Katsaus vuoden 2010 lukemisiin

Hyvää uutta vuotta 2011! Toivotan kaikille antoisia lukuhetkiä!

Mitäs sitä tuli tänä vuonna luettua? Laskin bloggaukset läpi ja sain 61 kirjaa, joista jotkut olen tosin niputtanut saman postauksen alle (Harry Potterit, Mary Marckin pari kirjaa, Kiba Lumbergin trilogia). Näiden päälle pitää vielä laskea muutama sellainen Etelä-Saimaan arvostelukappaleena luettu kirja, joista en tehnyt blogimerkintää. Arvioin siis määräksi yhteensä 70 kirjaa. Lehteä varten arvostelukappaleina tilaamistani kirjoista teen välillä vain lehtiarvion, välillä myös blogiarvion. Lukeminen on minulle harrastus ja haluan valita lukemiseni itsekkäästi, olen päättänyt tehdä lehtiarvioita vain sen verran kuin huvittaa. Sivuverokortista tsekkasin että noin 1500 euron bruttotulot tämä sivutoiminen kirjallisuuskriitikon jobi on tänä vuonna tuottanut, onhan se jo 125 eur/kk miinus verot. Tienaan siis kirjallisuuden ansiosta lähes yhtä hyvin kuin keskiverto suomalainen kirjailija, kirjailijaliittohan laski taannoin, että kun apurahat jätetään huomiotta, kirjailija tienaa keskimäärin 2000 euroa vuodessa kirjan myyntituloilla.

Näiden lisäksi olen lukenut joitakin kirjoja puolittain tai pikalukuna, joten niitä en laske mukaan. Jos on aikaa, saatan jäädä kirjastoon istuskelemaan ja plaraamaan kiinnostavia kirjoja läpi, joten ne tulee "melkein luettua". Jos kirja on vain puolikiinnostava, en yleensä jaksa lainata sitä, selaus riittää. Ainakin Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia muistan plarailleeni tällä lailla. Samaten ihan kaikista lukemistani sarjakuvista en ole blogannut, niitä tulee välillä luettua pikavauhtia läpi.

Joten itse asiassa lukuvauhtini on ollut hieman vauhdikkaampi kuin edellisvuosina. Viime vuoden analyysissa laskin lukeneeni noin yhden kirjan viikossa, nyt luin lähes 1,4 kirjaa viikossa. Tämä on ollut ihan passeli tahti, lukemiseen käytettävissä oleva aika vaihtelee, välillä sitä on vain viisi minuuttia päivässä ja välillä monta tuntia. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa oli kesällä mahtava keskusteluketju aiheesta "Kenellä on aikaa lukea?". Joten voin sanoa että minulla on aikaa, ja nyt kun tänä vuonna kirjablogit ovat yleistyneet ja verkottuneet huiman paljon, voin sanoa että en ole läheskään pahin kirjanörtti! Monilla lukutahti on jopa 100-150 kirjaa vuodessa.

Vuoden parhaaksi kirjaksi valitsen Leo Tolstoin Anna Kareninan. Klassikko on maineensa ansainnut, siinä läpiluodataan ihmissielua vastaansanomattomalla tavalla.

Lukemistani kirjoista hieman yli 50 % oli kotimaista tuotantoa. Tämähän linjani on aiemminkin ollut, ja olen aika ajoin pohtinut, että pitäisi laajentaa lukemista enemmän tasokkaan käännöskirjallisuuden pariin. Luin kyllä tänä vuonna niitäkin, mutta lisäksi tajusin, että minunhan kannattaa olla ylpeä siitä, että luen paljon kotimaista kirjallisuutta ja arvostan sitä. Olen ollut hieman hämmentynyt siitä, kuinka moni lukuharrastaja tuntuu lukevan lähinnä käännöskirjallisuutta ja kertoo vierastavansa kotimaista kirjallisuutta. Siis siinähän jää saamatta sitä parasta hienoutta mitä lukeminen voi antaa! Toisaalta, positiivista on, että moni kertoo löytäneensä kiinnostavia suomalaisia kirjoja nimenomaan kirjablogien ansiosta, esimerkiksi Järjellä ja tunteella -blogin keskustelussa jutellaan aiheesta. Minulle kotimainen kirjallisuus on käännöskirjallisuutta rakkaampaa, koska käännöskirjoissa ei ikinä ylletä samanlaiseen suomen kielen käytön hienouteen kuin parhaissa kotimaisissa kirjoissa, ja lisäksi koen, että kirjoittaessaan Suomesta ja Suomen historiasta hyvät kirjailijat kertovat minulle jotain olennaista omasta historiastani. Se on minulle tärkeää. Niinpä nostan hyvänä kotimaisena lukuvinkkinä esille Veikko Huovisen Veitikan.

Lempilajeihini on kuulunut romanttinen hömppä. Hömppäaktiivisuuteni taitaa mennä aalloissa, ja olisiko tänä vuonna aalto ollut matalamman puoleinen, kun kovin monta hömppäkirjaa ei tullut luettua. Lukemanikin olivat vanhoja tuttuja, Kaari Utriota, Jude Deveraux'ta, Jennifer Weineria... Suositteluna tarjoan Kaari Utrion Rakkaan Henrietan, sen parissa saa viihtyä, ihastua ja nauraa.

Toinen suosikkilajini taas oli hyvinkin aktiivisesti esillä, nimittäin laatusarjakuvat. Niiden osalta ehdotan luettavaksi tasokasta ja raikasta kotimaista uutuutta, joka ansaitsee lukijakuntansa. Kati Närhen Saniaislehdon salaisuudet lumosi minut ja monet muutkin.

Muu lukeminen on ollut iloisen sekalaisesti vaikka mitä - tietokirjoja, lastenkirjoja, nuortenkirjoja, runoja ja tietenkin hyviä romaaneja. Vuoden huonointa kirjaa on ehkä turha valita, mutta varoitan kuitenkin että Pauliina Suden Pyramidin ääressä koin pettymystä ja ihmetystä.

Kirjablogeja kritisoitiin toukokuussa Helsingin Sanomissa (ks. skannattu lehtijuttu tämän kirjoituksen keskivaiheilla) siitä, että ne kirjoittelevat myös vanhoista kirjoista. Olen edelleen eri mieltä tästä asiasta, minusta on hyvä, että lukuvinkkejä saa kaikenikäisistä kirjoista. Halusin arvioida, minkä verran minun lukemisistani on uutuuksia ja mitkä vanhempaa kamaa. Aika vanhojakin tuli luettua, ylivoimaisesti vanhin oli Sapfon Iltatähti, häälaulu 2600 vuoden takaa. Seuraavaksi vanhin oli 1400-luvulla kirjoitettu François Villonin Testamentti. 1800-luvulle pääsin Tolstoin lisäksi Fjodor Dostojevskin Idiootin parissa.

"Uutuudet vastaan muut" ei ollutkaan ihan helppo arvioitava. Hieman alle puolet blogin tämän vuoden sadosta on ollut sellaista tavaraa, joka on valikoitunut luettavaksi kirjastosta, divareista, omasta hyllystä ilman minkäänlaista kytköstä ajankohtaisuuteen. Mutta vaikka varsinaisia tämän vuoden uutuusnimikkeitä lukemisistani oli vain hieman alle 20 %, niin arviolta yhteensä puolet kirjoista oli kuitenkin sellaisia, joista on hiljattain tullut uusintapainos tai jokin muu sysäys, jonka vuoksi olen kirjaan tarttunut. Joten kaipa minäkin ajankohtaisesta tarjonnasta otan vaikutteita aika lailla. Silti mielestäni on hyvä, että välillä tulee blogattua ihan random-kirjoista, ja onpa siitä kirjabloggaajien kesken ollut muutenkin puhetta, että hyvä kun on välillä vaihtelua, etteivät aina samat kirjat kierrä blogista toiseen.

Vaikka itse asiassa kirjablogien voima on ollut tämän vuoden kiintoisimpia ilmiöitä. Eiköhän tämä vuosi 2010 jää mieleen kirjablogien läpimurtovuotena. Tehokas blogirummutus on nostanut monta hyvää kirjaa ja kirjailijaa lukuharrastajien mieleen. Mikä parasta, tänä vuonna on koettu jo kirjablogimiittejäkin ja on päässyt livenä tapaamaan kanssabloggaajia!

Mitäs ensi vuonna sitten on luvassa? Minulla on hieman tiiliskivifiilis, olisi mukava päästä sukeltamaan eräisiin vanhoihin tuttuihin klassikoihin sisälle taas kerran. Lisäksi liityin Pieneen esikoiskirjakerhoon, joten kotimaisia esikoisia pitäisi olla luvassa aiempaa enemmän. Pohtiessani liittymistä tajusin, että luen ihan älyttömän vähän kotimaisia esikoisia tuoreeltaan. Nykyään kirjailijoita tulee markkinoille ilmeisesti koko ajan enemmän ja enemmän, samaan aikaan kustantamot jakavat markkinointiresurssejaan yhä epätasaisemmin eikä mediassakaan kovin laajalti vähemmän tunnettuja kirjailijoita käsitellä. Joten kirjakerho voisi olla minulle sopiva ratkaisu, joku muu analysoi ja lähettää minulle kiinnostavimmat esikoiset. Mutta jos käy niin, että joudun lukemaan koko vuoden kipeitä nuoren miehen kasvutarinoita, jotka kertovat siitä miten vaikeaa on olla pikkukaupungin ainoa kaunosielu eikä koulun kaunein tyttökään ymmärrä antaa pillua, niin irtisanoudun kerhosta!

Luulenpa, että ensin pitää kuitenkin lukea loppuun tämän vuoden aikana kertynyt lukemattomien kirjojen pino - paljon mielenkiintoisia opuksia sielläkin on odottamassa vuoroaan. Lukemisiin!

Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya - elämää Yop Cityssä

Corto Maltese innoitti minut Akateemisen kirjakaupan sarjisosastolle kahmimaan lisää sarjakuvia. Arktisen Banaanin uutuuskäännössarjakuva Aya - elämää Yop Cityssä oli jäänyt mieleen jo Hesarin arviosta, mutta kimmokkeen ja muistutuksen albumin hankintaan sain taas kerran Kvaak.fi -foorumilta. Takakansi lupaa seuraavaa: "Nuori Aya ja muut Yop Cityn eli Yopougonin kaupungin asukkaat riitelevät ja rakastavat, työskentelevät ja juhlivat Norsunluurannikon auringon alla. Palkitun tekijäkaksikon Aya-teossarja esittelee afrikkalaista arkea aivan toisenlaiseen tyyliin kuin mihin olemme tottuneet. Ei jatkuvia katastrofeja vaan todellista elämää."

Aya olikin sujuvaa ja mukavaa luettavaa. Tarina sijoittuu vuoteen 1978. 19-vuotias Aya suhtautuu kunnianhimoisesti koulunkäyntiin, mutta hänen ystävänsä Bintou ja Adjoua bilettävät mieluummin kuin hikertävät koulussa. Nuorten naisten ystävyyteen kuuluu samoja asioita kuin kaikkina aikoina: paljon puhetta pojista ja miehistä, haaveita ja pohdintaa tulevaisuudesta, elämänuskoa ja uteliaisuutta.

Arki 1970-luvun Norsunluurannikolla antaa mielenkiintoisen säväyksen. Ilmeisesti malarian ensioireet ovat paikallisille flunssaan verrattava ohimenevä pikkutauti. Perheissä asuu perheenjäsenten lisäksi kaukaisia sukulaisia, jotka saattavat elättää palkastaan suuriakin maalle jääneitä perhekuntiaan. Katastrofi-Afrikasta ja rotukeskusteluista tarpeeksi saaneille Ayaa voi suositella senkin vuoksi, että kirjassa ei käsitellä sotaa, rasismia tai muita isoja ongelmia mitenkään. Kaikki kirjan henkilöt ovat norsunluurannikkolaisia. Henkilöhahmojen ongelmat ovat universaaleja: miten nuoren tytön pitäisi toimia, jos vahinkoraskaus pelottaa, entä miten isä suhtautuu kunnianhimoisen tytön opiskeluhaaveisiin? Kuinka kadulla perään huutelevat ällöttävät ukkelit karistetaan kannoilta, ja kuinka baarien tanssilattioilla kiinnitetään niiden kiinnostavien nuorukaisten huomio?

Sivuhuomiona aloin pohtimaan lukijan kokemaa "aitousilluusiota". Ensireaktioni Ayaan oli, että kuinka ihanaa lukea tarinaa sarjakuvana, saanhan sarjakuvan visuaalisuuden vuoksi paljon paremman ja todellisemman kuvan Norsunluurannikosta kuin pelkän tekstin kautta. Sitten aloin miettiä, että mikä minä olen tarinan aitoutta arvioimaan, en ole ikinä käynyt Norsunluurannikolla, saati että olisin ollut siellä 1970-luvulla. Ja vaikka piirrokset tuntuvat tarkoilta ja uskottavilta, on piirtäjä Clément Oubrerie ranskalainen, tosin viettänyt aikaa Norsunluurannikolla. Käsikirjoittaja Marguerite Abouet on Yop Citystä kotoisin ja tarina perustuu hänen lapsuus- ja nuoruusmuistoihinsa.

Periaatteessa ainoat tarinat, joiden kirjallista todenmukaisuutta olen pätevät arvioimaan, ovat sellaisia jotka kertovat 1970-luvulla syntyneen suomalaisen naisen elämästä. Ja olisipa tylsää lukea vain sellaisia! Jollakin lailla sitä lukiessaan tätä "aitousilluusiota" kuitenkin hakee ja arvioi lukemisiaan sitä vasten. Kiintoisa asia.

Internet-aikakaudella lukukokemukseen on kuitenkin helppo saada täydennystä - tarinassa vilahtaa norsunluurannikkolaisten muusikoiden nimiä. Joten Ayan taustamusiikkina voi kuunnella vaikka Lougah Françoisin musiikkia Youtubesta.

Miellyttävä sarjakuva ja mielelläni luen jatko-osiakin, jos niitä suomeksi saadaan. Erityiskiitos Arktiselle Banaanille albumin tasokkaasta käsintekstauksesta. Siitä vastaa Ninni Aalto, jolla on omakin sarjakuvablogi.

Lue myös nämä:
Marjane Satrapi: Persepolis
Alison Bechdel: Hautuukoti
Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Hugo Pratt: Corto Maltese Etelämerellä

Kirjoja on kertynyt niin kauheat pinot, että pitäisi tehdä jonkinlainen kirjojen uusjako: yhteen pinoon ne, jotka aion lukea välittömässä lähitulevaisuudessa, toiseen ne, jotka aion lukea joskus myöhemmin, ja kolmanteen ne, joita en sittenkään aio lukea ollenkaan. Runsaudenpulan keskellä päätin nollata päätä vanhalla rakkaalla sarjakuvalla. Hugo Prattin Corto Maltese Etelämerellä olen ostanut kirjakaupasta lukioikäisenä, muistelen sen maksaneen noin 120 markkaa, mikä tuntui silloin kauhean kalliilta. Vaan onpa hyvä että ostin, sillä Corto Maltesen kaikkia albumeja ei suomeksi ole saatavilla enää muualta kuin Huuto.netistä, ja siellä hinnat ovat usein huikeat. Divareistakin näitä voi löytää. Uusia painoksia tai uusia laitoksia Corto Maltesesta kustantamo Jalava on silti tuonut Suomen markkinoille tasaiseen tahtiin eurooppalaisten yhteispainatusten ansiosta. Tämänhetkisen uusien Corto-painosten saatavuuden voi tarkistaa helpoimmin Jalavan sivuilta.

Tarina on ilmestynyt alun perin vuonna 1967 nimellä Una ballata del mare salato. Sen kulttuurisesta merkityksestä Euroopassa kertoo jotain, että ranskalainen Le Monde -lehti valitsi sen 1900-luvun sadan tärkeimmän kirjan listalleen. Tämä on ensimmäinen Hugo Prattin julkaisuista, joissa isänmaaton ja laivaton merikapteeni, romanttinen onnensoturi Corto Maltese seikkailee. Tarina sijoittuu ensimmäisen maailmansodan alkuun, Tyynenmeren hajanaisten mutta kauniiden saarivaltioiden liepeille. Siinä sekoitetaan merirosvotarinoita, historiaa, myyttejä ja lumoavan kauniita merimaisemia. Cortot ovat ilmestyneet alunperin mustavalkoisina, mutta niistä on myöhemmin tehty väritetyt laitokset, ja minusta nämä herkät akvarellivärit ovat lumoavat. Pahoittelen, sähköiset kopiot eivät tee oikeutta kauniille värimaailmalle, mutta hieman osviittaa niistä toivottavasti saa.

Prattin luomassa rikkaassa, moniulotteisessa maailmassa yhdistyvät majesteettisesti hengittävä Tyynimeri, kuumat palmusaaret, maorien ja melanesialaisten mytologiat, toiminnantäyteinen seikkailu, miehiset kunniakäsitykset ja pitkät hitaat merkitsevät hiljaisuudet. Corto näyttäytyy salaperäisen Munkin palkkasoturina. Munkki hallitsee Escondida-saareltaan ryöstelyä ja salakauppaa. Lähistöllä risteilee saksalaisia, brittiläisiä ja japanilaisia sotalaivoja, mutta Munkin väki noudattaa vain omaa lakiaan - kullanhimoa. Corton taistelutoveri ja paras vihollinen Rasputin kuuluu myös Munkin väkeen. Kaksi nuorta, rikkaaseen Groovesnoren laivanvarustajasukuun kuuluvat Cain ja Pandora joutuvat mukaan seikkailuun, kun heidät pelastetaan lautalta Rasputinin laivaan. Pandora on tarinan ainoa naishahmo, mutta hän ei jää viattoman nuoren tytön roolin vangiksi, vaan toimii ja yllättää.

Koska tämä sarjakuva on kulkenut mukanani muutosta toiseen yli 15 vuoden ajan, en enää pysty arvioimaan sitä mitenkään objektiivisesti, vaan se on minulle tuttu, mutta aina myös uutta antava kokemus. Minua korkeammat auktoriteetit ovat ylistäneet Prattin tapaa yhdistää tarkka historiallinen kuvaus salaperäisiin myytteihin. Tämä lukukerta sai minut myös muistelemaan nuoremman itseni lukumuistoja - moni asia näyttäytyy nyt toisenlaisena kuin aiemmilla kerroilla. Hyvän taideteoksen merkki kai sekin.

Olen usein yrittänyt purkaa sanoiksi sarjakuvan kielen ilmaisuvoimaa, mutta tällä kertaa turvaudun Aukko yleissivistyksessä -blogin analyysiin. Teemu Salohalme kuvaa sarjakuvan lumovoimaa osuvasti Blankets-arviossaan.

Mikäli divarisaalistus ei nappaa, Corto Maltese Etelämerellä -albumin löytänee helpoimmin omasta lähikirjastosta. Jos haluaa lukea Cortoja muilla kielillä, kannattaisi osata hyvin ranskaa, sillä englanniksi Cortojen saatavuus on heikohkoa, kuten Paul Gravett kertoo artikkelissaan. Tuota Jalavan uutta Herra Presidentin voodoota voin myös suositella helppona aloituksena, sillä minulla on tuossa albumissa olevat tarinat mustavalkoisena kokooma-albumina (Banaaniconga ja Kauriin merkin alla kokoavat yhteen Etelä-Amerikkaan sijoittuvat Corto Maltesen lyhyttarinat) ja onpa minulla varastossa jonkun verran myös vanhoja Tapiireja, joissa Cortoja myös on julkaistu. Voipi tosin olla, että ihan keräilemisen ilosta pitää hankkia tuo Herra Presidentin voodoo omaankin hyllyyn, voihan sitä sitten vaikka vertailla mustavalko- ja väripainosten eroja...

Lue myös nämä:
Hugo Pratt: Corto Maltese - nuoruus
Javier de Isusi: Mikä-mikä-maan saari
Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Olga

Kiba Lumberg: Memesa-trilogia

Joulunviettoon olennaisena osana kuuluu köllötys kaikessa rauhassa kirjaa lukien, mieluiten niin että käden ulottuvilla on suklaakonvehtirasia. Minun joululukemistani oli Kiba Lumbergin Memesa-trilogia, josta kiinnostuin syksyllä luettuani Nulla dies sine legendo -blogin Hreathemuksen blogiarvion. Meinasin hakea nämä kirjastosta, mutta lokakuussa Helsingin kirjamessuilla trilogia olikin myynnissä Sammakon osastolla huippuedulliseen messuhintaan. Lisäksi sain messuilla Lumbergilta omistuskirjoituksen kirjoihin. Tämä muutaman vuoden ikäinen kirjasarja onkin ollut muillakin luvun alla, ainakin Amma on lukenut ensimmäisen osan ja toisen osan.

Aloitin ensimmäisen osan, Mustan perhosen, lukemisen jo joitakin viikkoja sitten, mutta kirja jäi muutaman kymmenen sivun jälkeen minulta kesken. Syynä ei ole se, että se olisi ollut huono, vaan se, että se oli niin hyvä. On yksi vanhahtava adjektiivi, joka kuvaa Mustaa perhosta hyvin: sydämeenkäypä. Lumberg kirjoittaa sydämeenkäypää tekstiä - pikku Memesa tulee lukijan ihon läpi. Kurkkua kuristi. Joulun alla päätin uskaltaa jatkaa lukemista ja vetäisinkin koko sarjan loppuun asti.

Tarina alkaa Lappeenrannasta. Suoria ajanmääreitä ei juuri anneta, mutta jonnekin 1960-luvun hujakoille alku sijoittuu. Memesa kasvaa mustalaisperheen neljäntenä lapsena Hajutornissa, joka on täynnä muitakin kaaleita eli mustalaisia. Kaajeiden eli valkolaisten kanssa käydään välillä kauppaa ja Memesan isällä Vikillä on hyvät välit kaajeisiin. Jo kirjan toisella sivulla on repäsevä meininki:

"Kerran olin kamarissa kun kuulin porstuasta kovaa puhetta. Ovi tempaistiin auki ja kolme ronskia naista täytti ovensuun. Ilmillä ja Teklalla oli aseinaan puntarit, vanhalla ämmällä sirppi. Saagan kultaiset korvarenkaat olivat kadonneet Hannulan yleisessä saunassa ja akat syyttivät äitiäni varkaudesta. Ämmä heilutteli sirppiä. Äiti sieppasi keittiön nurkasta kirveen ja sanoi: "Jos tuutte metriikää lähemmäs nii tullee kirvesnakkii!" Ilmi ja ämmä perääntyivät, mutta Tekla jäi seisomaan ovensuuhun puntari kourassa. Äiti puristi kirvestä ja karjahti: "Pois miun ovenlävestä tai sie saat jakauksen päähäs!"

Vaikka ehdin asua Lappeenrannassa melkein yhdeksän vuotta, en osannut sijoittaa kaupungin kartalle moniakaan Memesan lapsuuden maamerkkejä. Peruspaikat toki tunnen, Kirkkopuiston, Pusupuiston ja kauppahallin. Tosin trilogian edetessä Memesa itsekin kuvaa, ettei aikuisena kaupungissa käydessään tunnista maisemia. Tässäpä hyvä esimerkki suomalaisesta kaupunkirakentamisesta, jossa viime vuosikymmenien hävitysvimmassa on riisuttu kaupungit historiattomiksi, hävitetty vanhat tarinat. Betonilaatikoita tilalle vaan.

Memesan tarinan puhuttelevuus tulee kai siitäkin, että eiköhän jokaisella suomalaisella ole kokemuksia mustalaisista, vaikka ei heitä henkilökohtaisesti tuntisikaan. Raskaisiin samettihameisiin pukeutuneita mustalaisnaisia ja sliipattuja mustalaismiehiä näkee silloin tällöin lähikaupassa, karaokebaarissa, Tallinnan-laivalla. Muistan minäkin, että koulussa eka- tai tokaluokalla oppitunneilla kävi välillä eräs mustalaispoika, taisi vieläpä olla nimeltään Manne. Joskus hän oli koulussa, joskus ei, ja aika äkkiä kävi niin ettei hän tullut enää ollenkaan. Seitsemänvuotiaana minäkin olin kuitenkin jo oppinut, että tuo on sellainen mustalainen, parempi pysyä kaukana.

Jo kauan ennen nykyisiä maahanmuuttokeskusteluja mustalaiset ovat olleet suomalainen etninen vähemmistö, näkyvä ja näkymätön. Näkyvä katukuvassa, mutta mustalaisten tavoista tai kielestä moni ei tiedä mitään. Memesa-trilogia kertoo myös siitä, kuinka tiukasti kaaleet monesti ovat halunneet pitää omat asiansa omana tietonaan: valkolaisille ei liikoja lörpötellä, ei vaikka verikosto uhkaisi, tai ei varsinkaan silloin.

Lumberg kirjoittaa hyvin: teksti on avointa, melkein vereslihalla, kuitenkin siinä on lämmin ja elämää eteenpäin vievä pohjavire. Ensimmäisessä osassa kuvataan Memesan lapsuutta ja sitä, kuinka Memesa jo pienenä päättää, että hän ei halua tyypillistä mustalaisnaisen kohtaloa, miestä ja lapsia ja mahdollista alistumista miehen väkivaltaan. Perheväkivaltaa, hyväksikäyttöä ja raiskauksia Memesa näkee liian pienestä pitäen lähipiirissään. Rajat ovat tiukat: epäpuhtaat ja puhtaat asiat on määritelty ennalta, ja jakoon kuuluu, että miehet ovat puhtaita ja naiset epäpuhtaita.

Toisessa osassa, Repaleiset siivet, Memesa pääsee lastenkotiin asumaan, alkaa liikkua Lappeenrannan "sityllä" nuorisojengien mukana, ponnistaa elämässä eteenpäin ja alkaa havahtua seksuaaliseen suuntautumiseensa - lesbouteen. Sanaa ei mainita koko trilogian aikana kuin kerran tai kaksi, mutta silti Memesa havainnoi jo murrosikäisenä tunteitaan ja tuntemuksiaan, jotka aiheeseen viittaavat. Kolmas osa, Samettiyö, keskittyy aikuisen Memesan taiteilijaelämään Helsingissä. Kolmas osa on kaikkein pirstaleisin kerronnaltaan, mikä ei ole ihme, sillä intensiivisten lapsuus- ja nuoruuskuvausten jälkeen aikuisuus kuvataan pitemmältä aikaväliltä, jolloin hajontaa luonnollisesti on enemmän. Saamassani kirjassa on harmillinen painovirhepaholainen, sillä sivujen 65-96 tilalle on painettu uudestaan sivut 33-64. No, pitää olla yhteydessä Sammakkoon. Pääsin kyllä kärryille tämän jälkeenkin, mutta olisihan se ollut mukava tietää, mitä noilla sivuilla kerrotaan.

Memesa kertoo minä-muodossa irrottautumistarinaansa. Pohdiskelin taas kerran, missä määrin ihminen on taustansa vanki. Useimmat menevät virran mukana kyseenalaistamatta olojaan, mutta aina joskus jollakin yksilöllä on voimaa ja tahtoa jyrätä kohtalonsa uuteen uskoon, ympäristön vastahankaisuudesta piittaamatta. Samaa yksilön päättäväisyyden vaikutusta olen pohtinut hyvin erilaisen kirjan parissa, Johannes Angeloksen vallanhimoisesta sulttaani Muhammedista lukiessani. Memesa joutuu kamppailemaan paitsi perheensä tahtoa, myös koko mustalaisyhteisöä vastaan halutessaan elää omalla tavallaan. Kolmannen kirjan jälkipuoliskolla menneisyys tulee vastaan konkreettisesti: kun Memesa alkaa saada mainetta taiteilijana ja hän kritisoi suorasanaisesti mustalaistapoja televisiohaastatteluissa, alkavat vanhoillisemmat mustalaiset uhkailla hänen henkeään.

Kerronta on pääsääntöisesti realistista, mutta varsinkin toisessa osassa maaginen realismi tulee mukaan näkyjen, unien, enteiden ja vaistonvaraisuuden muodossa. Lumberg luo kielellisesti rikkaan, värikkään maiseman, varsinkin murremuotoisen dialogin oikein kuulee soivan korvissaan. Parhaaksi sanaksi äänestän termin "emäskoinija", sillä sanalla Memesan Roosa-äiti haukkuu poliisia, joka yrittää tehdä tupatarkastusta pimeän viinan myynnin vuoksi.

Värikkäitä ja mieleenpainuvia persoonia riittää: Roosa on vahva nainen, joka puolustaa perheenjäseniään kuin susiemo, mutta välillä riepottaa lapsiaan ja miestäänkin suden lailla. Lempeä Viki-isä hellii Memesaa pienillä huomionosoituksilla. Memesan havainnot lappeenrantalaisesta 1970-luvun huumekulttuurista, lastenkotien asukeista ja henkilökunnasta ja Helsingin taiteilijaväestöstä ovat osuvia. Lastenkotijaksojen kautta näyttäytyy, kuinka turvattomaksi perheetön, hylätty lapsi maailman kokee. Ympäröivät aikuiset eivät olekaan turva, vaan tahtovat käyttää hyväksi, raiskata tai hakata. Näin kertoo kohtalostaan Memesan tyttökodissa kohtaama Kati:

""Voi vittu. Ei miehet haluu muuta ku pilluu, ja sitähän ne multa sai", hän nauraa. "Kuljin rekkojen ja pikkuautojen kyydissä paikasta toisee. Maksoivat ruuat ja ostivat vaatteitakin. Kyllä siinä mulkkuu sai ja rahaakin ja kaupungeista toisiin sai kulkea ja nähdä erilaisia jätkii. Sellaset isukkityypit oli välillä häpeissään. Kertoivat että heillä on samanikäsii tyttölapsia. Ostivat karkkia ja vaatteita, ja sillee pääs hotelleihin, yöpaikkoihin, et ne esitteli olevansa mun isiä. Nuoremmat jätkät, sellaset yli kakskymppiset, oli yleensä ihan perseestä. Hakkasivatki. Viimeks sain niin pahasti turpaa että jouduin sairaalaa ja sieltä sitte tänne."

Mietin, etten ainakaan noin alas halua vajota. Tytöt ovat vielä ihan lapsia, ja aikuiset ihmiset ovat jo turmelleet heidät. Noiden seuraava paikka on varmaan vankila tai hauta."

Kiba Lumbergilla on Helsingissä Fleminginkadulla taidegalleria, hän on tehnyt elämäntyönsä kuvataiteilijana. Romaanisarjan kansikuvat ovat hänen omaa käsialaansa. Tuoretta kirjallista tuotantoa ovat kaksi sarjakuvateosta, Hullun taiteilijan päiväkirja ja GipsyComix. Ensimmäisen kerran muistan kuulleeni Lumbergista, kun hänen käsikirjoittamansa tv-sarja Tumma ja hehkuva veri tuli telkkarista. En ole nähnyt sarjaa kokonaan, vain joitakin pätkiä siitä, mutta sen muistan että Lumberg sai sarjan jälkeen joiltakin mustalaisilta tappouhkauksia. Sarjasta löytyy keskustelua Suomi24:n Romano-osiossa. Keskustelupätkästä löytyy hämmentävä väite, että sarjasta olisi tehty periaatepäätös olla uusimatta sitä, jotta estettäisiin kiihotus kansanryhmää vastaan. Kuulostaa uskomattomalta, mutta Sana.fi -sivuston haastattelussa Lumberg kertoo itsekin, että sarja pantiin hyllylle romanijärjestön vaatimusten vuoksi. Uskottava kai se on. Harmi, ehdin lukiessani miettiä, että pitäisi päästä näkemään tämä sarja nyt.

Hmm, tunnelma taisi etääntyä aika kauas jouluidyllistä - mutta sitäpä kirjat ja lukeminen saattavat teettää. Joka tapauksessa toivotan oikein kukkien kera vielä hyvää joulua kaikille!

Lue myös nämä:
Antti Häkkinen: Rahasta - vaan ei rakkaudesta
Hilkka Ravilo: Älä itke äitini
Arto Salminen: Lahti

Antti Häkkinen: Rahasta - vaan ei rakkaudesta

Kaikissa kirjastoissa taitaa olla hylly, jonne on kerätty omaan paikkakuntaan liittyvää kirjallisuutta. Helsingissä Rikhardinkadun kirjaston toisessa kerroksessa on Helsinki-aiheisten kirjojen kokoelma. Ovelat kirjastonhoitajat olivat taas virittäneet minulle ansan: laittaneet täkyksi kirjan, jossa on kiinnostava kansi. Tietenkin menin lankaan ja lainasin Antti Häkkisen väitöskirjatutkimuksen vuodelta 1995: Rahasta - vaan ei rakkaudesta. Prostituutio Helsingissä 1867-1939. Muista kirjabloggaajista tietokirjojen lukemisessa on viime aikoina kunnostautunut Kirjamielellä-blogin marjis, joka on lukenut muun muassa intiaaneista, marjoista ja Mika Waltarin elokuvista kertovia tietokirjoja.

Tämä taitaakin olla minulle ennätys - jo toinen lukemani kirjana ilmestynyt väitöstutkimus kolmen kuukauden sisään. Elina Jokisen Vallan kirjailijat oli edellinen. Häkkisen tutkimusta on tullut luettua pikkuhiljaa, kovin isoina palasina en sitä ole pystynyt haukkaamaan. Prostituutio tutkimusaiheena on lukuharrastajalle sikäli mielenkiintoinen, että kaunokirjallisuudessa prostituoitu on lähes arkkityyppinen hahmo. Kaikenikäisissä kirjoissa törmää aiheeseen. Tyypillisesti hahmo on esitetty joko eroottis-fantastisena viettelevänä kurtisaanina tai traagisena ja hyväksikäytettynä tyttörukkana. Jälkimmäisessä muodossa prostituution uhria kuvattiin Sofi Oksasen Puhdistuksessa, ja blogini kommenttiketjussa kipakan vastalauseensa kuvaukseen esitti prostituutiota tutkinut Anna Kontula. Häkkisen kirjan luettuani ymmärrän Kontulan näkemystä paremmin, sillä tutkimuksen perusteella kumpikaan prostituoidun kaunokirjallisista ilmentymismuodoista ei ole erityisen todellinen. Ainakin mitä tulee helsinkiläisiin prostituoituihin vuosina 1867-1939, eihän sovi yleistää tutkimuksen tuloksia liian laajalle ilman lähdekritiikkiä!

Asun Helsingin keskustassa, ja ensireaktio kirjassa kuvattuun 1800-luvun lopun prostituutioon oli se, että näköjään ilotyttöjen maantieteelliset esiintymisalueet eivät ole muuttuneet yli sadan vuoden aikana miksikään. Kampin, Punavuoren ja Sörnäisten alueille on rastitettu karttaan täpliä merkitsemään vanhojen bordellien sijaintipaikkoja. Aivan samoilla nurkilla nykyäänkin on seksikauppoja, thaihierontapaikkoja ja strippibaareja. Häkkisen kirjan mukaan minua lähinnä sijainnut bordelli on ollut kadun vastakkaisella puolella. Vielä lähemmäs osuu nykyprostituutio, lähin stripparibaari kun on meidän talon alakerrassa. En oleta, että kaikki baarissa työskentelevät olisivat prostituoituja, mutta lehdissäkin on kirjoitettu että baariin on tehty poliisiratsioita ja myöhään illalla baarin ohi kulkiessa meno näyttää aika mielenkiintoiselta. No, ihan rauhallisia naapureita ne ovat olleet.

Häkkinen kirjoittaa sujuvasti, mutta sellainen viime silauksen antava kirjallinen luistavuus jää puuttumaan. Eli ihan kympin tekstiä tutkimus kirjallisesti ei ole, mutta sellaiseen kasi puolen - ysin paikkeille ylletään kuitenkin. Takakannessa mainitaan, että tutkimus on ensimmäinen kattava sosiaalihistoriallinen tutkimus helsinkiläisestä prostituutiosta. Ensimmäinen suomalainen aiheen tutkija Häkkinen ei toki ole, hän mainitsee lähdeluettelossaan pitkän listan tutkijoita. Lähde- ja kirjallisuusluettelo on muutenkin laaja. Häkkinen käyttää mausteena pätkiä kaunokirjallisuudesta, mutta välillä sitaateista ei heti käy ilmi, että kyseessä on kaunokirjallisuus, pitää kurkkia lähdeluettelosta mistä on kyse. Siteerauksia löytyy muun muassa Mika Waltarin, Juhani Ahon ja Väinö Linnan tuotannosta. Tärkeimpänä lähdemateriaalina on käytetty Helsingin kaupungin Tarkastustoimiston, myöhemmin Terveystoimiston asiakirjoja ja Huoltopoliisin arkiston ja Poliisin keskusarkiston asiakirjoja. Näistä löytyy tietoja prostituoitujen pidätyksistä, sukupuolitautitilastoista ja irtolaisuudesta. Irtolaisuus on keskeinen käsite tutkimusajankohdalta, lyhyt tiivistelmä aiheesta löytyy vaikka täältä. Kuvia on mukana hieman. Erinomaista kuvamateriaalia ovat vakavat perhekuvat pönöttävistä herroista yhdistettynä mukaan liitettyihin nuoruuden rikosrekistereihin:

Eipä nykymaailman opiskelijaelämässä tiedetä villistä bilettämisestä mittään, jos on uskominen Häkkisen kuvauksia 1800-luvun meiningistä Helsingin yöelämässä. Yliopisto-opiskelijoilla on ollut tapana vierailla bordelleissa asiakkaina, ja tämän lisäksi hyökätä niihin humalassa tappelemaan. Poliisin kirjoihin joutuivat muun muassa J.V. Snellmanin pojat erään Iso Roobertinkadun bordellitappelun vuoksi. 1900-luvun puolella opiskelijoiden asiointi bordelleissa väheni, minkä Häkkinen analysoi johtuvan siitä, että yliopistoon alkoi tulla naisopiskelijoita ja opiskelijat ryhtyivät löytämään seksuaalikumppaneita omista porukoistaan.

Itse asiassa prostituutiokulttuuri näyttäytyy säätyavioliiton kääntöpuolena, pimeän puolen tukipilarina. Säätyläisten kesken miesten avioitumisikä oli melko korkea. Ennen kuin pystyi ottamaan vaimon, piti olla peruspuitteet kunnossa. Ennen avioitumista miehillä oli yleisenä, joskin puolisalaisena tapana käydä bordelleissa. Häkkisen mukaan myös 1960-luvun seksuaalivallankumouksen seurauksena prostituoitujen määrä Suomessa väheni: e-pillereiden ja tapojen vapautumisen myötä ihmiset alkoivat löytää vapaita sukupuolisuhteita yhä enemmän, ja prostituoitujen kysyntä väheni.

Kysyntä kuulostaa sanana rumalta, mutta Häkkinen korostaa, että prostituutiossa on kyse yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, taloudesta ja seksuaalivietistä ja yhteiskunnan tavoista säädellä seksuaaliviettiä. Voimakas moraalinen säätely korreloi Häkkisen tutkimuksessa prostituution yleisyyden kanssa. Ja vaikka prostituoitujen kohtaloista on löydettävissä tiettyjä uralle altistavia tekijöitä, niin viime kädessä useimmat ovat ryhtyneet prostituoiduksi omasta päätöksestään. Monilla ura prostituoituna jäi väliaikaiseksi, noin viiden vuoden mittaiseksi. Lisäksi naisten tausta oli todella monenkirjava, kaikista yhteiskuntaluokista tuli prostituoituja. Eräässä vaiheessa 1800-luvulla helsinkiläiset prostituoidut olivat jopa keskimäärin koulutetumpia kuin muu naisväestö Helsingissä.

Mahtavia sitaatteja löytyy kirjeistä, joita Helsingin poliisille on lähetetty. Näin kirjoittaa eräs herra Lindström Tampereella vuonna 1935:

"Pyydän kohteliaimmin tiedustella Helsingin siveysosastolta seuraavaa asiaa. Onko vaimoni, Eli Maria Sofia Lindström synt. Oulussa 1904. Siellä siveysosaston kirjoissa Syytettynä ehkä viinan myynnistä kuljetuksesta juomisesta tai muista sellaisista rikoksista tai ehkä hän on ollut, (ainakin kuulopuheitten mukaan) sairaalassa jostain venerisestä taudista ajalla 1927-1933 ja onko hän asunut tai viettänyt yhdyselämää jonkun mieshenkilön kanssa. Olen kiitollinen teille, jos lähetätte näistä asioista minulle todistuksen jälkivaatimuksella, se tulis avioeroa varten."

Koko tutkimuksen opetus kuitenkin on, että ei kannata ryhtyä prostituoiduksi. Vain harva rikastui urallaan, useimmilta ei jäänyt rahaa säästöön. Ennemmin tai myöhemmin lähes jokainen päätyi pakkohoitoon Kumpulaan sukupuolitautien sairaalaan. Monet päätyivät Hämeenlinnan naisvankilaan tai työlaitoksiin. Näissä paikoissa siteet prostituutiokulttuuriin vain vahvistuivat, sillä niissä tapasi muita prostituoituja, ne olivat eräänlaisia prostituoitujen "ammattikouluja". Alkoholinkäyttö muuttui lähes kaikilla naisilla runsaaksi ja vaikutti terveyteen. Moni aloitti työnsä ajatellen sitä väliaikaisratkaisuna. Joillakin se jäikin kertakokeiluksi, mutta kaikki eivät pystyneet irrottautumaan.

Häkkisen monipuolisessa tutkimuksessa on tärkeitä näkökulmia ja tietoa vaikka kuinka paljon lisää. Jos haluaa laajentaa näkemystään aiheesta, tämä kirja sopii luettavaksi hyvin. Koska kirja on ilmestynyt 1990-luvun puolivälissä, siinä ei luonnollisestikaan oteta kantaa kaikkein uusimpaan prostituutioon, mutta Häkkinen havainnoi lyhyesti laman ja Neuvostoliiton hajoamisen vaikutukset seksibisneksen kasvussa. Erittäin selväksi tulee, että prostituutio ei ole väliaikaisilmiö eikä sen poistamiseen ole helppoja keinoja tai oikoteitä. Muodossa tai toisessa ilmiö on ollut olemassa Suomessakin yhtenäisenä jatkumona pitkään. Ja prostituoidut eivät ole seksihulluja eivätkä tyttöraukkoja, vaan tutkimuksen perusteella aivan tavallisia naisia, joille syy seksityöhön on rahan hankkiminen.

Lue myös nämä:
Sofi Oksanen: Puhdistus
Juhani Aho: Yksin
Mika Waltari: Pienoisromaanit

Päivi Alasalmi: Valkoinen nainen

Kiinnostuin Päivi Alasalmen Valkoisesta naisesta kirjastonhoitaja Erja Metsälän blogiarvion perusteella. Kirjastokäynnillä muistin kerrankin etsiä mukaan useammankin kiinnostuslistalle päätyneen kirjan, myös tämän. Minulla on ollut montakin kirjaa joko kesken tai aloitettuna, mutta Valkoinen nainen kiilasi silti lukujonon ohi. Osa kesken olevista on ollut sellaista hitaasti luettavaa, sulattelua vaativaa tavaraa, toiset ovat olleet niin puhuttelevia ettei meinaa pystyä lukemaan loppuun asti, ja toiset taas vaikuttivat etukäteen kiinnostavilta mutta alun perusteella tuntuivatkin pöljiltä. Valkoinen nainen täytti tyhjiön hyvin - siihen uppoutui, se vei mukanaan ja se antoi paljon pureskeltavaa ja pohdittavaa lukijalleen. Ja tulipa samalla täytettyä sitä sivistysvajetta, jonka tunnistin itsessäni Vallan kirjailijat luettuani. Alasalmesta en ole ihan varma, olenko lukenut häneltä joskus jotain kauan sitten vai en. Tämän kirjan jälkeen heräsi kyllä kiinnostus lukea lisääkin hänen tuotantoaan.

Minunkin blogiini on joskus tullut kommentteja, joissa pyydetään olemaan kertomatta juonia liian tarkkaan. Ehkä spoileripelko on saanut sellaisen vähän hölmön tavan yleistymään, että lukijat käyvät jättämässä kommentteja toisten blogeihin, missä kerrotaan, ettei juttua uskaltanut lukea kunnolla, ettei mene oma lukuilo pilalle. Sanonpa tässä että ei tällaiseen pelkoon ole aihetta. Pahoihin spoilaustöräytyksiin en ole usein törmännyt, ja juonenkäänteiden tietäminen etukäteen pilaa minun mielestäni lukunautinnon ainoastaan silloin, jos kyseessä on dekkarityyppinen "hovimestari on murhaaja ja aseena oli kirves" -tyylin olennaisen tärkeä käänne kirjassa. Useimpien kirjojen pääjuonet voi aivan hyvin tietää etukäteen ja varsinkin klassikkokirjoista ne hyvin usein ovat ehtineet tutuksi tullakin yleisen kirjapuheen kautta jo paljon ennen kuin kirjaa on lukenut. Erja kertoo blogissaan Valkoisesta naisesta pari olennaista asiaa melko tarkkaan - ja juuri sen vuoksi kiinnostuin tästä kirjasta. Tärkeintä ei ole se, mitä kirjailija kertoo vaan miten hän sen kertoo - tähän koulukuntaan olen alkanut kallistua yhä enemmän. Niinpä Erjan kertomina juonenkäänteet eivät olleet minulle spoilausta vaan kiinnostuksen herättävä täky, joka innosti kirjan pariin.

Kirja tulikin luettua lauantain ratoksi lähes yhteen putkeen. Tarina alkaa Afrikasta, tarkemmin sanottuna Tansaniasta. Anita tuntuu elävän unelmaelämää - hänen miehensä Kimmo on kansallispuiston vartija, pojat Antti ja Simo suloisia lapsia. Vapaa-ajalla tavataan eurooppalaisia ystäviä, Tansanian kuuma luonto hehkuu kauniina ympärillä. Mutta Anita pelkää kun näkee ympärillään aika ajoin valkoisia miehiä - kaksi valkoisiin pukeutunutta suomalaismiestä tuntuu vainoavan häntä. Anita ei uskalla kertoa peloistaan Kimmolle eikä saksalaiselle ystävättärelleen Gretchenille. Välillä Anita muistelee nuoruuttaan Pariisissa, jossa hän teki mallintöitä, ja purjehdusmatkaa Välimerellä tanskalaisen Joakimin kanssa.

Mutta kotirouvan luksuselämän pinnan alta löytyykin jotain aivan muuta. Kirja kertoo mielenterveyden järkkymisestä, mutta myös monesta muusta teemasta. Afrikka itsessään on länsimaisesta kulttuurista käsin symboloinut vanhastaan viattomuuden alkukotia. Vaikka kuvaukset Tansaniasta tuntuvat tarkoilta ja uskottavilta, tuntuu Alasalmi tarkoituksellisesti kuvanneen kohdettaan monen kerroksen läpi: suomalainen kirjailija sijoittaa fiktiivisen suomalaisen naispäähenkilön tarkastelemaan Afrikkaa valkoisen naisen silmin, monen suotimen läpi. Lisäksi minua kiehtoivat kirjaan upotetut lukuisat pienet sisäkkäiset tarinat. Anita kuulee Kimmon ystäviltä jatkuvasti tarinoita ympäristöstä ja historiasta, välillä sadun kaltaisia kertomuksia, välillä realistisempia. Sopivan tilaisuuden tullen lomaillaan, retkeillään, nautitaan illallisia tai käydään yökerhossa.

Kun Alasalmi ottaa tarkasteltavakseen naturalistisen ja ahdistavan köyhien ihmisten Suomen, kiristää hän peukaloruuvia lukijan piinaamiseksi. Aika ahdistavia, todellisia ja surullisia ihmiskohtaloita hän luo. Silti kirjan loppu oli onnellinen. Kai? Tai ainakin sellaiseksi tulkittava.

Hyvä, kiehtova ja omaperäinen kirja. Olen Arto Salmisen Ei-kuoresta kirjoittaessani muistellut suomalaisnaisen novellikokoelmaa, jossa oli ahdistavia tunnelatauksia ja ihmiskohtaloita. Valkoisen naisen tyylin perusteella saattaa hyvinkin olla, että olen muistellut Alasalmen novelleja - häneltä on vuonna 1995 julkaistu novellikokoelma nimeltä Suden hetki. Pitäisi etsiä se ja tarkastaa, olenko lukenut sen ja onko sieltä peräisin se aivokuoreeni jäänyt nuoren tytön tarina, josta Ei-kuoren yhteydessä mainitsen. Tämä Valkoinen nainen on Alasalmen kirjoista toiseksi uusin, ilmestynyt vuonna 2008. Kirjailijan uusin teos on tältä vuodelta, novellikokoelma nimeltä Koirapäinen pyöveli. Siitä on kirjoitettu Helsingin kaupunginkirjaston Sanojen ajassa.

Lue myös nämä:
Heikki Turunen: Maan veri
Anja Snellman: Parvekejumalat
Hilkka Ravilo: Kylmät kädet

Hanna Marjut Marttila: Ikuisesti snadi

Viime aikoina blogimaailmassa on keskusteltu kirjailijoiden näkyvyydestä ja näkymättömyydestä. Hanna Marjut Marttila taitaa suuren yleisön silmissä kuulua jälkimmäiseen kastiin. En muista ikinä lukeneeni hänestä syväluotaavaa naistenlehtihaastattelua. Vaan blogin pitämisestä on näköjään se hyöty, että saa lukuvinkkejä jopa omista vanhoista lukemisistaan - kun olen lueskellut vanhoja juttujani, on Marttilankin nimi pysynyt mielessä. Divaripiipahduksella mukaan tarttui kolmella eurolla nuortenkirja - Marttilan esikoiskirja Ikuisesti snadi, joka on ilmestynyt vuonna 1992. Kirjan takakannessa on vielä vanha hintalappu kiinni: 76 markkaa.

Oikeastaan olen tämän kirjan kohderyhmää, vaikka luinkin kirjan 18 vuotta myöhässä. Olen ollut vuonna 1992 rippikouluikäinen, eli hyvinkin samaa ikäluokkaa kuin kirjan seitsemässä kertomuksessa kuvatut nuoret. Takakansitekstissä luvataan seuraavaa:

"Hanna Marjut Marttilan stooreissa elämä on onnen ja epätoivon ailahtelevaa ylä- ja alamäkeä, keskaria ja villejä mökkiviikonloppuja, pelottavia ja haluttavia ekakertoja, ujoa flirttiä ja kuolettavia rakastumisia, loukattuja sydämiä ja päättymätöntä selontekoa itsen ja maailman kanssa. Ja tietenkin ROCKIA!"

Stoorien taka-alalla häälyvä ajankuva olikin melkoinen nostalgiapaukku. Kirjassa kuvataan aikaa, jolloin farkkujen piti olla Levikset, taustalla soi Guns n' Roses tai Aerosmith ja kenelläkään ei ollut kännykkää, vaan kavereille soitettiin perheen yhteisellä lankapuhelimella. Näin Inkkarin vuosi -tarinan päähenkilö Anni kuvailee ihastuksensa kohdetta Inkkaria: "Pitkä musta tukka tiukalla ponnarilla. Mustat polvien kohdalta rikkinäiset Levikset. Rotsi. Se sama terracotanruskea, jonka nahan tuoksun mä sain nenääni unissanikin. Kuninkaansininen kivi toisessa korvassa, toisessa rubiinin punainen."

Vaan olipa kirja ihan piristävää luettavaa muutenkin. Lukeminen toi mieleen SinäMinä- ja MeKaks-lehdet, mutta tätä ei pidä tulkita halventavaksi vertaukseksi, sillä Marttilalla on hyvä, herkkävireinen ja laadukas kirjallinen tyyli. Nuo lehdet olivat suosittuja silloin muinaisessa nuoruudessani 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Kaipa kirjan fiiliksissä on jotain samaa kuin nuoruuden lukumuistoissani lehtinovellien parissa, niissä on nuorten ihmisten ihmissuhdedraamoja, joissa pienet tapahtumat saavat aikaan valtavia tunnelatauksia. Tarinoissa toistuu myös matkakuume - tuohon aikaan Tukholma oli vielä jännittävä matkakohde. Lehtien novelleista monet olivat harrastelijoiden kirjoittamia, mutta oli niissä paljon ammattikirjoittajienkin tekstejä, kuka tietää vaikka Marttilan itsensäkin kirjoittamia.

Tarvinneeko muistuttaakaan, että nuortenkirjoiksi luokiteltujen kirjojen lukeminen on aikuisellekin virkistävää. Saman totesi Reeta Karoliina inspiroivassa Amsterdam, Anne F. ja minä -blogikirjoituksessaan. Vaikka en enää pystykään sanomaan, kuinka osuvasti Marttila nuorta lukijaa puhuttelee, niin kolmekymppisenä lukijana tunnistin kirjasta monia tuttuja asioita, muitakin kuin pukeutumistyylien kuvaukset. Kertomuksissa kuvataan paljon toivottomia ihastumisia, niiden aiheuttamaa tunnemylläkkää, itsetuntoa tai sen puuttumista, tempoilua lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa, syvällistäkin pohdiskelua elämän eri osa-alueilta... Marttila onnistuu mielestäni välttämään liian alleviivaamisen. Kertomusten perustasolla liikutaan suomalaisessa arkielämässä ja viljellään paljon huumoria. Dialogi on mielestäni luontevaa.

Vaikka Marttila ei julkisuuden valokeilassa ole paistatellutkaan, löytyy kustantajan kirjailijasivulta hyvä peruskuvaus ja bibliografia ja googlettamalla paljon lisätietoa. Uusinta kirjaa, vuonna 2007 ilmestynyttä Filmi poikki! -nuortenromaania kuvataan kiinnostavasti Pirkkalan kirjaston sivuilla. Vuonna 2002 ilmestyneestä Kertoi tulleensa petetyksi -kirjasta muistan kuulleeni puhuttavan, Kiiltomadon arvion perusteella kirja on henkistä sukua lukemalleni Lahjakas Anu Lovack -kirjalle. Sen lukemisesta minulla on yli neljä vuotta aikaa - vaan jonkinlaista myyräntyötä kirja on ehtinyt aivoissani tehdä, kun lisää Marttilaa piti nyt lukea. Kielen puolesta Marttilaa sopii suositella - raikasta ja hyvää suomea tämä hänen esikoiskirjansakin on.

Lue myös nämä:
Hanna Marjut Marttila: Lahjakas Anu Lovack
Sari Peltoniemi: Hämärän renki
Kalle Björklid: PMMP - Vaahtopäät

Veikko Huovinen: Veitikka

Sotkamon tarkka-ampujan Veikko Huovisen poismenosta uutisoitiin noin vuosi sitten. Kirjailija nukkui pois 82-vuotiaana. Kirjailijanura oli Huovisella hämmästyttävän pitkä, melkein 60 vuotta. Joitakin uusintapainoksia Huovisen tuotannosta on nytkin saatavilla. Kun viimeksi pyörähdin Akateemisessa kirjakaupassa, olivat Huovisen kirjat äänikirjavalikoimassa huomattavan hyvin edustettuina.

Eräs tuoreenpuoleisista uusintapainoksista on Veitikka, joka julkaistiin ensi kerran vuonna 1971. Nappasin kirjan luettavakseni isän kirjahyllystä, pokkaripainos on vuodelta 1979. En ole ihan varma, olenko lukenut Veitikkaa ennen. Jos olen, lienen ollut niin nuori etten ole kunnolla ymmärtänyt kirjan sanomaa tai jaksanut paneutua siihen. Nyt uppouduin kirjaan riemumielin.

Riemuun onkin aihetta, onhan kirjan alaotsikko A. Hitlerin elämä ja toiminta. Huovinen on kirjoittanut tieteelliseltä näyttävän elämäkerran Hitleristä. Isä muisteli, että aikalaisreaktiot olivat hämmentyneitä. Vakuuttavan näköinen lähdeluettelo sumutti monia. Olisipa mukava perehtyä vaikka Åke Wendelin tutkimukseen Hamnbusar, haschisch, surströmming (Förlagsfirma Ragnar Reuter, Göteborg 1958).

Yle Areenasta löytyy 9-minuuttinen Huovisen haastattelu, jossa hän vakavalla naamalla kertoo tutkimustyöstään ja esittelee kirjaan päätynyttä, huippuharvinaista valokuvamateriaaliaan. Kiinnitin huomiota siihen, miten vaatimattomaksi tiedetty kirjailija arvelee haastattelussa kenties luoneensa kokonaan uudenlaisen kirjallisen lajin. Ehkäpä. Mieleen tulee, että Jari Tervon Myyrä taitaakin olla monelta osin Veitikan kirjallinen jälkeläinen. Lisäksi Huovinen kertoo haastattelussa, että kriitikot ovat olleet kirjasta hämillään eivätkä kaikki tunnu sitä ymmärtäneen. Kirjailija sanoo myös haluavansa kehottaa nuoria ihmisiä epäuskoisuuteen, sillä nuoriso joutuu kaikissa sodissa tekemään raa'an työn.

Veitikka kuvaa Hitlerin elämänvaiheet sekoittaen historiankirjoituksesta tuttuja faktoja ja Huovisen nasakkaa huumoria. Pikku Adin lapsuus, nuoruus ja kokemukset ensimmäisen maailmansodan tantereilla käydään läpi perusteellisesti. Lukija saa hyvän kertauksen Saksan natsiaatteen historiasta ja toisen maailmansodan vaiheista. Välillä saa nauraa röhähtää, mutta luku nimeltä Vartioituja leirintäalueita ei naurata. Keskitysleirikuvaukset ovat taas kerran kammottavaa luettavaa.

Huovinen haluaa riisua Hitleriltä mystifioidun pahuuden. "Naurakaa hulluille pedoille ajoissa", kehottaa esipuhe. Niinpä Huovinen tarkkailee - merkittäviin lähteisiinsä nojaten - Hitleriä arkitoimissa. Lähtöteoriana on, että Hitler ei suinkaan halunnut voittaa sotaa. Vaan hän oli veijari ja petkuttaja, joka halusi antaa Saksalle, Euroopalle ja koko maailmalle sellaisen opetuksen, jota ei hevillä unohdettaisi. Huovinen lähestyy Hitlerin sodankäyntiä siitä näkökulmasta, että Hitlerin tarkoituksena oli saada aikaan maksimaalisen paljon tuhoa ja kaaosta. "Puolen vuoden sisään onnekas Hitler oli pystynyt hankkimaan itselleen jymyviholliset, Neuvostoliiton ja Amerikan. Tuollainen terhakkuus on hyvin harvinaista, elettiinpä sitten mitä aikakautta tahansa."

Valehtelua ja huijaamista löytyy kaikista Hitlerin toimista. Huovisen tyyliin kuuluu viehtymys erilaisiin listauksiin ja luetteloihin, erityisesti ruoan yhteydessä. Niinpä hän pääsee kuvaamaan antaumuksella Hitlerin mässäilyä. Hänen mukaansa kuva Hitleristä mahavaivaisena kasvissyöjänä oli ovelaa propagandaa, ja yksityiselämässään Hitler oli reipas herkkusuu. Kun tähän yhdistetään maailmanhistorian käänteet, joilla Hitler ennen sodan syttymistä hämäsi ja huiputti naapurivaltioiden poliitikkoja, saattaa hymy joko hyytyä tai kääntyä ivalliseksi irvistykseksi. Ihmisen laumasieluisuus, vahvojen ideologioiden kaipuu ja taipumus heittäytyä ovelampien ja vahvempien kusetettavaksi saavat Huoviselta armotonta löylytystä. Hän muistuttaa, että ei pahuus Hitleriin loppunut - samat aatteet ja toimintatavat löytyvät kaikkina aikoina joka puolelta maailmaa. Tämäpä oli täysin totta sekä Veitikan kirjoitusaikana että tänäkin päivänä.

Lukemassani painoksessa ihmetytti, että varsinkin loppupuolella oli pitkiä pätkiä kursivoitua tekstiä. Alussa kursivoinnit vaikuttivat loogisilta - esimerkiksi saksankieliset termit tai nimistö saattoivat olla kursiivilla. Mutta viimeisissä luvuissa oli yksittäisiä sanoja, lauseita tai pitempiäkin pätkiä kursivoitu. En keksinyt, millä logiikalla kirjailija itse olisi kursivoinnit tehnyt. Ne muistuttivat tapaa, joilla sensuurin poistamat pätkät oli merkitty uusiin painoksiin Sotaromaanin tai Saatana saapuu Moskovaan -kirjan sivuilla. Olisipa mukava kuulla hyvä selitys tähän. Lisäksi kirjassa oli jonkin verran pieniä kielivirheitä, mikä hämmästytti, sillä Huovisen kirjoittama suomen kieli on kokonaisuutena nautinnollista, virkistävää ja erinomaista. Onko kustannustoimittajalla ollut kiire? Mielenkiintoista on sekin, että vaikka Huovinen muuten kuvaa maailmansodan vaiheita aika tarkasti, Suomen talvi- ja jatkosotaa ei käsitellä lainkaan. Minkähän vuoksi? Oliko kyseessä päätös tasapainottaa kerrontaa jättämällä Suomen osuus minimiin - Hitlerin vierailu Mannerheimin syntymäpäivillä mainitaan - vai vaikuttiko ajan ilmapiiri päätökseen?

Kokonaisuutena Veitikka oli purevan osuvaa, yhtä aikaa naurattavaa ja karmaisevaa luettavaa. Ehdoton must kaikille toisesta maailmansodasta kiinnostuneille. Hämmästyttävää kyllä, kirjan ainoa vieraskielinen käännös on kustantajan kirjailijasivun perusteella puolannos. Luulisi että tämä jos mikä on sellainen kansainvälinen ja tunnettu aihe, joka kiinnostaisi englanninkielistä lukijakuntaa ja koko Eurooppaa, kenties koko maailmaa. Hesarin Muina miehinä -arviosta löytyy maininta, että Veitikasta toimitettiin sadalle ulkomaiselle kustantajalle käännösnäytteet, mutta laajamittaista kiinnostusta ei syntynyt. Osaselitys käännöksien puutteeseen voi olla siinäkin, että ilmeisesti suomalaiskustantajien vientiosaaminen on ollut melko vaatimatonta ja taitaapa olla välillä vieläkin. Kun Sofi Oksanen sai lähtöpassit WSOY:ltä, kritisoi hän ankarasti juuri kustantamon osaamisen puutetta vienninedistämisen suhteen. Kansainvälistä menestystä maistanut Elina Hirvonen kuuluu pienen Avain-kustantamon kirjailijoihin ja on käsittääkseni varsin pitkälle joko omatoimisesti tai pienen ydinjoukon voimin saanut kirjojaan käännetyksi ja tunnetuksi. Mika Waltarin elämäkerrasta käy hyvin ilmi, kuinka muutama vuosikymmen sitten suomalaiskirjailijan kansainvälinen menestys oli jotain ennennäkemätöntä, jota ei osattu WSOY:ssä hyödyntää tai edes suhtautua siihen oikein.

Ainakin Huovisen kehotus nauraa diktaattoreille on Youtube-aikakaudella toteutunut hyvin. Nettiin on laitettu todella paljon dokumenttipätkiä, joissa Hitler puhuu, ja vähintään yhtä paljon on niitä, joissa päälle on miksattu musiikkia ja näin tehty Hitleristä pop-tähti. Hienossa saksalaisessa Perikato-elokuvassa (Der Untergang) Bruno Ganz teki huikean roolin Hitlerinä. Kulttuurinen meemi lähti liikenteeseen, kun Perikadon kohtauksen päälle on tehty uusia tekstityksiä, kuten Vaalirahoitus ja Hitlerin olut-ongelma. Myös muilla kielillä löytyy lukuisia versioita.
Uusia kirjablogeja on viime aikoina syntynyt ilahduttavan paljon, ja vaikuttaa siltä että tyypillinen kirjabloggaaja on nuori nainen. Stereotyyppisesti tuntuu siltä, että tällaiset "äijäkirjailijat" eivät taida tämän lukijaryhmän ykkösvalintoja olla. Niinpä otankin tähän loppuun pienen suositus- ja muistutuslistan siitä, miksi Veikko Huovisen kirjoja kannattaa lukea.

1. Ne ovat hauskoja. Poikkeuksiakin on, kuten olen kuvannut Koirankynnen leikkaajan ja Kasinomies Tomin lukemisen jälkeen. Vaan useimpien kirjojen ääressä saa nauraa, joko hihitellen tai hervottomasti höhöttäen.

2. Niistä puuttuu kaikki tekotaiteellisuus ja kikkailu. Huovinen kirjoittaa selvää suomea, juonet etenevät kronologisesti, joskin usein humoristille sopien ennalta-arvaamattomasti. Hänen kirjojensa parissa ei joudu arvuuttelemaan metafyysisten tapahtumien merkityksiä, vaan aina ollaan tukevasti maan kamaralla.

3. Ne ovat kielellisesti loistavia. Rikas, ilmaisuvoimainen suomen kieli taipuu Huovisen käsittelyssä moneen muotoon. Terävät ja osuvat ilmaisut saavat lukijan hyrähtämään tyytyväisyydestä.

4. Ne ovat suomalaisia. Olen verrannut Hilkka Ravilon tyyliä ruisleipään pullahötön keskellä, ja sama pätee Huoviseen. Hänen tuotantonsa on kirjallista ruisleipää - tummaa, väkevää, sopivasti hapanta, suomalaista, sellaista jonka jälkeen on tyytyväinen ja hyvä olo, mutta ihan vaan hyvän maun vuoksi tekee vielä mieli pikkuisen lisää.

5. Ne ovat ajankohtaisia. Huovisen teksteistä hyvin suuri osa ei ole vanhentunut lainkaan. Toki kirjoissa esiintyvät ajankohtaansa sidotut ilmiöt ovat ehtineet muuttua ajan patinaksi - esimerkiksi tässä Veitikassa viittaukset ilmestymishetken Itä-Saksaan ja Berliinin muuriin. Mutta jotkut kirjat saattavat tuntua vanhentuneilta ja tehonsa menettäneiltä jopa 5-10 vuotta ilmestymisensä jälkeen, niin ilmestymishetkeensä sidottuja ne tyyliltään ovat. Huovisen kirjojen parissa ei tätä tunnetta ole tullut.

Kirjoja julistetaan klassikoiksi vähän vaihtelevasti - toisia saatetaan nimittää klassikoiksi hyvinkin pian niiden ilmestymisen jälkeen, toisille tämä kunniamaininta lankeaa vasta vuosikausia, jopa vuosikymmeniä myöhemmin. Huovisen kirjoista klassikkonimikkeen on jo aikoja sitten saanut Havukka-ahon ajattelija. Vaan eipä kannata rajoittaa Huovis-lukemisiaan siihen. Passaa hypätä vaikkapa reippaan veitikan, viiksekkään Adin matkaan.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Lentsu
Jari Tervo: Myyrä
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

L.M. Montgomery: Sara Tarinatyttö

Olen blogini neljännessä kirjoituksessa, L.M. Montgomeryn Mistress Patista kirjoittaessani ihmetellyt mikseivät suomalaiset kustantamot ole kääntäneet Montgomeryn laajaa tuotantoa suomeksi. Hip hurraa, enää ei tarvitse ihmetellä, sillä Minerva Kustannus on kääntänyt jo neljä kirjaa. Anna ja runotyttö Emilia ovat olleet suomalaisten suosikkeja iät ajat, mutta Montgomery kirjoitti paljon muutakin. Minervan suomennoksista löytyy jo Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold), Vanhan kartanon Pat (Pat of Silver Bush), Pat - vanhan kartanon valtiatar (Mistress Pat) ja nyt uusimpana Sara Tarinatyttö (The Story Girl). Kaikissa on ollut suomentajana ansioitunut Montgomery-tutkija Sisko Ylimartimo.

Minerva Sara-suomennos ei kuitenkaan ole ensimmäinen laatuaan, sillä olen lukenut kirjan suomeksi kerran aiemmin nimellä Sara Stanleyn tarinat. Colombina-niminen kustantamo suomensi tämän ja pari muuta Montgomerya 1990-luvulla, mutta mikäli jossain tulee vastaan noita Colombinan suomennoksia, ne kannattaa sivuuttaa. Muistikuvieni mukaan ne olivat melko huolimattomia tuotoksia.

Sara Tarinatytöstä ovat ehtineet kirjoittaa jo ainakin marjis ja Sara, molemmat varsin myönteiseen sävyyn. Niinpä hämmästyinkin itseäni, kun lukiessani suhtauduin kirjaan aika kriittisesti. Ehkä osasyynä oli se, että kontrasti hiljattain lukemani Annan jäähyväisten kanssa on todella suuri. Sara Tarinatyttö on Montgomeryn varhaistuotantoa, ilmestynyt vuonna 1911. Siinä näkyvät melko selvästi ne puolet, jotka ovat Montgomeryn heikkouksia: episodimaisuus, runsaat romanttiset luonnonkuvaukset ja ihanteellisuus. Myöhemmin Montgomeryn tyyli terävöityi huomattavasti. Olisiko toinen syy hetkellinen tyttökirjayliannostus - vaikka todennäköisesti blogiini tulee tyttökirjapäivityksiä vielä lisääkin tämän vuoden puolella. ;) Joka tapauksessa lukaisin Sara Tarinatytön melko nopeasti ja eläytymättä, vaikka innokas Montgomery-fani olenkin.

Kirjan minäkertoja on Beverley King, keski-ikäinen mies joka muistelee lapsuuttaan Prinssi Edvardin saarella. Eräänä kesänä hänet lähetetään Felix-veljensä kanssa kesänviettoon Kingin vanhaan sukutaloon. Siellä he tutustuvat serkkuihinsa ja muihin lähiseudun lapsiin. Lapsijoukko viettää leikkien täyteistä elämää. Nimihenkilö Sara on 14-vuotias tyttö, innokas tarinankertoja, jonka lumoava ääni ja kertojantaidot alkavat saavuttaa mainetta. Kirjassa kerrotaankin, että Sarasta tulee aikuisena kuuluisa näyttelijä.

Kirjassa siis kuullaan lyhyitä pieniä tarinoita Saran kertomana aika paljon. Tarinat ovatkin kiinnostavia, ne saattavat olla arkisia sattumuksia, muisteloita sukulaisten vaiheista tai jumaltarustojen myyttejä. Mutta varsinainen juoni jää hyvin köykäiseksi. Lapsijoukon jäsenet jäävät melko stereotyyppisiksi ja ohuiksi. Kiinnostava piirre on, että Montgomery käyttää paljon aikaa ajan tapakristillisyyden kuvaamiseen - lasten leikkeihin kuuluu muun muassa rukoilu, papin saarnojen esittäminen ja muu kirkon vaikutuspiiristä saatu aiheisto.

Erityisesti renkipoika Peterin kuvaaminen on melko osoittelevaa. Toisaalta tehdään selväksi, että Peter on oppimaton renki - toisaalta Peter kuvataan hyvin opinhaluisena, kunnianhimoisena ja muutenkin jaloluonteisena. "Jalon köyhälistön" kuvaukset ovat aina vähän kyllästyttäviä. Hämmästyttävää myös on, miten lapsellisina päähenkilöt esitetään. Sara on 14-vuotiaana joukon vanhin, mutta käyttäytyy kuin puolta nuorempi. Lukuisa-blogin Lauren luki hiljattain Anna ystävämme -kirjan, ja kiinnitti huomiota aivan päinvastaiseen asiaan: kuinka Anna toimii 16-vuotiaana jo opettajan työssä.

Epäuskottavin lukemani Montgomeryn kirja on tähän mennessä ollut Kilmeny of the Orchard, ja ihan sen tasolle Sara Tarinatyttö ei onneksi ajaudu. Kummallista on, että muistikuvani ensimmäisestä Saran lukukerrasta ovat ihan mukavat, en silloin muistaakseni ollut ollenkaan näin kriittinen.

Toiveeni Minervalle: ottakaahan suomennosten listalle hauska ja vauhdikas sukukomedia A Tangled Web. Siinä Montgomery on hauskimmillaan ja viihdyttävimmillään.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Annan jäähyväiset
L.M. Montgomery: Kilmeny of the Orchard
L.M. Montgomery: A Tangled Web

Lukuhaasteen 2 x 100 kirjaa

Lukuisa-blogin Lauren pisti kiertoon tämän haasteen. Ekan listan olin ehtinyt täyttää jo Facebookissa. BBC laski ensimmäisen listan liikkeelle väittäen, että suurin osa ihmisistä on lukenut vain kuusi kirjaa listan sadasta kirjasta. Lihavoidut ovat niitä, jotka olen lukenut kokonaan. Listassa on sellaisiakin kirjoja, joita olen lukenut osittain, mutta niitä en ole lihavoinut.

Kirjoille löytyisi suomenkielisetkin nimet, mutta kun kukaan muukaan ei ole jaksanut niitä tähän listahaasteeseen suomentaa, niin enpä jaksa minäkään. Linkkaan omaan blogitekstiini, jos olen kirjasta blogiin kirjoittanut.

1. Pride and Prejudice – Jane Austen
2. The Lord of the Rings – JRR Tolkien
3. Jane Eyre – Charlotte Bronte
4. Harry Potter series – JK Rowling
5. To Kill a Mockingbird – Harper Lee
6. The Bible
7. Wuthering Heights – Emily Bronte
8. Nineteen Eighty Four – George Orwell
9. His Dark Materials – Philip Pullman
10. Great Expectations – Charles Dickens
11. Little Women – Louisa May Alcott
12. Tess of the D'Urbervilles – Thomas Hardy
13. Catch 22 – Joseph Heller
14. Complete Works of Shakespeare
15. Rebecca – Daphne Du Maurier
16. The Hobbit – JRR Tolkien
17. Birdsong – Sebastian Faulks
18. Catcher in the Rye – JD Salinger
19. The Time Travellers Wife – Audrey Niffenegger
20. Middlemarch – George Eliot
21. Gone With The Wind – Margaret Mitchell
22. The Great Gatsby – F Scott Fitzgerald
23. Bleak House – Charles Dickens
24. War and Peace – Leo Tolstoy
25. The Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy – Douglas Adams
26. Brideshead Revisited – Evelyn Waugh
27. Crime and Punishment – Fyodor Dostoyevsky
28. Grapes of Wrath – John Steinbeck
29. Alice in Wonderland – Lewis Carroll
30. The Wind in the Willows – Kenneth Grahame
31. Anna Karenina – Leo Tolstoy
32. David Copperfield – Charles Dickens
33. Chronicles of Narnia – CS Lewis
34. Emma – Jane Austen
35. Persuasion – Jane Austen
36. The Lion, The Witch and The Wardrobe – CS Lewis
37. The Kite Runner – Khaled Hosseini
38. Captain Corelli’s Mandolin – Louis De Berniere
39. Memoirs of a Geisha – William Golden
40. Winnie the Pooh – AA Milne
41. Animal Farm – George Orwell
42. The Da Vinci Code – Dan Brown
43. One Hundred Years of Solitude – Gabriel Garcia Marquez
44. A Prayer for Owen Meaney – John Irving
45. The Woman in White – Wilkie Collins
46. Anne of Green Gables – LM Montgomery
47. Far from the Madding Crowd – Thomas Hardy
48. The Handmaids Tale – Margaret Atwood
49. Lord of the Flies – William Golding
50. Atonement – Ian McEwan
51. Life of Pi – Yann Martell
52. Dune – Frank Herbert
53. Cold Comfort Farm – Stella Gibbons
54. Sense and Sensibility – Jane Austen
55. A Suitable Boy – Vikram Seth
56. The Shadow of the Wind – Carlos Ruiz Zafon
57. A Tale Of Two Cities – Charles Dickens
58. Brave New World – Aldous Huxley
59. The Curious Incident of the Dog in the Night-time – Mark Haddon
60. Love in the time of Cholera – Gabriel Garcia Marquez
61. Of Mice and Men – John Steinbeck
62. Lolita – Vladimir Nabokov
63. The Secret History – Donna Tartt
64. The Lovely Bones – Alice Sebold
65. Count of Monte Cristo – Alexandre Dumas
66. On the Road – Jack Kerouac
67. Jude the Obscure – Thomas Hardy
68. Bridget Jones’s Diary – Helen Fielding
69. Midnight’s Children – Salman Rushdie
70. Moby Dick – Herman Melville
71. Oliver Twist – Charles Dickens
72. Dracula – Bram Stoker
73. The Secret Garden – Frances Hodgson Burnett
74. Notes from a Small Island – Bill Bryson
75. Ulysses – James Joyce
76. The Bell Jar – Sylvia Plath
77. Swallows and Amazons – Arthur Ransome
78. Germinal – Emile Zola
79. Vanity Fair – William Makepeace Thackeray
80. Possession – AS Byatt
81. A Christmas Carol – Charles Dickens
82. Cloud Atlas – David Mitchell
83. The Colour Purple – Alice Walker
84. The Remains of the Day – Kazuo Ishiguro
85. Madame Bovary – Gustave Flaubert
86. A Fine Balance – Rohinton Mistry
87. Charlotte's Web – EB White
88. The Five People You Meet In Heaven – Mitch Albom
89. Adventures of Sherlock Holmes – Sir Arthur Conan Doyle
90. The Faraway Tree collection – Enid Blyton
91. Heart of Darkness – Joseph Conrad
92. The Little Prince – Antoine de Saint Exupery
93. The Wasp Factory – Iain Banks
94. Watership Down – Richard Adams
95. A Confederacy of Dunces – John Kennedy Toole
96. A Town Like Alice – Nevil Shute
97. The Three Musketeers – Alexandre Dumas
98. Hamlet – William Shakespeare
99. Charlie & the Chocolate Factory – Roald Dahl
100. Les Miserables – Victor Hugo

38/100, ellen mennyt laskuissa sekaisin. Johtopäätös: Dickensiä pitäisi ryhtyä lukemaan.

Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa:

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
30. John Irving - Garpin maailma
31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte - Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina
41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää
51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet
81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen - Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou - Pahuus

64/100. Aika monta samaa kirjaa kuin edellisessä listassa.

Osan noista kirjoista olen lukenut niin kauan sitten, etten muista niistä mitään. Esimerkiksi Spungenin Nancyn muistan kyllä lukeneeni, mutta olin varmaan yläasteikäinen. Muutama muukin kirja oli sellainen, joista piti miettiä että olenkohan minä lukenut tätä vai en. Jätin sitten ne epävarmimmat merkitsemättä, ettei mene huijaamiseksi. :)