ajattelevien kannatus, toisaalta kaikesta käytännön vastuusta päästään luistamaan, koska mitään ei enää voida tehdä, koska päätökset ovat jo olemassa. Arkipäiväisin esimerkki lienee europarlamentaarikko Esko Seppäsen ankara EU-vastaisuus. Siimeksen oma linja on, että kun Euroopan unionissa kerran jo ollaan, kannattaa työskennellä siellä päätettävien asioiden hyväksi siten, että pääsee itse vaikuttamaan asiasisältöihin. Toinen poliittisiin linjauksiin vaikuttava asia on, että osa puolueen jäsenistä, Jaakko Laakso esimerkkinä, tuntuu näkevän eduskunnan vain omana työpaikkanaan, jonka jatkuvuus täytyy kaikin keinoin varmistaa. Kun ei ole mitään elämää tai uramahdollisuuksia eduskunnan ulkopuolella, on henkilötasolle menevä pelaaminen ja juonittelu ainoa tapa varmistaa oma asema ja selusta. Tämä ei luonnollisestikaan johda mielekkäisiin pitkän tähtäimen suunnitelmiin ja kannanottoihin. Tilanne alkoi kärjistyä Vasemmistoliiton jouduttua oppositioon vuonna 2003. Sitä ennen puolue oli ollut pitkään hallituksessa ja Siimes toiminut ministerinä. Hallituksessa olon aikana konkreettinen asioiden eteenpäin vieminen oli vielä ollut mahdollista, mutta oppositiossa oli helppo keskittyä pelkästään edellä mainittuun kaiken vastustamiseen. Toisaalta Siimekselläkin jäi enemmän aikaa eduskuntaryhmän kanssa työskentelyyn, ja hän pääsi tätä kautta huomioimaan puolueen sisäisiä valta-asetelmia aikaisempaa tarkemmin. Eniten kirja keskittyykin vuosien 2003-2006 välisiin tapahtumiin.

Eräs keskeinen vedenjakaja Suomen eduskunnassa on Siimeksen mukaan suhtautuminen ulkopolitiikkaan. Nykymaailman aikana ei yksinkertaisesti ole enää mahdollista tehdä politiikkaa vain kotimaan rajojen sisäpuolella. ”Kansanedustajia pitäisi kannustaa olemaan kiinnostuneita muistakin luottamustehtävistä kuin oman kotikuntansa kunnallispolitiikasta. Maakuntalehtiä on hyvä ja tärkeä lukea, mutta niiden ohella pitäisi olla aikaa ja energiaa perehtyä myös siihen, minkälaista poliittista keskustelua käydään Suomen rajojen ulkopuolella. Siksi myös ulkomaankieliä, ainakin englantia pitäisi osata, ja maailmalla matkustettaessa pitäisi seurustella myös muiden kuin pelkkien suomalaisten kollegojen kanssa.” Siimes kiteyttää, että Suomi on edelleen maailman paras silloin kun pitää sopeutua, peesata, hakea konsensusta ja pysytellä sitoutumattomana. Euroopan unioniin meidän jälkeemme liittyneet jäsenmaat, esimerkiksi Latvia ja Puola, ovat määrätietoisella tuloshakuisuudella pystyneet viemään monta itselleen tärkeää asiaa läpi paljon lyhyemmässä ajassa.

Globalisaation tarjoamat hyödyt kuluttajalle yhdistyvät pahimmillaan irvokkaan koomisella tavalla Vasemmistoliittoon, joka on pyrkinyt esiintymään aidosta suomalaisesta työväestöstä huolta kantavana tahona. ”Julkisuudellekin olin aina silloin tällöin selityksen velkaa siitä, että kampasin hiukseni, lakkasin kynteni ja punasin huuleni enkä kulkenut edes kukkahuivissa vaan hyvin istuvassa kotimaisessa housupuvussa. Samaan aikaan monet eduskuntaryhmän ja ammattiyhdistysliikkeen työläistaustaiset miehet, yhtenä heistä eduskuntaryhmän puheenjohtaja Martti Korhonen, pääsivät kuin koirat veräjästä jopa siitä, että he joutuivat huijatuiksi yrittäessään teettää itselleen edullisia miesten silkkipukuja ja paitoja halpana tilaustyönä Aasiassa.”

Eräs pinnan alla kulkeva virtaus on Vasemmistoliiton kovin miehinen maailma. ”Politiikassa pätee edelleen se, että kaveria ei jätetä. Sääntö ei kuitenkaan koske naisia”, kiteyttää Siimes Jäätteenmäki-kohun. Martti Korhosen noustua eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi joutuivat eduskuntaryhmän kokeneet naiset säännönmukaisen vähättelyn kohteeksi. Siimes ei ole heistä ainoa, joka päätti olla asettumatta ehdolle vuoden 2007 vaaleissa. Kommunismin parhaisiin perinteisiin kuuluu hänen mukaansa naisten näkeminen lähinnä kahvinkeittäjän roolissa. Kuvaavaa on, että Siimestä, keski-ikäistä, näyttävän uran tehnyttä poliitikkoa, entistä ministeriä ja puolueen puheenjohtajaa, tytötellään ryhmän kokouksissa. Puolueen kantajengille tuntuu olevan myös hankalaa nähdä, että nykypäivän Suomessa työläinen ei välttämättä tarkoita enää vain metallimiestä, vaan työläisiin kuuluu runsaasti pienipalkkaisia pätkätöissä olevia naisia. Heidän etujensa ajaminen ei kuitenkaan erityisesti kiinnosta Vasemmistoliiton kantavia voimia.

Pitkä pesti puolueen puheenjohtajana tuntuu olleen Siimekselle myös opintomatka itselleen vieraaseen maailmaan, jonka hän luuli jääneen jo historiallisesti kauas taakse mutta jonka joutui toteamaan olevan oleellinen osa suomalaista eduskuntatyötä puolueessaan. Siihen kuuluivat marxismi-leninismin periaatteet ja kommunistinen ajattelu. Näistä hän pudottelee painavia toteamuksia tiiviiseen tahtiin: valehtelu oman edun nimissä on itsestään selvä osa kommunistista perinnettä ja siten myös nykypäivän Vasemmistoliiton toimintaa, puolue ei voi koskaan olla väärässä, vain yksilöt ovat, demokratia ei ole arvo ja tavoite sinänsä vaan vain väline, jota voi käyttää hyväkseen pyrittäessä kommunistiseen valtaan. ”Tein vuonna 2004 monta karkeaa virhettä myös siksi, että en ollut koskaan kuullut kenenkään eduskuntaryhmän jäsenen edes puhuvan Leninistä. Siksi luulin, että Leniniä ei ollut enää olemassakaan, ei ainakaan Vasemmistoliitossa. Mutta siellähän se Lenin-setä kuitenkin istui näkymättömänä eduskuntaryhmän viidennen kerroksen ryhmähuoneen nurkassa. Se istui ja vahti tarkasti, että hänen kehittämästään politiikkakäsityksestä ei annettu siinä huoneessa piiruakaan periksi.”

Muutamat puolueen kannat selittynevät pitkälti jo sillä, että Vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä niin iso osa on keski-iän paremmalla puolella olevia miehiä. Heille ympäristökysymykset tuntuvat olevan merkityksettömiä, seksuaalivähemmistöjen olemassaolo kuitataan sillä että ”kommunistisessa yhteiskunnassa kenenkään ei tarvitse homoilla”, Baltian maiden kohtalosta Neuvostoliiton vallan aikana muistuttaminen on kiusallista ja epäkorrektia, jopa tarkoitushakuista ja pahantahtoista Venäjän ärsyttämistä.

Vaikka Siimeksen tilinteko puolueen sisäisistä ristiriidoista ja hänen omien mielipiteittensä muuttumisesta on kiinnostavaa luettavaa, on mielestäni kirjan parasta antia sen loppuosassa esitetty analyysi nykypäivän Euroopasta. Euroopan unionin laajeneminen itään ja entisten Neuvostoliiton alusvaltioiden suuntaan herättää Siimeksessä monenlaisia ajatuksia, sellaisia, joita soisi pohdittavan suomalaisessa julkisessa keskustelussa laajemminkin. Kenties suomettuneisuuden ajalta on jäänyt julkisuuteen myytti siitä, että Suomi olisi jotenkin erityinen Venäjän-tuntojen tulkki ja venäläisyyden asiantuntija. Mitä sitten on Baltian maiden asiantuntemus, onhan näissä maissa vuosikymmenien kokemus neuvostomiehityksestä, pakkovenäläistämisestä ja kymmenien tuhansien ihmisten karkottamisesta Siperian työleireille? Pystytäänkö tätä asiantuntemusta kuulemaan ja näkemään Euroopan unionissa, entä Suomessa? Miten siihen reagoidaan?

Kielellisesti Politiikan julkisivu on selkeätä luettavaa, jossa vain joissakin kohdissa vyörytetään liikaa politiikan termistöä, joka tietysti aiheensa puolesta on tällaisessa kirjassa välttämätöntä. Siimeksen hyvin jäsenneltyä ja painokasta tekstiä maustavat purevat toteamukset ja lyhyet anekdootit. Kirjalliset lähteet, tapahtumien ajat, paikat ja läsnäolijat on mainittu huolellisesti.

Viime kädessä kirja lienee eräs lenkki siinä pitkässä historiallisessa väittelyssä, jossa kiistellään kapitalismin ja kommunismin paremmuudesta. Vasemmistoliiton monivuotinen puheenjohtaja tiivistää kommunismin historiallisen merkityksen seuraavasti: ”Kestämmekö me sittenkään katsoa suoraan silmiin, miten kammottavan syvä ja laaja reaalisosialismin jälkeensä jättämä perintö on? Reaalisosialismihan ei rapauttanut ainoastaan tuotantoelämän rakenteita ja sosialistimaiden ympäristöarvoja. Se vei ihmisiltä hyvin usein myös liki kaiken vallan päättää omasta elämästänsä.”

Lue myös nämä:

Sofi Oksanen: Puhdistus
Rauni Paalanen: Agitaattorin morsian
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

Emily Brontë: Humiseva harju

Kirjastossa silmiini osui Otavan tyylikkäässä Seitsentähdet-sarjassa viime vuonna julkaistu Humiseva harju. Tartuin siihen ajatellen, että kai itseään pitää yrittää välillä sivistää klassikoillakin. Tylsää pakkopullaahan tämä mahtaisi olla, jätän sitten kesken jos en jaksa lukea... Laiska kun olen, ei minulla ollut oikein edes selvää mielikuvaa, mistä Humiseva harju kertoo. Jonkin sortin traaginen rakkaustarina taitaisi olla?

Brontën sisarusten kirjoista olen sentään Kotiopettajattaren romaanin lukenut joskus aikoja sitten, ja kirjailijasiskojen elämänvaiheet ovat sentään muualla pintapuolisesti tutuiksi tulleet. Humiseva harju tuntui ensi alkuun hieman kömpelösti suomennetulta, minkä pistin käännöksen vanhuuden piikkiin. Mutta loppusanoissa selvisikin että kirja on suomennettu jo useampia kertoja, ja päätellen siitä että tämän version suomentaja Juhani Lindholm on ainakin elossa edelleen ja tekee vuosittain uusia suomennoksia, ei tämä versio kovin vanha voi olla. Muutaman sivun jälkeen kielenkäyttöön jo tottui, eikä se sen jälkeen enää kömpelöltä tuntunutkaan.

Pakkopullan suhteen olin onneksi väärässä. Oletin että "tämä lukijoita sukupolvien ajan kuohuttanut intohimoinen tarina" olisi jotain Jane Austenin tyylistä draamaa, missä vääränlaiset hansikkaat teekutsuilla saavat herkimmät pyörtymään ja kulmakarvojen kohottelulla korvataan monta sukuriitaa. Mutta Humiseva harjuhan olikin sellaista räimettä, rytinää ja roisketta että oksat pois. Yläluokkaisissa kartanoissa, Humisevassa harjussa ja Rastaslaaksossa, tapellaan, kiroillaan, juopotellaan ja juonitellaan niin, että heikkopäisempiä jo hirvittää. Jane Austenin tyylilstä ei voitaisi kauempana olla, ja verrattuna aikalaisensa William Makepeace Thackerayn hienostuneeseen ivaan Turhuuden turulla -kirjassa on Emily Brontë suorastaan anarkistisen raivokas. Lisäksi tarina imaisee äkkiä mukaansa juuri sillä oikealla tavalla, että lukijan on pakko lukea lähes harppoen sivuja eteenpäin kiireen vilkkaa saadakseen selville, miten kaikki oikein on käynyt ja miten tarina tulee päättymään.

Tarina alkaa hieman ennen loppunäytöstä, ja suurin osa kirjaa meneekin siinä, että takautuvasti kerrotaan, miten kaikki tapahtui. Emily Brontën ratkaisu on ollut ulkopuolisena mukaan astuvan sivullisen hahmo sekä koko tarinan läpieläneen tarkkailijan hahmo. Nämä kaksi ulkopuolista - Rastaslaaksoon vuokralaisena saapuva lontoolainen herra Lockwood ja kartanon pitkäaikainen palvelija Nelly Dean - seuraavat kuohuvaa draamaa aitiopaikoilta, ensinmainittu tosin suurimmaksi osaksi tarinan kuulijan roolissa. Lockwood tapaa merkillisen perheyhteisön: synkän herra Heathcliffin, hänen kuolleen poikansa nuoren vaimon Catherinen, joka vihaa Heathcliffiä silminnähden, sekä samassa taloudessa asuvan metsäläisjörrikän oloisen Haretonin, joka on Catherinen serkku ja Heathcliffin omaisuuden alkuperäinen perijä. Miten tähän on tultu?

Pitkinä iltoina Nelly tarinoi suvun vaiheet - Catherinen äidin ja nuoren Heathcliffin täyttymättömän rakkaustarinan, Heathcliffin ovelat vallankaappaushankkeet kahden kartanon mailla ja repivät sukuvihat. Nelly onkin merkittävä ja tärkeä hahmo kirjassa, vaikka hänelle itselleen ei mitään kuohuttavaa satukaan. Palvelijan hahmossa hänellä on tärkeä, arkea ylläpitävä rooli läpi kirjan. Hänellä on runsaasti järkeä päässä, käytännöllinen ote elämään, hän säästyy keuhkotaudeilta, mielenvikaisuuksilta ja hullaannuttavilta rakastumisilta, jotka riivaavat muita päähenkilöitä. Hän ei myöskään joudu konkreettisesti petomaisen julman Heathcliffin uhkaamaksi missään vaiheessa, vaan hänellä säilyy jonkinlainen keskusteluyhteys tämän kanssa.

Heathcliff puolestaan kuvataan merkillisen, yksisilmäisen pahana hahmona. Mistä häneen kumpuaa mieletön tuhoamisen ja väkivaltaisuuden halu? Toisaalta Emily Brontë kuvaa käsittämättömän osuvasti kahden ihmisen sielullista yhteyttä, riippumatta heidän "hyvyydestään" ja "pahuudestaan". Yhtä lailla hän ripittää armotta lukijaa kevytmielisistä rakastumisista, jotka johtavat vääjäämättä typeriin ja vääriin lopputuloksiin, jos järkeä ei käytetä vaan annetaan rakkauden ideaalin sokaista. Äiti-Catherine ja tytär-Catherine kokevat molemmanlaisia rakkauksia, kuten myös Heathcliffin vaimo Isabella, josta tulee myös vanhemman Catherinen käly.

Kovin mukavia eivät muutkaan henkilöhahmot ole. Vanha palvelija Joseph on tekopyhä silmänpalvoja, joka kiduttaa lähimmäisiään muodollisella uskonnollisuudellaan. Hunningolle jäänyt ja kasvatusta vailla varttunut Hareton kuvataan lähes eläimelliseksi taantuneena nuorena miehenä. Hänen isänsä Hindley kuolee armottomaan juopotteluunsa, tosin vasta ehdittyään terrorisoida perhettään ja palveluskuntaansa vuosikausia. Heathcliffin poika Linton on sairaalloinen, valehteleva, raivostuttava marisija. Itsekkäitä, ilkeitä ja oikukkaita osaavat olla Catherinetkin sukupolvesta toiseen. Kuitenkin nämä kaikki hahmot ovat viime kädessä inhimillisiä - lukuunottamatta kenties Heathcliffiä, jossa ei kovin monta heikkoa kohtaa ole. Enintään se, että hän uskoo kuolleen Catherinen kummittelevan hänelle, hänen kirottuaan rakastettunsa tämän kuolinhetkellä.

Kirjasta jäi sellainen jälkimaku, että sen tapahtumat jäävät luultavasti ajatuksiin tai ainakin alitajuntaan pyörimään pitemmäksi aikaa. Merkillinen tarina, joka kuitenkin täysin tunnistettavasti ja osuvasti ihmisluontoa ja maailman menoa kuvaa. Lukijan olo on tyydyttynyt, samalla kuitenkin kyselevä. Miksi näin kävi ja mistä kaikki johtui? Periaatteessa ratkaisu avoimiin kysymyksiin löytyi, mutta joku kaihertaa kuitenkin: tässä täytyi olla takana vielä jotain, jota en kertaheitolla pystynyt hoksaamaan...

Maailmankirjallisuuden klassikoiksi nimetyissä kirjoissa lienee edelleen paljon sitä pölyistä ja tylsääkin tavaraa, mutta Humiseva harju ei tämän perusteella niihin kuulu. Pisteet Emily Brontëlle, joka onnistui pistämään pakan näin totaalisesti sekaisin ennenaikaisen kuolemansa johdosta ainoaksi jääneellä kirjallaan.

Lue myös nämä:
Charlotte Brontë: Jane Eyre (Kotiopettajattaren romaani sarjakuvasovituksena)
Henry James: Washingtonin aukio
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla

Veikko Huovinen: Pojan kuolema

Sain Veikko Huovisen vasta ilmestyneen Pojan kuoleman postitse isältäni, joka tavalliseen tapaansa oli ostanut ja lukenut uusimman Huovisen heti ilmestymispäivänä. Kirjasta oli toki ennakkoon lehtijuttuja tehty, kertoohan se Huovisen henkilökohtaisesta elämästä tavalla, joka on täysin poikkeuksellista kirjailijan tuotannossa muistelmateosta Muina miehinä lukuunottamatta. Aihe on raskas: oman pojan masennus ja itsemurha.

Kirjailija Juha Seppälän blogin kommenteissa joku jo ehti huokailla, että pitääkö Huovisenkin vanhoilla päivillään mennä mukaan henkilökohtaisen elämän paljastuskirjoihin. Mutta ei Pojan kuolema ole paljastuskirja, se on muistokirjoitus. Nelikymppiseksi eläneen Pekka Huovisen poikavuodet, opiskeluajat ja niistä alkanut syrjäytyminen porvarillisen yhteiskunnan elämänmenosta ja päätyminen psykiatriseen hoitoon sekä arvio itsemurhaan päätymisen syistä käydään läpi 115-sivuisessa kirjassa. Veikko Huovisella on aina ollut valtavan tarkka ihmistuntemus ja ihmisluonnon arviointikyky, eikä tämä arviointikyky petä myöskään omaa poikaa kuvattaessa. Pekka tuntuu olleen niitä ihmisiä, joita jokaisella on tuttavapiirissään ja tutun tuttuina: älykkäitä, lahjakkaitakin ihmisiä, jostain syystä kenties useammin miehiä kuin naisia, joilla elämä ei oikein ota sujuakseen. Opinnot venyvät ja keskeytyvät, viinan kanssa läträäminen pilaa otteen arkielämästä, vakuuttelut ja lupaukset muuttaa elämän suuntaa eivät käy toteen. Vaikka lähipiiri jaksaisi muutosta toivoa, ei se riitä, jos ihminen itse ei muutosta halua.

Kuvaus Pekan opiskeluvuosien alussa alkaneista ongelmista kuulosti tuttuakin tutummalta. Ehdin toimia tietotekniikkaa opiskellessani lähes kolmen vuoden ajan osa-aikatöissä opintoneuvojana, ja niin työn kautta kuin opiskelukavereita seuratessa tuli nähtyä lukemattomia samankaltaisia tarinoita kuin Pekan. Yliopisto-opiskelussa syrjäytyy helposti, jos opiskelukavereita ei syystä tai toisesta löydy ja jää pakertamaan yksin. Työelämässä mukana olevaa ihmistä ainakin pomo jollakin lailla seuraa ja on kiinnostunut hänen tekemisistään, mutta opiskelun tuloksista ei ole kukaan kiinnostunut, ellei opiskelija itse pidä hommaa otteessaan. Muistelen Lappeenrannan teknillisen yliopiston oppilaitospastorin joskus maininneen, että LTY:ssakin tapahtuu vuosittain opiskelijoiden itsemurhia. Ja vaikka näin pitkälle ahdistus ei kärjistyisikään, niin yksinäisyys, opintojen muuttuminen vähitellen yhä pelottavammaksi taakaksi, pelko elämässä epäonnistumisesta ja ihmiskontaktien puuttuminen tekevät pahaa jälkeä.

2000-luvun puolella Pekassa diagnosoitiin masennus. Tämäkin on sellainen asia, josta paljon puhutaan. En muista uusimpia tilastoja - onko masennus sairautena todellakin lisääntynyt huomattavasti vai kiinnitetäänkö siihen vain aikaisempaa enemmän huomiota, niin että tunnistetaan aikaisempaa paremmin eriasteiset psyykkiset häiriöt. Joka tapauksessa, paljon tuota masennusta on omassakin tuttavapiirissä ollut, ja kun en ole terveydenhoitoalan ammattilainen, täytyy sanoa että se on sellainen sairaus jota ulkopuolisena on aika vaikea käsittää. Kun tietää, ettei ole mitään hyötyä sanoa, että ryhdistäydy nyt ja ota itseäsi niskasta kiinni, mutta vaikealta tuntuu sekin ajatus, että pitäisi vain antaa olla ja katsoa sivusta. Huovinen kuvaa Pekan asteittaista vetäytymistä: pitkällisten opintojen jälkeen poika ei oikein päässyt työelämään kiinni ja muutti ympärivuotisesti Hailuodossa sijaitsevaan perheen kalastusmajaan. Vuosikausia elämässä säilyi jonkinlainen rutiini ja rytmi eristäytyneisyydestä huolimatta, mutta pari viimeistä vuotta olivat hankalaa aikaa. Eleettömyydessään karmealta tuntuu kohtaus, jossa Huovinen kuvaa, miten pitkän hiljaisuuden jälkeen hän ajelee Hailuotoon katsomaan, onko Pekalla kaikki kunnossa:

"Kun tulin mökin nurkalle, tyrmistyttävä näky tuli vastaan. Se oli kuin isku palleaan. Saatana!

Suuri jätesäiliö, johon oli sullottu talven roskat ja biojätteet, oli kumollaan maassa kansi auki. Tuuli ja lokit olivat levittäneet roskat parinkymmenen aarin alalle. Siinä oli talouspaperitukkoja, leikkelekoteloita, pahvipurkkeja, perunankuoria, likaisia kääröjä , säilykepurkkeja, pahvipakkauksia ja kaikkea moskaa mitä voi olla."

Pekka ei keskusteluun reagoi ja häipyy paikalta. Neuvoton isä jää siivoamaan paikkoja kuntoon.

"Köykin siinä kuin marjamies ja poimin roskia kasseihin. Pakko tämä on siivota ennen kuin kovempi tuuli tulee. Olin 76-vuotias ukkeli. Joskus sanotaan senikäisiä jo vanhuksiksi. Mielessäni pyöri koko ajan, että maksan tässä nyt velkaa, maksan jälkilaskua onnellisista vuosista, maksan kehnon kasvattajan korkoa.

Virisi katkeria ajatuksia. Minulla on paljon lukijoita, jotka vuosikymmenien ajan ovat kirjoittaneet, että kirjani ovat auttaneet heitä monien vaikeuksien ja masennusten yli. Perhana, tulisi nyt joku heistä auttamaan, tulisi talkoihin. Kohta tässä kastuukin..."

Katkelmassa vilahtaakin yksi kirjan läpi kulkevia ajatuksia: vanhempien syyllisyys. Ikääntyneet vanhemmat ovat joutuneet lähes kahdenkymmenen vuoden ajan kamppailemaan syyllisyydentuntoja vastaan: miksi poika ei pääse jaloilleen, mitä tuli tehtyä väärin, olisiko pitänyt tehdä jotain toisin... Vakuuttelu syyllisyyden tarpeettomuudesta ei juuri auta. Säpsähdin myös, kun Huovinen kuvaa kirjassaan tarjonneensa Pekalle Koirankynnen leikkaajasta tehtyä elokuvaa katseltavaksi, johon ehdotukseen ei vastakaikua tullut. "Pelkäsikö hän näkevänsä invalidipoloisessa oman kuvansa?" Huovinen arvelee. Kun Koirankynnen leikkaaja minulla tuoreessa muistissa on, niin oli jo ehtinyt mielessä käydäkin että tosielämän Pekka ja fiktiivinen Mertsi muistuttavat kovasti toisiaan. Molemmat ovat omalla tavallaan haavoittuneita miehiä, joiden lahjat ja elämä tärvääntyvät maailman kovassa menossa. Sellaisia, joista tulee evankeliumin toteama mieleen: "murtunutta ruokoa hän ei muserra, savuavaa lampunsydäntä hän ei sammuta". Murtuneita ruokoja ja savuavia lampunsydämiä, joista ainakin Pekka musertui. Vai oliko hukuttautuminen sittenkin vapautus, tietoinen päätös lopettaa yhä huononeva olo? Huovinen ei voi kuin esittää omia arvelujaan ratkaisuun johtaneista syistä, mutta kirjailija, joka pystyy tarkastelemaan asioita useammasta kuin yhdestä näkökulmasta, näkee päätöksessä myös rohkeutta ja selkeyttä.

Kirjan lopun kuvaus epävarmuudesta ja odotuksesta on raskasta tekstiä. Sanotaan, että kaikkein vaikeinta on oman lapsen menettäminen, ja lisäksi on hyvin tiedossa, että jos kuolleen läheisen ruumista ei löydy, vaan lopullista tietoa joutuu epävarmuudessa odottamaan ennalta-arvaamattomia aikoja, lisää sekin ahdistusta kovasti. Syksyllä kuolleen Pekan hautajaisia päästiin pitämään vasta seuraavana keväänä.

Sanoin alussa kirjaa muistokirjoitukseksi, ja sellaisena se on harvinaisen kaunis, kunnioittava, ymmärtävä, mutta myös tarkkanäköinen ja kaunistelematon. Kolkosta aiheesta Huovinen kirjoittaa eleetöntä ja puhdasta kieltä. 78-vuotiaana kirjailijalla on pitkä perspektiivi asioihin: lukija saa tietää paitsi Pekasta, myös Huovisen omasta näkemyksestä kirjailijanuran vaikutuksesta perhe-elämään ja hänen omasta suhtautumisestaan julkisuuteen ja tunnettuna olemiseen. Julkaistuja teoksia Huovisella on siis jo uskomattoman kuuloisesti 57 vuoden ajalta. Pojan kuolema ei missään tapauksessa ole se veitikkamainen huumoriteos, jota kirjailijalta on totuttu odottamaan, mutta toisaalta kirjailija, jolla 78-vuotiaana on kirkas ajatuksenjuoksu ja luomisen kyky varmassa tallessa, voi tämänikäisenä kirjoittaa jo ihan mistä ikinä haluaa. Kuolema, vieläpä oman käden kautta, elämässä "epäonnistuminen" siinä mielessä ettei täytä perinteisiä yhteiskunnassa ihmiselolle asetettuja normeja kuten perhe-elämää tai työuraa sekä henkiset ongelmat eivät ole helppoja aiheita, mutta Huovinen mainitsee toivovansa, että kirjasta olisi apua muille samassa tilanteessa oleville omaisille. Ja kuten kaikki tiedämme, sellaisia Suomessa riittää.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Veikko Huovinen: Kasinomies Tom
Pentti Saarikoski: Runot

Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka

Sairasloman superlukuputki jatkuu... Sain loppuun Loistopokkarina hiljan julkaistun Kilpikonnan ja olkimarsalkan, jonka olen edellisen kerran lukenut lukioikäisenä. Siitä onkin jo niin kauan aikaa, että moni asia oli jo muistista haipunut. Tosin tuolloin olin vasta kiinnostunut legendaarisesta runoilijasta Pentti Saarikoskesta, ja vuonna 1994 ensi kerran ilmestynyt kirja, ex-vaimo Tuula-Liina Variksen tilinteko avioliitostaan oli tähän oiva tiedonlähde. Tuolloin taisin kiirehtiä nopeasti ohi niiden kohtien, joissa Tuula-Liina kertoo itsestään, ja ahnehdin tietoa runoilijasta. Uusintalukukierroksella tämä alkoi naurattaa, koska kirjahan alkaa siten, että lukioikäinen Tuula-Liina on vastikään kiinnostunut runoilija Saarikosken tuotannosta...

Varsinkin kirjan alkupuoli on riemastuttavaa luettavaa - vaikka eivätpä nämä tapahtumat taatusti aikoinaan kovin hauskoilta ole tuntuneet. Jämeränä kolumnistina Kodin Kuvalehdessä nykyään vaikuttava kuusikymppinen Tuula-Liina kun on tehnyt vaikutuksen napakkana ja topakkana tolokun naisena. Sitä suurempi on kontrasti hänen käytökseensä nuorena: ensimmäisen kerran alta kaksikymppisenä naimisiin mennyt nuori Tuula on kotirouvan roolissa täydellisen osaamaton. Mies käy töissä, vaimo on kotona - ja makailee kaikessa rauhassa päivät pitkät lukemassa kirjoja. Omien sanojensa mukaan hän ei osannut laittaa ruokaa, ei siivota, hyvä että kaupassa sai käytyä. No, eipä ensimmäisen miehen kanssa muutenkaan niin lujaa pyyhkinyt, joten homma karahti aika äkkiä karille. "Olen 23-vuotias ja tunnen itseni ikälopuksi. Kaikki on takana. Naimisiin en ainakaan enää ikinä menisi, sen vannon."

Vaan toisinhan siinä kävi, seuraava aviomies olikin sitten Pentti Saarikoski. Kuvaus kahdeksan vuoden avioliitosta on sellaista luettavaa, että tämä kirja olisi pakollinen oppimäärä kaikille niille naisille, jotka lehtien palstoilla tai netin keskustelufoorumeilla tilittävät, että "mun mies juo, pettää ja lyö, mutkun mä rakastan sitä kun se on niin ihana". Toisaalta, on avioliittokuvauksessa myös paljon alkoholismin ulkopuolisia asioita, jotka näin kolmekymppisen silmään vaikuttavat eriskummalliselta. Paljon puhutaan "60-luvun vapaista suhteista", mutta melkoisen vapaita ne tosiaankin ovat olleet... Koko avioliiton ajan Pentillä on enemmän tai vähemmän vieraita naisia, tuopa hän heitä välillä kotiinkin, mistä työssäkäyvä vaimo saa heitä hätistellä. Ja naimisissa ollaan ja pysytään tästä huolimatta! Nykyäänhän kun nuo asenteet tuntuvat olevan jyrkemmän puoleisia, kerrasta poikki -mentaliteetilla, ainakin teoriassa ja ainakin ennen kuin kumpikaan on oikeasti ehtinyt pettää...

Tuula-Liina Variksen melko lakoninen ja toteava tyyli luo mukavat raamit kerronnalle, koska vastuuton narsisti Pentti ja itsekin kohtalaisen huolettoman tuntuisesti elämiseen suhtautuva Tuula esimerkiksi reissailevat ympäri Eurooppaa jokseenkin rahattomina. Tuula käy toki töissä toimittajana, mutta Pentin raha-asiat ovat vähän niin ja näin. Kustantamo tuntuu kantavan ison vastuun pariskunnan raha-asioista. Aivan mahtava on myös kirjan välittämä kuva 60- ja 70-lukujen kulttuuripiirien arkielämästä: melkein jokaisena päivänä tuntuu olevan jonkin sortin matinea tai paneelikeskustelu, ja isännöipä pariskunta kerran romanialaista runoilijaa, joka heidän tietämättään loikkaa länteen. Kylmä sota ja rautaesirippu olivat arkipäivää tuolloin ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Sainpa kirjasta myös pari lukuvinkkiä lisää: Jorma Ojaharjun romaani Amok ja Hannu Salaman kirja Tapausten kulku täytyy laittaa omalle kirjastolistalle. Kumpikin kun kuulemma enemmän tai vähemmän suoraan kertoo kulttuurikapakka Hansan taiteilijaporukoista ja toki sitä kautta myös Saarikoskesta. Tämä mahtaisi tyydyttää Saarikosken narsismia: parikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen hän on se syy, jonka vuoksi uudet lukijat etsivät käsiinsä hänen entisten vaimojensa ja ryyppykaveriensa kirjoja...

Kun avioliittoon syntyy lapsi, ryhtyvät Tuulan asenteet vähitellen muuttumaan. Yksi pinnan alla kulkeva virtaus tarinassa onkin Tuulan oma aikuistumisprosessi: vaikka kuinka rakastaa, niin joissakin asioissa on oltava roti. Avioliiton viimeiset vuodet 70-luvun puolivälissä kuulostavat jo aika ahdistavilta. Pieni perhe asuu Keravalla, Tuula käy töissä Helsingissä, elämänsä tähän asti pahimmassa juoppoputkessa oleva huonokuntoinen Pentti saattaa kadota pikkutytön kanssa minne tahansa tai leiriytyä ryyppyporukan kanssa keittiöön lapsen silmien alle.

"Joka päivä kiipeän pimeältä Pasilan asemalta haisevaan junaan ja joka päivä putoan Keravan asemalle kuin kaivon pohjalle, ajan haisevalla bussilla Ahjoon ja putoan pimeälle pysäkille. Haparoin pimeässä kotiin, ja palelen aina.

Kotona Pentti istuu keittiössä tukka silmillä, silmät hädin tuskin auki, katse harmaana. Pöydällä koskispullo, roskiksessa toinen; räkäisiä nenäliinoja, likaisia astioita, pölyä, sotkua, vaatteita hujan hajan, hajua ja törkyä. Ja Pentti aina umpihumalassa, viinasta vetelänä, puolitajuttomana, savukkeenpätkä sormissa, jotka ovat laihat ja keltaiset kuin kanan varpaat, toinen tupakka käryämässä täydessä tuhkakupissa, kolmas matolla, johon on jo palanut reikä.

Ja pieni ruskeasilmäinen Anna, nelivuotias vasta, odottaa koko vuoden sitä päivää, jona ei huudettaisi eikä kiljuttaisi eikä itkettäisi. Eikä sitä päivää koko vuonna tullut.

Joka päivä istun junassa ja puristan käsiäni nyrkkiin ja käsken itseäni: - Tänään älä huuda, tänään et huuda, oli siellä mitä hyvänsä. Hoen sitä kotiin asti ja kun pääsen kotiin ja näen sen kaiken, suuni vain avautuu ja minusta lähtee ääni, josta en edes tiedä, mitä se on. Huutoa, raivoa, vollottavaa itkua."

Miten tämmöisestä voi päästä eteenpäin? Elämäkerroissa on se mainio puoli, että niissä voi tapahtua ihan mitä vaan, sellaistakin, joka fiktiossa olisi täysin epäuskottavaa. Alkoholistin syvimmän rappion ja avioliiton mustimpien hetkien pelastajaksi koituu toinen nainen. Toisen naisen - Saarikosken tulevan neljännen vaimon Mia Bernerin - kuvaan astuminen ei aiheuta mustasukkaisuusdraamoja ja kriisejä, vaan Tuula-Liina on totaalisen helpottunut kun Mia ottaa viedäkseen Pentin Ruotsiin. Usein on siteerattu Tuula-Liinan toteamusta, että aivan kuin olisi hyvän miniän saanut. "Minä pääsisin irti, vihdoinkin, yrittämään olisiko minusta oman elämäni eläjäksi." Kaiken kukkuraksi tämän jälkeen Saarikoski vielä koki huikean taiteellisen luomiskauden ja kirjoitti parhaat runonsa ja painavinta proosaansa, Tuula-Liina puolestaan meni kolmannen kerran naimisiin ilmeisen onnellisesti ja kunnon miehen kanssa, ja sai toisenkin lapsen.

Jos ensimmäinen lukukokemukseni Kilpikonnan ja olkimarsalkan parissa oli juuri sitä tiedon ahmimista Pentti Saarikoskesta, oli tämä toinen ehkä enemmänkin Tuula-Liinan aikuistumisen seuraamista. Saarikoskea ja Saarikoskesta kun on tullut tässä välissä luettua niin paljon, että muullekin pystyi antamaan tilaa. Avioero Saarikoskesta astui voimaan vuonna 1975, samana vuonna Tuula täytti 33. Sitä ennen hän tosiaan ehti olla hupakkomainen, osaamaton ja epäkäytännöllinen kotirouva nuoruuden avioliitossaan, seuraavassa liitossa lähes täysipäiväinen holhooja alkoholistille, jonka luomisvoima oli kaikesta huolimatta niin suurta, että vaimon kirjalliset kyvyt ja ammatillinen kunnianhimo pyyhkiytyivät lähes olemattomiin. Mutta toisin kuin 23-vuotias Tuula oli uskonut, kaikki ei ollutkaan takanapäin, vaan edessä oli vielä tasapainoista perhe-elämää, runsaasti täysipainoisia työvuosia ammattitaitoisena ja tunnettuna toimittajana sekä oma kirjailijanura hyviä kritiikkejä ja myönteistä julkisuutta keränneenä prosaistina. Tosiaan, joskus elämäkerrat ovat paljon mukavampia kuin romaanit. :)

Loppuun vielä vähän ikävämpää ja suoraan aiheeseen liittymätöntä asiaa. Kun googlettelin pari viikkoa takaperin juttuja Kilpikonnasta ja olkimarsalkasta, osuin luonnollisestikin melkein heti Loistopokkarien omalle kirjan esittelysivulle. Kärkipaikkaa googleosumissa piti kuitenkin hallussaan tamperelaisen ylioppilaslehti Aviisin arvostelu vuodelta 1995. Kun jutut luki peräperää, tuntuivat ne oudon samankaltaisilta. Noh, kun tuota omaa Ohrana-tekstiäni oli plagioitu lehden kirja-arvosteluun, en epäillyt sattumaa, vaan luin vielä tekstit uudestaan verraten niitä lause lauseelta. Ja kas kummaa, Loistopokkarien tekstihän oli käytännössä suora tiivistelmä Aviisin tekstistä, lähdettä tietenkään mainitsematta, joitakin sanoja sieltä täältä oli muuteltu uusiksi. Laitoin vinkin Aviisin kirjoittajalle, joka ei ollut ollut asiasta tietoinen, sekä lähetin Loistolle palautelomakkeen kautta huomautuksen asiasta. Meni muutama päivä ja teksti modattiin tuohon nykyiseen muotoonsa, mitään selitystä ei tietenkään annettu, en kyllä tiedä myöskään saiko Aviisin kirjoittaja jotain vastausta asiaan. Kyllä otti päähän. Mihin tämä maailma menee, jos kaikista maailman tahoista toimittajat ja kustantajat prujaavat juttunsa netistä? Surullista... Melkein harmitti että jouduin Loistopokkareille vielä rahaa kantamaan ostamalla tämän kirjan, mutta ehkä olen sitten jatkossa tarkempi tällaisessa asiassa. Kopioin kyllä Loistopokkarien sivulla olleen alkuperäisen jutun tekstitiedostoksi itselleni talteen, voisihan sen laittaa joskus nettiin jakoon jos jaksaa. On nimittäin ihan peruskoulutason copypaste-meininkiä, kirjoittajan nimeä ei tietenkään mainita, kuten ei näköjään noissa heidän nettisivuillaan olevissa esittelyteksteissä muutenkaan.

EDIT: Jaksoin kuin jaksoinkin laittaa nuo molemmat tekstit rinnakkain luettavaksi, katso vertailu täältä: http://www.corded.org/~brunou/loisto_plagioi.pdf.

Lue myös nämä:
Hannu Salama: Tapausten kulku
Heikki Turunen: Maalainen
Bret Easton Ellis: Lunar Park

Jude Deveraux: Suloisia valheita

Flunssa vei mennessään, joten ainakin on ollut aikaa lukea. Onneksi kirjastosta oli löytynyt Jude Deveraux'n Suloisia valheita, se oli aivan täydellistä luettavaa tässä olotilassa. Vähän liiankin täydellistä: ahmin tarinaa eteenpäin kauheaa vauhtia, ja sitten kun pääsin loppuun, harmitti niin kovasti että se loppui ettei tehnyt mieli aloittaa mitään muuta kirjaa vaan haikailin Suloisten valheiden maailmaan takaisin. Näinpä taisi käydä tuon Villiorkideankin kanssa...

Suloisia valheita onkin Villiorkidean, Tunteiden talon ja Silkkiäispuun hengenheimolainen, kaukana Ylämaan laulun tyylistä. Toki riittävän romanttinen pohjakuvio tässäkin kirjassa, kun ultimaalisen komea, rikas, hyväkäytöksinen, älykäs, huumorintajuinen ja lapsirakas Mike tekee kaikkensa voittaakseen kovia kokeneen Samanthan rakkauden. Pinnan alla virtaa kuitenkin vakavampia teemoja: esimerkiksi Samantha itse ei suinkaan ole perinteinen rakkausromaanien viaton nainen, vaan 28-vuotias epäonnistuneesta avioliitosta eronnut nainen, joka on menettänyt molemmat vanhempansa olosuhteissa, jotka ovat saaneet hänet tuntemaan ankaraa syyllisyyttä asiasta. Lisäksi juoneen punotaan kiehtovasti 1920-luvun gangsterimaailman kuvioita. Mahtava lukupaketti siis kaiken kaikkiaan!

Suloisia valheita sijoittuu 1990-luvun alun New Yorkiin, jonne Samantha joutuu muuttamaan isänsä kuoleman jälkeen. Testamentin toimeenpanijaksi on määrätty Michael Taggert (kyllä vain, tässäkin kirjassa esiintyvät Deveraux'n vakiosuvut Taggertit ja Montgomeryt) ja yhdessä Samantha ja Mike ryhtyvät selvittämään Samanthan kadonneen isoäidin kohtaloa. Isoäiti tuntuu sekaantuneen nuoruudessaan hämärällä tavalla gangsteripiireihin, ja jäljitys johtaa pääparin vanhojen rikollispomojen, harlemilaisten yökerhon omistajien ja entisten tanssityttöjen kanssa tekemisiin...

Pidin kirjassa niin näistä gangsterikohtauksista kuin Samanthan uskottavasti kuvatusta ahdistuksesta. Olipa tälläkin kirjalla hömppäleima tai ei, ihan varmasti moni lukija pystyy samaistumaan sukulaisettomaksi jääneen ja ihmissuhteessaan epäonnistuneeseen nuoreen naiseen, ja hänen tapaansa yrittää vuoroin paeta ongelmiaan ja vuoroin taas ratkoa niitä. Välillä juonikuviot menevät melko dekkarimaisiksi, ja niiden loogisuudesta löytyy pari häiritseväntuntuista aukkokohtaa, mutta eivät ne koko kuviota onneksi kaataneet. Ja toki kirjaan mahtui riittävät määrät myös romanttisia kohtauksia. ;)

Blogin labeleiden muokkauksessa sain neuvoja Lankavaraston pienennysblogia pitävältä Marjalta. Lisäksi viikon kivoin bloggausuutinen oli se, että Wsoy:lta meilattiin ja kysyttiin haluaisinko tulevaisuudessa joitakin arvostelukappaleita kirjoista, joista voisin blogata. :) Todennäköisesti saatte siis lukea tulevaisuudessa myös kaupallisuuden alttarille uhrattuja korruptoituneita mielipiteitä... Muut kustantajat, ottakaahan oppia näin esimerkillisestä toiminnasta Internetin hyödyntämisestä markkinoinnissa!

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Tunteiden talo
Pirjo Rissanen: Posliinihäät
Kaari Utrio: Rakas Henrietta

Veikko Huovinen - Kimmo Taskinen: Pystyyn marinoitu nainen

Kimmo Taskisen sarjakuvahahmot ovat rujolla ja taatusti tunnistettavalla tavalla suomalaisia: kolhonaamaisia, tylsäilmeisiä ruttuturpia, jotka tuijottaa möllöttelevät maailmanmenoa. Herra on erikoistunut suomalaisen kaunokirjallisuuden sovittamiseen sarjakuviksi, olen aiemmin lukenut häneltä sarjakuvaversion Aapelin Siunatusta hulluudesta. Se eteni mielestäni hieman liian jähmeästi ollakseen riittävän viihdyttävä. Toista maata on kokoelma Pystyyn marinoitu nainen vuodelta 2000, jossa viisi Veikko Huovisen novellia ovat saaneet mustavalkoisen sarjakuva-asun.

Albumin tarinat ovat Silakkalaatikkoa Jeesukselle, Pystyyn marinoitu nainen, Yllyttäjä, Hankalat illalliset ja Tarzan ja Suomi. Näistä Pystyyn marinoitu nainen onkin erityisesti sydäntäni lähellä, onhan viehättävän mutta viinaanmenevän hum.kandin kohtalo jotakin todella mieleenpainuvaa. Tarinat saavat ansaitsemansa kuvituksen, ja erityisesti Yllyttäjä ja Hankalat illalliset saavat mainiota lisäpotkua Taskisen kuvista. Nämä kaksi lyhyttä erikoista kun kuuluvat Huovisen siihen tuotantoon, jossa Sotkamon tarkka-ampuja ottaa voimakkaasti kantaa ummehtuneeseen suomalaiseen poliittiseen keskusteluun ja kulttuuri-ilmapiiriin. Varsinkin Hankalat illalliset pistää miettimään, kuinka tympeänä ja rajoittuneena Huovinen onkaan mahtanut kokea 1970-luvun läpipolitisoituneen, suomettuneen ilmapiirin. Eipä sillä että tämä nykyinen ilmapiiri aina sen parempi olisi... jos ennen uskottiin Neuvostoliittoon, niin Nato, salarakkaat ja talouskasvun nimiin vannominen lienevät se nykypäivän pyhä kolminaisuus.

Yhtä kaikki, Taskinen luonnehtii mainiolla tavalla Hankalissa illallisissa suomalaisia stereotyyppihahmoja. Illan isäntä, Stuart Pääkkönen on kutsunut joukon taloustoimittajia illalliselle lobatakseen ylikansallista sähköyhtiötä. Illallisista vain ei tule mittään, kun yrmeän änkyrät kaiken vastustajat, lettipäiset viherpiipertäjät ja rasvatukkaiset karvalakkikommunistit boikotoivat niin eteläafrikkalaisia punaviinejä, lappilaista poronlihaa kuin tukiaisilla tuotettua maitoakin. Lopulta seurue pääsee yhteisymmärrykseen talkkunan ja lähdeveden eettisestä sopivuudesta menyyksi. Hengeltään samaa sarjaa on myös Yllyttäjä, jossa kuolettavan tylsiin työtilaisuuksiin ja kulttuuritapahtumiin kyllästynyt vastuullinen virkamies Jani Jaakoppila palkkaa huutajan karjumaan ja rähisemään virallisissa tilaisuuksissa.

Myös Pystyyn marinoidussa naisessa Taskinen pääsee herkuttelemaan ajankuvalla. Vuoden 1965 Tampere yliopistoineen ja ugandalaisine vaihto-opiskelijoineen näyttäytyy räntäisenä ja jähmeänä. Huovisen taatusti poliittisesti epäkorrekti tarina ugandalaisen kannibalismista toimii kuin tauti, pahinta on että tarinassa yksityiskohtaisesti kuvattu resepti herättää aivan liian herkullisia mielleyhtymiä. :) Suosittelen!

Viimeinen tarina, Tarzan ja Suomi, väläyttää albumin lopuksi huumorin sijaan sitä raskassoutuisempaa, teräväkatseista realismia, jota Huovinen joskus hieman surumieliselläkin tavalla viljelee. Tarina on kuvannut Tarzanin selviytymismahdollisuuksia Suomessa, jos hän Afrikan sijaan olisikin ajautunut tänne, mutta päättyy lumiseen talvimaisemaan. "Sellaista on elo Suomen metsäisellä kamaralla; kaikki vieras ja outo kuolee, mielikuvitus katkoo siipensä, kaikki rehevä täällä taitetaan, kirkkaimmat kukat lakastuvat kovin varhain ja vieraat, suurisilmäiset, helmiäiskoristeiset linnut murtavat hennon nokkansa lintulaudan talikönttiin."

Taskisen kuvittama albumi on kulttuuriteko: Huovisen tarinat saavat sarjakuva-asun, josta huokuu kunnioitus ja Huovisen tuotannon tuntemus ja arvostus. Kotimaisen sarjakuvan genrestä katsottuna taas voi todeta, että harvoin käsikirjoitus näin lujalla pohjalla on meikäläisissä sarjakuva-albumeissa.

Lue myös nämä:
Aapeli - Kimmo Taskinen: Siunattu hulluus
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät
Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus