Edustuksellinen
demokratia on hieno asia. Itse kannoin korteni kekoon ryhtymällä
edellisissä kuntavaaleissa ehdokkaaksi. Äänestäjät osoittivat
luottamustaan ja niinpä
aloitin kuluvalla kaudella kotikuntani kunnanvaltuutettuna.
Päätin etsiä
kirjastosta sopivaa luettavaa hankkiakseni lisää tietoa kunnanvaltuuston
tehtävistä. Ensimmäisenä lainasin Heikki Harjulan ja Kari Prättälän kirjan
Kuntalaki – taustat ja tulkinnat. Massiivisella tiiliskivellä oli
varausjonoa, joten ehdin lueskella sitä vain kuukauden verran. Kesällä kirjaa ei ollut kustantamoltakaan saatavilla. Nyt siitä
näkyy olevan tuore painos tarjolla.
Lisäksi kirjaston
tietokannan algoritmi suositteli minulle muita kunnallishallintoon liittyviä
kirjoja. Nappasin luettavaksi Pekka Viljasen ja Eeva-Liisa Hynysen kirjoittaman tietokirjan Kittilän
laki, joka on ilmestynyt alkuvuonna 2020. Hieno tietokirja taisi hieman
jäädä koronauutisoinnin jalkoihin, mutta mediassa Kittilän päätöksenteon
värikkäät käänteet ovat kyllä nousseet toistuvasti otsikoihin vuodesta 2014
alkaen. Kun puhutaan viimeaikaisista julkisen vallan väärinkäytöksistä, taitaa Kittilän ohi merkittävyydessä ja näkyvyydessä mennä ainoastaan huumepoliisi Jari Aarnion paljastuminen huumekauppiaaksi.
Keväällä 2014 Suomen Kuvalehti julkaisi ensimmäisen toimittaja
Eeva-Liisa Hynysen raportin Kittilän kunnasta. Professori Pekka Viljanen on
kommentoinut Kittilän asioita säännöllisesti. Hynynen ja Viljanen kokosivat
ensimmäisten vuosien käänteistä Kittilän laki -kirjan ja olisipa hienoa
saada myös Kittilän laki, osa 2 luettavaksi. Saaga kun ei todellakaan
päättynyt vuoteen 2020. Näköjään tuoreimmat Kittilä-tuomiot on jaettu syksyllä
2024.
”Onko tuo hyvä
dekkari?” kysyi useampikin ihminen minulta kirjan kannen perusteella.
Dekkarimaisuutta kirjasta löytyy, mutta Kittilän laki on tiukasti tietokirja.
Ja vaikka kirja on kirjoitettu ammattikirjoittajien sujuvasti etenevällä ja
raamikkaasti jäsennellyllä tyylillä, on lukukokemus paikoin mahaa kääntävän
ahdistava. Pöytäkirjojen, hallinnollisten päätösten ja kokoustekniikan ei
luulisi olevan tunteisiin vetoavaa, mutta kirjan välittämä tunnelma on karmea.
Se kuvaa sisäpiirien ja selkäänpuukotusten ilmapiiriä ja syrjäisen pikkukunnan
lähes mafiamaista päätöksentekoa, jossa sisäpiiri sanelee ja marionettinuket
tanssivat. Ja jos joku menee astumaan väärän ihmisen varpaille, seuraa kosto,
jossa tehtaillaan tutkintapyyntöjä ja valituksia. Tai lähetetään pipopäisiä Lapin miehiä kyttäämään ihmisten koteja ja
yöpymispaikkoja ja esittämään verhottuja tai suorasanaisempiakin uhkauksia.
Mikä hulluinta, jopa Lapin käräjäoikeus lähti sille linjalle, että kunhan kunnallisissa toimielimissä on muodollinen päätöksentekovastuu kunnossa, niin mitä tahansa päätöksiä saa tehdä, lainvastaisiakin. Tätä näkemystä korjailtiin kirjan ilmestymisen jälkeen muissa oikeusasteissa.
”Asiat
riitelevät, eivät ihmiset”, sanotaan, mutta Kittilän laki näyttää, miten
Suomessa minkä tahansa asian saa väännettyä syvästi henkilökohtaiseksi
loukkaukseksi. Kittilä-saaga alkoi, kun kunnanjohtaja Anna Mäkelä teki
tutkintapyynnön Levin hissikilpailutuksesta. Levin laskettelukeskuksen enemmistöomistajat edustavat julkista sektoria, joten laskettelukeskuksen kuuluisi noudattaa kunnallisten hankintojen
pelisääntöjä. Mutta sen sijaan, että laskettelukeskuksessa olisi paneuduttu
kilpailuttamisen ja hankintaosaamisen parhaisiin käytäntöihin, siellä
päätettiin hankkiutua kunnanjohtajasta eroon.
Lopputuloksena
oli vuosien riitelyä, jossa muutama kuntapoliitikko ja viranhaltija näyttäytyi
lainmukaisuutta ja hyvää hallintoa puolustavana järjen äänenä, mutta heidän
puolustustaistelunsa jauhautui Kittilän päättäjien suuren enemmistön massan
alle. Tätä prosessia kirjoittajat kuvaavat kirurgimaisen tarkasti.
Valtiovaltakin yritti puuttua peliin ja lopputuloksena on Kittilän nimikkolaki
Lex Kittilä, joka määrittelee sen, koska ministeriö voi puuttua kunnan
päätöksentekoon.
Kirjan lukemisen
ohella piti katsoa, mitä Kittilään nykyään kuuluu. Kittilän kunnanjohtajana toimii tätä kirjoittaessa Timo Kurula, joka toimi luottamushenkilönä Kittilä-jupakan aikana ja oli kirjan perusteella eräs pääpukareista savustamassa Anna Mäkelää ulos. Hän sai toiminnastaan parikin tuomiota. Tästä huolimatta Kittilän luottamushenkilöiden enemmistö oli vielä viime vuonna sitä mieltä, että Kurula on kunnanjohtajana ihan jees. Asiasta voi lukea Ylen uutisesta.
Kirjan tapahtumien aikana vasemmistoliittoa edustanut valtuuston puheenjohtaja Inkeri Yritys oli kuntavaalien ääniharava vuoden 2017 vaaleissa, Oikeudenmukainen Kittilä -ryhmittymän listalla. Tästä kertoi Lapin Kansa. Sen sijaan vuoden 2025 vaaleissa Oikeudenmukainen Kittilä päätti olla asettamatta ehdokaslistaa, perusteena se, että kunnassa ei edelleenkään kunnioiteta lakia. Ylen haastattelussa Yritys perustelee tilannetta näin: "Nythän kunnassa on tilanne, että kunnan viranhaltijana ja esittelijänä
on henkilö, joka on tuomittu ehdolliseen vankeusrangaistukseen omaa
kuntaansa vastaan tekemistä petoksen yrityksestä ja virkarikoksista."
Poliitiikan tekoa Inkeri Yritys jatkaa nykyään Lapin hyvinvointialueen aluevaltuutettuna. Niin paljon kuin soteuudistusta on moitittukin, osoittaa tämä keissi, että ainakin sosiaali- ja terveysasioissa päätöksiä tehdään nykyään laajemmalla rintamalla kuin pikkukunnan sisäpiireissä. Tällöin toivottavasti Kittilä-sekoilun kaltaiset väärinkäytöksetkin jäävät toivottavasti kokematta.
Mitä
kuntapäättäjänä voi Kittilän tapauksesta oppia?
Pohdin, mitä
asioita kunnanvaltuutettuna voisi kirjasta ottaa opiksi. Ainakin
henkilökohtainen vastuun kantaminen on sellainen. Kirjassa mainituista
henkilöistä nousee esiin rohkeita henkilöitä, jotka uskalsivat toimia oikeina
pitämiensä arvojen puolesta. Tällaisia vaikuttavat olleen ainakin
kunnanjohtajana toiminut Anna Mäkelä, kunnanvaltuuston puheenjohtajana toimunut
Inkeri Yritys, kunnanhallitukseen kuulunut Hille Kuusisto, kunnan
hallintojohtajana toiminut Esa Mäkinen ja kunnanvaltuutettu Eino Holck. He
pystyivät tekemään punnittuja päätöksiä itse, perusteinaan Suomen laki. Vaikka
ympäristön paine oli kova, he kykenivät perustelemaan mielipiteensä,
peräänkuuluttamaan lain noudattamista ja tekemään ratkaisuja oppinuoranaan laki
ja kunnan oma hallintosääntö eikä enemmistön paine.
Sen sijaan useat muut Kittilän päättäjät ja
viranhaltijat ovat saaneet oikeuden tuomioita väärinkäytöksistään. Näköjään se
ei kuitenkaan ole estänyt kittiläläisiä äänestämässä heitä uudelleen
valtuustoon eikä valtuustoa nimittämästä heitä viranhaltijoiksi. Joskus pahan palkka on näköjään mukava hillotolppa.
Jotta valtuutettuna
voisi itse toimia lain noudattamisen puolesta, pitää tuntea
kunnallislainsäädäntöä. Minun kannattaa siis varata aikaa
kunnallislainsäädäntöön perehtymiseen.
Mitä Kittilä
opettaa pienten kuntien ilmapiiristä ja tulevaisuudennäkymistä?
Kittilän kunnassa
asuu hieman alle 7000 ihmistä. Samankokoisia tai vielä pienempiä kuntia on
Suomessa paljon, jopa niin paljon että mielestäni jonkinlaiset pakotetut kuntaliitokset alkaisivat olla paikallaan pienimmille kunnille. Viime aikoina on puhuttu paljon syntyvyyden laskusta. Minua
kiinnostaa erityisesti ns. feministinen aluepolitiikka, jossa mietitään
keinoja, miten nuoria naisia saisi asumaan pienille paikkakunnille. Kehitysyhtiö MDI kertoo ilmiöstä verkkosivuillaan feministisen elinvoimapolitiikan nimellä.
Muuttoliike
jakautuu sukupuolten mukaan: hyvin tyypillisesti nuoret naiset muuttavat
pienemmiltä paikkakunnilta isommille koulutuksen ja työn perässä, kun taas
pikkupaikkakunnille jäävät nuoret ovat tyypillisemmin miehiä kuin naisia. Ja
koska mies ei synnytä, ei kuntiin synny lapsia pelkästään miesten voimin. Juuri tänä vuonna tämä ei näköjään Kittilää itseään kosketa, sillä kunnanjohtaja Kurulan kesäkuisessa tiedotteessa riemuitaan siitä, että Kittilässä syntyvyys on nousussa.
Teen silti rohkean
yleistyksen ja oletan, että Kittilän kaltainen sisäpiirimäinen, riitelevien
ukkokerhojen muodostama päätöksentekoilmapiiri on omiaan karkottamaan fiksut
nuoret naiset pois pieniltä paikkakunnilta. Kunnallisessa päätöksenteossa pitää
huomioida nykyistä paremmin tyttöjen ja nuorten naisten toiveet ja tarpeet.
Uhkailevien setämiesten valtakunta ei ole naiselle mikään houkutteleva
asuinympäristö. Olen itse keski-ikäinen nainen, joten pystyisinkö minä
tunnistamaan ja kanavoimaan kunnalliseen päätöksentekoon niitä asioita, jotka
ovat nuoremmille naisille tärkeitä ja relevantteja?
Kannattaako
Leville matkustaa?
Ehkä jyrkin
johtopäätöksistäni kirjan perusteella on tämä: jos toimit esimerkiksi
työroolissa, harrastuksessa tai luottamustehtävässä jollakin elämänalueella,
jossa laillisuus ja lakien noudattaminen on tärkeää, kannattaa suosia
matkusteluvalinnoissa muita kohteita kuin Leviä. Kirjan perusteella
laittomuudet ovat niin syvällä leviläisessä toimintakulttuurissa, että
matkustamalla Leville asiakkaat tukevat rahallisesti lain rikkomista. Varmasti
löytyy muitakin kivoja matkakohteita, sellaisia, joissa osataan tuottaa
matkailupalveluita lakia kunnioittaen eikä rikkoen.