Virginia Andrews: Koston terälehdet

Antikka.netin ansiosta Pimeyden kukkien jatko-osa, Koston terälehdet päätyi luettavaksi kohtalaisen hyväkuntoisena kappaleena. Andrewsin kirjailijanlaadulle löytyy ytimekäs tiivistelmä Amazon.comin lukijasuosituksista: "If books were foods this book would be a big bag of potato chips. You really should eat better, but sometimes you just have to cut loose and indulge." Kannattaa myös käydä lukemassa Goodreads-sivuston lukijakommentteja Koston terälehdistä (alkuperäisnimeltään Petals on the Wind). Aika runollisia nämä Dollanganger-sarjan kirjat ovat, suomennoksiin nimet on käännetty ehkä hieman kärjistetymmin. Sarjaan kuuluvat siis seuraavat osat:

- Flowers in the Attic ("Kukat ullakolla"), suomeksi Pimeyden kukat
- Petals on the Wind ("Terälehdet tuulessa"), suomeksi Koston terälehdet
- If There Be Thorns ("Jos olisi okaita" tms.), suomeksi Verenpunaiset okaat
- Seeds of Yesterday ("Eilisen siemenet"), suomeksi Menneisyyden siemenet
- Garden of Shadows ("Varjojen puutarha"), ja tästä en tiedäkään onko tätä edes suomennettu?

Netin suomalaissivujen kirjalistoissa tuntuu toistuvan ajatus että sarja olisi neliosainen. Tuo viimeinen osa onkin selvästi "prequel", eli sijoittuu aikaan ennen Pimeyden kukkia ja on osin haamukirjoittajan kirjoittama, mutta silti. Saattaisin siis suositella sarjan lukemista englanniksi, mikäli joku innostuu näin aikuisiällä tutustumaan Andrewsin tuotantoon. Suomeksi kun kirjoista ei ole otettu juuri uusia painoksia, ja kirjastojenkin valikoima on osittain sen takia suppea, ovathan vanhimmat suomennokset 1980-luvun puolivälistä ja ehtineet joutua jo poistokirjoihin. Englanniksi näistä on halpoja pokkareita saatavilla varmasti. Tosin divareista näköjään Andrewsia löytyy suomeksi kohtuullisen hyvin.

Kirja jatkuu siitä mihin ensimmäinen osa loppui - Chris, Cathy ja Carrie ovat pakomatkalla ja haluavat aloittaa uuden elämän. Onnekseen he päätyvät hyväsydämisen lääkäri Paulin ja hänen taloudenhoitajansa Hennyn hoteisiin. Kirjassa seurataan heidän elämäänsä aina aikuisikään saakka. Cathy ehtii mennä pari kertaa naimisiin ja saa lapsiakin. Kuitenkin hänen elämänsä tärkein tavoite on päästä kostamaan äidilleen tämän vääryydet. Chrisin elämää taas sanelee se, että hän on edelleen rakastunut Cathyyn. Näillä sukurutsaisilla tuntemuksilla ei ihan niin paljon mässäillä kuin ykkösosassa.

Hieman yllättäen kirja oli minulle nautittavampaa viihdettä kuin ykkösosa - ehkä siksi, että ullakkotunnelma oli niin ahdistava, ja tässä liikuttiin ihmisten ilmoilla koko ajan. Kirja painottui voimakkaasti Cathyn elämään. Vaikka Cathy kiinnostava kertoja olikin, leimaa kirjaa jatkuva epärealistisuus ja epäuskottavuus. Cathy esimerkiksi kokee miessuhteissaan kamalia, mutta käyttäytyy itsekin täydellisen epäloogisesti kerta toisensa perästä. Mutta mitäs näistä, eiväthän ne vetävää lukuelämystä vähennä.

Kirja huipentuu kohtaukseen, jossa Cathy pääsee kuin pääseekin kostamaan äidilleen. Aivan viimeisillä sivuilla vihjaillaan asioihin, jotka saivat niskakarvani pystyyn - mutta onhan jatko-osia edelleen luvassa. Meninkin jo tutkimaan Antikka.netin tarjontaa, jotta voin jossakin vaiheessa jatkaa sarjan lukemista. Tuskin ihan heti kuitenkaan, sillä vertaus sipsipussiin on aika osuva - ähkymättämisen jälkeen menee vähän aikaa, ennen kuin mieliteko herää uudestaan.

Lue myös nämä:
Virginia Andrews: Pimeyden kukat
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1
Raija Oranen: Isorintainen nainen

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kari Hotakaisen uusin teos, Ihmisen osa, on kerännyt ylistäviä arvioita. Kirjabloggaajista vaikkapa Morre on pitänyt kirjasta kovasti. Minulla kirja oli junalukemisena mukana: Paltamossa aloitin ja Pieksämäelle tultaessa lopetin. Hotakaisen kirjat ovat usein nopealukuisia, mutta silti tiiviitä ja intensiivisiä, niin tämäkin.

Kaikkia Hotakaisen kirjoja en ole lukenut, mutta lukemistani paras on tähän asti ollut Klassikko. Rima oli korkealla, ja ennakkokäsitysten perusteella uumoilin Ihmisen osan yltävän parempaan tai vähintään samaan. Ihan Klassikon tasolle kirja ei mielestäni yltänyt, mutta lähelle päästiin.

Takakansitekstissä tämä määritellään kirjaksi ostamisesta ja myymisestä. Lähes kaikki kirjan henkilöt työskentelevät tai ovat työskennelleet myymisen parissa, ja kehyskertomuksessakin eräs kirjailija K ostaa 7000:lla eurolla eläkeläinen Salme Malmikunnaksen elämäntarinan, jotta saisi aiheen uuteen teokseen. Salme kertoo kokemuksistaan lankakauppiaana, mutta lupauksistaan huolimatta kirjailija alkaa kirjoittaa myös Salmen lasten vaiheista. Aikuistuneet Helena, Pekka ja Maija Malmikunnas ovat äitinsä mielessä usein. Kaikki ei kuitenkaan ole niin hyvin kuin ikääntynyt äiti luulee.

Hotakaisella on taito tuoda romaaniinsa aineksiksi sellaisia ajankohtaisia ilmiötä, joista hitaampi ei ole ehtinyt huomaamaankaan, että nämähän ovat nykypäivämme kansallisromanttista kuvastoa, eräänlaista uuden ajan Maamme-laulua. Hän kirjoittaa lehtitilauksia kauppaavasta puhelinmyyjästä, mustasta bussikuskista, leipäjonoon ensi kertaa menevän häpeästä, rahattomuuden vuoksi epätoivoisia ruoanhankkimiskonsteja keksivästä työttömästä, törkeistä yliajoista ja niiden oikeustajua rikkovista pikkurangaistuksista. Samaan kuvaan mahtuu saumattomasti myös valkokauluksinen työelämä: brändäystä, ideointia, loputtomia palavereja, pääomasijoittajien levottomia liikkeitä, merkityksettömiksi kulutettuja sanoja.

Katharsiksen laukaisee kosto, mutta mikä, millainen ja kenelle, sen jätän kirjaan tarttuvien omaksi löydöksi.

Ennakko-odotukseni olivat niin korkealla, että hienoinen pettynyt jälkimaku kirjasta jäi. Sinänsä siihen ei ole mitään syytä. Tasapainoisen ja tiiviin tarinan Hotakainen on luonut, vaikka ei aivan uusiin sfääreihin tällä kirjalla ponkaisekaan.

Lue myös nämä:
Kari Hotakainen: Klassikko
Arto Salminen: Kalavale
Marianne Backlén: Karma

Juha Numminen: Lähikuvassa Lenita Airisto

Hyvää uutta vuotta! Minun vuodenvaihteeni sujui rauhallisissa merkeissä Kainuun suunnalla. Lomalukemisena ahmaisin toimittaja Juha Nummisen tuoreen kirjan Lähikuvassa Lenita Airisto. Tuskin olisin tähän muuten tarttunut, elleivät sekä isä että äiti olisi suositelleet tätä painokkaasti, kehuen mukavaksi lukuelämykseksi.

Viihdyttävää ja mukaansatempaavaa luettavaa kirja olikin. Elämäkerta olisi tälle kirjalle hieman mahtipontinen sama, vaikka Airiston elämänvaiheet syntymästä nykypäivään läpi käydäänkin. Tuo otsikossa mainittu "lähikuva" onkin pätevä määre. Numminen on ollut toimittajana töissä mm. Ilta-Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä ja kirjan tekstistä päätellen hän on tuntenut Lenitan jo pitkään. Sujuvasti ja ammattitaitoisesti hän kirjoittaakin.

Minulla on ollut Lenitan tekemisistä vain hämärä käsitys, vaikka totta kai mustatukkainen Airisto onkin tuttu hahmo lehtien palstoilta. Voimakkaimmin olen assosioinut hänet valkoisiin tennissukkiin - en tietenkään hänen omaan pukeutumiseensa liittyen, vaan takavuosien (aiheelliseen) kritiikkiin, kun Lenita läksytti suomalaismiesten tyylitöntä bisnespukeutumista. Musiikillisen suosikkini Jaakko Tepon myöhäistuotantoon kuuluu Lenitalle omistettu kappale. Muuten Lenita onkin käsite, esimerkkejä populäärikulttuurista löytyy runsaasti. Esimerkiksi Kivenpyörittäjän kylä -elokuvassa Pekka Huotarin esittämä henkilöhahmo rähisee Meerille: "Eipä huuvella ihmisille Lenita." En muista esiintyykö tämä repliikki jo Heikki Turusen alkuperäisteoksessa, nyt ei valitettavasti ole käsillä kirjaa, josta tarkastaa.

Niinpä kirjasta saikin hyvän kuvan diplomiekonomin työhistoriasta: kansainvälisiä vienninedistämisnäytöksiä, toimittajan työtä niin televisiossa kuin lehdissäkin, muotialan töitä. Pikakatsauksen aiheeseen löytää Lenitan kotisivuilta. Vaikutuksen teki Lenitan feministinen asenne. Monet aiheet ovat sellaisia, joita on tullut pohdittua niin yksin kuin yhdessä ystävien kanssa - vaikka ikäeroa minulla ja Lenitalla on 40 vuotta, niin jotkut asiat eivät valitettavasti ole edelleenkään menettäneet ajankohtaisuuttaan. Uskaltavatko naiset puolustaa omia etujaan ja toteuttaa omia unelmiaan? Uhraako nainen parisuhteen vuoksi oman etunsa ja oman elämänsä? Kuinka edetä miesvaltaisessa työelämässä, kuinka kohdata miesten naiseen suuntaama latistus tai alistus? Lenita ei ole kiltteillyt tai nöyrtynyt, hän on ottanut oman tilansa ja tykittänyt täydeltä laidalta, silloin kun on ollut sen aika.

Kirja on kirjoitettu niin ovelalla, lukijan puolelleen kietovalla tyylillä, että vasta kirjan loppupuolella havahduin jonkinlaiseen kriittisyyteen ja tajusin, että joku toinen olisi voinut kirjoittaa Lenitasta jotain aivan muuta. Tämä teos on tehty Lenitan kanssa yhteistyössä, hänen haluamansa näköiseksi. Vastakkaisia mielipiteitä pitäisi kysyä muualta. Eipä minulla ole kuitenkaan hinkua mennä sellaisia etsimään, niin taitavasti Juha Numminen valottaa positiivisten asioiden lisäksi myös Lenitan vastoinkäymisiä ja haasteita.

Olen tainnut aiemminkin todeta, että elämäkerrat ja elämäkerralliset tekstit ovat siinä mielessä kiinnostavaa luettavaa, että niissä tapahtuu sellaisia asioita, jotka fiktiossa olisivat epäuskottavia. Lenita on ollut Sinkkuelämän Samantha jo 1970-luvun Suomessa, älykäs ja kauppatieteisiin suuntautunut missi jo 1950-luvulla, itsensä brändääjä jo kymmeniä vuosia ennen kuin moisesta kukaan on puhunut mitään. Kirjassa on useita herkullisia anekdootteja ja samalla se raottaa näkymää lähihistorian suomalaiseen yhteiskunnalliseen elämään. Mukavaa luettavaa, tosiaan.

Lopuksi voisin ottaa pienen katsauksen vuoden 2009 blogisatooni. Blogiin kertyi juttua 34:sta kirjasta. Näiden lisäksi olen lukenut 10-20 kirjaa Etelä-Saimaan kirja-arvioita varten, joten lukutahtini on ollut 1 kirja 1-2 viikossa. Lehtijuttujen yhteenvedon löytää helpoimmin Kritiikkiportista, kun tekee haun nimelläni. Valitettavasti Etelä-Saimaa ei kaikkia kirja-arvioita nettisivuilleen laita, vaan osa jutuista on julkaistu vain paperilehdessä, jolloin ne eivät Kritiikkiporttiinkaan nouse. Vuoden aikana ainakin Tammi ja Like ovat nostaneet joitakin (lehti)kirja-arvioitteni sitaatteja nettisivuilleen, mutta erityisesti arvostan sitä, että Sammakko-kustantamo nosti sitaattini Riku Korhosen Hyvästi tytöt -kirjan kansiliepeeseen. Ko. lainaus on Lääkäriromaani-arviostani peräisin. Blogin tiimoilta pieni julkisuusnoste tuli syksyllä, kun Karjalaisen toimittaja teki juttua Anna-kirjoista ja haastatteli minuakin, juttu kiersi maakuntalehtiä jonkin verran. Hieno kokemus oli käydä pitämässä pieni puheenvuoro Veikko Huovis -seuran kokouksessa helmikuussa Kajaanissa ja tavata kirjailija tuolloin ja vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa.

Vuonna 2009 lukemistani kirjoista nostan ykköseksi Mika Waltarin Johannes Angeloksen. Tästä ei historiallinen romaani parane! Lisäksi olen tyytyväinen hyviin käännöskirjoihin, joita luin: Sarah Watersin Yövartio, Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani sekä tämä uusin, Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa. Olenhan usein meinannut laajentaa käännöskirjallisuuden lukemistani, pidänhän suomalaisesta kirjallisuudesta paljon ja lukeminen painottuu siihen. Nuo olivat hyviä kokemuksia. Lehdissä on keskusteltu viime aikoina, ovatko kustantamot aikeissa supistaa käännösvalikoimaansa ja olisiko tämä kuinka kohtalokasta suomalaisille lukijoille. Mielipiteeni on hieman kahtiajakoinen. Toisaalta on itsestään selvää, että hyviä käännöksiä tasokkaista kirjoista tarvitaan. Toisaalta kääntämättömyys ei suinkaan jättäisi suomalaisia pimentoon samalla lailla kuin takavuosina: esimerkiksi englantia osataan Suomessa hyvin ja nettikirjakaupoista saa mitä vain. Olenhan minäkin lukenut esimerkiksi L.M. Montgomeryn tuotantoa ja hänen elämäkertansa nimenomaan englanniksi, pimennossa olisin ollut jos olisin jättäytynyt suomalaiskustantamojen varaan tässä asiassa. Samoin Harry Potterit ja Marian Keyesit ovat vakiintuneet minulla englanniksi luettavaksi, ja moni muukin kirja on ollut positiivinen lukuelämys englanniksi.

Monia muita kieliä taas osataan vähemmän, ja vaikka minäkin osaan hieman esimerkiksi venäjää, en mitenkään pystyisi lukemaan venäläisiä klassikkoja alkukielellä. Ehkä Suomessa kannattaisi keskittyä käännösten osalta muuhun kuin englanninkieliseen kirjallisuuteen?

Vuoden pettymys oli Stieg Larssonin Millennium-trilogia, se ei mielestäni noussut ollenkaan hypetyksensä tasolle. Vaan lukihan tuonkin ennen kuin selkäänsä otti, ja toki kirjallisuudessa on suuren yleisön suosiossa olevia hittejä jotka eivät välttämättä himolukijalle kovin ihmeellisiä kiksejä anna, samalla lailla kuin intohimoisia musiikin harrastajia eivät suosituimmat listahitit aina jaksa elähdyttää.

Lukulistalla on seuraavana joitakin ikkunalaudan pinossa pitkään odottaneita kirjoja, ja epäilemättä uusiakin löytyy samalla tavalla kuin tähänkin asti: kirjaston hyllyjä katselemalla ja "suositteluhyllyjen" täkyihin tarttumalla, lehtiarvioiden ja nettijuttujen perusteella sekä lähipiirin suosituksista, divarien vaihtokappaleista sekä vapaiden assosiaatioiden perusteella. Antoisia lukuhetkiä muillekin!

Lue myös nämä:
Roman Schatz: Rakasta minut
Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä
Kalle Björklid: PMMP - Vaahtopäät

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Tämä kirja on roikkunut henkisellä "pitäisi lukea" -listallani jo kuukausia. Syksyllä jaksoin jopa ilmoittautua Helsingin kaupunginkirjaston varausjonoon, missä taisin olla jossain sijalla 250. Onneksi kyläreissulla perheystävä Sirkan luona kirja-asiat tulivat puheeksi, ja sain kirjan lainaksi.

Afrikkalaista kirjallisuutta olen lukenut hyvin vähän. Lapsena sentään luin kokoelmaa nimeltä Afrikkalaisia satuja. Muuten en pysty muistamaan nimeltä mitään afrikkalaista kirjaa jonka olisin lukenut. Eipä afrikkalaista kirjallisuutta kauhean paljon suomennetakaan, mutta onhan ainakin Wole Soyinkan ja Chinua Acheben kirjoja suomeksi saatavilla. Ja englanniksi tietenkin vaikka mitä.

Chimamanda Ngozi Adichie on siinäkin mielessä kiinnostava tapaus, että hän on nainen ja samanikäinen kuin minä, syntynyt vuonna 1977. Englanniksi kirjoittava Adichie asuu Nigeriassa ja Yhdysvalloissa ja kirjoittaa kirjansa englanniksi eikä igboksi. Netin tietojen perusteella myös nigerialainen Wole Soyinka kirjoittaa suoraan englanniksi. Miksihän näin on? Eipä ole kauheasti suomalaisia kirjailijoita, jotka kirjoittaisivat ensisijaisesti englanniksi eikä suomeksi.

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Biafran sodasta. Biafra on sanana tuttu, mutta vasta nyt, kirjaa lukiessani, sain kunnollisen mielikuvan mistä sodassa oli kysymys. Noloa mutta totta! Biafra mainitaan usein, kun puhutaan suomalaisesta 1960-luvun yhteiskunnallisesta keskustelusta. Ilmiö oli yleismaailmallinen: 1960-luvun lopulla televisio oli jo sen verran levinnyt kapistus länsimaissa, että Biafra oli ensimmäisiä "tv-sotia": kuvat sodan kauhuista ja nälänhädästä levisivät tehokkaasti. Suomen Punaisen Ristin sivuilla kerrotaan suomalaisten Biafra-suhteesta enemmän. Adichie viittaakin kirjassaan siihen, että Biafran vuoksi länsimaissa levisi kehotus syödä lautanen tyhjäksi, koska Afrikassa lapset näkevät nälkää.

Kirjan tapahtumat alkavat Nsukkan yliopistokaupungista. Maalaispoika Ugwu pääsee palvelijaksi yliopistotutkija Odenigbon leipiin. Ugwu seuraa isäntänsä ja tämän kauniin avovaimon Olannan elämää ja oppii tuntemaan myös englantilaisen Richardin, joka osallistuu Odenigbon illanviettoihin. Richard rakastuu Olannan kaksoissiskoon Kaineneen. Olanna ja Kainene ovat kasvaneet varakkaassa keskiluokkaisessa perheessä, ja kuvaukset heidän elämästään olivat kiinnostavaa luettavaa. Noloa myöntää itselleen, että taisin olettaa kirjan kertovan alkukantaisesta savimajaelämästä, mutta mitä vielä: Nsukkan yliopistoympyröissä eletään hyvinkin länsimaisella tavalla. Radiossa soi Beatles, varakkaat nigerialaiset lennähtävät ostosmatkoille milloin Lontooseen, milloin Milanoon, työtovereina saattaa olla amerikkalaisia tai eurooppalaisia.

Päähenkilöt kuuluvat igbo-heimoon. Igbojen välit jorubojen ja hausojen - Nigerian kahden muun pääheimon - kanssa kiristyvät, ja lopulta igbojen asuttama Kaakkois-Nigeria julistautuu itsenäiseksi Biafran valtioksi. Ugwu, Odenigbo, Olanna, Kainene ja Richard joutuvat sodan pyörteisiin: jättämään kotinsa, kamppailemaan niukkenevien ruokavarojen sekä väkivaltaisuuksien keskellä. Sota muuttaa jokaisen elämää.

600-sivuinen kirja oli mukaansatempaava ja nopealukuinen. Adichien kertomistyyli on eeppinen - hän vyöryttää lavealla skaalalla henkilöiden tunnetiloja, tapahtumia, miljöökuvausta. Aikajanaa ei oikeastaan ole - vaikka kirjan tapahtumat kattavat monta vuotta, ajan kulumiseen ei oikeastaan oteta kantaa. Tapahtumilla on suurempi merkitys kuin ajan kulumisella.

Kirja jakautuu osiin, ja kirjan alkuluvut etenevät 1, 3, 2 -järjestyksessä. Aikarakenteen rikkominen on itse asiassa mielestäni tarpeetonta. Yhtä hyvin olisi voitu edetä suoraan oikeassa järjestyksessä. Hullua kyllä, intensiivinen ja tiheä tunnelma vähän lätsähtää, kun sotatapahtumat alkavat raaistua ja arkipäiväistyä. Kirjaan tulee enemmän läpijuoksun makua. Loppua kohti intensiteetti nousee taas, onneksi.

Jäin miettimään, oliko kirja todella hyvä vaiko vain melko hyvä. Kirjahan on voittanut mm. Orange Prize -palkinnon vuonna 2007, ja on muutenkin kerännyt lavealti kiitoksia. Vertaisin tätä kirjaa Sofi Oksasen Puhdistukseen - kirjasta tärkeän tekee sen aihe. Puhdistus kertoo virolaiskohtaloista neuvostovallan alla, Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Biafran sodasta. Molemmista aiheista on puhuttu ja kirjoitettu laajalti, mutta vasta tunnetasolla puhutteleva romaani tekee asiasta monen kohdalla ymmärrettävän ja tärkeän. Lisäksi näin suomalaislukijalle jo kirjan nigerialaismiljöö tekee lukukokemuksesta kiinnostavan ja eksoottisen. Vaihtelu virkistää.

YouTubesta löytyi monia Chimamanda Ngozi Adichien haastatteluja. Todennäköisesti tämän kirjan voisi lukea sujuvasti myös englanniksi. Muuta Adichien tuotantoa ei ilmeisesti olekaan suomennettu, joten vaikka hänen esikoiskirjansa Purple Hibiscus voisi olla kiinnostava lukuvalinta englanniksi.

Lue myös nämä:
Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya - elämää Yop Cityssä
Marjane Satrapi: Persepolis
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Jude Deveraux: Ylämaan lumous

Hyvää joulua kaikille blogin lukijoille! Helsingissäkin on sen verran lunta ja pakkasta, että ne riittävät jouluiseen tunnelmaan. Aattoaamuna kävin kylpemässä Kotiharjun saunassa - enpä ole ikinä nähnyt naisten puolella niin paljon väkeä kuin nyt joulun aikaan!

Kaikenlaisia paksuja ja tärkeitä opuksia tuossa sängyn vierellä on pyörinyt, mutta päädyin hakemaan rentoa tunnelmaa laatuhömpän parista. Ja sitäpä löytyikin! Tämä Jude Deveraux'n Ylämaan lumous on juurikin se taannoinen divarilöytö, josta joskus mainitsin. Kirja on vuodelta 2001 (alun perin kirja on ilmestynyt vuonna 2000 nimellä Temptation) ja vaikuttaa siltä, että kukaan ei ole lukenut tätä nimenomaista kappaletta ennen minua, sen verran uudenkarhealta kirja käteen tuntui. Eikä maksanut kuin vitosen!

Kirjan nimen suomennos on hieman harhaanjohtava. Suomentajasta on varmaan tuntunut loogiselta nimeltä kirja "Ylämaa-jotain" tyyppisesti, onhan kirjailijan neljästä kirjasta koostuva Ylämaa-sarja ollut varsin suosittua luettavaa. Tällä kirjalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sarjan kanssa ja lisäksi kirja on aivan eri tyylillä kirjoitettu. Muuten täytyykin antaa suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblomille kehut: kirja oli hyvin suomennettu. Joitakin pilkkuvirheitä esiintyi, mutta enpä ole itsekään maailman tarkin pilkuttaja, joten mitä sitä nillittämään.

Voisi sanoa, että tämä kirja on feminististä hömppää. Bloggaamisen ja muiden blogikirjoittajien mielipiteiden (ks. esim. Hömpän helmet) perusteella olen toki ehtinyt muutenkin pohdiskella naisille suunnatun romanttisen viihdekirjallisuuden merkitystä. Merkittävä ja tärkeä kirjallisuudenlaji kyseessä on, ja huomattavasti moniulotteisempi kuin yleensä "harlekiineista" ajatellaan. Feministinen pohjavire Ylämaan lumouksessa on mielenkiintoinen, vaikka juonen puolesta kirja on täysin uskollinen hömpän peruskaavalle. Nainen kohtaa miehen, kissa-hiiri-leikkiä leikitään kirjan ajan ja lopussa pari saa toisensa. Mukaan mahtuu oikutteluja, väärinymmärryksiä, mustasukkaisuutta, mykkäkoulua ja muuta vastaavaa. Aiemmassa Deveraux-kirjoituksessani määrittelemäni hömppäsäännöt pätevät tässäkin.

Mutta tekstiin ja rivien väleihin Deveraux on uittanut naisten välisen solidaarisuuden, naisen itsekunnioituksen ja yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden sanomaa. Kirja alkaa vuonna 1909 New Yorkista. 29-vuotias Temperance O'Neil on kuvankaunis perijätär, jolla on kastanjanruskeat kiharat ja räiskyvä luonne. Temperance on omistautunut huono-osaisten naisten auttamiseen: hän harrastaa varainkeruuta ja palopuheita naisten elämän parantamiseksi.

Kun Temperancen äiti menee yllättäen uusiin naimisiin skotlantilaisen Angus McCairnin kanssa, joutuu Temperance lähtemään Edinburghiin isäpuolensa kotiin. Siellä hän saa tehtävän: Angus lähettää vastahakoisen Temperancen pieneen McCairnin kylään. Hänen täytyy löytää sopiva vaimo klaanin perilliselle, komealle mutta jääräpäiselle James McCairnille.

Niinpä Temperance ja James käyvät tahtojen taistelua ja tietenkin kokevat kuumia lemmenhetkiä ja huimia tunteja Skotlannin idyllisissä maisemissa. Niitä feministisiä seikkoja löytyy mm. seuraavista kirjan asioista:

Mustasukkaisten kilpakosijattarien ja sankarittaren suhde. Yleensähän mustasukkaisuusdraamoista rakennetaan hirmuisia kissatappeluja. Temperance on kuitenkin toista maata. Hän kohtaa sekä Jamesin rakastajattaren että ensirakkauden. Molempien naisten kanssa Temperance luo loppujen lopuksi hyvät ystävyyssuhteet sekä laajemmatkin yhteistyökuviot.

Miehen pauloihin lankeaminen ja naisen itsekunnioitus. Loppukäänteissä Temperance tekee esimerkillisen päätöksen: pitääkö rakkauden vuoksi uhrata kaikkensa vai onko joskus viisaampaa suojella itseään ja lähteä pois epämiellyttävästä tilanteesta, vaikka ei voisi miehen kanssa yhdessä sen jälkeen ollakaan?

Naisten asema työelämässä. Miten nainen voi menestyä työelämässä, ansaita oman elantonsa, hankkia koulutuksen? Miten tämä vaikuttaa siihen, miten miehet suhtautuvat naiseen vai vaikuttaako mitenkään?

Neitsyyden menetys. Epäilen, että hömppäkirjoja sijoitetaan historialliseen miljööseen osittain myös sen vuoksi, että silloin on perusteltua tehdä sankarittaresta neitsyt. Nykyisiä chick lit -kirjoja tämä neitsytolettama ei enää koske, niissä on luontevaa että sankarittarella on ollut seksikokemuksia jo ennen kirjan tapahtumien alkamista. Mutta perinteisemmässä hömpässä sankaritar on neitsyt ja kohtaa intohimon aallot vasta kirjan sankarin jyhkeiden käsivarsien syleilyssä. Temperance on jotain tältä väliltä: hän pohtii itse aktiivisesti, pitäisikö hänen hankkia ensimmäiset seksikokemuksensa juuri Jamesin kanssa. Vanhan ajan hömpässähän neitsyyden menetys ja seksikuvaukset esitetään niin, että nainen joutuu kamppailemaan kaikin voimin inhoamansa sankarin lihallisia himoja vastaan ja vasta puolipakolla antautuu syntisten halujen valtaan. Tällä tavalla esitettynä kun saadaan sankaritar sekä vaikuttamaan hyveellisen siveältä että saadaan hänelle seksikokemuksia. Uudemmassa hömppäkirjallisuudessa seksuaalinen aktiivisuus ja seksikokemusten haluaminen ei ole enää paha asia vaan normaali ja hyvä juttu.

Itse asiassa Jude Deveraux voisi olla sellainen ihminen, joka olisi mielenkiintoista tavata. En ole oikein ikinä keksinyt mitä voisi vastata kysymykseen "kenet julkkiksen haluaisit tavata", mutta ehkäpä Deveraux voisi olla minulle sopiva vastaus. Ensinnäkin, nainen on ollut erittäin ahkera kirjailija yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Eipä ole tainnut "writer's block" paljoa vaivata! Lisäksi englanninkielisellä alueella menestyvä kirjailija pystyy ihan oikeasti myös rikastumaan kirjoillaan, toisin kuin pienen kielialueen kirjailija. En löytänyt uusinta tietoa siitä, paljonko Deveraux'n kirjoja on yhteensä myyty, mutta kymmeniä miljoonia niitä joka tapauksessa on. Miettikää. Se vastaa jo keskikokoisen valtion asukasmäärää - ja oikeasti lukijoita Deveraux'lla on ollut toki paljon enemmän, koska esimerkiksi kirjaston kirjoja lukee useampi kuin yksi ihminen. Tunteisiin vetoavalla kirjailijalla on mielestäni paljon vaikutusvaltaa ihmisten elämään - erittäin moni nainen (ja eiköhän mukaan mahdu jokunen mieskin) on saanut kirjailijan teoksista rentoutumista, iloa, hyvää mieltä arkeensa. Lisäksi minua kiinnostaa se, että netistä löytyy melko vähän kuvia kirjailijasta. Samaa promokuvaa käytetään eri sivuilla paljon, mutta koska rouva Deveraux on jo yli 60-vuotias, lienee ulkomuotokin jo muuttunut. Hieman mielikuvaa kirjailijan persoonasta saa vaikkapa tästä kustantamon sivuilla olevasta haastattelusta.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
L.M. Montgomery: Anne of the Island
Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia

Juhani Aho: Helsinkiin

Tämänkertainen blogimerkintä käsittelee äänikirjaa. Tutkailin uuden kännykkäni toimintoja, ja sieltä löytyi podcast-nappi. Kokeilin tehdä hakuja kirja-podcasteista, ja kohdalle osui Juhani Ahon Helsinkiin. Latasin pari jaksoa ja kuuntelin kiinnostuneena, sitten pitikin loppujaksot ladata suoraan tietokoneelle ja siirtää datakaapelin avulla kännykkään, niin sai koko tarinan nopeasti kuunneltavaksi.

Äänikirjan on lukenut Tuhat sanaa -blogin Tuija Aalto. Kirjan voi ladata vaikka Librivoxin sivulta. Librivox on mielenkiintoinen hanke - vapaaehtoiset lukijat tekevät äänikirjoja nettiin. Ehtona on luonnollisestikin tekijänoikeusvapaus, käytännössä tämä rajaa lähes kaikki uudet kirjat hankkeen ulkopuolelle. Kaikki sivulta löytyvät suomenkieliset kirjat löytyvät tästä listasta. Pitäisiköhän ladata seuraavaksi Aaro Hellaakosken Liian paha sappi vai Alexandra Gripenbergin Orjien vapauttaminen Pohjois-Amerikassa?

Lukuja on kuusi, ja ne ovat kestoltaan noin 15-45 minuuttia. Varsin sopivaa kuunneltavaa vaikka bussissa matkalla töihin. Innostuin sen verran, että loppuun päästyäni aloitin kuuntelun jo alusta uudelleen. Tuija Aalto ei ole ääneenlukijana samanveroinen kuin näyttelijät, jotka kaupallisia äänikirjoja yleensä lukevat, mutta rauhallinen ja miellyttävä-ääninen kyllä. Lisäksi tarinan kuuntelemisessa on oma viehätysvoimansa. Pidin jo lapsena äänikirjoista ja radiokuunnelmista, silloin kun sellaisia sattui kuulemaan. Kaipa kerrotun tarinan kuuntelemiselle antautuminen on niin syvällä ihmissielussa, että kertojan lumoon lankeaminen on helppoa.

Helsinkiin-tarina on herkullinen, lämmin ja inhimillinen, kuten muutkin Ahon tekstit joihin olen tutustunut. Ahon käyttämä kieli on erittäin hienoa, viehättävällä tavalla vanhahtavan kuuloista, savon murteen poljento kuuluu mukavasti läpi. Tarina on universaali: nuoren ihmisen valtava kokemusten hankkimisen nälkä, kodista irtautuminen, itsenäisen elämän haparoivat ensiaskeleet. Kirjassa kuvataan Antti-nimisen nuoren kuopiolaisen ylioppilaan matkaa Helsinkiin. Kuopiosta lähdetään laivalla Lappeenrantaan, siellä vaihdetaan Helsingin-junaan. Antti tilittää tuntojaan kuin rakkauden ensikolaukset saanut nuori mies vain voi. Matkaseurana on "ärsyttävän sileänaamainen" Pekka, Antin sisaren salakihlattu, jolla on jo kokemusta Helsingin yliopistosta ja papin opinnot hyvässä vauhdissa. Laivalta löytyy kuitenkin mieluisampaakin matkaseuraa: pitkän linjan tieteenharjoittajat Kalle ja Nieminen, joiden kanssa Antti pääsee alkoholin, naisseuran ja ravintolaelämän makuun.

Onko mikään muuttunut? Samalla lailla tuoreet fuksit edelleen janoavat elämänkokemusta irtautuessaan lapsuudenkodistaan ja aloittaessaan opinnot. Antin mietteistä saa myös tietoa ajan poliittisista kysymyksistä: kieliriidoista, ruotsinkielisen herrasväen ja suomenkielisen talonpoikaisväestön opintomahdollisuuksista. Varakkaan perheen poikana Anttia ei huoleta opintojen rahoitus, sen sijaan velaksi opiskellut Pekka kaivaa heprean kieliopin kirjan esiin heti laivan lähdettyä. Aho vihjailee hienovaraisesti myös prostituoiduista, sanomatta kuitenkaan suoraan mistä on kysymys. Lienee ajan hengen mukaista, lukijalle viesti menee rivien välistä toki perille.

Itäsuomalainen paikallisväri ja elävä miljöökuvaus viehätti minua erityisen paljon. Lappeenrannassa matkustavaiset pitävät taukoa Seurahuoneella. Yritin googlettaa tietoja Lappeenrannan Seurahuoneesta, mutta en löytänyt tietoa siitä, missä päin kaupunkia tämä hotelli on ollut. Olisikohan ollut nykyisen Kasinon liepeillä, sataman välittömässä läheisyydessä?

Jaa mitenkäs tämmöinen podcastin kuunteleminen onnistuu? Tietokoneella se on helppoa: klikkaa tuolta Librivox-sivulta mp3-päätteisen tiedoston auki, ja avaa tiedoston (joku soitinohjelma käynnistyy todennäköisesti ihan itsestään) tai tallettaa tiedoston ja kuuntelee myöhemmin. Kännykän tai mp3-soittimen voi kytkeä piuhalla (pitäisi löytyä kännykän ostopakkauksesta tai sitten voi ostaa uuden datakaapelin kaupasta) tietokoneeseen ja tallettaa tiedoston suoraan esimerkiksi kännykän musiikkikansioon tai johonkin muuhun sopivaan kansioon. Bluetooth-yhteyskin saattaa toimia, jos toimii. Tai sitten voi kännykällä ladata näitä podcasteja suoraan netistä, on helppoa varsinkin jos on uusi puhelinmalli, jossa on valmis podcast-namiska. Silloin puhelin tietenkin tarvitsee internet-yhteyden, oman liittymän tiedoista näkee datasiirron tiedot.

Lue myös nämä:
Juhani Aho: Papin rouva
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

Raija Oranen: Isorintainen nainen

Olisikohan tämä ollut ensimmäinen kerta ikinä, kun Raija Orasta luin? Ehkä olen joskus selaillut, mutta ensimmäinen kokonainen kirja tämä ainakin oli. Tuntematon tekijä Oranen ei silti missään nimessä ole, katselinhan ahkerasti Ruusun aika -sarjaa telkkarista lapsena. Sen sijaan Puhtaat valkeat lakanat -sarja jäi minulta vähälle katselulle, sehän oli toinen suosittu Orasen käsikirjoittama tv-sarja.

Huomiotaherättävästi nimetty Isorintainen nainen tarttui mukaan Rikhardinkadun kirjaston "suositteluhyllystä". Kirja on ilmestynyt vuonna 1992. Kaiken kaikkiaan tämä oli positiivinen yllätys. Jostain syystä minulla on ollut melko negatiivinen mielikuva Orasesta kirjailijana. Nyt se mielikuva koheni kertaheitolla. Vaikka ei Isorintainen nainen mikään maailmankirjallisuuden klassikko ole. Mutta parhaimmillaan Oranen on Jari Tervoa muistuttava virtuoosimainen vyöryttäjä. Huonoimmillaan teksti insestiaineksineen liippaa läheltä sosiaalipornoa. Kokonaisuus on siis tasapainossa: vetävä tarina, jota 17 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen huomaa tarkkailevansa myös ajankuvana.

Eräs melko ilmeinen lähestymistapa on tutkailla kirjaa tissifetissin kannalta. Vielä vuonna 1992 ei ihan jokainen julkisuustyrkky saanut Hymyltä silikonileikkausta tallinnalaisklinikalla ja päätynyt vastalahjaksi lehden alastonkuviin esittelemään (yleensä järkyttäviä) keinohinkkejään. Kaipa tuolloin vallitsi, ainakin Suomessa, vielä luonnonlakien valta: isot rinnat täytyi saada syntymälahjaksi, ja häveliäämpi mediakulttuuri sai aikaan sen, että avara kaula-aukko oli jo kova kiihotin. Tällaisia ajatuksia mieleen nousee kirjaa lukiessa. Nimihenkilö on henkisesti epävakaa näyttelijä Eija Elo, joka kuvataan koko Suomen miesväestön päiväunien kohteena, massiivisista luomuryntäistä tunnettuna hauraana näyttelijäkaunottarena. Kirja alkaa kohtauksella, jossa ikääntynyt, kauneudeltaan rapistunut ja henkiseltä tasapainoltaan murentunut Eija meikkaa itseään kuntoon. Oranen tavoittaa tehokkaasti päihderiippuvuutta ja henkisiä ongelmia vastaan taistelleen naisen tunnelmat.

Toinen päähenkilö on juopporenttu toimittaja Tapani Holopainen. Hän käy kuvauskeikalla kaljatehtaan edustusasunnossa, minne on kokoontunut kulttuurikermaa ja tehtaan väkeä - sekä työhommiin tilattu Eija. Kesken juhlien Eija putoaa alasti parvekkeelta. Tapani ryhtyy selvittämään, mitä tähän liittyy.

Juoni on melko polveileva, ja tietyssä vaiheessa ainakin minut onnistuttiin yllättämään. Kukaan henkilöistä ei ole erityisen mukava. Oranen kuvaa Eijan päiväkirjojen kautta melko inhottavallakin tavalla seksuaalitraumoja, mutta noista ajoittaisista sosiaalipornosävähdyksistä huolimatta hän pysyy kuitenkin tekstinsä suhteen pinnalla. Tapani on toisaalta kliseinen, toisaalta omaperäinen ja tuoreestikin kuvattu hahmo. Eipä voi olla vetämättä biografisia johtopäätöksiä - lehtijuttujen perusteella Oranen muistaakseni on itse kertonut olleensa alkoholisti ja nykyään raitis, joten hän kuvaa varsin uskottavasti juopon huuruista ja onnetonta elämää.

Yritin haistella kirjasta tunnelmia suuren laman alla elämisestä. Hieman niitä olikin, kirjassa viitataan esimerkiksi kulttuuriväen rahapulaan koska työt ovat vähentyneet - no, tämä ei ehkä sinänsä riitä lamatodisteeksi vaan on melko universaali aihe. Sen sijaan ajankuva näkyi siinä, että homoseksuaaliset suhteet esitetään tässä kirjassa julkisuuden kannalta huippupaheksuttavana asiana, ei trendikkäinä kuten nykyään.

Lukukokemus oli piristävä, vaihtelu virkisti. En puhkea ylistäviin suitsutuksiin tämän kirjan kohdalla, mutta kuten sanoin, minun silmissäni se nosti Orasen mainetta.

Lue myös nämä:
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Laila Hirvisaari: Grand Hotel
Kari Hotakainen: Iisakin kirkko

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Noniin, nyt sain loppuun Larssonin trilogian. Kolmas osa, Pilvilinna joka romahti, tuntui aluksi samanlaiselta läpihypittävältä kuin kakkososa, mutta yllättäen kirjan puolivälissä iso vaihde nytkähti taas päälle. Minun mielipiteeni on, että ykkösosa on sarjan paras, ja kolmososan jälkipuolisko on samaa tasoa. Kakkososa ja kolmososan alku taas on melko hajanaista ja epäuskottavaakin luettavaa. Kolmososan lopussa solmittiin langanpäitä ja julistettiin tuomioita hyviksille ja pahiksille mukavaan tahtiin.

No mistä se huonous tulee - ehkäpä siitä että Larssonilla mielestäni monessa kohdassa on hyvät ainekset käsillä mutta hän tarttuu sekundäärisiin aiheisiin. Esimerkiksi kylmän sodan agenttitoiminnasta saisi vaikka mitä jännittävää, mutta sen sijaan kirjassa jankataan vaikka sovinistipoliisin ajatuksia. Samoin kakkososa alkaa lupaavasti ihmiskaupan ja seksirikosten puimisella, mutta ei niistäkään oteta kunnon tehoja irti. Kohtuuttomasti aikaa menee myös milloin kenenkin henkilöhahmon kahvinkeittoon ja voileipien tekoon. Olin lukion jälkeen Pohjois-Karjalan opistolla yhden lukukauden ajan kirjallisuuslinjalla, ja muistan että jo silloin kirjoitusharjoituksissa oli toistuva vitsi, että kun tarinoissa alkoi esiintyä kahvinkeittoa tai kahvinjuomista, niin se kertoi siitä ettei kirjoittaja oikein keksinyt mitä olisi laittanut hahmonsa tekemään.

Osa jaksoista olisi siis kaivannut jatkotyöstämistä, mutta eipä se tietenkään ole ollut mahdollista jos Larsson on ollut jo vainaa siinä vaiheessa kun kirjoja on alettu julkaisemaan. Usein on mainittu, että Larssonilla oletetaan olleen mielessään 10-osainen sarja. Ihan uskottava teoria, koska kyllä näissä kolmessa kirjassa heitellään sen verran täkyjä, joista hyvinkin olisi saanut aineksia myöhempiin osiin. Onneksi näissä kolmessa kirjassa kuitenkin ehditään aloittamaan ja lopettamaan pääjuoni kunnolla.

Moni kirjabloggaaja on ärsyyntynyt päähenkilö Mikael Blomkvistin menestyksestä naismaailmassa ja pitänyt sitä epäuskottavana. Hassua kyllä, minun mielestäni taas siinä ei ole mitään epäuskottavaa. Onhan Larssonin kestoteema se "miehet jotka vihaavat naisia", joka olisi oikeastaan sopinut ihan yhtä hyvin koko sarjan pääotsikoksi eikä pelkästään ykkösosan. Monen naisvihamielisen ja sovinistisen mieshahmon rinnalla Mikael on sympaattinen, naisia arvostava ja naishahmoihin avoimen myötämielisesti suhtautuva hahmo. Häntä myös kuvataan melko komean näköiseksi. Joten onko ihme, että kirjoissa esiintyvät lämpöä ja lempeä kaipaavat naishahmot kääntyvät juuri Mikaelin puoleen kaipauksessaan? Tosin hieman ärsyttävää on se, että kaikki itsenäiset ja vahvat naishahmot muuttuvatkin heti mustasukkaisiksi ja läheisriippuvaisiksi kun alkavat suhteeseen Mikaelin kanssa.

No mikäs sitten on minun yhteenvetoni Larssonin hehkutetusta trilogiasta? On tämä ehdottomasti parempi kuin muutaman vuoden takainen kirjallinen superhitti, Da Vinci -koodi. Mutta ei aivan niin tasokas kuin kehuista olisi voinut päätellä. Oikeastaan tästä OLISI voinut saada todella hyvän ja vetävän dekkaritrilogian, mutta se olisi vaatinut kustannustoimituksellista otetta ja joidenkin jaksojen uudelleenkirjoitusta. Mikä ei tietenkään ollut mahdollista jos kirjat on julkaistu postuumisti Larssonin kuoleman jälkeen.

Lisbeth Salander on kuitenkin piristävä ja vetävä hahmo, joka jää mieleen pyörimään. Huolimatta noista tietotekniikkakuvausten ärsyttävistä ylilyönneistä, joista nillitin jo aiemmissa kirjoituksissani. Ja tosiaan, ykkösosassa sekä kolmososan jälkipuolikkaassa on niin vetäviä juonikuvioita, että sivuja ahmii eteenpäin hirmuista vauhtia saadakseen tietää, miten tässä oikein käykään.

Lue myös nämä:
Peter Høeg: Lumen taju
Jane Stanton Hitchcock: Vaarallisia naisia
Benoit Sokal: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia - Valkokaulusjuomari

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella

Viime aikoina olen lukenut erityisesti arvostelukappaleita lehteä varten. Käykääpä lukemassa arvioni Laura Honkasalon ja Hilkka Ravilon uutuuksista.

Lisäksi tuli vetäistyä kakkososa Stieg Larssonin trilogiasta. Kävin sitten lueskelemassa muiden kirjabloggaajien mielipiteitä Larssonista, joihinkin olen ehtinyt kommentoidakin jo kauan sitten. Kirjatohtori kehuu erityisesti tätä kakkososaa, Koskikara löysi myös epäröintiä. Yritin etsiä jonkun oikein nörttiytyneen atk-asiantuntijan mielipidettä kirjasta, mutta sellaista ei tähän hätään löytynyt. Voi kunpa vaikka LTKY:n atk-kerho Ruutin aktiivit lukisivat ja arvostelisivat kirjan. Saattaisivat Larssonin tietotekniset näkemykset saada hieman höykytystä.

Harmillista, mutta minulle tämä kakkososa oli pettymys ykkösosaan nähden. Eri puolilla Internetiä muistutettiin, että Larssonin kirjat on julkaistu postuumisti. Kustannustoimittajan kanssa kirjailija ilmeisesti ei päässyt tekemään yhteistyötä. Sääli. Tyttö joka leikki tulella on monelta osin harhaileva ja jäsentymätön. Lisäksi minua alkoi ärsyttää hahmojen kärjistys. Ykkösosassa Larsson onnistui tasapainoilemaan vielä uskottavuuden paremmalla puolella, vaikka hieman ylilyöntejä ykkösosaankin mahtui. Mutta tässä kakkososassa hahmot ja tilanteet kärjistetään niin voimakkaasti, että mustavalkoisuus alkoi syödä kiinnostustani. Tyhmät poliisit ovat sikoja ja hölmöjä, Lisbeth on supersankarimaisen ylivoimainen niin fyysisiltä kuin henkisiltä taidoiltaan, Mikael Blomkvist on epärealistinen töytäilijä.

Juonenkulku oli vetävää edelleen, mutta osittain tuon pienen ärsytyksen vuoksi luin kirjan lopun melkoista pikavauhtia ja jonkin verran hypin kohtauksia yli. Lisäksi välillä kirjan teksti on melkoisen kökköä, tähän tyyliin: "Lisbethin bootsin kärki osui liike-energiaksi muutetulla voimalla miehen haaroihin, iskun paine oli suunnilleen 120 kilopondia per neliösentti." Osa kökköydestä menee suomentajan piikkiin, kiireessä on taidettu tämäkin kääntää, mutta suurin osa johtuu ihan kirjailijasta itsestään.

Mutta voiko mikään kirja olla kovin huono, jos se suorastaan pakottaa lukijansa tarttumaan jatko-osaan? Huolimatta tästä pikkumaisesta nillityksestäni ehdin jo aloittaa Millennium-trilogian kolmososan innokkaasti.

Lue myös nämä:
Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia
Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti
Leena Lehtolainen: Tappava säde

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Äiti antoi luettavaksi Stieg Larssonin kehutun Millennium-trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Ensimmäinen kirja, Miehet jotka vihaavat naisia tulikin luettua huimaa vauhtia. Pitänee hommata jostain käsiinsä kolmas osa ennen kuin on kakkososa luettu, ettei sitten joudu kärvistelemään jännityksessä jos kirja puuttuu.

Olen joskus hieman vilkaissut tätä suosittua kirjaa, mutta lukeminen ei oikein käynnistynyt. Nyt ei sitä pelkoa ollut, vaan kirja oli todella mukaansatempaava. Mitään korkeakirjallisuutta tämä ei siis ole, kaikista kehuista huolimatta, vaan täkynä on koukuttava juoni ja hyvät päähenkilöt. Juonivetoisuudesta johtuen kirjan tapahtumista ei taida uskaltaa kertoa sen enempää, mitä takakannessa kuvataan, joten keskityn hieman analysoimaan kirjan suosituimman hahmon, Lisbeth Salanderin, olemusta.

Kirja alkaa, kun taloustoimittaja Mikael Blomkvist saa tuomion kunnianloukkauksesta. Hän on penkonut ruotsalaisen suurkapitalistin konnankoukkuja, mutta hävinnyt oikeusjutun. Mikael saa uutta ajateltavaa, kun hän saa kutsun pieneen Hedestadin kaupunkiin tehtävänään kirjoittaa vanhan teollisuusmiehen elämäkerta - sekä samalla ratkaista 1960-luvulla tapahtunut sukulaistytön katoaminen. Asiaan sekaantuu myös epäsosiaalinen turvallisuusfirman työntekijä Lisbeth Salander.

Lisbethistä tuntuu tulleen Larssonia lukeneiden ja Millennium-elokuvia katselleen suursuosikki. Varsinainen päähenkilö Mikael Blomkvist onkin paljon perinteisempi dekkarihahmo: naisiinmenevä toimittaja, josta tulee juttua penkoessaan eräänlainen salapoliisi. Lisbeth taas on huipputaitava tietokonehakkeri, joka pukeutuu mustiin, jolla on lävistyksiä ja tatuointeja, kurja lapsuus ja jolle on asetettu virallinen holhooja, koska yhteiskunta katsoo hänet kyvyttömäksi huolehtimaan omista asioistaan.

Miksi Lisbeth on niin kiinnostava hahmo? Toisin sanoen, missä asioissa hän on uskottava ja samaistuttava?

Mustiin pukeutuvia, tatuoituja tyttöjä ja naisia on nykyään paljon. Välillä Larsson kuvaa Lisbethiä hieman setämäisesti, häntä esimerkiksi kutsutaan toistuvaksi "tytöksi" vaikka hänen kerrotaan kirjan alussa olevan 24-vuotias. Myös Lisbethin epäsosiaalisuus ja erakkomaisuus on tuttua: syrjäänvetäytyviä ja masentuneita nuoria tuntee jokainen. Lisäksi piristävä ominaisuus on se, että Lisbeth ei ole tunteellinen. Mies = järki, nainen = tunteet, tunnutaan edelleenkin ainakin perinteisemmässä dekkarimaailmassa ajateltavan. Tässä ei. Samoin tietokoneharrastuneisuus on nykypäivää.

Mutta missä asioissa Larsson sitten kompastuu Lisbethin uskottavuuden kohdalla? Tästä listasta taitaa tulla paljon pitempi, vaikka tällainen pikkuasioihin puuttuminen lieneekin minulta ylikriittisyyttä. Täytyy ajatella, että Lisbeth on hahmona eräänlainen supersankari, varsin tyypillinen kirjailijan lempilapsi: ihmeellinen tyyppi, joka osaa vaikka mitä ja selviää vaikka kuinka kiperistä tilanteista. Siksi hänelle on lastattu hieman liikaakin loisto-ominaisuuksia.

Epäsosiaalisuudella on kääntöpuolensa: tarpeen tullen Lisbeth kykenee viiltävän analyyttiseen, älykkääseen keskusteluun vaikkapa työkuvioissa. Käy myös ilmi, että hänellä on huima kielitaito. No, kuinkas uskottavaa tämä on? Kuinka moni epäsosiaalinen erakko on puhumatta muille ihmisille vain huvin vuoksi, vaikka oikeasti onkin monipuolinen keskustelija? Ei varmaan kovin moni. No, ehkä Lisbeth on vain niin yliälykäs tai kärsii jonkinlaisesti lievästä autismista tai Asperger-yhtymästä tai vastaavasta, ja on sen takia puolet ajasta puhumatta.

Sitten se tietokoneosaaminen. Olen itse opiskellut tietotekniikkaa, ja vaikka minusta ei valitettavasti huippuhakkeria tullutkaan (eikä tietotekniikan koulutuksen tarkoituskaan toki ole kouluttaa hakkereita), niin tutustuin ihmisiin, joilla huimaa tietokoneosaamista on. Ehkä he eivät aivan Lisbethin veroisia ole, mutta kuitenkin sellaisia, että osaavat sekä salata viestiliikennettä että purkaa salauksia tehokkaasti. Kuten usein tapahtuu silloin, kun kirjailijat haluavat käyttää hakkerointia kirjan tehoelementtinä, tässäkin kirjassa sorrutaan liiallisuuksiin. No, ei kai se ole sen kummempi ilmiö kuin telkkarin sairaalasarjat: oikeassa elämässä sydänkirurgeilla ei ole aikaa vatvoa ihmissuhdesotkuja, vaan työ on paljon epädramaattisempaa.

Muutama pikkujuttu kiinnitti huomion. Kun kuvataan Lisbethin asuntoa, voi olettaa että hän esimerkiksi tilaa sanomalehteä, pitää jääkaapissa piimää ja kaapissa omenaa. Ainakin hän yhdessä kohtauksessa heti herättyään juo piimää ja syö omenaa, ja asunnon kuvataan olevan sanomalehtikasojen vallassa. Kukaan tuntemani übernörtti ei tilaa sanomalehteä, ja useimmat ovat kieltäneet myös ilmaisjakelulehtien tulon. Onhan sanomalehden luku aivan ajanhukkaa, kun uutisia voi lukea netistä paljon nopeammin ja ilmaiseksi. Samoin ruokavalio tuntuu olevan kliseisesti siellä pitsa-kola -linjalla, tai ainakaan tuoreita hedelmiä ei säännöllisesti syödä. Kaupasta ylipäätään hankitaan pilaantuvia ruokatarvikkeita vain vähän, sillä kotiin tilattavat kebab- tai pitsa-annokset riittävät ruoaksi hyvin. No, tämä jos mikä on saivartelua.

Erikoista tuntuu olevan myös Lisbethin holhouksenalaisuus. Larsson kyllä hieman kuvaa kirjassaan ruotsalaista holhouskäytäntöä, mutta kun Lisbeth kerran mainitsee että hänellä on esimerkiksi oma yritys, miten ihmeessä tällainen ihminen voi olla holhouksen alainen? Eivätkö työssä käyminen ja oman yrityksen perustaminen muka ole riittäviä osoituksia elämänhallinnasta, että holhoussuhde voitaisiin purkaa?

Kirjassa tökki hieman Marja Kyrön suomennos. Tuntuu että kritisoin suomennosta melkein jokaisen lukemani käännöskirjan kohdalla, mutta kyllä tässäkin ärsytti pienet epätarkkuudet ja muut kömmähdykset. Mutta kuten sanottu, mikäli haluaa uppoutua mukaansatempaavan tarinan pariin, tämä kirja on loistavaa luettavaa.

Lue myös nämä:
Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita
Outi Pakkanen: Murhan jälkeen mainoskatko