Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja

Sotakirjallisuuden lomassa tuli tehtyä syrjähyppy tyttökirjallisuuden pariin: lappeenrantalaisessa ravintola Kolmessa lyhdyssä on erinomainen valikoima kirjoja asiakkaiden luettavaksi, ja tiistaina iltakaljalla tuli napattua käteen Tuntematon Selja. Lauantaina samaisessa baarissa pystyikin bändin kuuntelun ohella kätevästi lukemaan kirjan loppuun asti. :) Melkoista pikalukua siis, täydellä intensiteetillä en valitettavasti pystynyt kirjaan syventymään, mutta joka tapauksessa kirja oli tehokas nostalgiatrippi sekä virkistävä muistutus Selja-kirjojen viehättävästä maailmasta.

Ensimmäinen Selja-kirja on ilmestynyt vuonna 1955, ja veikkaisin, ettei ole montakaan suomalaista naista, joka ei olisi kirjoja lapsena ja nuorena lukenut. Ja kuten Anna-kirjojakin, näitäkin voi aivan hyvin ja jopa paremminkin lukea myös aikuisena. Itse asiassa aikuisena monet asiat ymmärtää paremmin, esimerkiksi minusta oli lapsena kauhean kummallista kun vaikkapa maitolitra maksoi kaupoissa sata markkaa kirjan mukaan. En tietenkään tajunnut rahan arvon muuttamisia. Selvästi näihinkin kirjoihin pitäisi lisätä alaviitteita ja tieteellisiä selityksiä, joilla taustoitettaisiin näitä asioita lukijoille. En myöskään lapsena hahmottanut kirjoissa esiintyvää oppikoulun luokkanumerointia, minullehan esimerkiksi seitsemäsluokkalaiset olivat 13-vuotiaita, kun taas oppikoulun seitsemäsluokkalainen lienee jo lähes täysi-ikäinen oppilas.

Tuntematon Selja on kirjan neljäs osa, eli sarjan päätösosa aina vuoteen 2001 asti, jolloin ilmestyi Seljalta maailman ääriin. Aiheesta kertoo mm. Hesari artikkelissaan. Nuorena Tuntematon Selja oli siis minulle se viimeinen osa, ja jostain syystä koin sen jotenkin ahdistavana. Neljästä Selja-kirjasta kaksi ensimmäistä oli mukavia ja kivoja, toinen osa oli mielestäni se kaikkein paras. Kolmas, Virva Seljan yksityisasia, tuntui ahdistavalta, mutta Tuntematon Selja suorastaan kamalalta. Myöhemmän iän uusintalukukierroksilta tuntui hieman vaikealta hahmottaa miksi näin on, mutta tunnemuisto on selvä ja voimakas. Ehkä Tuntemattoman Seljan perusasetelma, perheen kuopus Dodo kirjoittamassa isälleen ihailijakirjeitä salanimellä, tuntui jotenkin pelottavalta ja inhottavalta. Kirjassa Dodon murrosikäinen kasvu ja herääminen kohti aikuisuutta on muutenkin melko näkyvässä osassa. Kirjaa lukemattomille korostan, että näin aikuisena luettuna kirjan sävy on varsin lämmin, myötämielinen, sen kuvaama maailma täysin säädyllinen ja suorastaan sovinnainen, joten mitään realistista syytä sille, että joku pitäisi kirjaa pelottavana, ei ole. :) Mutta lapsen mielikuvitus ja tunne-elämä on toisenlainen kuin aikuisen. Toisaalta muistan myös, että lapsilukijana ihannoin kirjoissa sitä, että henkilöt pysyivät samanlaisina kirjoista toiseen eivätkä millään lailla ärsyttävästi muuttuneet tai kehittyneet, joten ehkä siitäkin tulee tuo vastenmielisyys tätä kirjaa kohtaan. Siksi esimerkiksi Anna-kirjojen viimeiset osat olivat lapsena minusta ärsyttäviä, kun Anna ei pysynytkään lapsena vaan kehtasi muuttua, aikuistua, saada omia lapsia.

Takaisin aiheeseen. Selja-kirjojen tapahtumat rakentuvat siis Tampereelle Seljan uusperheen ympärille. Perheeseen kuuluu kirjailijaisä Riku, neljä tytärtä - Kris, Margarita, Virva ja Dodo - sekä Rikun uusi vaimo Rea ja heidän kaksi pikkupoikaansa Aki ja Kai. Ollakseen kymmeniä vuosia vanhoja nuortenkirjoja ovat Selja-kirjat edelleen hämmästyttävän raikkaita, virkistäviä ja uskottavia. Kirjojen välittämä ajankuva on erittäin viehättävä ja kiinnostava. Vanhan ajan seurusteluetiketti kyläilyineen, koulunkäynti ja kouluhipat, opiskelujen aloittaminen ovat kaikki kiinnostavia piirteitä näissä kirjoissa. Lisäksi jokaiseen tyttöön on helppo samaistua (paitsi ehkä Margaritaan, joka on niin kaunis ja viehättävä, että häntä voi vain ihailla, ei niinkään samaistua). Runotyttö Virva ja pikku Dodo, joka tosiaan tässä kirjassa kokee 14-vuotiaan elämänmurroksen, sen sijaan ovat varsin sympaattisia ja helposti samaistuttavia.

Nämäkin "tyttökirjat" ovat sellaisia, jotka sopivat ihan kaikille - tytöille ja pojille, lapsille ja aikuisille. Myös muut lukemani Virtasen kirjat, kuten Joulukuusivarkaus ja Lintu pulpetissa, ovat varsin mukavaa luettavaa. Jos et näihin kirjoihin ole tutustunut, mars kirjastoon tahi kirjakauppaan luettavaa hakemaan.

Lue myös nämä:
Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni
Mary Marck: Luokan merkkihenkilöitä, Toverien kesken
Sari Peltoniemi: Hämärän renki

L.M. Montgomery: The Doctor's Sweetheart / Tiedän salaisuuden

Vaikka Wikipediaa mollataankin kopioinnista ja epäluotettavuudesta, niin kirjaharrastuksen parissa Wikipedia on monta kertaa osoittautunut kattavammaksi ja paremmaksi tietolähteeksi kuin esimerkiksi suomalaiset kustantajat. Suomenkielisen L.M. Montgomery -sivun alta löysin senkin tiedon, että onpa Montgomerylta suomennettu muitakin teoksia kuin nuo Mistress Pat -postauksessa luetellut. Karisto, joka suomensi myös Sinisen linnan, kääntää pläjäytti jo 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa ilmoille ne kaksi novellikokoelmaa, jotka englanniksikin julkaistiin 1970-luvulla. Toinen on Montgomeryn pojan kokoama The Road to Yesterday (Tie eiliseen) ja toinen Catherine McLayn toimittama The Doctor's Sweetheart (Tiedän salaisuuden). Eipä ole Karisto paljon näistä ääntä pitänyt saati uusintapainoksia ottanut, hohhoijaa. Tiedän salaisuuden löytyi Lappeenrannan kaupunginkirjaston Nuijamaan sivukirjaston uumenista, sain sen tilattua sieltä, mutta Tie eiliseen jäi saavuttamattomaksi.

Minulla oli loistava tilaisuus lukea rinnan sekä suomen- että englanninkielinen versio, sillä Amazonista tilaamani Montgomery-paketti tuli sopivasti samaan aikaan kuin suomennos kirjastosta. Englanninkielisen laitoksen alussa oli erinomainen McLayn toimittama esipuhe ja Montgomery-bibliografia, josta kävi ilmi mm. taustatietoa tuolle Kilmeny of the Orchardille. Kilmeny olikin kirjoitettu monta vuotta aiemmin kuin ensimmäiset Annat ja alunperin se oli julkaistu jatkokertomuksena eräässä sanomalehdessä. Tämä selittää jotain tyylillisestä eroavaisuudesta Annojen kanssa.

Montgomery-fani hyrähti tyytyväisyydestä, kun viime sunnuntain Hesarin kulttuuriosaston etusivulla Vilja-Tuulia Huotarinen puffasi Montgomeryn päiväkirjojen suomentamista. Pitänee uskoa että Suvi Ahola sittenkin pitää tonttinsa puhtaana Montgomeryn puolustamisen osalta. ;)

Vaan asiaan. Kokoelman novellit on julkaistu kanadalaisissa aikakauslehdissä aikavälillä 1899-1935. Annojen ja Runotyttöjen lukijoille formaatti itsessään on antoisa: kirjoittivathan molemmat sankarittaret kertomuksia lehtiin, ja nämä The Doctor's Sweetheart -kokoelmassa julkaistut novellit ovat juuri sellaisia kertomuksia. Kyllähän nykypäivän Suomessakin ainakin naistenlehdet kesäisin julkaisevat novelleja, mutta ilmeisesti sadan vuoden takaisessa Kanadassa kertomukset ja novellit olivat huomattavasti keskeisempää sisältöä lehdissä kuin nykyään. Löytyisiköhän aiheesta jotain kiinnostavaa tutkimusta?

Kirjaan on koottu 14 novellia, joiden aihepiiri ja tyyli vaihtelevat melko lailla. Pari novellia on kirjoitettu dramaattiseen ja hieman sentimentaaliseen sävyyn. Näitä onkin ajan hammas pahiten syönyt. Vaan huumori ei vanhene - suosikkitarinoitani oli mm. By Grace of Julius Caesar, jossa keski-ikäiset serkukset, leski ja vanhapiika, pakenevat pelottavaa koiraa talon katolle eivätkä pääse pois ennen kuin päättävät keskenään, kumpi suostuu menemään naimisiin koiran omistajan kanssa. Vanhapiikatematiikkaa käytetään muuallakin - itse 37-vuotiaana naimisiin mennyt Montgomery näyttäytyy näiden tarinoiden valossa suorastaan sinkkukirjallisuuden edelläkävijänä. Tarinassa The Bride is Waiting yliopistossa kieliä opettava 30-vuotias Susan joutuu pohtimaan, käykö avioliitto tutun ja turvallisen miehen kanssa sittenkin itsenäisen elämän edelle, ja Akin to Love -novellissa riuska ja itsellinen Josephine joutuu heltymään liikuttavan epäkäytännöllisen mutta romanttisen naapurin isännän edessä hieman epäromanttisella, mutta joka tapauksessa onnelliseen loppuun johtavalla tavalla. Tässäpä näyte edellämainitun Susanin tuntemuksista 30-vuotissyntymäpäivän koitettua:

"But even that reflection did not help her to forget that she was thirty. That fact kept bobbing up at every breathing spell. Thirty did sound so horribly much older than twenty-nine. And yet there was still so much of life ahead to be lived through somehow. Lived through as a drab teacher of Modern Languages to girls whose only use for any language, ancient or modern, seemed to be talking to and about boys. Susan was not often as unjust to the girls as that. But, she reflected darkly, the arrival of thirty did things to you."

Myös lapsuutta kuvaavat novellit ovat edelleen täysin ajassa kiinni ja osuvia. Montgomeryllä on ollut hämmästyttävä taito tavoittaa lapsen mielenliikkeet ja logiikka tavalla, joka taatusti palauttaa lukijan mieleen omat lapsuuskokemukset. I Know a Secret kuvaa todella osuvasti lapsen herkkäuskoisuutta ja mielikuvituksen mahtia. Tuntuu siltä, että jossain määrin novellit ovat olleet "käyttölukemista" siinä mielessä, että niissä käytetään useita Montgomeryn romaanituotannosta tuttuja aineksia, joko teemojen kertaamisena tai kenties ikään kuin "sparrausmielessä" kirjoitettuna. Tällaisia kohtauksia ovat esimerkiksi Jims-pojan sulkeminen pelottavaan huoneeseen rangaistusmielessä - samanlainen kohtaus löytyy Runotytöistä. Myös Julius Caesar -novellissa naiset käyvät keräämässä varoja kirkolle samaan tapaan kuin Emilia ja Ilse eräässä Runotyttö-kirjassa. Eipä tämä sinänsä haittaa, koska Montgomery ei koskaan kirjoita laiskasti tai aliarvioi lukijoitaan, vaan kaikki häneltä lukemani teksti on lämmöllä ja huolellisesti kirjoitettua.

Rinnakkain alkukielisen teoksen kanssa luettuna Marja Helanen-Ahtolan suomennos tuntui hieman mutkia oikovalta, vaikken olekaan pätevä arvioimaan käännösten osuvuutta. Minun mielestäni Montgomeryn tyyliä leimaa ennen kaikkea hienostuneisuus, englanninkielinen teksti tuntuu herkältä ja tarkalta. Suomennos välillä hieman kolhii nurkkia. Englantia osaaville suosittelen lämpimästi Montgomerya alkukielellä, mutta koska Montgomeryn tarinoille olisi taatusti paljon sellaisia suomalaisia lukijoita, jotka eivät englantia riittävän hyvin osaa, olisi edelleen paikallaan joko ottaa tästäkin kirjasta uusi painos tai sitten suomentaa teos uusiksi.

Taidan kohta olla huomaamattani melkoinen asiantuntija 1900-luvun alun provinsiaalisen Kanadan tapakulttuurin osalta, ihan vain tämän Montgomery-harrastuksen vuoksi. :P Sen verran kattavan kuvan kirjailija maalaa pikkukylien ja -kaupunkien sosiaalisista seurapiireistä, elämäntavoista ja ihmistyypeistä.

Montgomerya on tullut käsiteltyä paljon ja lupaan, että tulee jatkossakin - lukuvuoroaan kirjahyllyn virkaa väliaikaisesti toimittavassa pahvilaatikossa odottavat mm. Pat of Silver Bush ja Magic for Marigold. Niiden aika ei kuitenkaan ole ihan vielä, vaan ensi postauksessa pitäisi olla vuorossa jotain ihan muuta - nimittäin venäläistä sotakirjallisuutta.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Anne of Green Gables
Mary Marck: Vähän enemmän Eevasta
Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona

Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret

On kirjoja, joiden arvo ja merkitys on jossain muualla kuin niiden kaunokirjallisissa ansioissa. Egalian tyttäret kuuluu niihin: se on tyylipuhdas pamfletti, joka ilman aatteen paloa jäisi kovin vaatimattomaksi taideteokseksi. Nyt se on feminismin perusaapinen, herättelevä ja tietoisen osoitteleva kannanotto, joka pitäisi luetuttaa jokaisella Suomen koululuokalla.

Olen lukenut Egalian tyttäret ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten kaverini Tiinan suosituksesta. Kirja palasi hiljakkoin mieleeni, kenties siitä syystä että ryhdyin seuraamaan Selibaattipäiväkirjat-blogia, jonka pitäjä Minttu Hapuli osaa heitellä kärkeviä ja provosoivia kommentteja mies- ja naisasiasta. Kas keppanaa, Antikka.netistähän kirja löytyi, ja näkyypä siellä olevan tätä kirjoittaessa vielä toinenkin kappale jäljellä. Osta omasi pois kuleksimasta, alle kymmenellä eurolla tuonkin sai...

Gerd Brantenberg julkaisi kirjan alunperin norjaksi vuonna 1977, eli kirja on yhtä vanha kuin meikäläinenkin. Valitettavasti kirjan teemat eivät ole vähääkään vanhentuneita. Itse asiassa esimerkiksi viimeaikainen kotiäidit vs. uraäidit ja lapsettomat -mutapaini on kuin suoraan kirjan sivuilta:

"Lopulta päätettiin, että mäntäliike vaati isän lapsenhoitoajan lyhentämistä korkeintaan kaksivuotiseksi.

Vaatimus aiheutti vastalauseiden ryöpyn. Kaikkihan tiesivät, että isä oli lapsen paras hoitaja. "Sehän on empiirinen tosiasia", totesivat esimerkiksi Rauha Keltasen kannattajat. "Onko joku muka joskus kuullut lapsen itkevän äitiään?"

Kirja perustuu yksinkertaiseen, mutta äärimmäisen tehokkaaseen perusajatukseen: se kertoo yhteiskunnasta, jonka jäsenet edustavat kahta sukupuolta: emäntiä (naisia) ja mäntiä (miehiä). Perinteisessä perhemallissa männän rooliksi on nähty emännän turvakoksi pääseminen ja lasten ja kodin hoitaminen. Emännät käyvät aktiivisesti töissä kodin ulkopuolella ja enemmistö yritysjohtajista ja poliitikoista on emäntiä. Männän pyrkimys emäntien elämänalueelle saattaa herättää ihmetystä. Näin esimerkiksi Ruut-äiti kasvattaa nuorta poikaansa Leenatania, kun tämä haaveilee meriemännän ammatista. Miesmeriemännät kun ovat äärimmäisen harvinaisia:

"- Eivät kunnon männät halua merille.

- Niin mutta melkein kaikilla minun tuntemillani meriemännillä on lapsia.

- Se on eri asia. Äiti ei koskaan voi olla lapselle isä.

Leenatanin sisar alkoi nauraa räkättää. Hän oli puolitoista vuotta veljeään nuorempi ja kiusasi tätä jatkuvasti.

- Hahhaa! Ei kai mäntä voi ruveta meriemännäksi! Urosmeriemäntä! Voiko mikään kuulostaa typerämmältä?"

Naurattaako? Yhtä hassunhauskaa tekstiä on luvassa, kun seurataan esimerkiksi nuorten poitsuiden jännittynyttä menoa tanssiaisiin - kelpaavatko he kenellekään emännälle, ovatko he tarpeeksi kauniita. Tai miten käy, kun kaksi nuorta mäntää juttelee keskenään ravintolassa ja humalainen vanha akka tunkeutuu seuraan ja alkaa ehdotella pojille lääkkeeksi emäntävihaan kunnon seksiä. Miten nuorta poikaa pelottaa, kun hän joutuu kulkemaan pimeän metsän läpi, missä saattaa liikuskella tuntemattomia emäntiä isolla joukolla. Miten työlästä on hoitaa ehkäisyä, kun lääkkeiden sivuvaikutukset aiheuttavat kipuja tai muita ongelmia. Miten nuoren männän tärkein päämäärä on löytää emäntä, joka tarjoaisi hänelle isyysturvaa, niin että mäntä pääsisi hoitamaan omaa kotia ja lapsiaan. Aikaa ei ole loputtomiin, jos kukaan ei huoli niin männästä tulee jämäntä! Miten pikkupojan koulumatka muuttuu painajaiseksi, kun iso tyttö tönii hänet metsään missä näyttelee sukupuolielimiään ja uhoaa niiden voimalla.

Kirja äityy loppupuolella melko julistavaksi, mutta kaikkein tehokkain herättelykeino ainakin minun kohdallani oli Brantenbergin osoittama kielen ja kulttuuristen symbolien sukupuolittuneisuus. "Emo armias, naismuistiin ei kuningatarkunnan historiassa ole tällaista tapahtunut." Virkaemännät, tiede-emännät, liikennevalojen punaiset pikkuakat, kaikki kuulostavat ensi alkuun oudoilta, mutta pistävät miettimään, mitkä kaikki asiat ja termit todella ovat perusolettamukseltaan miehiä, jos niiden olettaminen naiseksi tuntuu niin kummalta. Ensin naurattaa, sitten mietityttää, sitten surettaa.

Heitänpä haasteen: mieti tuttavapiirisi pahin sovinisti ja pahin perinteisen naisen roolin vankina oleva nainen ja luetuta kirja heillä. Antaa taatusti ajattelemisen aihetta.

Muutamia hyviä puolia matriarkaatissa tuntuu olevan: äideillä maksetaan kunnon raskauskorvaukset ja synnytykset tapahtuvat synnytyspalatseissa. Vuoden suurin juhla on Suuri Kuukautisrieha, ja kuukautisten alkaminen on juhlan ja voiman hetkiä tytön elämässä. Pikkupojat taas oppivat jo nuorena häpeämään ulkonäköään, ruumiintoimintojaan ja kehitystään, kehittyipä sitten nuorena tai vanhana, kasvoipa isoksi tai pieneksi. Pojat ajelevat karvojaan, käyttävät kalukukkaroita ja kihartavat partaansa kelvatakseen emännille.

Gerd Brantenbergin nykyisistä kuulumisista koetin etsiä tietoa netistä, mutta löysin pääasiassa norjankielisiä sivuja, joista en juuri viisastunut. Tämä kirja kuitenkin on ehtaa tavaraa kenen tahansa luettavaksi: sen voi lukea joko naureskellen mäntien hassunkurisuudelle tai sitten voi etsiä yhtymäkohtia omaan elämäänsä ja ympäröivään todellisuuteen. Suosittelen lämpimästi.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi
Jude Deveraux: Ylämaan lumous

Jari Tervo: Ohrana

Jari Tervon kirjojen kanssa minulla on ollut intensiivinen, joskin aaltoileva suhde jo vuosikymmenen ajan. Ensikosketukseni Tervon proosaan sain vuonna 1995, jolloin näin Kajaanissa Kom-teatterin vierailunäytäntönä näytelmän Rikos ja rakkaus, joka oli dramatisoitu Tervon romaanista Pyhiesi yhteyteen. (Ihmettelin jo tuolloin miksi loistava alkuperäisnimi korvattiin kömpelöllä Rikoksella ja rakkaudella ja ihmettelen edelleen.) En muista luinko kirjan ennen näytelmän näkemistä vai toisinpäin, todennäköisesti kuitenkin vasta näytelmän jälkeen.

Pyhiesi yhteyteen olikin messevää herkkua ja teki minuun todella suuren vaikutuksen erittäin moniulotteisella suomen kielen käytöllä, erinomaisesti hallitulla vaihtuvan kertojanäkökulman käytöllä, virkistävällä aihepiirillä ja runoilijan kielikuvilla. Ei hyvän romaanin tarvitse olla sivistynyttä, pikkusievää ja sisäsiistiä, rovaniemeläisarki, lapin murre ja lähiöelämä tarjoavat erinomaisia aineksia hyvään kirjaan. Olisi tämä kirja Finlandia-palkinnon ansainnut, ehdokkaana oli mutta puisevalle Hannu Mäkelän Mestarille palkinto meni.

Seuraava muistikuva Tervon tuotannosta on kesältä 1996 tai 1997, jolloin kannoin kirjastosta Pohjan hovin. Makasin sohvalla, luin Pohjan hovia ja röhötin ääneen. Äiti ihmetteli mitä luin, tarttui kirjaan seuraavaksi itse ja vietti hänkin lukuajan sohvalla maaten ja ääneen nauraen. Seuraavaksi kirjaan tarttui isä, selaili sitä hieman ja totesi sitten puoliksi leikillään kieltävänsä minua lukemasta tällaista kirjaa. :) No myöhäistähän se siinä vaiheessa oli, ja Pohjan hovin hillittömän tajunnanvirran, sinne tänne risteilevän tarinan ja poukkoilevien anekdoottien pariin on tullut palattua monta kertaa. Ceylonin runkkaavat apinat naurattavat vieläkin. :)

Siat ja naudat on kahden edellisen kanssa samaa sarjaa, tuore, kielellisesti kekseliäs ja tavoitteellinen ja näkökulman puolesta iskevä ja kunnianhimoinen. Poliisin poikaakin symppasin, mutta myöhemmässä tuotannossa Tervo alkoi mielestäni toistaa itseään, ja alkuaikojen tuoreus vaihtui samojen kikkojen kierrättämiseen. Siksi vuonna 2004 hyviä kritiikkejä kerännyt Myyrä herätti mielenkiintoni. Pari edeltävää Tervon kirjaa oli jäänyt kokonaan lukematta, edellämainitun toiston ja leipääntymisen vuoksi. Myyrä nollasi nämä tuntemukset, se oli kuin tietokonepelissä hyppy seuraavalle levelille: jotain ihan uutta. Siinä Tervo survaisi isomman vaihteen päälle, jätti Rovaniemen rikollispiirit tai näennäisomaelämäkerralliset kirjailijashow't sikseen ja tarttui meheviin aiheisiin: Kekkoseen, suomettumiseen, Neuvostoliiton vankileireihin, sotienjälkeiseen sisäpolitiikkaan. Tykkäsin.

Tämän pitkän pohjustuksen jälkeen päästäänkin päivän epistolaan eli Helsingin pommituksia jatkosodan lopussa käsittelevään Ohranaan. Se on Myyrän kanssa samalla aaltopituudella, mutta tyyliltään karsitumpi. Vähemmän päähenkilöitä, vähemmän kertojia, vähemmän juonen sivupolkuja. Lehtiarvosteluissa tämä on taidettu nähdä järjestään hyvänä puolena, mutta minua ei olisi haitannut, vaikka kertojia olisi samanlainen runsaudensarvi kuin Myyrässäkin. Puoli kirjaa ehdin miettiä, että pidin Myyrästä enemmän, mutta sitten tapahtui jotain, mitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan: Tervo yllätti minut. Eikä millään juonenkiepautuksella vaan päähenkilön asenteella. Päähenkilö Attila Rahja osoittautui humaaniksi, myötäeläväksi, tuntevaksi ihmiseksi, ei kylmäksi kikkailijaksi, niinkuin turhan monta kertaa Tervon henkilöt ovat olleet. Kirjan jälkipuoliskolla olikin ihan uudenlainen pohjavire, mitä en muista missään Tervon kirjassa aiemmin olleen. Uusiutumista, hyvä!

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin vaikea päättää, mitä Tervon kirjat oikeastaan ovat. Ohranassa Korkeajännityksen aiheet yhdistyvät vakuuttavanoloiseen historialliseen taustatietoon. Hauska piirre on, ettei Tervo millään tavalla pyri esittämään dialogia ajanmukaisena. V. 1944 sotalesket, mummot ja poliisiviranomaiset kettuilevat ja pamiloivat ihan samalla tavalla, kuin rovaniemeläiset pikkurikolliset 1990-luvulla: henkilöstä riippumatta he puhuvat silkkaa tervoa, vuodattavat koukeroisia kielikuvia, maalaavat maailmaa sanallisesti. Historian oppituntina (tiedän, eihän romaaneista pidä historiaa opiskella) Ohrana on erittäin antoisa, kuten Myyräkin oli. Tällaisiako suomalaiset vakoilijat ja vastavakoilijat olivat? Näinkö toimivat desantit? Pelastiko "Janne Mutka" tosiaan Helsingin tuhoisimmilta pommituksilta ja sitä kautta koko Suomen itsenäisyyden? Oliko sotienjälkeinen sisäministeri pitkän linjan neuvostoagentti "Väinämöinen"?

Pisteet Tervolle siitä, että romaanillaan hän taatusti antaa sitkeää pureskeltavaa monelle pölyiselle ja kaikkitietävälle historiantietäjälle. Me muut saamme tuhdin annoksen uskottavasti elävöitettyä ajankuvaa ja siinä sivussa peruskäsityksen eräästä historian ajanjaksosta (juu, romaanit eivät ole historiantutkimusta, muistan edelleen...). Runoilijan taustansa Tervo on antanut ujostelematta näkyä koko prosaistin uransa aikana. Lennokkaat kielikuvat ottavat paikkansa niin vakoilu- kuin pommituskuvioidenkin aikana. Pidän myös Tervon tavasta aloittaa kohtaus ikäänkuin sisältä ulospäin, keskittymällä johonkin yksityiskohtaan ja siitä sitten pikkuhiljaa laajentamalla, niin että lukijalla menee hetki hokata, missä nyt mennään ja kenen kanssa. Parhaimmillaan näin syntyy erinomaista jälkeä.

Tervo on joko Suomen syvällisin viihdekirjailija tai sitten Suomen viihteellisin vakavasti otettava kirjailija. Tai sitten jotain ihan muuta. En osaa häntä lokeroida, ja kun nyt tässä blogissani olen metakoinut lokeroimista vastaan, ei minun taida tarvitakaan. Kyllä aika ja lukijakunta selvittävät, mihin kohtaan kansakunnan kaappia Tervon kirjallinen tuotanto viime kädessä asettuu.

EDIT: Tässä allaolevaan keskusteluun liittyvä lehtijuttu:

Lue myös nämä:
Jari Tervo: Myyrä
Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad, Kissa varjoisilta kujilta

Blacksad-sarjakuvan ensimmäinen osa ilmestyi tänä syksynä suomeksi, ja kas kummaa, kyllä suomeksi lukeminen oli sittenkin antoisampaa kuin espanjaksi. :) Tästä kulttuuriteosta kiitos kuuluu Arktinen Banaani -kustantamolle. Wikipediassa käsitellään varsin antoisasti ns. furry fandomia sekä antropomorfisuutta, joihin Blacksad molemmilta osin linkittyy.

Kuten oheisesta kuvasta varmasti välittyy, oli yksityisetsivä John Blacksadin dekkariseikkailu nautiskeltavaa luettavaa. Piirtäjä Guarnido herkuttelee perspektiiveillä, upeasävyisellä vesivärityksellä ja eläinhahmojen tyypillisten piirteiden mahdollistamalla fiilistelyllä. Eläinhahmoista käytiin varsin mielenkiintoista keskustelua Kvaak.fi -foorumilla aiheesta "miksi mieseläimet näyttävät eläimiltä ja naiseläimet ihmisiltä, joille on lisätty korvat ja nappinenä". Terkkuja siis Guarnidolle että piirtää suosiolla naishahmotkin eläimellisemmiksi.

Guarnido on vanha Disney-piirtäjä, mikä on kuvia katsellessa helppo uskoa. Blacksadista tykkäävät varmasti kaikki, jotka ovat lapsena (ja aikuisena) Disney-piirrettyjä fanittaneet. Vaikkei ns. aikuisten sarjakuvaa (tai taidesarjakuvaa, tai millä nimellä sitä nyt haluaakaan kutsua) ole aiemmin lukenut, on Blacksad taatusti helpommin lähestyttävää kuin keskiverto suomalaispiirtäjien angstiset omakustanteet. Juoni kun on tuttuakin tutumpi miljoonasta tv-sarjasta, elokuvasta tahi dekkarista: yksityisetsivän entinen tyttöystävä, filmitähtenä synnillisen loistokkaaseen elämään sujahtanut uhkeankaunis Natalia Wilford löydetään kuolleena, ja hänen kuolemansa jäljet johtavat sylttytehtaalle. Kovaotteinen ja tarvittaessa lain nurjallekin puolelle luikahtava Blacksad käy siis vaivojaan säästämättä ottamassa asiasta selon.

Merkillinen sekoitus kliseisen tuttua juonenkääntöä ja hillittömän upeaa vesiväritaidetta on siis kyseessä. Blacksad-sarjaa on jo julkaistu ainakin kolme osaa, ja toivon mukaan suomeksi saadaan tätä pian lisää.

Lue myös nämä:
Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad - Arctic Nation
Tapiiri 2/89
Javier de Isusi: Marcosin piippu

L.M. Montgomery: Kilmeny of the Orchard

L.M. Montgomery -nälkä iski jälleen ja lääkettä tarjosi Amazon Kilmeny of the Orchardin muodossa. LMM-instituutin mukaan Kilmeny on kolmas Montgomeryn julkaisema romaani, se on ilmestynyt vuonna 1910 Annan nuoruusvuosien ja Anna ystävämme -kirjan jälkeen. Kilmenyssä onkin sellainen tuntuma, että ihan kuin kirjailija olisi halunnut tehdä jotain ihan muuta kahden Annan perään. Montgomeryn tyylin perussävyynhän kuuluu toisaalta romanttisuus ja ihanteellisuus, toisaalta tarkat havainnot ihmisten välisistä suhteista ja arkinen tilannekomiikka ja luonteenkuvaukset. Aivan kuin romantikko-Montgomery haluaisi nähdä maailman ylevänä ja kauniina, mutta humoristi-Montgomery ei voi sokeasti tähän ihanteeseen mennä mukaan, vaan hänen on pakko pistellä väliin kaikkea sitä arkista elämänmenoa ja tahatonta tilannekomiikkaa, joka torppaa romantiikan tehokkaasti kuin NHL-pakki vastustajansa. Kilmenyssä Montgomery tuntuu päättäneen kuunnella yksinomaan romanttisia ihanteitaan, mikä on sääli. Kun Kilmenystä puuttuvat lähes kokonaan huumori, psykologisen osuva luonnekuvaus ja arkinen elämänmeno, on lopputuloksena melodramaattinen, yltiöromanttinen ja itse asiassa jopa hieman omituinen rakkaustarina.

Tämä on ensimmäinen lukemani Montgomeryn kirja, joka kerrotaan miehen näkökulmasta. Päähenkilönä on nuori, vastavalmistunut Eric Marshall, rikkaan liikemiehen ainoa poika, joka lähtee kaupungista Prinssi Edvardin saarelle sijaisopettajaksi ystävänsä pyynnöstä. Tarkoitus on viipyä vain muutama viikko, mutta matkasta tuleekin pitempi... Eric on siis nuori, komea, rikas, älykäs ja jämäkkäluontoinen eikä hän koskaan ole ollut rakastunut. Hänen rakastettunsa kun tulisi olla jotain aivan erityistä... Sellaiseenpa hän sattumalta törmääkin Prinssi Edvardin saarella Lindsayn kylässä, ollessaan kävelyllä vanhassa hedelmätarhassa. Kilmenyhän siellä viulua soittelee. Hän on (tietenkin!) aivan käsittämättömän kaunis, uskomattoman ihana luonteeltaan ja musiikillisesti äärimmäisen lahjakas. Kummallisuus tulee siitä, että hän on mykkä ja kasvatettu ihmisistä täysin erillään kotitilallaan. Eipä hän omasta kauneudestansakaan mitään tiedä, koska hän ei ole koskaan nähnyt itseään peilistä! Joten sankarittaremme on myös häkellyttävän vaatimaton ja luonnollinen.

No rakkaustarinahan siitä syntyy. Romaania vaivaa jotenkin kumma oikopolkujen sävy. Kunnon rakkausromaanissahan rakastavaiset joutuvat kohtaamaan hirmuisia vastoinkäymisiä tai väärinymmärrysten synnyttämiä onnettomuuksia, joiden läpi pitää taistella ennen happyendiä. Tässä kirjassa vaikeuksia on pari kolme, jotka nekin ratkeavat melko itsestäänselvästi. Ensinnäkin typerin syy: Kilmeny ei halua mennä naimisiin Ericin kanssa koska on mykkä. Vaikka hän rakastaa Ericiä yli kaiken, niin hän ei halua Ericille mykkää vaimoa. Itseaiheutettu onnettomuus siis, ja vielä melko hölmö sellainen. Toinen syy on on - tietenkin! - vastahakoiset kasvattivanhemmat. Mutta kas kummaa - nämä ihmiset, jotka ovat estäneet 18-vuotiasta Kilmenyä koko ikänsä pääsemästä ihmisten ilmoille, ovat heti kuin sulaa vahaa kun nuori komea opettaja Marshall marssii heitä tapaamaan. Kolmas syy on nykylukijan silmissä lähes rasistinen. Samalla tilalla Kilmenyn kanssa asuu ottopoika Noel, joka on syntyperältään italialainen. Kanadalainen kasvatus ei ole onnistunut hiomaan hänen "italialaisen talonpoikaisverensä" kuohahtelevuutta ja arvaamattomuutta pois... ja sitten seuraakin todella dramaattisia käänteitä!

Kaiken kaikkiaan henkilöt ovat jopa melko ärsyttäviä, koska he ovat niin täydellisiä. Erityisesti kiltti, sulokas, lahjakas, ystävällinen Kilmeny, jonka kauneutta kuvataan rivitolkulla täydellisimmäksi ikinä, saa lukijan hermostumaan. Tarinan opetus myös tuntuu olevan se ikiaikainen sanoma, että tärkeintä naiselle on olla kaunis, koska tuskinpa ruma mykkä tyttö joka on kasvanut täysin vailla sosiaalisia virikkeitä pystyisi valloittamaan rikkaan ja komean miehen...

Kuitenkin Kilmeny oli minulle antoisaa luettavaa. Syynä on se, että kun johonkin kirjailijaan tykästyy, hänen teoksensa eivät enää ole vain yksittäisiä kirjoja, vaan yksittäisestä kirjasta tulee osa kaanonia, jota voi lukea koko muun tuotannon valossa. Samasta ilmiöstä on kyse silloin kun vaikkapa Sibeliukselta löytyy joku julkaisematon sävellyksen pätkä tai Rembrandtilta pieni hiilitöherrys, josta historioitsijat eivät ole aiemmin olleet tietoisia. Yksistään tai jonkun muun tekeminä nämä tuotokset eivät välttämättä olisi taiteellisesti mitenkään arvokkaita, mutta osana kokonaisuutta ovat. Kilmenyssä aistin sen hengen, jolla Montgomery kuvaa Annan tai Emilian kirjallisia harrastuksia. Sekä Anna että Emilia ovat kovin taipuvaisia romantiikkaan, ja kirjoittavat milloin minkäkinlaisia epäuskottavia, yli-ihanteellisia sepustuksia, jotka näytetään armottomassa valossa jossakin toisessa yhteydessä. Muistetaanpa vain Annan voittoisa novelli "Averilin uhri", jota Diana täydensi leivinjauheen product placementilla, tai Emilian runot joita hänen opettajansa kritisoi säälimättömästi. Kilmenyssä Montgomery on tainnut päästää saman romanttisen hengen täysillä valloilleen, kenties aikomuksenaan luoda jotain elämää suurempaa, mutta lopputulos on kuitenkin irti arkielämästä ja vailla kosketuspintaa todellisuuteen.

Summa summarum. Montgomery-lukeneisuuttani täydentäessäni olen edelleen ihmetellyt sitä samaa asiaa, jota jo Mistress Patin lukemisen yhteydessä tilitin. Miksi, miksi suomalaiset kustantajat eivät suomennuta Montgomerya kattavasti, kun lukijoita riittäisi ihan taatusti tässä Annan ja Emilian kestofanitusmaassa? Ensinnäkin Annat ja Runotytöt pitäisi viipymättä suomennuttaa uudelleen, lyhentämättöminä laitoksina. Niitä kai on alkuperäissuomennoksissa leikelty armotta, mikä pistää vihaksi kun tajuaa, että vaikka kuinka monta tärkeää pätkää Annankin elämässä on jäänyt pimentoon. Ja samaan syssyyn suomennokset kaikista muista Montgomeryn romaaneista ja novellikokoelmista, joita englanniksi on koottu yksien kansien väliin runsaasti, uusimmat 1990-luvulla. Niin ja voisi ne Montgomeryn päiväkirjatkin sitten suomennuttaa. Englanninkielisessä maailmassa Montgomeryllä on käsittääkseni vakiintunut ja arvostettu asema, Suomessa tuntuu jääneen päälle asenne, jonka mukaan hän on vain joku muinainen tyttökirjailija. Montgomeryn kirjoja ei missään tapauksessa pitäisi ajatella pelkästään "nuortenkirjoina", kyllä ne ovat ihan kaiken ikäisten kirjoja. Taidan ruveta pommittamaan kustantamoja oikein urakalla tämän asian tiimoilta. ;) Ihmetyttää myös, miksi kulttuurikentän kenties vaikutusvaltaisin Montgomery-fani, Hesarin kulttuuritoimittaja Suvi Ahola, ei ole pitänyt tästä asiasta enempää ääntä? Ei ole kovin pitkä aika siitä, kun luin Hesarista hänen kirjoittamansa raportin Prinssi Edvardin Saaren Montgomery-seminaarista.

Minulle on pikkuhiljaa valjennut yksi kirjakeräilytavoite: kaikki Montgomeryt alkuperäiskielellä, kovissa kansissa, jos mahdollista niin yhtenäisessä ulkoasussa omaan hyllyyn. Mukaanlukien ne päiväkirjat. Vielä en ole ottanut selvää, minkälaisia julkaisuja löytyy, Amazonista olen tilannut ihan hinnan perusteella halvimpia mahdollisia pokkareita. Mutta eiköhän tuotakin ehdi selvittämään...

Lue myös nämä:
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings
L.M. Montgomery: Anne of Green Gables
Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Sanoin Myöhempien aikojen pyhiä -postauksessani että Anna minun rakastaa enemmän menee "kunhan kirjastosta kohdalle osuu" -listalle, ja nyt se sitten osui. Kovaa metakkaa on tosiaan mediassa tästä kirjasta pidetty ja Itkonen runsaasti julkisuutta on ehtinyt saada. Noh, tuossa postauksessani jo totesin, ettei mediajulkisuus suinkaan ole yksi yhteen kirjallisen laadun kanssa, ja todeksi se osoittautuikin. Kyllä Anna minun rakastaa enemmän on ihan hyvä romaani, mutta vähintään yhtä hyvällä tai suuremmalla syyllä voitaisiin nostaa kohu Hilkka Ravilon, Harri Sirolan ja monen muun kirjoista.

Muutaman mehevä sitaatin Anna minun rakastaa enemmän on jo julkiseen keskusteluun jättänyt, ja totta onkin että samalla lailla tunnistettava oman sukupolveni kuvaus se on kuin Laura Honkasalon Tyttökerhokin. Vuonna 1975 syntynyt Itkonen kirjoittaa 1990-luvun lukiolaisista ja yliopisto-opiskelijoista sekä 2000-luvun alun nuorista aikuisista ja heidän maailmastaan tarkkaa ajankuvaa. Ajankuvaan kuuluu myös julkisuuden ilmiöillä leikittely - kertoohan kirja Summer Maple -taiteilijanimellä maailmaa valloittavasta singer-songwriterista Suvi Vaahterasta, pikkukaupungin kuuden ällän ylioppilastytöstä, joka ponnahtaa Himin ja Nightwishin veroiseksi ja suuremmaksikin musiikilliseksi ilmiöksi. Tarinaa kertovat vuoroluvuin Suvin äiti sekä entinen poikaystävä Antti, joka teinirakkauden loputtua on ajautunut naimisiin espoolaislähiöön. "Vitun hulluja kaikki, koko minun kirottu sukupolveni, koko Espoo, kaikki ihmiset, ja elämä on halveksua itseään ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta ja tietää että ylhäällä paistaa aurinko, että nuolennopeat päivät kiitävät ohi, että ilmassa lentävät kultaiset linnut."

Mutta mutta. Vaikka Itkosen kieli on hiottua ja mietittyä, niin ihan kaikesta en kiinni saanut. Ensinnäkin Suvin hahmo oli minusta epäuskottava. Miten viileä lukiolaispriimus muka pystyy muuttumaan Euroopan ja Amerikan festarilavoja kiihdyttäväksi rokkimimmiksi? Suvi henkilönä tuntui olevan kaikkea muuta kuin rock'n roll. Vai sellaisiako nykyajan rokkitähdet muka oikeasti ovat, virkamiesmäisen sliipattuja ja puhtoisia? Lisäksi Itkonen tekee saman perusvirheen kuin Hannu Raittilakin. Hän käyttää mielellään vaihtuvaa kertojanääntä, mutta jos sitä käyttää niin niiden kertojanäänien pitäisi joko olla niin erilaisia, että lukija heti tunnistaa kuka on äänessä, tai sitten kertojaäänen vaihdos pitäisi otsikoida selvästi. Nyt minä ainakaan en äänensävystä mitenkään tunnista onko äänessä Antti vai Suvin äiti ja meni tovi ennen kuin hoksasin, että he vuorottelevat lukujen kertojina. Käykääpäs nyt arvon herrat lukemassa Jari Tervon Pyhiesi yhteyteen. Se on perusaapinen tämän tekniikan käyttöön: miten kirjoitetaan erilainen ääni erilaisille ihmisille. Seurakunnan talousvastaava ja ojanpohjakunnossa oleva pultsari puhuvat taatusti erilaisilla äänillä. Ja niin pitäisi keski-ikäisen rouvan kuin kolmekymppisen nuoren miehenkin tehdä. Vähän samaa sarjaa on kirjan lopun "yllätysjuonenkäänne": on pitänyt saada tervomainen kikka kolmonen juoneen mukaan, vaikka aivan hyvin olisi ilmankin pärjätty.

Muuten Itkosen romaani on sikäli erikoinen suomalaisessa kirjallisuudessa, että siinä liikutaan sujuvasti maamme rajojen ulkopuolella. New Yorkiin sijoittuu pitkiä jaksoja, ja populäärimusiikin knoppitietoa viljellään kiinnostavalla tavalla. Rokkitähden kiertue- ja levytyselämää kuvataan myös uskottavasti. Kaikkein eniten Anna minun rakastaa enemmän on minun mielestäni kuitenkin tarina erosta. Kun ihmissuhde päättyy, kun siitä ei osaa päästää irti vaan palaa aina uudestaan ja uudestaan sen entisen luo, ei osaa olla yhdessä mutta irtikään ei osaa päästää. Sellaista säätöä Suvin ja Antin teinirakkautena alkanut suhde on - tai näyttäisi olevan.

Joitakin erityisen herkullisia kuvauksia aikamme ilmiöistä, tunnistettavista ihmistyypeistä ja tapahtumista kirjasta löytyy. Paskainen nauru irtosi mm. kuvaukselle Radio Novasta, saman sarjan kettuilua kuin Lehden mainio artikkeli samasta aiheesta.

"Radiota ei voi avata, paljas pahuus syöksyy rikkihappona tärykalvoille.

Ei kukaan halua kuulla musiikkia, kaikki haluavat kuulla suosikkinsa 70-, 80- ja 90-luvuilta, onneksi olkoon Eppu Normaali, onneksi olkoon J. Karjalainen, teostot pyörivät, aika seisahtuu, insinöörit tila-autoissaan muistelevat kultaista nuoruuttaan, ja jossain Eppujen ja Karjalaisen välissä radionovan uutiset, kimmovehviläinen, lounaasta Etelä-Suomeen saapuu sadealue, päivän ylin lämpötila plus viisi astetta, nimipäiviään viettävät Simo ja Sami, jippii, niin siirappisen sokerisen psyykelääkehyvää huomenta kaikille teille joiden elämä tik tak kuluu loppuun, tik tak, tämä ääni, kuuletteko, tik tak, tämän niin kutsutun musiikin ainoa tarkoitus on peittää se, ja seuraava tuhansien herkkien persiljakorvien testaama taatusti turvallinen saippuakappale olkaa niin hyvät herrat ja rouvat veronmaksajat, kuluttajat, kansalaiset, kuulijat, c-vitamiinipastilli syysflunssaan, kapseli kalanmaksaöljyä meille kaikille, kappale hellä ja järkevä kuin atooppisen ihon erikoisvoide: Kun tänään lähden, I Will Always Love You, Toton Africa, Elisan moitteeton nahkahansikaskäsi kääntää autostereoiden volyymia isommalle, miksi, oi miksi minun vaimoni ei saman tien kuuntele tuulta tai sadetta tai valtameren aaltoja jos musiikki merkitsee hänelle näin vähän, jos se ei merkitse hänelle mitään."

Huomatkaa, että Toton African mainitsee myös Lehti. :) Vielä kun saisi tietää, ovatko kirjallisuus- ja mediatutkijat jaksaneet jo tehdä tutkimuksia siitä, miten Quentin Tarantinon elokuva Pulp Fiction vaikutti 1990-luvun lopulta alkaen suomalaiseen kirjallisuuskerrontaan ainakin mieskirjailijoiden teksteissä. Kaikki edellämainitut, Itkonen, Tervo ja Raittila käyttävät samoja tekniikoita joilla Tarantino räjäytti tajunnan: vaihtuvat kertojanäkökulmat, rikottu aikajana ja yllätykselliset juonenkäänteet. Pahimmillaan nämä keinot ovat laimentuneet vain tekniseksi kikkailuksi, mutta tottapahan viisaat kirjallisuudentutkijat osannevat listata myös ilmiön hyvät puolet. Pitänee odotella, että joku ystävällinen netissä surffaaja linkkaa minulle jotain sopivaa materiaalia aiheeseen liittyen.

Lue myös nämä:
Laura Honkasalo: Tyttökerho
Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen
Reidar Palmgren: Jalat edellä

Kaari Utrio: Porvarin morsian

Viime aikoina kirjojen ostelu on meinannut riistäytyä käsistä, kiitos kahden sivuston. Nämä kirjojen ystävän paratiisit ovat Antikka.net ja Huuto.net . Kirjakaupoissa kirjojen elinkaari tuntuu nykyään olevan todella lyhyt, minkä sain huomata esimerkiksi sitä Pentti Saarikosken Runot -kokoomateosta etsiessäni ja onhan siinäkin eroa, maksaako yhdestä kirjasta 5 vai 25 euroa. Käytettyjen kirjojen ostaminen ja myyminen netissä on todella kätevää ja edullista, ja sitä paitsi sieltä saa käsiinsä sellaisia helmiä, joita ei todellakaan kirjakaupasta löydä. Netistä tilaaminen on viime aikoina kartuttanut mm. Kaari Utrio- ja Saarikoski-kokoelmiani mukavasti, ja Huuto.netistä löytyi oikea helmi kirjahyllyyni: Kolmiokirjan Katariina-sarjan ensimmäinen osa, Porvarin morsian vuodelta 1981. Kirjahistoriaani Utrion parissa käsittelin jo perusteellisesti Isabella-postauksessani.


Kirja oli ensinnäkin minulle täysin lukematon Utrio ja lisäksi täysin tuntematon. Utrion Amanita-yhtiön lista kirjailijan tuotannosta ei tätä mainitse, sen sijaan Wikipedian Utrio-sivu mainitsee. Wikipedian listasta löytyi toinenkin mielenkiintoa herättävä julkaisu: Ruusulamppu-niminen tarina vuodelta 2002. Mikä tämä on? Pikaisen googletuksen perusteella vaikuttaisi olevan mainostoimisto Dynamon lukijalahja tms. Vaadimme Ruusulamppua lukevan yleisön saataville!

Kyllä tuo Porvarin morsiankin ansaitsisi uudelleenjulkaisun vaikkapa jossain samantapaisessa kertomuskokoelmassa kuin Iisalmen serkku vuodelta 1996, jossa on Utrion lyhyempiä kertomuksia samojen kansien välissä. Tarinan puolesta se on taattua Utriota, särmikäs rakkauskertomus keskiajan Suomesta, josta ei puutu vahvoja henkilöhahmoja, naturalistista ajankuvaa ja runsaasti samaistumispintaa. Päähenkilö Anna Jonintytär Knaap kuuluu Utrion ujoihin sankarittariin. Hän on laiminlyöty neito Porvoon Kamppilan kartanossa, isä on kuollut ja äitipuoli hurmaantunut huoviinsa. Huovi Sibi Flegh menee äitipuolen kanssa naimisiin, mutta todellisuudessa hän himoitsee Annaa ja pyrkii näin saamaan otteen hänen elämästään... Pelastukseksi koituu Annan kihlaaminen vanhalle turkulaiselle porvarille, saattajaksi miehelään lähtee nuori ja komea Tuliniemen kartanon valtias, herra Arn Erikinpoika Tavast...

120-sivuisesta tarinasta huomaa kyllä, että omimmillaan Utrio on lavealla skaalalla, saadessaan kirjoittaa pitkiä ja paksuja tiiliskiviromaaneja. Annan tarinasta olisi helposti saanut ainekset täyspitkään romaaniin. Mielenkiintoista on, että tässä lyhyttarinassa sankaritar ehtii synnyttää toisen miehen lapsen ja vasta sitten saa sankarinsa. Utrio käyttää kyllä paljon kuviota, jossa jompikumpi rakastavaisista joutuu naimisiin ihan väärän ihmisen kanssa, mutta yleensä tilanteet ratkeavat siten, että lapsia näistä liitoista ei synny, vaan väärä puoliso kuolee ilman perheenlisäystä. En tiedä onko tämä tarkoituksellisesti näin vai ei. Joka tapauksessa Porvarin morsiamessa Anna ehtii saada alkuperäiselle miehelleen lapsen ja vasta sitten happyend koittaa.

Mainitsin jo aiemmin, että keskiajan historiasta eniten olen oppinut Utrion kirjojen kautta. Yliopisto-opiskelujen perusteella tämä on taatusti ja ehdottomasti väärin, ottaa nyt fiktiiviset romaanit todesta ja niiden perusteella muka oppia tieteellisiä totuuksia. Väärin tai ei, minä ainakin koen oppivani ja ymmärtäväni asioita romaanien kautta, pystyyhän kertoja niissä elävöittämään tekstin tunnetasolla ymmärrettäväksi. Seuraavassa sitaatissa Utrio kuvaa tyypilliseen tapaansa lapsen asemaa keskiajan ihmisten elämässä. Samaa teemaa hän on käsitellyt paljon tietokirjoissaan.

"Annalla oli enemmän kuin kyllin tekemistä rouva Apollonian lasten hoitamisessa. Ylhäisten valtarouvien tapaan rouva Apollonia tuskin vaivautui vilkaisemaan lasta kun se oli kiskottu hänestä ulos. Rouva Apollonian piti hoitaa kartano kun herra Jon Knaap oli poissa, se oli emännän asia. Lapset olivat imettäjän ja piikojen huoli: armollinen rouva ei heidän hoitoonsa puuttunut.

Lapsia kuoli, se oli Jumalan tahto. Piiat eivät jaksaneet eivätkä viitsineet heitä valvoa, oli niin paljon muutakin työtä, ja lapsenpiiaksi pantu yhdeksänvuotias nukahtikin helposti nälkään ja väsymykseen. Lapset kaatuivat tuleen ja hukkuivat veteen ja kuolivat tauteihin ja joskus tuli lyödyksi lasta niin kovaa että se kuoli. Sellaista tapahtui; ei kukaan kiinnittänyt huomiota pikkulapsen kuolemaan.

Paitsi talon tytärpuoli Anna Jonintytär, joka hermostuneena ja onnettomana tunsi olevansa vastuussa jokaisesta pienokaisesta ja itki kohtuuttomasti kun joku kalmankalpeista piestyistä räkänokista viimein alistui kohtalolleen ja heitti henkensä."

Juuri tuollainen tyyli sai minut viehättymään Utrion kirjoista silloin yläasteikäisenä, kun ensimmäisen kerran aloin niitä lukemaan. Olin jo tuolloin kiinnostunut historiasta, ja minua kiehtoi tuo erilainen maailmankuva, joka Utrion keskiaikaisista seikkailuista välittyi. Lapsen asema, ihmisen kollektiivinen ajattelutapa, kirkon rautainen ote yhteiskunnasta ja usko sääty-yhteiskunnan muuttumattomuuteen ja monta muuta asiaa välittyi niistä paljon paremmin kuin koulukirjoista. Liekö koulukirjoissa kaikkia näitä asioita niin perusteellisesti käsiteltykään.

Erityisen hauskaa on se, miten Utrion keskiaikaan sijoittuvat kirjat ja 1800-luvulle sijoittuvat kirjat kuvaavat niin erilaisia tapakulttuureja. Keskiaika-kirjoissa sankarittaret juovat olutta, osallistuvat synnytyksiin, oksentavat ja sammuvat ylettömissä ryyppäjäisjuhlissa. 1800-luvun neidot puolestaan joutuvat pyörtyilemään, käyttämään hajusuolaa ja välttämään viimeiseen asti kaikkea epäsiveellistä, joksi lasketaan melkeinpä mikä tahansa käytös. Toisaalta, se ainoa Utrion nykyaikaan sijoittuva romaani eli Ruusulaakso vasta karmivaa yhteiskuntamallia kuvaakin. Kirja kuvaa erittäin raakaa perheväkivaltaa. Mutta Ruusulaaksosta bongasin toisen fanitukseni kohteen, Pentti Saarikosken! Tämä on ihan parasta kirjallisuudessa, tällainen kollektiivinen tajunta, jossa samoihin asioihin törmää eri paikoissa. Annetaan mopon sen verran karata käsistä, että heitetään samaan syssyyn siteeraus siitäkin (kyllä, tilasin myös Ruusulaakson Huuto.netistä joku aika sitten). Muistelen hämärästi Kaari Utrion maininneen tästä samasta kohtauksesta jossain Iltalehden kolumnissaan:

"Heidän juodessaan kahvia Kari nyökkäsi päätään vasemmalle: - Näetkö? Tunnetko?

Kauempana istui Pentti Saarikoski ruotsalaisen vaimonsa kanssa. Laura yritti salaa katsella suurta runoilijaa, jonka sanoja hän oli pyöritellyt mielessään kouluajan runotyttövuosina.

- Ei hovia ympärillä, huomaatko? Karin äänessä oli ylenkatsetta. - Taitavat Pentti-pojan parhaat päivät olla ohi. ---

Kuusikymmentäluku oli ohi. Se loppui vapunaattona seitsemänkymmentäviisi."

Kanssaihmisilläni tuntuu olevan hieman erilaisia suhtautumistapoja Kaari Utrion tuotantoon. Me fanit tunnumme poikkeuksetta pitävän historiallisista romaaneista ylipäätään ja tiedämme myös sen, että Utrio painii ihan eri sarjassa kuin monet muut "historiallisia romaaneja" kirjoittavat kirjailijat. Hänen teoksissaan historiallisuus ei ole päälleliimattu koristekuvio, vaan villakoiran ydin, se perusasetelma jonka päälle kaikki muu rakentuu. Joku kaverini taas kommentoi, että hänellä menevät Utrion kirjoissa aina henkilöt sekaisin, ja sitten on vaikea pysyä kärryillä. En tiedä, minkä verran miehet Utrion kirjoja lukevat. Luulisin, että moni mies pitäisi niitä varsin viihdyttävinä. Ne kun eivät ole mitään lässynläätä, vaan taistelujen, raa'an eloonjäämiskamppailun, armottoman poliittisen valtapelin ja kuohuvan intohimon parissa lukija viihtyy.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Isabella
Marjane Satrapi: Persepolis
Virginia Andrews: Pimeyden kukat

J.K. Rowling: Harry Potter and the Half-Blood Prince

Tulipa taannoin taas sellainen fiilis, että olisi mukava sukeltaa Harry Potterin maailmaan. Toki Potterit on luettu jo kahteen tai kolmeen kertaan, mutta uusin, Puoliverinen prinssi, vasta kahdesti. Kirjaston lastenosastoltahan tuo alkuperäisteos löytyi ensiyrittämällä.

On ihmisiä, jotka sanovat ettei mitään kirjaa kannata lukea uudestaan. Että parempi on lukea vain uusia ja uusia kirjoja, turha tuhlata aikaa vanhojen läpikäymiseen. Minä olen toista koulukuntaa. Lapsena jaksoin väsymättä lukea lempikirjojani uudestaan ja uudestaan, esimerkiksi Kolme muskettisoturia tuli luettua varmaan kuuteen seitsemään kertaan, fiiliksen yhtään siitä kärsimättä. Näin aikuisena uusintalukukierrokset ovat olleet hieman maltillisempia, mutta Potterit ovat hyvä esimerkki siitä, että kirja näyttäytyy uusintakierroksilla eri tavalla ja antaa erilaista nautintoa. Half-Blood Princen luin ensi kerran, noin vuosi sitten, ahmimalla. Juonen suvantokohdat piti harppoa yli ja kiiruhtaa eteenpäin, jotta saisi tietää että miten tässä nyt oikein käykään. Toisella kerralla, viime keväänä lukiessani suomennoksen, pystyi jo nauttimaan hiljaisemmistakin kohdista ja juonikin aiheutti mukavia uusintakutkutuksia, koska en sitä täysin ulkoa muistanut. Nyt kolmannella kerralla juoni oli jo pääpiirteittäin muistissa, joten pienetkin yksityiskohdat pystyi nautiskelemaan kunnolla. Lisäksi juonen tunteminen antoi etulyöntiaseman neitseellisempään lukijaan nähden: juonen kulkua pystyi arvioimaan sen perusteella, minkä verran lukijalle annetaan vinkkejä tulevista tapahtumista. Minut Rowling pystyy vedättämään lankaan joka kerta, en koskaan arvaa ensimmäisellä kierroksella mitä tulee tapahtumaan. Rowling myös hanskaa täydellisesti sen draaman nyrkkisäännön, että jos ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu ase, pitää sillä ampua viimeiseen näytökseen mennessä. Kolmannella lukukerralla monet asiat näkyivät selkeinä vihjeinä.

Käsittelin Harry Potterien viehätysvoimaa jo kirjoittaessani Goblet of Fire -kirjasta. Half-Blood Princen kenties suurin avoimeksi jäävä kysymys on se, onko Snape (Kalkaros) hyvisten vai pahisten puolella. Tuntuisi itsestään selvältä että hän on pahis, onhan Rowlingilla melkoisen mustavalkoinen tapa käsitellä sarjan henkilöhahmoja, esimerkiksi Malfoy on pikkupojasta lähtien ollut ilkimys vailla mitään hyviä piirteitä. Snapea Harry on johdonmukaisesti vihannut kirjan ensimmäisestä osasta lähtien, eikä Rowling tunnu antavan Snapelle mitään myötämielisiä piirteitä. Kuitenkin kirjassa painotetaan, että Dumbledoren luottamus Snapeen oli vankkumaton ja pohjautui vedenpitäviin todisteisiin. Mitä nämä todisteet ovat, jäävät arvoitukseksi. Rowling on ennenkin osannut kiepauttaa juonen ennalta-arvaamattomille urille ja antaa sarjan aiemmille osille aivan uudenlaisia merkitystasoja uusien osien ilmestyttyä.

Yksi syy Pottereiden viehätysvoimaan on varmasti se, että ne sijoittuvat koulumaailmaan. Koulu kun on universaalin tuttu paikka kaikille, ja oppilaiden rooleihin ja keskinäiseen hierarkiaan on helppo samaistua. Minä pystyin erityisen hyvin samaistumaan kahteen hahmoon: Hermioneen ja Luna Lovekivaan (alkuperäisnimi Lovegood, Jaana Kaparin nimisuomennos osuu tässäkin aivan nappiin). Hermioneen siksi, että olin itsekin koulussa aivan samanlainen: innokas lukija ja oppija, joka muisti kirjoja paikoin ulkoa ja jonka päähän oppi tarttui helposti. Kunnianhimoinenkin olin ainakin jossakin vaiheessa. Mahtavaa että kerrankin kirjoista löytyy tällainen hahmo, lahjakas oppija, joka ei ole kuitenkaan persoonaton hikipinkonörtti, vaan reipas, rohkea ja fiksu tyttö. Toisaalta myös Harryn ja Ronin oppimistyyli, johon kuuluu pihalla olemisen tunne ja kyvyttömyys ymmärtää annettuja ohjeita, tuli myöhemmin opiskelu-urallani tutuksi, esimerkiksi missä tahansa ohjelmointikurssien harjoituksissa. Lunaan voi samaistua toisella tavalla: hän on se pihalla oleva, omituisena pidetty tyttö jolle naureskellaan ja jolla ei juuri ole kavereita, ja joka möläyttää omia kommenttejaan mahdollisimman väärällä tavalla mahdollisimman väärään aikaan. Lunan hahmo on noussut pikkuhiljaa yhä näkyvämpään rooliin, ja persoonallisuudesta ropisee sympatiapisteitä ainakin meikäläiseltä.

Maailmanlopun tunnelmien ohella kirjassa kuvataan aiempaa enemmän oppilaiden pikku romansseja, eikä ihmekään, johan päähenkilöt alkavat olla 16-vuotiaita. Ron-Hermione-Lavender -kolmiodraaman seuraaminen naurattaa ja kirveleekin yhtä aikaa, osaahan Ron olla erittäin pinnallinen, ulkonäkökeskeinen, epähienotunteinen ja muutenkin emotionaalisesti melko tampio, mutta toisaalta hänhän on teinipoika... Harryn sutinat Ginnyn kanssa piristävät myös.

Olen välillä miettinyt, mitä tapahtuisi jos J.K. Rowling kuolisi ennen kuin kirjasarja on saatu päätökseen. Liekö milloinkaan yhtä iso joukko ihmisiä yhtä aikaa odottanut yhtä innokkaasti jatkoa fiktiiviselle teokselle kuin nyt. Kaverini väitti että totta kai loput käsikirjoitukset ovat jo kustantajan kassaholvissa kaiken varalta. Minä en siihen usko. Hyvinkin voi olla, että juonenkäänteet ovat muistiinpanoina ylhäällä, mutta minun mielestäni Harry Potterit on kirjoitettu sellaisella rakkaudella, että tuskinpa Rowling on sinne kassakaappiin tekaissut mitään betaversioita ennen aikojaan. Potter-ilmiön laajetessa Rowlingia on koko ajan enemmän haukuttu rahastuksesta, kliseisyydestä ja ties vaikka mistä, mutta ei se sitä muuta että mainio tarinankertoja hän on. Harry Pottereissa ei ole yhtään hätäilyn makua, vaan huolellisesti ja eläytyen niiden maailma on luotu. Toivottavasti Rowling ei heitä hanskoja naulaan Harry-sarjan päätyttyä, vaan loihtii meille lukijoille lisää kiehtovia tarinoita.

Lue myös nämä:
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli

Leena Lehtolainen: Tappava säde

Kun remonttiviikon keskellä pitää lähteä päiväksi työmatkalle, joutuvat aikataulut melkoisen kireälle. Toisaalta työmatkassa on se hyvä puoli, että junassa voi hyvällä omallatunnolla istua paikallaan ja lukea kirjaa...

Lappeenranta-Helsinki-Lappeenranta -väli oli juuri sopiva Leena Lehtolaisen kirjalle Tappava säde. Kimmoke kirjan etsimiseen tuli pari päivää sitten Iltalehdessä olleesta perheväkivalta-kampanjasta. Karmivat lukijakokemukset ja inhorealistiset tilastotiedot toivat mieleen tv-elokuvana pari vuotta sitten näkemäni Tappava säde -tarinan. Siinä Tiina Pirhonen esitti väritöntä sosiaaliterapeuttia Säde Vasaraa, joka rupeaa päästämään päiviltä turvakodin naisasukkaiden hakkaajia. Eikun kirjastoon kysely ja kirja luvun alle.

Tappava säde olikin vetävä lukukokemus. Leena Lehtolainen on mielestäni himpun verran yliarvostettu dekkaristi, pari häneltä lukemaani kirjaa ovat olleet hieman yksioikoisia ja henkilöhahmot puisevanpuoleisia. Tappavaa sädettä eivät nämä rasitteet vaivanneet, vaan itse ainakin sain kirjasta paljon irti. Lehtolainen itse vaikuttaa julkisen kuvansa perusteella varsin hyvältä tyypiltä: rempseä punk-mimmi, joka kuuntelee lastensa kanssa automatkoilla Eläkeläisiä. Oikea asenne!

Nykydekkarit ottavat reippaasti kantaa erilaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, ja suomalainen perheväkivalta joutuu suurennuslasin alle Tappavan säteen turvakotikuvauksessa. Alunperin 1999 ilmestynyt kirja on valitettavasti edelleen mitä ajankohtaisin, viime aikoina kun on jopa herätelty keskustelua siitä, miksi Suomessa on länsieurooppalaiseksi maaksi korkeat perheväkivaltaluvut. Kieltämättä suomalainen laaja ja hiljaa hyväksytty tapa hakata ja tappaa naisia ja lapsia pistää irvokkaaseen valoon meikäläiset kommentit vaikka siitä, miten arabimaissa naisia sorretaan niin kamalalla tavalla. Jos nyt lähdettäisiin liikkeelle vaikka siitä, ettei omaa aviopuolisoa, äitiä tai tytärtä saa pieksää eikä tappaa. Ei edes sellaisten hyvien syiden kuin lapsen miespuoliselle opettajalle puhumisen, kaupan miespuolisen kassan kiittämisen tai oman pieleen menneen työpalaverin johdosta.

Tappavassa säteessä Lehtolaisen vakiopäähenkilö Maria Kallio on sivuroolissa, kiehtovasti vieläpä sellaisessa asemassa, että jäävät rikokset tällä kertaa ratkomatta. Kuorolaulua ja kissanhoitoa harrastava vanhapiika Säde kun päästelee miehiä päiviltä melko reippaaseen tahtiin jäämättä siitä laisinkaan kiinni. Eipä hän edes saa teoistaan minkäänlaista rangaistusta, vaan kirjan lopussa on melkoisen mukava happy end -ratkaisu. Lukija myös samaistuu täpöllä murhuri-Säteeseen ja pitää tämän puolia koko ajan. Kieroutunutta, eikö totta?

Niin ikään viime vuosina paljon puhuttu kiltin tytön syndrooma on kirjassa vahvasti esillä. Onko siitä mitään hyötyä että aina myöntyy, yrittää miellyttää muita, olla kunnollinen ja tehdä niinkuin yleinen mielipide määrää? Joskus on parempi heittää ennakkoasenteet romukoppaan ja lähteä liikkeelle siitä, mikä itseä miellyttää. Myös yksinäisen naisen arkielämä ja ympäristön paineet kuvataan katkerankipeästi. Toisaalta turvakotiin sijoittuva tarina antaa kunnon vastapainoa tällekin asialle: miksi vanhaapiikaa pilkataan ja kiusataan, ainakaan hänen ei tarvitse kotonaan elää väkivallan pelossa, toisin kuin alistetussa parisuhteessa elävien naisten.

Tässäkin kirjassa vilahtaa arkipäivän ajankuvaa: elettiin vielä markka-aikaa, lähestymiskieltolaki oli juuri tulossa voimaan ja iltapäivälehdissä kirjoitettiin vielä ihannoivasti hiihtokarpaaseista (joita Kari Hotakainen kurmootti reippaasti Iisakin kirkko -kirjassa). Iso plussa tulee siitä, että myös Säde Vasara on L.M. Montgomery -fani, hän jopa rentoutuu onnistuneen tappamisen jälkeen lukemalla Annan unelmavuodet -kirjaa!

Tässäpä vielä näyte kirjasta:

"Kun Wang kyseli Sirpalta tukan repimisen ja nyrhimisen yksityiskohdista, olin näkevinäni vihaa hänen sysimustissa silmissään. Poliisin ei kuulu olla puolueellinen, mutta olin varma että Wang oli samalla puolella kuin minä.

- Haetan Arin kuulusteltavaksi, ja teidän lapsiannekin täytyy kyllä jututtaa, ainakin vanhinta. Ymmärrän hyvin, että halusit parannella ulkonäköäsi, mutta auttaisi, jos väkisin leikatuista hiuksistasi olisi edes valokuva. Ette sattuneet Kotipesässä ottamaan?

- Ei, minä ähkäisin, se ei ollut tullut mieleeni. - Sirpan päänahka on kyllä edelleen arpinen ja arka, siitä saa varmasti lääkärinlausunnon. Muistin myös veriset hiukset roskakorissa. Toivottavasti Ari ei ollut heittänyt niitä vielä pois.

- Kai Kotipesässä tiedetään, että väkivallan uhrit olisi hyvä saada lääkäriin mahdollisimman pian teon jälkeen, Wang muistutti, ja minä tunsin itseni yhä hölmömmäksi. Tietysti minä tiesin, olin vaan maanantaina Sirpan tullessa ollut niin sekaisin Irja Aholan takia, etten ollut kyennyt hoitamaan työtäni kunnolla. Sisälleni hivuttautui samanlainen näverrys kuin sosiaalitoimistoaikoinani, jolloin olin ollut vuoroin pihi paskiainen, joka ei suostunut maksamaan vähäosaisille heille kuuluvia avustuksia, vuoroin halveksittavan sinisilmäinen sosiaalitantta, joka jakeli kunnon veronmaksajien hiellä ansaitsemia rahoja kaiken maailman huijareille.

Ajattelin Ari Väätäisen partakonetta ja tajusin olleeni lapsellinen. Ei kai kukaan ollut niin huolimaton, ettei huomaisi rispaantunutta johtoa tai avaisi vesihanaa partaa ajaessaan?"

Lue myös nämä:
Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret
Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu