Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Kuva: Gummerus.

Kuten on tullut mainittua, olin lapsena konservatiivinen lukija. Niinpä en tykännyt yhtään Seitsemästä veljeksestä, kun sitä joskus ala-asteikäisenä yritin lukea. Omituinen kieli, vääränlainen kieliasu, kumma tapa merkata repliikit, kaikki tuntuivat niin vierailta että kirja jäi kesken heti alkutekijöihinsä enkä siihen sitten palannutkaan. Koulussakaan sitä ei pakkoluetettu.

Lukioikäisenä yritin uudestaan, kun parikin samanikäistä kaveria oli suositellut ja kehunut kirjaa. Silloin kirja lähtikin vetämään ihan eri tavalla. Pari kolme kertaa on tullut tämäkin luettua, nyt oli nautinnollisen uusintalukemisen vuoro jälleen kerran.

Täytyy sanoa, että ihme mies se Aleksis Kivi on ollutkin. Kirjoitti ensimmäisen suomenkielisen romaanin (korjatkaa, jos jokin toinen romaani on kirjoitettu suomeksi vielä aiemmin), ja kirjoittikin sitten kertaheitolla parhaan. Sillä ei tästä romaanista ole menty yli eikä ympäri. Seitsemän persoonallista ja elävää päähenkilöä, aivan käsittämättömän mahtava, rikas, elävä ja luova kieli, viihdyttävä ja vetävä juoni ja todella taitavasti kuvattuja ihmisluonteita ja elämän ilmiöitä. 137:ssa vuodessa ei ole kukaan pannut paremmaksi, ja tuskinpa kukaan pystyy tätä rimaa ylittämään seuraavankaan 137 vuoden aikana.

Kiven kieltä tulee aina välillä oikein ikävä, kun on ollut vähän aikaa sitä ilman. Kirjoitettu suomen kieli taisi tuohon aikaan vielä vähän elää, niinpä kirjassa on paljon ilmaisuja, jotka nykyisellään olisivat virheellisiä ja kieliopin vastaisia. Mutta mahtavan eläviä ne ovat! Vaikkapa adjektiivit: asiat kautta rantain ovat tuimia, äkeitä, huikeita tai uhkeita. Veljeksistä varsinkin Juhani löytää sopivan kielikuvan ja vertauksen tilanteeseen kuin tilanteeseen. Papiaanit, korppejoonit, koirankuonolaiset vilahtelevat veljesten juttusissa. Haukkumasanojen ja -ilmausten lista on verraton. Esimerkiksi Eeroa nimitetään mm. Lopen pahalaiseksi ja Kylmänojan lörpöittäväksi paaraksi. Verbaalilahjakkuudesta käynee esimerkiksi vaikka kohtaus, jossa lukkarin luota karanneet veljekset käskevät Rajamäen rykmenttiä viemään terveisensä lukkarille ja rovastille:

"Juhani: Mene tulipunaiseen helvettiin! Mene lukkarille ja noidu lukkarin kurkkuun iankaikkinen siantauti.

Eero: Että hän laulaa kuin Mikon kynsissä vanha torahampainen karju.

Juhani: Niin! Ja rovastille, sille ulkokullatulle, tekopyhälle ja rikkaalle rasva-makkara-rovastille... Mitä määräisimme hänelle? Sanoppas, Eero.

Eero: Tapahtukoon hänelle paisti-kinkerillä niinkuin tapahtui ennen puplikaanille Oulun portilla: tulkoon hänen säkkiinsä aika kissapiirakka.

Juhani: Niin! Paltamon kalakukko, näetkös, jossa kissa, karvainen kissa on moskana sisällä.

Eero: Ja siitä tehköön hän seuraavana sunnuntaina rangaistus-saarnan niin vimmatun ja pohtavan että repee tuo rasvainen mahansa, repee kerran remahtaen vaan."

Hupaisaa kyllä, tässäkin suomalaiselämän varhaisessa kuvauksessa keskeisiä juonenkäänteitä ovat tappelut ja viinanjuonti. Jukolan pojat tappelevat usein ja ansiokkaasti myös keskenään, mutta erityisen väkivaltaisesti Toukolan kylän poikia vastaan, ensin kirjan alussa toukolaisten laulettua pilkkalauluna Seitsemän miehen voiman, sitten kirjan lopussa, veljesten ollessa kirkkomatkalla pitkän ryyppyputken jälkeen: "Kuin irtipäästetyt kahlekoirat karkasivat he kiljumalla Toukolaisten päälle, ja peloittava tappelus nousi nyt Tammiston pihalla.

Simeoni ei tuohon leikkiin mielinyt sekaantua, vaan oli hänen haltuunsa heitetty kaikkien kirjat, joita hän nyt lujasti hallitsi kourissansa ja katseli tuskallisella muodolla, surkeasti levottomalla silmällä tuiman taistelun vaiheita. Mutta nähtyänsä Aapon kovassa ahdistuksessa kolmen rotevan Toukolaisen kourissa, nähtyänsä kipeällä sydämellä kuinka kurja veljensä kelmeni ja kuinka hänen katsantonsa jo tuijotteli tynsästi kohden puitten latvoja, kun iskuja, säkenöitseviä iskuja sateli joka haaralta, silloin asetti Simeoni kirjat kädestänsä kivelle siihen lähelle, kiirehti auttamaan Aapoa ja katosi pian tappeluksen hurjiin laineisiin.

---

Mutta kuin kallio, niin rynkäsi esiin harteva Tuomas, ja mihin raskas nyrkkinsä iski, siihen kaatui aina mies, kaatui kaksikin yhdellä iskulla. --- Timo läimäytteli kuin uros hirsitöissä läimäyttelee kirveellänsä, ja kauas kuumoittivat hänen ruskeat, karheat, vihasta hohtavat poskensa. Miehenvastusta ei puuttunut Eeroltakaan tässä kahakassa. Muiden jalkoihin hän tosin kirahteli usein, mutta ainapa hän jälleen pian pinnisteli itsensä ylös miesröykkiön alta, ja iskuja lenteli hänestä taasen kuin ampauksia ympäripyörivästä raketista. Hurjimmin kaikista riehui Lauri; hän löi ja temmelsi kalveana kuin murhan-enkeli, ja kaikki hänen edestänsä pakeni tai murtui."

Tarinan perusjuonihan on erittäin sympaattinen. Omaa taloa isännöimään nuorena jääneet seitsemän Jukolan veljestä elelevät miten tykkäävät, kunnes joutuvat lukkarin oppiin lukemista harjoittelemaan. Lukemisen alkeet eivät pojille maistu, ja he karkaavat metsään, minne rakentavat Impivaaran juurelle pienen asumuksen, ja viettävät vuosikausia rattoisaa elämää metsästellen. Ikimuistoinen on saunan palo jouluyönä, samoin Hiidenkivelle pakeneminen Viertolan hurjan härkälauman alla. Siellä on toinen kirjan suuremmista humalakohtauksista, kun hiljainen ja eristäytyvä Lauri naukkailee paloviinaa ja puhuu suunsa kerrankin puhtaaksi. Toinen juopottelujakso syntyy, kun veljekset polttavat ensimmäisestä viljasadostaan erän viinaa ja juovat sitä viikkokausia. Käänne parempaan tapahtuukin tämän jälkeen: Simeonin delirium-kohtauksessa näkemät harhat vievät veljesten aatokset jumalisemmille raiteille, ja vähitellen he päättävät oppia lukemaan ja paneutua maanviljelykseen ja uudisraivaukseen viinanjuonnin ja metsästyksen sijaan. Lukemaan opettelemista kuvaavat jaksot ovat erityisen herkullisia. Puhelias, tunteikas, monisanainen, mutta joskus hieman yksioikoinen Juhani pohtii asiaa näin:

"Juhani: Minä ymmärrän: Iskisimme aapiaiseen kynsin ja hampain, siitä heltimättä ennen kuin olemme kukon hännän alla. Oikein! Kentiesi kohta päätämme jotain, ja kerran päätettyämme, sen teemme myös, teemme vaikka verta hikoillen. Onhan minulla pää kova, kohden kova, mutta löytyypä siinä kuitenkin yhtä ja toista, yhtä ja toista hyvin närkkiäkin värkkiä. Enköhän jokapäiväisen harjoituksen kautta voisi kulkea kilpaa viidenvuotisen tyttö-rääsyn kanssa? Miksi en? Ahkeruus voittaa kovan onnen."

Hurjista aihelmista huolimatta parasta kirjassa on kuitenkin sen leppoisa, mukava, lämminhenkinen ja humoristinen tunnelma. Kirja on ihmeellinen sukellus toiseen aikaan, seikkailu Hämeen ahoilla ja metsissä, samalla myös kielikylpy Aleksis Kiven mahtavassa kerronnassa.

Lue myös nämä:
Limingan taidekoulu: 7 veljestä
Juhani Aho: Papin rouva
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia

Juhani Aho: Yksin

Papin rouvan luettuani moni suositteli Aholta Yksin-teosta. Lomalukemista kirjastosta kahmiessani se tulikin napattua mukaan. Kirja on SKS:n tuoreehko painos, joten siinä on pitkä, taustoittava Jyrki Nummen esipuhe ja lopussa liitteet ensipainoksen aikaan julkaistuista kirja-arvioista, jotka ovatkin mainiota luettavaa.

Yksin on pituudeltaan pienoisromaani, mutta alle satasivuiseen tarinaan on ladattu melkoinen intensiteetti. Ensinnäkin kirja on kuin aikamatka: niin tarkkaan ja hienosti Aho kuvaa 1800-luvun lopun Helsinkiä ja Pariisia. Onkohan kukaan suomalainen kirjailija tehnyt romaania tuosta 1800-luvun lopun Montmartren suomalaistaiteilijayhteisöstä? Aihe ainakin olisi älyttömän kiinnostava. Sympaattinen, elämänmyönteinen Aho, itsetietoinen ja luomisvoimainen Akseli Gallen-Kallela, syrjäänvetäytyvä oman tiensä kulkija Helene Schjerfbeck - taustalla kuohuva, kosmopoliittinen, kiehtova Pariisi... Kellähän olisi rahkeita tällaiseen? Koetin miettiä sopivia tekijöitä, ja esimerkiksi Kaari Utrio hanskaisi historiallisen taustatyön, ajankuvan ja laajan henkilögallerian. Jos joku tietää tästä aiheesta kertovia romaaneja, vinkatkaapas.

Lisäksi Ahon kieli on hunajaa nykylukijalle. Sitä se lienee ollut myös aikalaislukijoille, mutta korkoa koron päälle on kasvattanut lähes 120 vuoden haudutusaika, jonka ansiosta monet kielikuvat ja sanonnat tuntuvat lähes eksoottisen virkistäviltä. "Hevosten kaviot loksavat kuin vetisellä kierällä jäällä", kuvataan Pariisin katuja sadesäällä.

Lukiessa mieleeni nousi myös hieman epätavallisia mielleyhtymiä. Toki kaikkien kirjailijoiden kirjoista välittyy se kirjoittajan oma kertojanääni, omalla persoonallahan taiteellista työtä tehdään. Mutta jotenkin Ahon tekstistä tuntuu tavallista voimakkaammin kaikuvan Juhani Ahon luonne ja ajattelumaailma itse. Tätä on vähän vaikea selittää. Ymmärrän kyllä siinä, missä kuka tahansa lukija, että kirjailijan henkilö ja hänen kirjansa ovat kaksi eri asiaa. Mutta tätä kirjaa lukiessa jotenkin voimistui ja vahvistui se mielikuva, joka lähti muodostumaan jo Papin rouvaa lukiessa. Että kyllä se Juhani Aho mahtoi olla mukava, kiva ja sympaattinen ihminen! En ole varma, oliko tämä arkielämässä kuinka todenmukainen kokemus, olihan Aholla esimerkiksi harvinaisen mielenkiintoinen perhekuvio, hän kun hankki lapsia paitsi vaimonsa, myös vaimon sisaren kanssa. Mutta tällaisia ajatuksia lukeminen joka tapauksessa minussa herätti.

Yksin-kertomuksessa kyynistynyt, nuoruutensa kukkeuden jo ohittanut maailmanmies rakastuu päätä pahkaa perhetuttujensa nuoreen tyttäreen. Kaunis Anna ei tunnu ihastusta tajuavan, vaan päähenkilön palvonnasta huolimatta pitää tätä omien sanojensa mukaan "kuin setänä". Kosintaan ei vastakaikua kuulu, joten päähenkilö lähtee pettymyksen vallassa kohti Pariisia, minne hän on saanut taiteilija-apurahan. Pariisissa hän tarkkailee suurkaupungin vilinää ja haaveksii samalla Annasta, kunnes jouluaattona lukee suomalaisesta sanomalehdestä tämän menneen kihloihin. Pettyneenä ja raivoissaan hän päättää pistää elämän risaiseksi, ja eksyy kuuluisaan Moulin Rougen huvipaikkaan. Siellä hän tapaa prostituoidun, ja menee jouluyöksi tämän luo. Tämä viimeinen kohtaus sai eräät aikalaiskriitikot pöyristymään. Uuden Suomettaren kriitikko lähetti seuraavia terveisiä:

"Vielä sananen kirjankustantajille yleensä. Tähän aikaan, jolloin paljon uusia kirjoja ilmestyy ja kirjan nimestä, jopa vaikka puolet sisällöstäkin lukisi, ei voi arvata mitä saastaa loppu saattaa sisältää, olisi hyvä että jo nimilehdellä ilmoitettaisiin että sisällys on pornografista laatua. Silloin ei ainakaan tietämättään rahojansa tuhlaisi."

Toki monet kriitikot suhtautuivat huomattavasti ymmärtäväisemmin, esimerkiksi Päivälehden Kasimir Leino kehui kirjaa kauttaaltaan.

Hämärä mielikuva tuollaisesta "skandaalista" minullakin etukäteen oli, ja täytyy sanoa, että Aho kuvaa tämän pahennusta herättäneen vierailun paljon yksityiskohtaisemmin, kuin olin luullut. Toki se ei nykylukijan silmiin mitään "pornografista" ole, mutta erittäin kiinnostavaa, tarkkaan ja taidokkaasti kuvattua ja kiehtovaa kyllä. Kuten koko muunkin kirjan tapainkuvaus ja ympäristön tarkkailu. Aikamatka kerta kaikkiaan.

Seuraavalle kohtaukselle repesin ääneen. Annan veli, päähenkilön vanha ystävä, kirjoittaa lohduttavan kirjeen. Hän on ollut samanlainen sitoutumaton, kyynistynyt poikamies jo pitkään, kunnes on vanhoilla päivillään mennä paukauttanut kihloihin:

"Mitä minuun itseeni tulee, niin olen jo purjehtimaisillani perheellisen onnen - talvisatamaan. Ajattele, mies, että olen ollut jo muutamia päiviä kihloissa. Hänen nimensä on Helmi, kauppiaan tytär Oulusta, ei emansipeerattu, ei erittäin oppinut, valkotukka, vahvavartaloinen, terveruumiinen, käytännöllinen pohjolainen, ei käy jatko-opinnoissa eikä aijo ylioppilaaksi, vaan on taitava käsitöissä ja on tullut tänne talouskouluun. - - - Kuten tiedät, olen minä kovin intressantti hienoine viiksineni ja hiukan blaseeratuine ulkomuotoineni. Lyönyt laudalta kaikki poikanulikat. - - - Ei ole tietysti puhettakaan minun puoleltani siitä, mitä ennen ymmärsin rakkaudella. Se oli ja meni hänen kanssaan. Mutta mistäpä me, hyvä ystävä, löytänemme niitä suuria ja syviä naisia, joiden haaveksimme täydellisesti voivan meitä tyydyttää ja ymmärtää. Kun tulee joskus tarvis jotain hienompaa henkistä seuraa, tuota n. s. sielujen sympatiiaa, niin menen toverien seuraan, vaihdan (tuutingin ääressä) heidän kanssaan mielipiteitä ja palaan sitten rauhalliseen kotiini, jossa kaikki on hyvässä järjestyksessä ja jossa minua ympäröi mukavuus ja hellyys."

On se kumma, miten jotkut kirjat menettävät viehätysvoimansa ajan kuluessa, ja toiset pysyvät elävinä, tuoreina ja kiinnostavina vuosikymmenestä ja jopa vuosisadasta toiseen. Aho kuuluu ilman muuta jälkimmäiseen kastiin. Juhani Aho elää!

Lue myös nämä:
Juhani Aho: Papin rouva
Juhani Aho: Helsinkiin
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Tämä oli mukaansatempaava kirja, luin sen kannesta kanteen yhdessä illassa. Kyseessä on mainio sekoitus realistista suomalaista pikkukylän elämänmenoa, perinteistä palapelidekkaria ja silkkaa fantasiaa. Lisäksi vielä uskottavasti!

Kirjan juonta on vähän vaikea ruveta ruotimaan, ettei lipsahtaisi turhaksi avosuiseksi, mutta yritän vähän valottaa lähtötilannetta. Äidinkielenopettajan sijaisena työskentelevä Ella on palannut kotikuntaansa Jäniksenselkään. Ellalla on perinteinen rooli: synnyinpaikkakunnalleen jo hieman ulkopuolisena palaava kotikylän kasvatti päätyy kaivelemaan menneisyyden likaisia ja hämäriä salaisuuksia. Niihin hän joutuu, kun paikkakunnan kuuluisin henkilö, Tove Janssonia kirjailijana muistuttava Laura Lumikko kutsuu hänet kymmenenneksi jäseneksi Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seuraan. Ennen kuin Ella ehtii kunnolla tavata kirjailijaa, tämä katoaa mystisesti omista juhlistaan. Ellasta alkaa tuntua, että seuran yhdeksällä aiemmalla jäsenellä, jotka ovat jo kaikki kuuluisia kirjailijoita, ei ole ihan puhtaita jauhoja pussissaan. Hän alkaa selvittää vanhoja tapahtumia Pelin avulla, joka on seuran salainen menetelmä hankkia tietoa muilta seuran jäseniltä ja samalla kerätä sopivaa materiaalia omiin kirjallisiin tuotoksiin...

Yliluonnollisista tapahtumista ammentava kirjallisuus joutuu usein tiettyjen uskottavuusongelmien eteen. "Perinteinen" fantasiakirjallisuus tuottaa pahimmillaan kaavamaisia ja kliseisiä koppoti-koppoti-seikkailuja, joissa sankarijoukko ratsastelee ja syö eväitä tuhansien sivujen ajan, odotellen lopputaistelua jossa pahis ja hyvis kohtaavat. Minuun ei oikein uppoa myöskään teknologiavirityksistä vibansa hakeva scifi. Kun ruvetaan sotkemaan realistista kuvausta ja mystiikkaa, mennään usein metsään. Mutta Jääskeläinen välttää tällaiset sudenkuopat ihan älyttömän hienosti. Silloin kun pitää pelätä niin pelätään, silloin kun pitää aavistella pahinta niin aavistellaan, silloin kun pitää ylitulkita pieniä vihjeitä ja kirjassa siellä täällä heiteltyjä pieniä täkyjä, riistäytyy lukijan mielikuvitus ilahduttavalla tavalla kehittelemään omia arvauksia. Loistavaa!

Kirjan henkilöt ovat samaan aikaan sekä täysin uskottavia, tuttuja ja tavallisia suomalaisia ihmisiä arkisine ongelmineen, että pelottavia ja kiinnostavia "salaseuralaisia". Erittäin hyvin on toteutettu myös lapsuudesta kaivettu ratkaisematon arvoitus. Ihan kirjan lopussa, ennen epilogia, tuli minulle pieni lässähdys: höh, eikös tässä mitään selitettykään kunnolla. Mutta epilogi korjasi tämän, joten lopussa lukijan olo oli tyydyttynyt ja kiitollinen.

Lisäksi kirja on mahtavalla tavalla ikään kuin silmänisku kaikille lukemisen ystäville. Jo lähtötilanne on herkullinen: Laura Lumikon kirjoittama Otuksela-lastenkirjasarja on niin suosittu, että faneja tulee kirjailijaa etsimään ympäri maailmaa. Samoin seuran kirjailijoiden tuotantoa kuvataan niin kiinnostavasti, että lukijan tekisi mieli päästä lukemaan näitä kirjoja, joita ei siis ole olemassa muualla kuin tämän kirjan tarinassa. Otukselan hahmot vaikuttavat tosi mielenkiintoisilta, samoin yhden seuran jäsenen scifi-kirja, jossa kuvataan sukupuolitautia sairastavaa marsilaissyntyistä sotilasjohtaja-kentauria. Mainio ajatusleikki on myös eräs kirjan sivujuonista: tarttuva "bakteeri", joka leviää kirjasta toiseen ja muuntelee kirjan tarinaa, niin että se alkaa poiketa alkuperäisestä. Tämä onkin kirjan alkusysäys, kun äidinkielenopettaja-Ella alkaa ihmetellä oppilaansa koevastausta, jossa väitetään Sonjan ampuneen Raskolnikovin Rikoksen ja rangaistuksen lopussa. Koska Ella ei ole lukenut kuin muutaman kymmenen sivua Rikosta ja rangaistusta, eli aika lailla samoihin kohtiin asti pääsi kuin meikäläinenkin, joutuu hän tarkastamaan epäilyksensä muualta, ja kohtaa kirjastonhoitajan ja seuran jäsenen Ingridin oudon reaktion.

Lumikko ja yhdeksän muuta on ilmestynyt vuonna 2006, eli on sinänsä vielä uunituoretta kamaa. Peukaloni näyttää ylöspäin.

EDIT: Kirja oli niin hyvä, että luin sen viikon sisään vielä toiseenkin kertaan.

PS. Jääskeläisen novellikokoelman Taivaalta pudonnut eläintarha arvostelin lehteen 29.2.2008.

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2.
Reidar Palmgren: Jalat edellä
Helmi Kellokumpu: Lasteen alaisia

Väinö Linna: Sotaromaani

WSOY piti lupauksensa ja pääsin mukaan arvostelijapalveluun, jonka kautta voin tilata itselleni kustantamon kirjoja. Kiitoksia sinne! Väinö Linnan Sotaromaani lähti ensimmäisten joukossa omaa hyllyäni kaunistamaan. Sotaromaanihan on Tuntemattoman sotilaan versio vuodelta 2000. Siihen on palautettu Tuntemattoman sotilaan käsikirjoituksesta karsittuja kohtia, jotka on merkitty kursiivilla lukemisen helpottamiseksi, sekä palautettu repliikit siihen asuun, missä Väinö Linna ne itse alunperin esitti. Kirjassa on erittäin mielenkiintoinen esipuhe, jossa käydään läpi toimitustyön perusteita ja muistellaan kirjan julkaisuprosessia ja vastaanottoa. Esimerkiksi tuo murreasun muokkaaminen oli minulle uutta tietoa. Olen Tuntematonta sotilasta aiemmin lukiessani ihmetellyt ja ihaillut Linnan kielikorvaa - kuinka tarkasti hän onkaan osannut jäljentää monenlaisia eri murteita. Nyt sain selville, että kymmenenteen painokseen kustantaja tilasi muutamalta murreasiantuntijalta oikoluvun, ja he kävivät muokkaamassa murrerepliikkejä "aidompaan" suuntaan. Onko tämä oikein vai väärin, mene tiedä. Loistava kielikorva Linnalla joka tapauksessa jo Sotaromaaninkin perusteella oli, sillä ei alkuperäisen käsikirjoituksen murrerepliikeissä mitään moitittavaa ole.

Karsittuja kohtia on vaihtelevassa määrin. Jonkun verran kirosanoja ja ilmeisesti rivoina pidettyjä naisjuttuja on karsittu. Kovin pahoja rivouksia nämä eivät ole, koska jo Linnan myöhemmässä tuotannossa, Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa, sanotaan asiat vähintään yhtä suoraan. Nykylukija ei siis näistä kauhistu. Lisäksi on poistettu jonkun verran viittauksia talvisotaan ja mm. Leniniin. Pisimmät poistetut kappaleet ovat niitä, joissa Linna arvostelee suorasanaisesti armeijan johtoa, yltiöisänmaallista Suur-Suomi-henkeä, joka omalta osaltaan lietsoi jatkosotaan ryhtymistä, ja sodankäynnin absurdiutta ylipäätään. Tuntemattoman sotilaan lukijalle Sotaromaani on juuri näiden seikkojen vuoksi ehdottoman suositeltavaa ja kiintoisaa luettavaa. Kirjan painopiste muuttuu himpun verran pasifistisempaan suuntaan noiden viimeksi mainittujen poistojen ansiosta. Sillä pasifistinen tämä sotakirja on. Se näyttää sodan älyttömyyden ja mielettömyyden koko raakuudessaan.

Luin itse Tuntemattoman sotilaan ensimmäisen kerran ollessani noin 17-vuotias. Tuolloin noin neljäkymmenvuotiaaksi ehtinyt kirja oli kasvattanut jo sellaisen myyttisen painolastin päälleen, että mielikuvani kirjasta etukäteen oli oikeastaan juuri sellainen, mitä vastaan Linna halusi taistella. Eli ajattelin kirjan olevan yltiöisänmaallista runebergilaista hehkutusta, jossa suomalaiset sankarit urhoollisesti kurittavat ryssää ja pelastavat maamme. No, tavallaanhan kirja sitä onkin. Tuo ensimmäinen lukukerta oli minulle myytin purkamista - ai tällainenkö tämä kirja onkin, tämähän on hyvä! Mieleen jäi myös hämmästys siitä, kuinka monta tuttua sanontaa kirjan sivuilta vastaan tuli. Tajusin vasta lukiessani, että ne ovat tuttuja nimenomaan kirjan ansiosta, yleistyneet sieltä suomalaiseen kielenkäyttöön. Lisäksi luin kirjaa ikään kuin oppikirjana jatkosodasta - tällaista se sota siis oli, tällaisia olivat suomalaiset sotilaat, näin jatkosota meni. Enpä usko olevani ainoa suomalainen, jolle näin on käynyt.

Pari kolme kertaa tuon jälkeenkin on tullut kirja luettua. Viimeisimmältä lukukerralta mieleen jäi toisenlainen oivallus. Että jos tämän kirjan antaisi sellaisen ihmisen käteen, joka ei tiedä mitään Suomen historiasta, ei hän tämän luettuaan tietäisi juuri mitään uutta Suomen jatkosodasta. Hän lukisi kirjaa absurdina kertomuksena, jossa joukko miehiä rynnistää metsään hirveällä kiireellä, majailee siellä pari vuotta ja lopussa painelee yhtä lujaa takaisin. Koko ajan joukosta kuolee väkeä, yksi kerrallaan, kunnes jäljellä on vain kourallinen alkuperäisistä päähenkilöistä.

Tällä lukukerralla kirja tulikin ahmaistua melko nopeassa tahdissa. Hyvän kirjan merkki on sekin, että tuntui, kuin kirjan sivulta olisi tullut koko ajan vastaan ihan uusia asioita. Ihailin tälläkin kertaa Linnan hienoa taitoa kuvata sodan järjettömyyttä. Kai aikuisilla miehillä olisi ollut parempaakin tekemistä kuin ryntäillä pitkin korpea milloin mistäkin mäennyppylästä tai puronvarresta tapellen. Sanon samaa kuin Huovisen Koirankynnen leikkaajaa lukiessani: sotasankareita ei voi olla olemassa ilman sotaa.

Kaikkein eniten tykkäsin, taas kerran, kuitenkin Linnan hienosta ihmiskuvauksesta. Siinäkin hän muistuttaa Huovista: molemmilla on taito ristivalottaa erilaisia ihmisluonteita läpikotaisin, nähdä samassa henkilössä niin vahvuudet kuin heikkoudetkin armottoman selvänäköisesti. Tuntemattoman sotilaan keskeiset henkilöhahmot on kuvattu todella taidokkaasti. Otetaanpa esimerkiksi suomalaisen kirjallisuuden positiivisin miessankari, Rokka. Ei ole kuin pari viikkoa siitä, kun Hesarissa mietittiin, miksi suomalaiset miehet kirjoittavat vain ahdistuneita, itkeskeleviä, puhumattomia, elämänsä viinalla pilaavia mieshahmoja. No Rokan Anttihan on juuri päinvastainen: optimistinen, puhelias, tarmokas. Hänellä on myönteinen minäkuva ja positiivinen elämänasenne. Rokan tulo juoneen mukaan parinsadan sivun jälkeen ikään kuin räjäyttää pankin. Mutta eivät kauaksi jää muutkaan: Koskela, jonka elämänhalun sota vie ja joka lopuksi tapattaa itsensä lähes turhan takia, Vanhala, joka kehittyy kirjan aikana ujosta sivustakatsojasta sanavalmiiksi hengennostattajaksi ja Määttä, perustuttu kainuulainen nuorimies. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että joku taho saisi tehdä tarinasta vaikkapa 26-osaisen tv-sarjan. (Tiedän, halpaa kuin saippua...) Siihen ei otettaisi pääosan esittäjiksi ketään kasvonsa kuluttanutta ammattinäyttelijää, vaan etsittäisiin oikeilta murrealueilta parikymppisiä harrastajanäyttelijäpoikia. Elokuvaksi typistettynä tarinaa joutuu liiaksi karsimaan, tv-sarjassa ehtisi herkutella kunnolla loistavilla repliikeillä ja tilannekomiikalla, kuten myös henkilöiden vastakkainasettelulla ja sodan etenemisellä.

Lisäksi Linna nostaa hienosti esille sen tosiseikan, että sodassa pärjäävä ihminen ja siviilielämässä pärjäävä ihminen ovat usein kaksi eri asiaa. Erinomaisia sivuhahmoja ovat sotamiehet Viirilä ja Asumaniemi. Viirilä on epähygieeninen, älyttömästi mölähtelevä korsto, joka kuitenkin sotimisessa voittaa monet siistimmät ja fiksummat, kuten Kariluodon, joka joutuu aika ajoin käymään kovia moraalifilosofisia keskusteluja itsensä kanssa. Loistavasti pärjää myös oppikoulusta sotaan lähtenyt Asumaniemi, joka ei ymmärrä edes pelätä, vaan ADHD-luonteen keskittymiskyvyttömyydellä nauttii nopeatempoisesta taistelemisesta täysillä. Voisin kuvitella että esimerkiksi Matti Nykäsen luonteella varustettu henkilö pärjäisi sotatilanteissa mainiosti. Ei ymmärtäisi pelätä tai filosofoida liikoja, menisi vain tilanteisiin täysillä mukaan ja jättäisi turhat mietiskelyt muille. Tosielämän sotilaista muistelen, että Lauri Törni oli hieman samaa sarjaa. Erinomainen sotilas, mutta melko kykenemätön siviilielämään. Noh, sotimisesta hän tekikin sitten elämänuran itselleen. Itse samaistuin kyllä lujaa myös Riitaojaan, joka alkaa pelätä sotaa niin paljon, että piileskelee taka-alalla eikä uskalla hoitaa edes omia velvollisuuksiaan.

Viihteen maailmassa kaikki ovat tottuneet siihen, että vaikka kuinka lujaa rytisisi, sankari selviää aina hengissä loppuun asti. Senköhän takia Tuntematon sotilas oli varsinkin ensimmäisellä lukukerralla niin hämmentävä kokemus? Niin monet läheisiksi käyneet henkilöhahmot kuolla kupsahtavat tarinan edetessä, usein täysin perustelemattomasti ja vailla näkyvää syytä. Juuri tämä kai tuokin sodan kokemuksen kirjan kautta niin lähelle - sitähän sota Linnan ydinporukallekin oli. Monta vuotta samassa porukassa kulkeneet kaverit kuolevat äkillisesti ja ennalta arvaamatta. Eikä näitä kuolemia ehditä sillä hetkellä suremaan jäädä, vaikka meno kävisi kuinka mielettömäksi. Itse pitää vain jatkaa.

Sotaromaanin jälkilämmöksi jäi mieliteko tarttua taas kerran Pohjantähteen. Sekin trilogia on tullut luettua jo pariin kolmeen kertaan, ja siitä pidän vielä enemmän kuin Tuntemattomasta sotilaasta. Pitäisi kai perehtyä myös Linnan elämäkertateksteihin. Mitenkähän tarkkaan hän lienee suunnitellut nämä merkkiteoksensa etukäteen? Esimerkiksi Koskelan taustoja valotetaan sen verran tarkkaan, että Pohjantähden tietyt juonenkäänteet käyvät ilmi jo tästä kirjasta. Noh, Pohjantähden uusintaluvun aika on varmasti taas jossain vaiheessa edessä - kuten epäilemättä myös tämän Sotaromaanin.

EDIT: Erinomainen tiivistelmä Tuntemattomasta sotilaasta on lappeenrantalaisessa wappulehti Hässissä vuonna 1998 julkaistu artikkeli Tuntematon teekkari.

Lue myös nämä:
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona
Onerva Hintikka - Kirsti Häppölä: Tuntematon emäntä

Limingan taidekoulu: Draamattu

Ahlqvistin Keijo Limingan taidekoulusta lähetti koulun sarjakuva- ja kirjoittajalinjojen yhteisen lopputyön, Draamatun, luettavaksi. Koulu julkaisee omaa Lisko-klassikot -sarjaa, jonka toinen osa Draamattu on. Ensimmäinen oli samaisten linjojen tulkintaa Seitsemästä veljeksestä - Draamatun perusteella lukisin mielelläni senkin.

Draamatun arviointi sopiikin minulle kuin nenä päähän, olinhan yhdeksäsluokkalaisena vuonna 1993 voittamassa Suurta Raamattuvisaa Paltamon yläasteen joukkueessa. Tuona vuonna ja toki sen jälkeenkin aktiivisena seurakuntanuorena tuli luettua Raamattua paljon. Koko Raamattua en pääse kehumaan lukeneeni, mutta Uusi testamentti tuli luettua useaan otteeseen, ja Vanhasta testamentista noin kolmanneksen luin, joitakin osia varsin intensiivisesti. Valitettavasti tuon jälkeen Raamatun lukeminen on jäänyt vähemmälle.

Draamattu on siis nuorten tekijöidensä sarjakuva- ja runomuotoista tulkintaa Raamatun tarinoista. Kuvitus on monin paikoin varsin mainiota. Esimerkkejä tyylistä löytyy täältä. Mielestäni joku ennakkoluuloton seurakunta saisi tilata tämän teoksen rippilapsille opetusmateriaaliksi, tai vastaavasti esimerkiksi yläasteen uskonnonopetuksen siivitykseksi teos sopisi loistavasti. Tulkinnoissa nimittäin vilisee huumoria ja anarkismia, ja nuoret tekijät ovat osanneet nostaa esille niitä pointteja, joita varmasti jokainen ensi kertaa Raamattua lukeva, nuori tai vanha, miettii. Miksi Jumala latelee ihmisille väkivaltaisia uhkauksia ja korostaa julistuksissaan omaa voimaansa? Miksi Jeesus käyttäytyy vastaavalla tavalla, toisaalla julistaa rauhaa ja toisaalla kiroaa viikunapuun ja kieltää perheenjäsenensä? Miksi Jeesuksen sukupuu esitetään eri paikoissa eri tavalla? Miksi Jumala haluaa rangaista Jobia, vaikka syytönhän Job Jumalan ja paholaisen väliseen kiistaan on? Miksi Jumala uhallaan kieltää paratiisin ihmisiä syömästä hyvän ja pahan ja tiedon puusta, vaikka varmasti tiesi että siihen ihminen kuitenkin lankeaa?

Draamattu ei siis välttämättä niinkään ole erityisen hengellistä tai teologista pohdiskelua, vaikka joissakin pätkissä lukija saattaa olla aistivinaan, että jollakin tekijällä kenties muita enemmän hengellistä herätystä on takanaan. Sen sijaan käsittelyn painopiste on kaikille tuttujen myyttien purkaminen ja uudelleenkirjoitus. Kirjasta ei käy ilmi, millä perusteella sarjakuvaversioiksi toteuttavat raamatunkohdat on valittu, joten veikkaisin, että nuoret tekijät ovat saaneet valita itse haluamansa kohdat. Se näkyykin siinä, että eniten suosiota ovat saaneet ne tarinat, joita koulun uskonnonopetuksessa eniten toistetaan: luomiskertomus, Mooses johdattaa kansansa Luvattuun maahan, Jobin ja Joonan tarina. Uuden testamentin puolelta on nostettu esiin mielenkiintoisesti myös tarina Jeesuksesta Gadarassa, jossa Jeesus ajaa pahat henget sikoihin. Tekijä Jukka Vääräkangas onkin saanut ladattua tulkintaansa kaiken sen ahdistavuuden, mitä pieni ihminen saattaa uskonnon ristiriitaisten vaatimusten edessä tuntea. Tyylikäs ja huolellinen, mustanpuhuva underground-henkinen piirrosjälki on persoonallisuudellaan kokoelman mieliinpainuvimpia.

Mutta osaavat muutkin. Kirjan tekijät ovat kovasti eritasoisia, osa piirtää hieman suttuisia ja yksinkertaisia tikku-ukkosarjiksia, toiset ovat täysinoppineiden veroisia taitavalla tarinankuljetuksellaan ja huolellisella piirrosjäljellään. Pidin kovasti esimerkiksi Marja Siiran syntiinlankeemus-tarinasta.

Samoin Jaana Kekkosen nelisivuinen Joona-tulkinta on mangahenkisyydessään järjettömän komeaa jälkeä.


Koululaishuumoria viljellään kirjassa runsaasti, mutta suurimmaksi osaksi sellaisella tavalla, joka saa aikuislukijankin röhöttelemään. Alatyylinen, mutta ah niin hauska tarina on Elina Niirasen Jeesus & aviorikoksesta tuomittu nainen, jossa Jeesus kuvataan Öljymäen tunnetuimpana hasakauppiaana. Maalauksellisen hieno ja teknisesti todella taitava tekijä on myös Heidi Seppänen, joka on valinnut aiheekseen Juudaksen petoksen.

Johtuneeko omasta runotyttötaustasta vai mistä, mutta kirjoittajalinjalaisten teksteihin jaksoin keskittyä paljon huonommin kuin sarjakuvalinjalaisten töihin. Toisaalta, tätä ehkä selittää myös sarjakuvan moniulotteisempi pelikenttä. Nuorten tekijöiden töistä erottuu, että lahjakkuutta tällä alalla on monella tavalla: yksi hanskaa kuin luonnostaan dramatisoinnin, tiivistää tarinan muutamaan sivuun siten, että teksti ja kuvat vievät molemmat kerrontaa eteenpäin. Joku piirtää näennäisen simppeliä ja yksinkertaista jälkeä, mutta sen verran persoonallisella ja huumorintajuisella otteella, että sillä tehdään vielä tasaisen tappavaa ja hyvää jälkeä tulevaisuudessa. Joku on piirtäjänä ja tussaajana huippulahjakas.

Suomessa elää alle kymmenen ihmistä sarjakuvia tekemällä, mutta nuorille ihmisille vuosi taidelinjalla omia kykyjä kehittämässä on mitä mainioin tapa punnita kykyjään ja saada taitoa tuleville vuosille, joko harrastuksen tai uran parissa. Hitsi, kyllä meikäläisenkin pitää päästä verestämään kuvataideharrastusta jollekin piirustus- tai maalauskurssille esimerkiksi ensi talvena kansalaisopistossa. Draamatun osalta pitää toivoa, että joku rippikoulun vetäjä tai uskonnonopettaja todellakin saisi valtuudet ja budjetin hankkia tätä kirjaa opetusmateriaaliksi. Kirjaan on tiivistetty loistavasti Raamatun tutuimmat tarinat, vieläpä ilahduttavan anarkistisessa ja teräväkatseisessa valossa. Vaikea sanoa suuttuisivatko kapeakatseisimmat uskonnonharjoittajat Draamatun huumoripitoisimmista tulkinnoista. Toivottavasti eivät - kirjasta saa potkua ajatuksilleen jokainen, joka on hivenenkään uhrannut ajatuksiaan kristinuskolle, myönteisessä tai kielteisessä mielessä. Ja monipuolinen kuvitusjälki, hienot käsikirjoitukset ja persoonalliset toteutustavat viehättävät lukijaa jo ihan itsessään. Tätä teosta kannattaa käydä vaatimassa paikalliskirjastoon.

Lue myös nämä:
Limingan taidekoulu: 7 veljestä
Limingan taidekoulu: Maailmanhistoria
Mikko Ketola - Anssi Rauhala: Marian koodi

Henry James: Washingtonin aukio

Maailman paras divari toimii kesäisin Lappeenrannan satamatorilla. Sinne kärrätään pakettiautollinen kirjoja ja levitetään kirjatelineisiin. En tiedä, mistä torin kokoelmat löydetään, mutta sieltä löytyy aina järjettömän hyvää kamaa. Oikeastaan minun ei kannata enää edes mennä sinne, koska ostan kuitenkin joka kerta jotakin. Viimeksi tuli ostettua Henry Jamesin Washingtonin aukio, priimakuntoinen kaunis painos, julkaistu samassa Otavan tyylikkäässä Seitsentähdet-sarjassa kuin Humiseva harjukin.

Henry Jamesin kirjoja en ole ikinä ennen lukenut, mielikuvakin hänen kirjailijanurastaan oli melko hämärä. "Jotain vanhoja amerikkalaisia klassikkoja", ajattelin. Hämärästi paikallistin Naisen muotokuva -teoksen hänen suuntaansa, lähinnä siksi että siitä on taannoin tehty elokuvasovitus, jossa Nicole Kidman näytteli pääosaa. Tätäkään en kyllä ole nähnyt, on vain jäänyt arvosteluista mieleen. Koska Washingtonin aukion kansiliepeessä tai saatesanoissa ei käynyt ilmi, koska teos on alunperin ilmestynyt, piti arvuutella sen olevan 1800-luvun lopulla syntynyt. Netti vahvistikin ilmestymisvuodeksi 1880.

Pidin kirjasta, mikä oli hieman erikoista siinä valossa, että siinä ulkoisesti tapahtui varsin vähän. "Salonkikelpoinen" oli laatusana, joka nousi mieleen useammankin kerran kirjaa lukiessa. Tarina on yksi maailman vanhimmista: poika kohtaa tytön, nimittäin köyhä ja rahan perään mielivä poika kohtaa yksinkertaisen, tavallisen näköinen tytön, jota odottaa suuri perintö. Odotin kirjan menevän siihen, että häät vietetään ja tyttö pääsee elämään onnetonta avioliittoa, jossa mies lyö häntä laimin ja tuhlaa kaikki rahat. Tähän asti ei kuitenkaan päästy, vaan kirja keskittyy romanssin etenemiseen, tytön isän vastustus- ja väistöliikkeisiin, kihlausaikaan ja kihlauksen hiipumiseen. Tästä huolimatta kirjan pääpaino ei niinkään ole ihmissuhteissa, vaan se on ikään kuin sosiologinen tutkielma erilaisista ihmisluonteista. Jostain syystä Henry James kuvaa kaikki naishahmot vähemmän imartelevassa valossa. Päähenkilö Catherine Sloper on vähäpuheinen tallukka, jonka viehätyksetöntä olemusta ja yksinkertaista järjenjuoksua korostetaan joka käänteessä. Hänen tätinsä, rouva Lavinia Penniman, on yltiöromanttinen sählääjä, joka järjestelee mielellään nuorten rakastavaisten naima-asioita, tahtoivatpa nämä sitä tai eivät. Sen sijaan Catherinen isä, tohtori Sloper, on kuvattu arvovaltaisena ja terävä-älyisenä miehenä, joka ei anna tunteiden sekoittaa loogista päättelykykyään ja moraalisia ratkaisujaan. Kieltämättä tohtori Sloper hoitaa avioliiton torppaamisen varsin taitavasti. Itse ainakin lukijana kannustin tohtori Sloperia, olihan Catherinen typerä rakastuminen liehakoivaan mieheen ennalta-arvattavan hölmöä. Tohtori Sloper ottaa miehestä, Morris Townsendistä, asianmukaisesti selkoa, tutkii ennen kuin hutkii, ja perustelee sen jälkeen kantansa tyttärelleen järkähtämättömästi, kuitenkin jättäen hänelle tilaa tehdä omat ratkaisunsa.

Minua viehättää kovasti kuvaus "vanhan ajan" New Yorkin seurapiireistä. Samaan maailmaan sijoittuvaa kuvausta muistan lukeneeni Edith Whartonilta. Säätyläisten tarkkaan mietitty ja vähäeleinen etiketti, jossa pienillä asioilla viestitetään suuria tunteita, muistuttaa kovasti vanhaa eurooppalaista maailmaa, mutta kuitenkin amerikkalaiskertojat nostavat esille asioita, jotka erottavat amerikkalaiset seurapiirit eurooppalaisista. Jopa kliseisesti yksi tällainen seikka on rehellisen työnteon ja omilla ansioilla menestymisen korostaminen. Kutsuilla, iltateen juonnissa, muodollisilla vierailukäynneillä käyttäydytään aina erinomaisen kohteliaasti. Esimerkiksi Catherinen ja Morrisin seurustelu on erittäin säädyllistä ja vähäeleistä, näin nykyisen mittapuun mukaan. Tosin joitakin ennenkuulumattomia vapauksia suhteessa otetaan, esimerkiksi Catherine menee kutsumatta käymään Morrisin asunnolla!

Eli pisteet Henry Jamesille, homma käy ja lana leviää. Suomentaja Kersti Juva kirjoittaa kirjan jälkisanoissa, että suomentaminen oli haastavaa, koska James panostaa hyvin paljon kielellisillä vivahteilla ja hienovaraisilla merkityksillä pelaamiseen. Juvan suomennos oli varsin mukavaa ja sujuvaa luettavaa, sopi mielestäni hyvin tuohon kuvaamaansa maailmaan.

Tässäpä vielä esimerkki Jamesin tyylistä. Tohtori Sloper on mennyt käymään Morris Townsendin sisaren luo ottaakseen selvää, mikä Townsend on miehiään. Armotonta analyysiä ihmisluonteesta saa siskokin kuulla:

"Tohtori silmäili häntä hetken. - Te naiset olette kaikki samanlaisia! Mutta tyyppi, johon veljenne kuuluu, on luotu koitumaan juuri teidän perikadoksenne ja teidät sen lajin uhreiksi ja palvelijoiksi. Kyseisen tyypin tunnusmerkki on vakaa päätös - jonka takana voi piillä hurja hiljainen kiihko - olla ottamatta elämältä vastaan muuta kuin nautintoja, ja varmistaa nämä nautinnot pääasiassa suostuvaisen sukupuolen avulla. Tähän ryhmään kuuluvat nuoret miehet eivät koskaan tee itse mitään, minkä voivat saada muut tekemään puolestaan, ja he elävät toisten hullaantuneisuuden, palvonnan ja ihailun varassa. Yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä tapauksessa sadasta nämä toiset ovat naisia. Nämä nuoret ystävämme edellyttävät, että toiset kärsivät heidän puolestaan, ja kuten te varmasti tiedätte, naisilta se sujuu erinomaisesti."

Lue myös nämä:
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Mika Waltari: Pienoisromaanit
Emily Brontë: Humiseva harju

Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni

Aina välillä käy niin, että kirjoja on kesken vino pino, ja silti sitä aloittaa siinä välissä jonkun uuden. Minulle kävi näin, kun seikkailin taas Antikka.netissä ja huomasin, että lappeenrantalaisessa Antikvariaatti Helmessä on hyllyssä Rauha S. Virtasen Tuletko sisarekseni. Helmi on pieni, mutta tasokas divari: kirjat on esimerkiksi luokiteltu ja aakkostettu, mikä ei todellakaan ole ihan itsestäänselvää divareissa. Nuortenkirjojen hylly olikin varsinainen nostalgia-aarteisto, sinne ihan unohtui plarailemaan ja hypistelemään vanhoja tuttuja rakkaita kirjoja. Maltoin kuitenkin mieleni ja ostin pelkästään tämän, jota olin mennyt hakemaan.

Kuten Tuntematonta Seljaa arvioidessani kirjoitin, olin lapsena melko konservatiivinen ja vaativa lukija tietyissä asioissa. Jos jonkun kirjailijan tyyliin tai sarjaan olin tutustunut, en sietänyt sitä, että sarjan henkilöhahmot muuttuivat tai vanhenivat, enkä meinannut millään hyväksyä saman kirjailijan muita kirjoja, jotka eivät tiettyyn sarjaan kuuluneet. Näin oli Virtasenkin kanssa. Tykkäsin Selja-sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta, mutta vieroksuin ei-Selja-kirjoja. Niitä rupesin lukemaan muistaakseni lukioikäisenä. Tuolloin olin tietenkin jo virallisesti liian vanha lukemaan mitään tyttökirjoja, ja tämän ikäiselle tyttökirjojen lukemisen pitäisi kai olla yhtä hävettävää ja noloa kuin harlekiini-sarjojen lukemisen. Tuolla Hömpän helmet -blogissa onkin virinnyt keskustelua siitä, miksi pitää asiakseen nolostella sitä, että tykkää tietynlaisista kirjoista. Eivät kai miehetkään häpeä sitä, että lukevat jotain Korkkareita tai Jerry Cottonia tai muuta vastaavaa. Niinpä voinkin todeta, että pidän Virtasen nuortenkirjoja todella mukavina, viihdyttävinä ja kiintoisina kirjoina. Itse asiassa näin aikuisiässä ne lienevät vielä antoisampia kuin nuorena. Nyt kun osaa yhdistää esimerkiksi tapainkuvauksen oikeisiin aikaraameihin paljon paremmin kuin nuorena. Tuletko sisarekseni on julkaistu vuonna 1966, ja kyllä nämä neljäkymmentä välissä olevaa vuotta jossakin näkyvät. Eivät kuitenkaan kerronnassa, sillä Virtasen selkeä, lämminhenkinen tyyli on kestänyt ajan hammasta todella hyvin. Hän ei sievistele eikä hurskastele, sillä vaikka tämäkään kirja ei mitään inhorealismia tarjoile, ovat henkilöt kuitenkin varsin napakoita ja persoonallisia oikeita ihmisiä.

Taitaakin mennä sinne lukioaikaan, kun tämän kirjan olen edellisen kerran lukenut. Juoni on seuraava: neljä Tuiskun sisarusta saa selville, että heidän äitinsä Iiris aikoo mennä uusiin naimisiin. Isä-Tuisku on kuollut aiemmin, ja leskenelämää on jo ehtinyt kestää. Ongelmana on, että tuleva mies olisi paikallinen tohtori Poukama, jolla on kaksi tytärtä, joista Tuiskun lapset eivät yhtään pidä. Lisäksi Poukama ei ole edes leski, vaan eronnut! Vuonna 1966 tämä on selkeästi ollut paljon enemmän pahennusta herättävä asia kuin nykyään.

Poukaman hyvinkasvatetut, kiltit ja kuuliaiset tytöt Ulla ja Anna eivät myöskään innostu isänsä naima-aikeista. Niinpä he liittoutuvat Tuiskun lasten kanssa ja päättävät yhteistyössä juonia vanhempansa toisistaan erilleen. Pikkuhiljaa yhteinen touhuaminen tietenkin lähentää välejä, mutta mielipiteet tulevasta liitosta ehtivät velloa puolelta toiselle ja yksi sun toinen muuttaa mieltään moneen kertaan...

Kirjassa kuvataan paljon 12-14-vuotiaiden koulunkäyntiä, harrastuksia, kouluyhteisön dynamiikkaa ja perheen sisäisiä jännitteitä. Tuiskut joutuvat käymään aamuisin ulkohuussissa ja aamukahvit keitetään puuhellan päällä. Poukaman perheessä työskentelee kotiapulainen, ja aristokraattinen isoäiti kasvattaa tyttöjä omalla ankaralla tavallaan. Todella mukavaa kuvausta, tykkäsin kovasti. Kirjan hahmoista tunnistin erityisesti Ullan fiilikset - hän on ujo, herkkä tyttö kasvuiässään, joka joutuu pohtimaan omaa uskaltamistaan ja rajojensa laajentamista. Tuiskun sypäkät Mari ja Vivi ovat myös mukavia hahmoja reippaudessaan, vaikka Ullaan samaistuinkin eniten.

Ehkä juuri tuo koulumaailman kuvaus tekee sen, että aikuinenkin lukee tällaisia kuvauksia mielellään. Tätähän arvelin osaksi Harry Pottereidenkin viehätysvoimaa. Kaikki kun ovat jossain vaiheessa olleet koulussa, ja se on kuitenkin niin merkittävä osa nuoren ihmisen elämää, että kaikki muistavat koulukokemuksiaan taatusti loppuikänsä ajan. Ajankuvaus ja tapojen muuttuminen kiehtoo minua myös. Yhtenä esimerkkinä voisi nostaa esille, että vuonna 1966 muotitermi on ollut "huugo". " - Tulkaa auttamaan, huugot, tämä painaa kuin synti!" Myös "tylsä" ja "metka" ovat olleet runsaasti käytettyjä termejä asiassa kuin asiassa.

Ovat nämä Rauha S. Virtasen kirjat sen verran tasokkaita, että aivan hyvin näistä voisi uusintapainoksia ottaa tänäkin päivänä. Kyllä ne lukijansa löytäisivät. Ja vaikka nykyään erilaiset uusperhekuviot ovat niin yleisiä, että joskus tuntuu siltä että suorastaan kannattaa erota ja mennä uusiin naimisiin mahdollisimman monta kertaa mahdollisimman pienten lasten vanhempana, niin eiköhän aika moni tällaisessä pyörityksessä ollut lapsi löytäisi tuttuja tuntoja Tuletko sisarekseni -kirjasta. Vaikka julkkikset lehdissä kehuvatkin, miten uuden rakkauden löytäminen niin ihmeen ihanaa onkin, miten vaivatta lapset ovatkaan hyväksyneet uuden kumppanin ja miten näppärästi yhteishuoltajuus toimiikaan niin ex-kumppanin kuin uuden kumppanin ex-kumppaninkin suuntaan, lienevät nuo avioerot ja uusperheet silti lasten kannalta melkoisen hämmentäviä kokemuksia.

Lue myös nämä:
Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja
L.M. Montgomery: Anne of the Island
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

Eero Alén: Linkolan soutajan päiväkirja

Äiti huolehti kolmekymppisen tyttärensä vaatevarannoista ja lähetti postissa lenkkarit. Samaan pakettiin oli laitettu Linkolan soutajan päiväkirja, jota hän suositteli luettavaksi.

Kalastusta opiskellut Eero Alén suoritti työharjoittelunsa kirjailija-filosofi-kalastaja Pentti Linkolan apurina Vanaja-järvellä syksyllä 1994. Sammakko-kustantamo julkaisi päiväkirjan muistinpanot vuonna 2006. Miksi näin pitkä väli, se ei käy kirjasta ilmi. Eero Alénin omat taustat tulevat kirjassa esille lähinnä sivulauseiden kautta. Mutta mitäs siitä, hyvä kirjoittaja hän on ja kuvaa mielenkiintoisesti kalastustyötä ja Linkolan kotioloja.

Ahavoitunut ja provosoivakielinen Linkola rupeaa olemaan jo sen ikäpolven vaikuttaja, että esimerkiksi minulle hänen nuoruudessaan julkaisemansa pasifismipamfletti, johon kirjassa viitataan, on jo vieraampaa tavaraa. Toki muistan Linkolan mietteiden pääpiirteet hyvin, esiintyyhän hän tasaiseen tahtiin erilaisissa medioissa. (Itse asiassa juuri tätä kirjoittaessa Linkola jutteleekin telkkarissa "10 kirjaa jotka muuttivat maailmaa" -sarjassa ja muistelee myös tuota samaista pamflettia.) Tässäpä ajattelija, joka elää niinkuin opettaa. Muistan Linkolan saarnanneen voimakkaasti mm. luonnon saastumista ja väestöräjähdystä vastaan. Äijä itse elättääkin itsensä kalastamalla soutuveneen ja verkkojen avulla ja myymällä kalat torilla. Tietysti globaalisti olisi varmasti ihanteellisempaa, jos ekologiaa haluava suomalainen esimerkiksi muuttaisi pois Suomesta, meneehän jokaisella suomalaisella väkisinkin talonsa lämmittämiseen energiaa, joten olisi luontoystävällisempää asua jossakin sellaisessa maassa, jossa lämmitystä ei tarvittaisi. Mutta mitäs pienistä!

Itse olen viime aikoina pohtinut väestöräjähdyksen ongelmia esimerkiksi aasialaisen ultraääniseulonnan vuoksi. Monissa Aasian maissahan patriarkaaliset asenteet ja moderni teknologia tuottavat aika karmivan lopputuloksen: tyttösikiöitä abortoidaan niin paljon, että sukupuolijakauma alkaa olla monin paikoin todella vääristynyt. Tasa-arvon kannaltahan tämä on ehdottoman väärin: tytöt murhataan jo ennen syntymäänsä. Toisaalta esimerkiksi Kiinassa tämän on eloon jätetyille tytöille tuottanut ennennäkemättömän edulliset avioliittomarkkinat. Kun miehiä on niin paljon enemmän kuin naisia, on tytöillä mahtavasti valinnanvaraa, kenet miehekseen kelpuuttaa. Toisaalta, avioliitossa tytön rooliksi tulee kuitenkin lähinnä "poikien synnytyskone", eli hänen pitäisi nyt omasta puolestaan lykätä maailmaan nimenomaan ihannoituja poikalapsia eikä turhia, tarpeettomia tyttöjä. "Tytär syntyi, tyhjä syntyi", sanoi vanha kansa Suomessakin.

Tasa-arvoajattelun vastapainoksi historian asiantuntija (kyllä, se on ammattinimikkeeni toisen koulutukseni puolesta) minussa myöntää, että aasialaisten abortointilinja on väestöräjähdyksen kannalta tosi järkevä: sehän supistaa syntyvyyttä ihan luonnostaan, kun synnyttäjien määrä koko ajan vähenee. Toisaalta, senkin muistan historian opintojeni parista, että suuret nuorten miesten joukot vailla järkevää tekemistä ovat suora tie konflikteihin ja sotiin. Ja melko turhautuneita Kiinan nuorukaiset kai alkavat olla, kun perinteisen perheen muodostaminen on yhtä lailla paineena niskassa heilläkin, ja tavallisella kiinalaismiehellä ei kohta ole enää mitään saumoja vaimoon, koska naisten määrä edellämainitusta syystä on kovasti laskussa.

Noh, tämä oli sivujuonne. Monia muitakin ajatuksia Alénin teksti Linkolan renkinä olemisesta herättää. Muistin elävästi ensimmäiset kesätyökokemukseni: huh, rankkaa ruumiillista työtä, jaksaakohan tätä mitenkään? Meikäläinen oli tuolloin lukiotyttö vanhainkodissa, Alén sentään ulkoilmaelämään tottunut riuska nuori mies. Esimerkiksi Linkolan ruokailurytmi on aika miehevä. Aamukuudelta vetäistään puuroa, sitten soudetaan järvellä kellon ympäri, vaikkapa kolmentoista tunnin rupeama. Syyskuusta marraskuuhun, myös pakkasella. Iltasella syödään vähän lisää. Vakioruoka Linkolan tuvassa on tietenkin kala. Kalan tuoreuteen Linkolalla on mielenkiintoisen ristiriitainen näkemys. Vaikka hän kritisoi ankarasti esimerkiksi torivalikoimien tuoreen kalan puutetta, hänellä on itsellään tapana jättää kalat huoneenlämpöön muhimaan päiväkausiksi ja syödä ne sitten sen jälkeen. Kalasta kun kuulemma ei voi saada ruokamyrkytystä. Raatokärpästen munat kalan lihassa haittaavat häntä yhtä vähän kuin homekerros hillossa. Samasta syystä naapurit kantavat hänelle esimerkiksi hirven maksat, joita emännät kieltäytyvät kokkaamasta raskasmetallikertymien pelossa. Ihanteellisen ruokaympyränsä Linkola täydentää syömällä runsaasti voita suoraan paketista ja suolaamalla kaiken ruokansa perinpohjaisesti.

Rankka ruumiillinen työ vähällä ruualla meinaa jo itsessään hieman potuttaa Alénia, mutta työtä maustaa myös Linkolan jatkuva jäkätys ja arvostelu. Soutaja haukutaan perin pohjin, kiitosta ei kuulu kuin harvoin, mitkään sääolosuhteet eivät estä järvelle lähtöä. Ajan mittaan Alén tottuu ainakin hieman työoloihinsa, loppusyksystä saattaa saada jo kehaisun jos toisenkin soututaidoistaan. Itse hän tiivistää tuntonsa Linkolalle lähettämässään saatekirjeessä: "Luulen muuttuneeni tänä syksynä enemmän kuin ehkä koskaan ennen, edes nuoruuden herkkinä vuosina. Olen hämmästynyt, ellen tule pyrkimään teidän viitoittamallenne tielle, mitä elämäntapa-asioihin tulee!"

Suomalaisen ei-fiktion mukaviin sivujuonteisiin kuuluvat myös maininnat ja pienet juorut muista tunnetuista suomalaisista. Kirjassa sivutaan Mauri Sariolaa, Kalle Päätaloa, Heikki Turusta ja useita poliitikkoja. Kirjan kirjoitus- ja julkaisuajankohdan väli taas paljastaa surullisella tavalla Linkolan saarnojen totuudenmukaisuuden: epilogissa kalastaja käy läpi talvien lämpenemisen vaikutusta elämäntapaansa. Ja kun viime talvi kesti säätieteellisesti vain 40 päivää, voi tyhmempikin arvioida että ei Etelä-Suomessa kukaan ole juuri päässyt järvien jäille kalastamaan. Sitä en tiedä, korvaako pidentynyt vesien aukiolemisen aika jääkalastuksen. Vaikka ei kalastus mikään suuri bisnes muutenkaan yksittäiselle ihmiselle ole. Linkola kiroaa useaan otteeseen tukkujen hintakurimusta ja yhä yleistyvää kalansyömättömyyttä. Onpa minullakin tuttavapiirissä paljon ihmisiä, jotka nyrpistävät nenäänsä kalalle. Ei minkään allergian vuoksi, vaan ihan vaan siksi, etteivät muka tykkää. Tosin päteehän sama myös sieniin, aurajuustoon, valkosipuliin ja moneen muuhun herkkuun... Kai jauheliha ja makarooni ovat kohtapuoliin ainoat yleisesti hyväksytyt "herkkuruuat"?

Kirja pisti minut myös pohtimaan, missä määrin itse kuluttajana tuen kotimaisen kalan menekkiä. Vaikka hyvistä kalaruuista tykkäänkin, esimerkiksi isäni laittamat kalaherkut kelpaavat aina, en kovin monipuolisesti itse useinkaan kokkaa kalaa. Eniten syön silakkaa ja lohta, ensinmainitusta teen usein tomaattisilakoita ja jälkimmäinen maistuu uunilohen muodossa. Myös erilaisia savukaloja tulee aika ajoin ostettua herkuksi. Mutta kolmanneksi syödyin kala taitaakin olla säilyketonnikala! Kuhaa, ahventa tai muikkua muistan ostaneeni vain aniharvoin. Hittolainen, tämä asianlaita täytyy korjata! Kaapissa on vielä kuivattuja suppilovahveroitakin runsain mitoin, esimerkiksi paistettu kuha suppilovahverokastikkella on mitä mainiointa. Kuhaahan Linkolakin kalasti. Testaamisen arvoiselta kuulostava kuharesepti löytyy myös Karpan keittöstä: kuhaa ja kylmäsavulohta sitruunakastikkeella. Chef Karppa kirjoittaakin muutenkin mukavan tarinoivaan sävyyn kiintoisia ruokaohjeita.

Lue myös nämä:
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei

Helmi Kellokumpu: Lasteen alaisia

Kirjastossa käydessä tuossa yhtenä iltana jäin lueskelemaan Jenni Janatuisen toimittamaa kirjaa Kunnioitettu herra mestari, johon on koottu lukijoiden Kalle Päätalolle lähettämiä ihailijakirjeitä. Olivat tosi mielenkiintoisia! Päätalon teemoista muistui mieleeni eräs toinen pohjoista elämänmenoa kuvaava kirjailija, jonka teksteistä olen kovasti tykännyt: Helmi Kellokumpu.

Muistelen törmänneeni Kellokummun nimeen Hesarin jossakin jutussa joitakin vuosia sitten. Artikkelissa sivuttiin erästä novellia, jossa kiertävät saarnamiehet soittelevat puhelimella taivaaseen. Tämä kiinnitti huomioni, koska kaverini Tiina teki gradunsa samasta uskonlahkosta eli härkösläisyydestä.

Luin tuon jälkeen kaikki kolme Kellokummun novellikokoelmaa, eli Lasteen alaisia, Havun takana ja Riukuaitaa. Kellokumpu on hieman samaa maata kuin Sisko Istanmäki ja Hilkka Ravilo, eli kirjallinen ura on painottunut ns. varttuneempaan ikään. Tänä vuonna kirjailijalle tulee näköjään 82 vuotta mittariin, saa nähdä, vieläkö kirjoja tulee. Viimeisin kokoelma on kylläkin vuodelta 2004, joten jospa lisää vielä saataisiin. Merkillinen piirre kirjailijan urassa on se, että hän on julkaissut yhden nuortenromaanin 1960-luvulla, mutta sitten perheen ja työn pyöritys vei ajan kymmeniksi vuosiksi. Kustantajan kirjailijaesittelyssä on aiheesta hieman lisää.

Kalle Päätalon lukijoiden innoittamalle uusintakierrokselle lähti kirjastosta mukaan Lasteen alaisia. Melko alkusivuilla mieleen tulikin eräs kirjallinen sukulaissielu. Sama poljento ja tapa ajatella löytyy Jari Tervon proosasta. En kuitenkaan usko Tervon ottaneen vaikutteita Kellokummulta enkä toisinpäin. Oma tulkintani on, että molemmat pohjaavat tässä asiassa lappilaiseen puhetapaan, murreilmaisuun ja maailmankatsomukseen. Tyyliin kuuluvat jämäkät, yhteenvedon omaiset nopeat luonnekuvat ja tilannekatsaukset, laajalla kädellä vedetyt suuret kaaret ja omaperäinen sanasto. Kellokumpu virkistää lukijaa murrepohjaisella, erittäin kiinnostavalla sanankäytöllä. Melkein joka sivulla on termejä, joiden merkitystä en suoraan osaa sanoa, vaikka Kainuun korkeudelta kotoisin olenkin ja monta murresanaa tekstin joukosta tunnistankin.

Täytyy kyllä sanoa, että kun seitsemänkymppinen Kellokumpu on jysäyttänyt Lasteen alaiset Suomen kirjasyksyyn vuonna 1998, niin siinä on pyyhkäisty pöytä kerralla puhtaaksi näyttämällä, että miten se vetävä aloitus pitää kirjoittaa: "Liuta akkoja istui sormijuottoina katetun pöydän ympärillä. Viisitoistaprosenttisesta kahvinkorvikkeesta keitetyn soropin haju leijui ilmassa. Nenät ottivat vainua, sylkirauhaset erittivät. Uutukainen emäntä teki itseään tykö.

Ulkona valui kylmiä vesiä. Poika tuli pellolta märkänä kuin uitettu koira. Hän käveli pöydän luo ja työnsi kuppeja syrjään. Sitten hän puhdisti pöydän: söi nisupullat, juustopalat ja kahdeksan piparkakkua.

Köökiin sysättyjen pienempien pedonsilmät söivät mukana, kurkut lutkuttivat. Älyttömin, häkkisänkyyn nostettu alkoi parkua: - Ite kaikki joit, kahvin kaikki joit...

Äitipuolen nyrkinkokoisista silmäyksistä ei poika välittänyt. Poika pyörsi ulos, meni aittaan ja veti itsensä kaulakiikkuun."

Lyhyet, muutaman sivun mittaiset novellit luovat tilannekuvia lappilaisen syrjäkylän ihmisistä. Melko moni tarina sijoittuu sotienjälkeiseen aikaan, mutta on myös niitä, joiden ajankuva jää tarkoituksella hämärämmäksi. Tarinat ovat mainioita. Niiden kautta piirtyy kuva viinaanmenevästä peräkamarin pojasta, uskovaisista emännistä, Helsinkiin tai Ruotsiin haluavista nuorista, ikääntyneistä vanhoistaemännistä ja liukaskielisistä miehistä. Kuvaukset paikallisesta herännäisyydestä ja seuroista toivat mieleen Timo K. Mukan. Värikkäät, hurmoshenkiset seurat toimivat paitsi uskonnollisena henkireikänä, myös sosiaalisena tapahtumana, jolloin kaikki oli mahdollista.

Herkullinen on esimerkiksi kuvaus hyvästä emännästä, Ullasta, joka tekee kaiken ärsyttävällä tavalla oikein: on järisyttävän ahkera, passaa miestään, synnyttää lapsia vyötäsoleta valittamatta koskaan. "Vaan eipä kuultu kertaakaan Ullan voihkivan, että saisipa edes yhden kesän tyhjänä kävellä." Työmoraali ja ukkoin ja akkain työt tuntuvat olleen jaetut samalla tavalla kuin Ravilon muisteloiden Savossakin. "Entä kun vesi loppui kaivosta eikä raskittu panna hevosta puikkoihin - oli luontokappaletta sääli. Silloin nosti Ulla ämmänlänget niskaansa ja kantoi veden avannosta, ellei nyt sitten kiskonut törmää ylös vesikelkkaa tai soselumen aikana vetänyt lumikoppaa. Ja Elkkua se passasi. Sille se kyllä oli aina pöytä pyyhittynä.

Kylän ukkoja Ulla miellytti, muttei akkoja. - Se pitäisi tappaa, he sanoivat, kun Ullan hyvyyksistä tuli puhe, ja purivat pahansisuisesti kuolaimiaan."

Pidin ympäristö- ja ihmiskuvauksen sekä murretta viljelevän kielen lisäksi tarinoiden välittämästä asenteesta. Siinä on jotain merkillisen jykevää - tapahtumia valaistaan tarkkanäköisesti ja osuvasti, mutta kuvattiinpa kuinka ankaria oloja tahansa, kerronta ei ikinä saa ahdistuksen tai ruikutuksen sävyjä. Ihan kuin vanha viisas lappilaisemäntä toteaisi, että näin ne asiat ovat olleet, näkisi vaikeuksienkin joukossa hyviä ja valoisia puolia. Ja hihittelisi vielä itsekseen kaikelle sille huvittavalle mitä ihmiselosta löytyy, näkisi tahatonta komiikkaa niissäkin asioissa, missä toiset paahtavat tosissaan ja otsa rypyssä.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kuolleet lehdet
Sisko Istanmäki: Yöntähti
Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen

Rauni Paalanen: Agitaattorin morsian

Taistolaisten mustasta kirjasta sain lukuvinkin: kirjassa mainittiin taistolaisopiskelijoiden "pöksylähetystä" käsittelevä Rauni Paalasen Agitaattorin morsian vuodelta 1990. Äärimmäisen kiehtovasta taistolaisajasta minulla on lähinnä toisen käden perimätietoa. Vanhempani ovat puheissaan sivunneet 1970-luvun poliittista opiskeluilmapiiriä (he siis eivät olleet taistolaisia) ja opinahjoni humanistisen tiedekunnan opettajien punaisesta menneisyydestä liikkui joitakin muisteloita. Muuten aiheeseen on tullut perehdyttyä lähinnä seuraamalla ajoittain varsin tunnepitoista julkista keskustelua 70-luvun meiningistä ja toki suomalaisessa kaunokirjallisuudessa aihetta usein sivutaan. Joskus tuli kirjastossa plarailtua myös Riitta Vartin kirjaa Nuoruuteni yliopistot, jossa lienee lisää tarinaa naisopiskelijasta taistolaisuuden pyörteissä.

Paalasen Agitaattorin morsian kertoo Minnasta, joka on kasvanut pienessä savolaismökissä korpikommunistimummonsa hoivinsa. Mummo on vanhan kansan punikki, vaikka onkin ison talon tytär alkujaan. Sputnik on hänelle merkki Neuvostoliiton loistavasta ylivoimasta, Stalinista liikkuvia kauhujuttuja hän epäilee voimakkaasti, eikä arvosta Suomen sotia ollenkaan. Mutta vielä aatteen paloa voimakkaammin Anna-mummo jaksaa pauhata Minnalle miesten petollisuudesta, "munapersiitten" kunnottomuudesta.

Kun Minna lähtee opiskelemaan, tutustuu hän hieman toisenlaisiin kommunisteihin, opiskelija-aktiiveihin, joiden punaisuus on hyvin usein kapinaa porvarillista perhetaustaa vastaan. Joukon hurmaavin nuorukainen Masa iskee Minnan oitis, ja epäsuhtainen rakkaustarina vie Minnankin osaksi opiskelijaliikettä.

Odotin kirjalta hieman enemmän räväkkyyttä, nyt melko iso osa tekstistä menee siihen, että Minna muistelee menneitä puoliksi haikeutta tuntien ja jaksaa korostaa joka käänteessä olleensa ujo, arka lapsi, joka ei ollut oikein minkään näköinen ja jonka ystävyyssuhteita aikuisikään asti leimaa tietty alemmuuden tunne. Ehkä hieman vähempikin olisi riittänyt. Toisaalta Minnasta muotoutuu kuva varsin tunnistettavana hahmona. Hän on se porukan "näkymätön nainen" joka ei oikein uskalla kertoa mielipiteitään ääneen, joka ei ole niin kaunis että huomiota riittäisi ulkonäön puolesta, mutta joka tarkkailijan roolistaan muistaa ja kokee myös ristiriitaisiksi tiedostamansa asiat.

Mutta kun Paalanen pääsee vauhtiin, kuvaa hän opiskelijapolitiikkaa varsin kiintoisasti.

"- Osasto huolehtii erityisesti jäsentensä agitaatiovalmiuksista, korosti koulutusvastaavamme Vesa. Se tarkoitti käytännössä sitä, että minäkin karistin itsestäni pelkurimaisen porvarillisen moraalin jäänteet, käärin hihani ja heittäydyin agithommiin. Opin kirjoittamaan koneella puhtaaksi julkilausumia, veivaamaan monistuskoneella opintoaineistoa, letraamaan lennäkkeihin kamppailukutsuja huutomerkkeineen. Kuin myrskytuuli pyyhkäisin halki yliopiston kuppilan ja luennoilta lintsailevien opiskelijoiden pöydät peittyivät sirppi ja vasara -sateeseen."

Joskus taustalta kantautui huhuja, jotka herättivät rivijäsenenkin mielessä epäuskon siemenen, jonka kuitenkin pystyi sopivilla perusteluilla torjumaan:

"Masa, Hande ja Mona pääsivät myös niihin iltatilaisuuksiin, missä neuvostotoverit saunoivat ja muuten veljeilivät meikäläisten veteraanien kanssa. Mona ei puhunut niistä illatsuista minulle mitään, mutta Masa ja Hande vihjailivat naureskellen, että siellä viina virtasi ja naisväki oli helisemässä. Ne juoruilivat myös, että neuvostovieraat piti viedä strippiravintoloihin ja pornoleffaan. Ne puheet ihmetyttivät ja hermostuttivat minua, mutta sitten ajattelin että niitten johtavien neuvostotovereitten oli hyväkin nähdä omin silmin, minkälaista moskaa tuottaa imperialistinen massakulttuuri."

Itse pidin kirjassa eniten Anna-mummon hahmosta. Sisartaan Eetlaa ja tyttärentytärtään Minnaa pomottava, uskossaan liikuttavan vankkumaton korpikommunisti jyrää mökin asiat kohdilleen sellaisella voimalla, ettei hänestä voi olla pitämättä, vaikka Minnalla onkin monta hyvää syytä suhtautua Annaan ristiriitaisin tuntein. Paalanen hanskaa myös sujuvasti savolaismurteen mallintamisen kirjalliseen asuun.

"Jo ennen kuin pääsin kouluun Anna oli ruvennut esitelmöimään minulle siitä, mitenkä nuoren naisen EI pitäisi käyttäytyä.

Ylpeä, vakavamielinen, siisti, hillitysti pukeutunut ja kammattu nuori nainen oli ihmiskunnan kaunistus, mutta iljettäviä olivat tytönletukat, jotka rotjaavat naamansa ja laittavat toppauksia tisseihinsä, eivätkä ymmärrä maaliman menosta hölkäsen pöläystä, hyvä että ovat lukemaan oppineet, pökkelöt, mutta munaperseille kutkastelevat ja kurskavat keskenänsä joka paikassa, niin että sivullisiakin hävettää.

Anna esitteli minulle näitä turmeltuneita neitosia kylän raitilta, kulki nokka pystyssä niitten ohi ja katsoa muljautti halveksivasti ja sähisi sitten minulle: - Häpäsöövät ihtensä ja kaikki naisimmeiset tuommoset ketkalehtijat..."

Päällimäisin vaikutelma, mikä minulle Paalasen kuvaamasta opiskelijaliikkeestä jää, on se, että taistolaisuuteen hurahtaminen on ollut hieman kuin uskonnolliseen lahkoon liittymistä. "Oman joukon" antamat selkeät, vankkumattomat vastaukset elämän vaikeisiin peruskysymyksiin ja joukkovoiman tuntu lienevät yhdistäviä tekijöitä nyt ainakin. Kun Minna alkaa kyseenalaistaa poliittista toimintaansa, irtautuu hän samalla kaveripiiristään, koska hänen ystävyyssuhteensa ovat niin vahvasti sidoksissa opiskelijapolitiikkaan. Vääräuskoisia myös savustetaan ulos, ja oikeiden oppien omaksuminen ja ryhmässä esiin tuominen on tärkeämpää kuin omien ajatuksien ilmaisu.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Sofi Oksanen: Puhdistus
Suvi-Anne Siimes: Politiikan julkisivu