Hannu ja Janne Tarmio (toim.): Maailman runosydän

Vangille on pahaksi uneksia

ruusuista ja puutarhoista;

merta ja vuoria on hyvä ajatella.

Unohda huokaukset, lue, kirjoita, 

kudo kangasta.

Suosittelen ikkunasta katsomista.

- Ote Nazim Hikmetin runosta Muutama neuvo vankilaan joutuvalle, suomentanut Brita Polttila.

 

 

Hannu ja Janne Tarmion toimittama Maailman runosydän on vuonna 1998 julkaistu käännösrunoantologia. Se on yli 800-sivuinen ja sen massiivinen selkämys tulee lähes poikkeuksetta vastaan kirjastojen runohyllyillä. Veikkaan, että useammankin 90-luvun ylioppilaan tai rippilapsen kirjahyllystä löytyy tämä teos, se taisi olla suosittu lahja perhejuhlissa pitkän aikaa.

Etsiydyin kirjan pariin Philip Larkinin runon vuoksi. Jossakin päin internetiä vastaan tuli Larkinin runo This Be The Verse, jolla on mainio alku: They fuck you up, your mum and dad. They may not mean to, but they do. Juohtui mieleeni selvittää, onko Larkinia suomennettu, ja Kysy kirjastonhoitajalta -sivulla mainitaan Maailman runosydän. Runoilija Risto Ahti on suomentanut edellämainitun runon nimellä Tässä sinulle säkeet. 

 

Maailman runosydäntä on tarjolla käytettynä varsin runsaita määriä. Tilasin oman kappaleeni kierrätyskeskuksesta - optimoin tilauksen painon mukaan, sillä jykevässä kirjassa postitus nousee helposti kalliimmaksi kuin käytetyn kirjan hinta. Aikansa otti, kun luin kirjan kannesta kanteen, hieman suoritushenkisyyttä lukeminen vaati.

 

Vaan olipa antoisa teos! Pidin erityisesti muinaisintialaisten runojen suomennoksista, ne eivät olleet ennalta tuttuja. Vanha fanitukseni kohde Pentti Saarikoski oli useiden runojen suomentajana, erityisesti ruotsalaiseen Werner Aspenströmiin kannattaisi tutustua enemmän.

 

Kokoelma on toimitettu pieteetillä, jota harvoin näkee viime vuosien kirjoissa, ainakaan runokokoelmissa. Runot on jaksoteltu eri teemojen alle, runoihin on kirjoitettu lyhyitä kommentteja sekä runoilijoiden minielämäkerrat. Ulla Liuhalan piirroskuvitus ruokkii mielikuvitusta.

 

Sekä saatesanoissa että pitkin kokoelmaa muistutetaan, että runous ei ole vain tekstiä, se on ihmissielun syvyyksien luotaamista. Jotain tällaista olen tainnut kaivatakin, kun sekä mediasta että sosiaalisesta mediasta syöksyy yhä kamalampia uutisia yhä kiihkeämmällä tahdilla. Runouden pariin pysähtyminen tuntui elvyttävältä - kannatti nähdä vaivaa lukemisen eteen!

 

Jos yli 800 sivun suorittaminen hirvittää, voi tällaista kirjaa mainiosti selailla ja lueskella pienissä paloissa sieltä täältä. Jos Maailman runosydän tulee divareissa tai kirjankierrätyslaatikoissa vastaan, kannattaa pelastaa kirja omaan hyllyyn talteen ja nauttia sen antimista.

 

Lue myös nämä:
Tua Forsström: Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja
Pentti Saarikoski: Runot
Walt Whitman: Valitut runot

Tammelan kunnan juhlakirjatoimikunta: Täällä on hyvä elää

Tammela ilmestyi historiaan siinä poliittisessa vaiheessa, joka tunnettiin Kalmarin unionina eli pohjoismaiden liittona. Ennen pitkää liitto alkoi rakoilla, ja valtataistelut ulottuivat Hämeeseen saakka tuoden levottomuutta Härkätielle. Siinä lienee ollut eräs syy Tammelan asutuksen keskittymiseen Härkätien varrelta Pyhäjärven liepeelle.

 

Nappasin ilmaiskirjojen kierrätyspisteeltä mukaan Tammelan kunnan 575-vuotisjuhlakirjan Täällä on hyvä elää, joka on ilmestynyt vuonna 1998. Nopeimmat osaavatkin tästä laskea, että vuonna 2023 Tammelan kunta on viettänyt 600-vuotisjuhliaan. Yle kertoo, että myös silloin ilmestyi historiikki, nimeltään Tarinoita Tammelasta. Ehkä pitää etsiä se jatkoluettavaksi?

Aloitin viime keväänä projektin, jossa tarkoitus on tutustua nykyiseen kotimaakuntaani Kanta-Hämeeseen. Päätin vierailla kaikissa Kanta-Hämeen kunnissa. Laajensin tavoitettani myös joihinkin entisiin kuntiin, onhan alueella ollut laajoja kuntaliitoksia. Ehdin tehdä päiväretket Forssaan, Hattulaan, Hauholle, Hausjärvelle, Hämeenlinnaan, Janakkalaan, Kalvolaan, Lammille, Lopelle, Renkoon, Riihimäelle, Tuulokseen ja Ypäjälle. Kolme kuntaa jäi odottamaan vuoroaan. Aion jatkaa retkiäni kevään tullen ja vierailla Humppilassa, Jokioisilla ja Tammelassa.

Niinpä Täällä on hyvä elää tarjosi mainion tilaisuuden syväsukeltaa Tammelan asioihin jo etukäteen. Tosin mainittakoon, että olen käynyt Tammelassa ensi kerran jo parikymmentä vuotta sitten, kun ystäväni lähti opiskelemaan Mustialan maatalousoppilaitokseen ja vietti siellä myöhemmin häitäänkin.

Lounaishämäläisen emäpitäjän vaiheet on ansiokkaasti koottu 575-vuotishistoriikkiin. Kenties mieleenpainuvin historiallinen vaihe on ollut hakkapeliittojen varustaminen 30-vuotiseen sotaan 1600-luvulla. Tammelasta lähti 24 hakkapeliittaa kohti Saksaa ja heistä osa myös palasi. Tapahtuman kunniaksi Tammelassa järjestetään elokuussa vuosittainen Hakkapeliitta-tapahtuma. Tammelan kylät -sivu kertoo aiheesta lisää.

Toinen merkittävä tapahtuma on ollut tehtaan perustaminen Forssaan, joka johti ajan myötä Forssan irtoamiseen Tammelasta omaksi kaupungikseen. Sota-ajan jälkeen Karjalan evakoiden asuttaminen kosketti Tammelaa suuresti ja meni aikaa, ennen kuin karjalaiset koettiin tammelalaisiksi muiden joukossa.

 

Juhlakirjan artikkeleita on ollut kirjoittamassa useampi nainenkin, mutta kokonaisuutena kirja on pikkuisen all male panel -henkinen. Esimerkiksi maatilan isännän roolin tärkeys korostuu aika ajoin - emäntien työpanos taas jää pieniksi maininnoiksi. Kunnallispolitiikan miesvoittoisuus menneinä vuosikymmeninä korostuu niin tekstissä kuin kuvissa. Olisin mielelläni lukenut enemmänkin vaikka kunnallisneuvoksetar Alma Laihosta, joka mainitaan takavuosien merkittäväksi vaikuttajaksi.

Kirjasta käy ilmi sekin, että Tammelasta on sen verran etäisyyttä – henkistä ja fyysistä – Hämeenlinnaan, etteivät hämeenlinnalaisten asiat hirveästi tammelalaisia kiinnosta. Lounais-Häme on omanlaistaan aluetta, vaikka nykyisessä maakuntajaossa se Kanta-Hämeeseen lasketaankin. Kanta-Hämeen kuntien joukossa Tammela on kuitenkin ehdottomasti kiinnostavimmasta päästä, onhan siellä kansallispuistoja, järviä, perittyä ja pitkäaikaista maanviljelyksen kautta syntynyttä vaurautta ja kiinnostavaa paikallishistoriaa.

Albert Edelfelt maalasi Tammelassa taulun "Kaukolanharju auringonlaskun aikaan".
Lue lisää Wikipediasta.

Täällä on hyvä elää käsittelee Tammelaa historiallisten vaiheiden lisäksi myös yhteiskunnalliselta kannalta. Näin nykyvinkkelistä pari puheenvuoroa nousi ylitse muiden siksi, että niiden näkökulmat ovat laajennettavissa koko Suomeen ja nykyhetkeen. Nämä ovat Tammelan kunnan silloisen sosiaalisihteeri ja -johtaja Harry Hakalan kirjoitus Sosiaali- ja terveyspalvelujen suunta sekä Tammelan kunnan koulutoimenjohtajana vuoteen 1996 asti toimineen Tapani Myyrinmaan kirjoitus Koulutoimesta sivistys- ja vapaa-ajantoimeen.

Ensin hieman taustoitusta. 2020-luvulla sotepalvelut ja koulu-uudistukset ovat jatkuvasti esillä niin poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa kuin mediassakin. Nykyhetken tilannekuva on, että sotepalvelut ovat ylikuormittuneet ja/tai epätasa-arvoiset ja tuoreet hyvinvointialueet ovat todella ikävässä päätöksentekotilanteessa. Koulujen osalta huolenaiheena ovat eriarvoisuus, kahtiajakautuneisuus, koulupahoinvointi ja heikentyneet oppimistulokset.

Sekä Hakala että Myyrinmaa ovat kunnan viranhaltijoina joutuneet tekemään käytännön päätöksiä sen mukaan, miten lainsäädäntöä on eduskunnassa uudistettu. Kumpikin kirjoittaa hillityn asialliseen viranhaltijatyyliin, mutta olen lukevinani rivien välistä, että lievä turhautuneisuus välillä paistaa: osataanko eduskunnassa aina arvioida lakiuudistusten käytännön seuraamuksia? Kenties ei.

Miten yhteiskunta pystyy jatkossa tunnistamaan ja hoitamaan syrjäytymisen ongelmaa, niin että se muodostuu vain tilapäiseksi? pohdiskelee Hakala. No, nyt voi sanoa että tässä yhteiskunta epäonnistui, niin laaja ongelma syrjäytyminen 2020-luvun Suomessa on.

Yksi asia pitää muistaa. Ennen kuin välineitä hankitaan, pitää niitä osata käyttää. Ei ole tarkoituksenmukaista hankkia niitä pölyttymään nurkkiin vain sen takia, kun naapurikoulussakin on sama laite, muistuttaa Myyrinmaa. Viisaasti sanottu! Muistan lukeneeni lehtijuttuja, joissa on käsitelty vaikka Helsingin ja Espoon viime vuosien osaamattomuutta laiteinvestointien teossa ja laitekannan ylläpidossa, onpa laitehankintojen väärinkäytöksistä annettu rikostuomioitakin Helsingin opetusviraston petosjutussa.

Täällä on hyvä elää on mainio paikallishistoriikki, joka sopii niin tammelalaisille kuin niille, joita kunnallishallinnon historia kiinnostaa. Hienoa työtä vuoden 1998 juhlatoimikunta on tehnyt.

Lue myös nämä:
Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918
Max Engman: Pietarinsuomalaiset

Mari Koistinen: Pahan päivän varalle

Kansi: Tammi.

Sain Mari Koistisen kirjan Pahan päivän varalle kustantaja Tammelta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Survivalisteilta saa varmasti paljon hyviä vinkkejä, eikä monipuolisista taidoista ole haittaa, mutta perusvarautumiseen riittää kevyempikin taso.

Mari Koistisen uutuustietokirja Pahan päivän varalle tuli sosiaalisen median syötteessä vastaan. Kiinnostuin kirjasta ja pyysin arvostelukappaleen. Monen muun lailla minäkin olen viime vuosina perehtynyt huoltovarmuuteen aivan eri lailla kuin aiemmin. Kun koronapandemia iski, hamstrasin kotiini säilykeruokaa. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kävin taas ostamassa säilykkeitä ja muuta kuivamuonaa sekä lisäksi mm. vesikanistereita.

No, nuo ostamani säilykeruoat olen pikku hiljaa käyttänyt arkiruokina pois. Itse asiassa tätäkin Pahan päivän varalle suosittelee: järkevä ruokien kotivara koostuu aineksista, joita tulee syötyä joka tapauksessa. Ei tarvitse varastoida säilykkeitä pahvilaatikossa jossain kellarin nurkassa vuositolkulla – sen sijaan kannattaa katsoa, että kotona on riittävästi ruokaa ja että sitä ruokaa sitten myös käyttää arjessaan eikä jätä vanhenemaan.

Mari Koistisen tietokirja on napakka ja tiivis ja mittansa puolesta se on nopealukuinen. Kirjaan mahtuu silti paljon tietoa: Koistinen käsittelee suomalaisen huoltovarmuuden historian 1800-luvun nälkävuosista alkaen ja listaa hyvät ja yleistajuiset ohjeet nykyajan varautumistoimenpiteisiin. Havainnollistavat esimerkit viime vuosien kriiseistä auttavat ymmärtämään kirjassa esitettyjä perusteluja.

Parasta kirjassa oli maalaisjärkinen ja rauhoittava ajattelumalli. Kirjassa ei lietsota paniikkia eikä vaadita ketään muuttamaan metsään elämään omavaraistaloudessa taistelutaitoja treenaten. Sen sijaan siinä muistutetaan, että kenties tärkein katastrofeista selviytymisen keino on yhteisöllisyys omassa lähiympäristössä ja luottamus yhteiskunnan rakenteisiin. Ja että yksilön vastuulla olevat asiat koostuvat melko arkisista toimenpiteistä: polkupyörän omistamisesta, järkevien astioiden omistamisesta ja kyvystä ennakoida tulevaa edes muutaman päivän verran etukäteen.

Arvostan sitä, että kirjaa ei ole lähdetty väkisin venyttämään – sitä näkee aivan liian usein erityisesti ns. bisneskirjoissa ja populääreissä tietokirjoissa. Koistinen kirjoittaa selkeästi ja jäsentelee tietomäärän sujuvasti ja sulavasti. Mielenkiintoista oli myös katastrofimyyttien purkaminen. Oikeassa elämässä ihmiset ryhtyvät tyypillisesti auttamaan toisiaan, eivät taistelemaan toisiaan vastaan, kuten katastrofielokuvissa usein esitetään.

Perusviesti pahaan päivään varautumisessa on, että kannattaa miettiä skenaarioita etukäteen ja pohtia, millä keinoin ongelmista voisi selvitä. ”Katastrofi” ei välttämättä tarkoita sitä, että omaan kotiin iskisi meteoriitti tai maanjäristys – se voi olla sitäkin, että saman katon alla asuvat ihmiset sairastuvat eivätkä pääse poistumaan kotoa muutamaan päivään. Tai että kylmällä kelillä sattuu sähkökatko, joka kestää hieman tavanomaista kauemmin. Mitä näissä tilanteissa syötäisiin? Miten pysyttäisiin lämpimänä? Onko lähipiirissä joko muita avun tarpeessa olevia ihmisiä tai sellaisia, joita voisi pyytää avuksi omaan tilanteeseen?

Koistinen suosittelee myös pitämään mielialan vireänä, pitämään fyysisen kunnon sen verran hyvänä, että lihasvoimin liikkuminen ja muu ruumiillinen toiminta sujuu ja rakentamaan lähiyhteisöjä ja -verkostoja. Kun vertaan omaa toimintaani näihin suosituksiin, voin kiitellä itseäni ainakin ruoanlaittotaidoista, kyvystä pitkän tähtäimen ajatteluun, tiedonhankintataidoista ja yhteisöjen rakentamisesta. Positiivisessa ajattelussa ja fyysisen kunnon kohottamisessa on vielä tekemistä, mutta ainakin Koistinen osaa antaa näille tavoitteille järkevän kontekstin. Pahaan päivään voi varautua ilman, että muuttuisi toksisen positiiviseksi jumppaajabimboksi.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostaa huoltovarmuus, ennakointi ja skenaarioajattelu. Tai oikeastaan tekee mieli suositella kirjaa erityisesti kaikille lyhytnäköisille ja uusavuttomille Hulda Huolettomille. Taidanpa toivoa optimisesti, että joku sellainen teokseen tarttuu.

Lue myös nämä:
Saara Atula: Retkiruokakirja
Satu Hovi - Katri Niemi: Keskiajan maut
Ari Sivula - Mika Aho - Mika Laukkanen: Datasta liiketoimintaan

Peter Kimani (toim.): Nairobi Noir

Kansi: Akashic Books.

In the time she has been here, she has learned to block out the monotonous chant of the hawkers, the hooting of the buses, the loud Afrobeat music seeping from the stores that sell not-so-original designer jeans and misspelled Timberland boots, and she roams inside her head. An uncaged animal running free in the wild.

 

Luin toissa vuonna Akashic Noir -sarjaan kuuluvan Addis Ababa Noirin ja sen innoittamana hankin luettavakseni Nairobi Noirin. Yhdysvaltalaisen Akashic Noir -konseptin ideana on synkkäsävyinen novelliantologia, joka on kustannustoimitettu laadukkaasti ja joka sijoittuu yhteen kaupunkiin. Homma toimii: kirjailijoiden kotiseuturakkauden ansiosta tapahtumapaikka herää eloon. Ja vaikka ainakin itselleni kenialainen kirjallisuus on jokseenkin vierasta, on tämä novellikokoelma helposti lähestyttävää luettavaa - arvelen konseptiin kuuluvan, että (yhdysvaltalainen) keskivertolukija pitää ottaa huomioon ja tarjoilla tarinat kohtuullisen sulavassa muodossa.

Eksotiikkaa ja erikoisuuksia riittää joka tapauksessa. Nairobi Noirin tarinat maalaavat kuvan kuohuvasta ja kaoottisesta suurkaupungista, jossa köyhyys tulee iholle ja rikkaat elävät muurien takana. Rikkaiden elämästäkin on kokoelmassa välähdyksiä, mutta suurin osa kirjoittajista kuvaa köyhiä nairobilaisia. On ahtaita slummeja ilman viemäröintiä, laittomia baareja, väkivaltaisia ja lahjuksia vailla olevia poliiseja, katulapsia, kulkukoiria...

Näin suomalaisesta näkökulmasta tarinat pursusivat yhteisöllisyyttä. Tarinoiden jännite rakennettiin usein tiiviin yhteisön ympärille. Ristiriitojakin oli: useammassakin tarinassa sivuttiin Keniaan suunnanneiden somalipakolaisten huonoa asemaa ja heidän kohtaamaansa syrjintää. Siirtomaa-ajan menneisyyttä käsiteltiin joissakin tarinoissa, mutta enimmäkseen huomio oli nykyajassa. Kirjan lukeminen oli kuin nojatuolimatkailua, niin elävä ja monipuolinen kuva nairobilaisista syntyi.

Antologia oli tasalaatuinen ja kovatasoinen. Minuun kolahtivat eniten Troy Onyangon A Song from a Forgotten Place, josta ylläoleva sitaattikin oli sekä Caroline Mosen Plot Ten. Siinä ratkotaan suljetun paikan murhaa. 

Tunnetasolla huomioni kiinnittyi tarinoista pursuavaan yhteisöllisyyteen ja elämäniloon, vaikka pohdin että tulkitsenko tällaista liikaa Afrikka-stereotypioiden kautta. Toivottavasti en: tarinoiden henkilöillä piisaa energiaa, elämäniloa, toiveikkuutta ja tulevaisuudenuskoa, vaikka elinolot olisivat kuinka karmaisevat näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna. No, ehkä nairobilaislukijoille perisuomalaiset tarinat yksinäisyydestä, ahdistuksesta ja pessimismistä olisivat eksoottista luettavaa.

Kirjan lopputeksteissä esitellään kirjailijat ja sieltähän löytyikin myös linkki Suomeen: Wanjikũ wa Ngũgĩ on kirjoittanut mm. Maailman Kuvalehteen.

Akashic Noir -sarjassa on ilmestynyt pitkälti yli sata teosta, joten tiedän mistä etsin luettavaa, kun seuraavan kerran haluan lähteä kovatasoiselle nojatuolimatkalle suurkaupunkien sykkeeseen.

 

Lue myös nämä:
Maaza Mengiste (toim.): Addis Ababa Noir
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Petina Gappah: Muistojen kirja

Pekka Jurvelin: Vaiettu joki

Vene taivaltaa epämääräisesti pyörähtelevässä vedessä, korkeammaksi kasvavien rantatörmien välissä. Virta käy vähitellen yhä heikommaksi, vesikerros kasvaa, ja joki muuttuu suvannoksi. Tumman veden kätkemänä odottaa vaiennettu Pyhäkoski.

 

Viimeisiä täyttämättömiä kohtia tämän vuoden HelMet-lukuhaasteessa on ollut "Kirjan nimi liittyy veteen". Sanoisin, että tämä on piilovaikea haastetehtävä: se kuulostaa tosi helpolta, sellaiselta joka täyttyy itsestään. Mutta vuoden mittaan huomasinkin, etten oikein saakaan siihen osumia. Niinpä päätin etsiä sopivan täsmäkirjan ja mieleen juolahti, että miksipä en lukisi jotain vanhoille kotikulmille liittyvää. Minun lapsuusmaisemiani ovat Oulujärvi ja siihen laskeva Kiehimänjoki. Löytyisikö niihin liittyvää kirjaa?

 

Kirjaston hakukone suositteli Pekka Jurvelinin Vaiettua jokea. Kirja on ilmestynyt vuonna 2002 ja se on lastenlääkärinä työskennelleen Jurvelinin matkakertomus: hän soutaa Kuhmon Vartiusjoelta Oulujärven ja Oulujoen kautta Ouluun kesällä 1998. Kirja on hieman päiväkirjamainen, täynnä henkilökohtaisia mietteitä, mutta erittäin ansiokkaasti Jurvelin kokoaa yhteen jokivarren ja järviseudun paikallishistoriaa ja tarinoita. Tervansoutu, koskenlasku, sotatapahtumat, elämäntapa ja isoimpana jokien valjastus, eli koskien patoaminen voimalaitoksiksi.

 

Kirjan on julkaissut Oulujoen reitti ry. Jurvelin on yhdistyksen perustajajäsen joten kirja on lähes omakustanne. Parikymmentä vuotta vanhaksi omakustanteeksi sillä menee hämmästyttävän hyvin, sillä kirjan saisi ostettua niin kirjakauppojen kuin markettienkin verkkokaupoista. Yhdistyksen sivuilla kerrotaan, että viime vuonna kirjaa lahjoitettiin Oulujoen vesistöalueen kouluille suuria määriä. Hienoa! 

Kirjan tyyli on mainiota ja se on kestänyt aikaa hyvin - lukuun ottamatta kuvauksia naisista, jotka olivat paikoin häiritsevän seksistisiä. Onneksi näitä mainintoja ei kuitenkaan ollut ihan tuhkatiheään, jolloin pystyin nauttimaan kainuulaisluonnon kuvauksista ja mielenkiintoisesta paikallishistoriasta.

Loppu kohti kirja kasvaa lähes pamfletiksi, mutta hyvin perustelluksi ja analyyttiseksi sellaiseksi. Jurvelin kirjoittaa patoamisesta ja sähköntuotannosta. Jos aihe ei ole tuttu, kannattaa kerrata Oulun läänin vesivoimarakentamisen historia Vesivoiman kulttuuriperintö -hankkeen sivustolta. Erityisesti sotien jälkeen koskien päälle rakennettiin vesivoimaloita ja pääsääntöisesti rakennustyöt nähtiin positiivisessa valossa, olihan maa sähköistymässä kovaa vauhtia.

Mutta kun yhtiö osti rantamaat, ruoppasi uomat ja ryhtyi säännöstelemään veden pintaa, muuttui virkistys- ja kalastuskäyttö huonompaan suuntaan. Lohi ei enää noussut kutemaan. Säännöstely sekoitti pienempienkin järvikalojen arjen. Kosken kohinaan tottuneet rantamaiden asukkaat joutuivat opettelemaan hiljaisuuteen. Jurvelin kuvaa, että näin iso muutos on ollut jonkinlainen käsittelemätön, kollektiivinen trauma.  Olen valmis allekirjoittamaan tämän ainakin osittain, sillä vaikka esimerkiksi Kiehimänjoki on nykyäänkin komea ja vakuuttava, muistan kuulleeni vaivihkaisia kommentteja siitä, miten hieno se oli ennen rantojen ruoppausta ja Leppikosken voimalan rakentamista. Jurvelin arvelee, että nykyään ei samalla tavalla kyseenalaistamatta ruvettaisi näin massiivisiin muokkaustöihin ja voihan olla, että hän on oikeassa. Toki luontotuhoja toteutetaan Suomessa monin tavoin edelleen.

Kuvaukset vanhoista koskista ja esimerkiksi Niskakosken koskenlaskijoista olivat upeita. Lisäluettavaa löytyisi kirjan kirjallisuusluettelon pohjalta - Oulujoen vesistöalue oli esimerkiksi 1800-1900-lukujen taitteessa kansainvälinen matkailukohde ja nimenomaan kosket ja kalastaminen vetivät matkailijoita kaukaakin. 

Pidin kirjassa myös siitä, että Jurvelin onnistuu kirjoittamaan soutuseikkailustaan ilman että se kuulostaa pätemiseltä. Kuten Retkiruokakirjaa kommentoin: tuntuu, että monet vaellusharrastajat nykyään ovat ylimielistä sisäpiirijengiä, vaikka kai heidän tarkoituksensa olisi houkutella uusia ihmisiä lajiensa pariin. Vaietussa joessa käy selväksi, että Jurvelinilla on vankka kokemus luonnossa liikkumisesta ja hyvä pohjakunto ja henkinen kestävyys vaativasta soutumatkasta selviytymiseen. 

Koska Jurvelinin reitti kulki Kuhmon kautta Kajaaniin ja Oulujoelle, ei kirjassa käydä Paltamossa, rantoja hieman tähyillään Kajaanin puolelta. Oulujoen reitin sivustolta kuitenkin selviää, että myöhemmin Jurvelin souti myös Hyrynsalmelta aloittaen, eli Paltamon kautta. Kolmannan kerran hän souti vastavirtaan, aivan kuin Oulusta salomaille aikoinaan palanneet tervansoutajat. Tästä retkestä löytyy matkapäiväkirja, jossa on kuvauksia Kiehimänjoen varreltakin.

Jurvelin haastaa lukijan pohtimaan jokien ennallistamista. Tästähän on nykyään upea esimerkki, Hiitolanjoki Etelä-Karjalassa. Hiitolanjoki-yhdistyksen sivuilla on tietoja ja kuvia ennallistamistyöstä. Mediassa on kirjoitettu aika ajoin Hiitolanjoesta ja mielikuvani on, että melkoisen pitkää väsytystaistelua yhdistys kävi ja kalastusta harrastavilla julkkiksilla oli oma roolinsa asiassa.

Kainuussa pohditaan nykyään uuden elinvoiman löytämistä ja matkailu on nostettu tärkeäksi kehityskohteeksi. Tästä kulmasta katsottuna on selvää, että vapaana virtaavat kosket ja niiden tarjoamat virkistys-, veneily- ja kalastusmahdollisuudet loisivat houkuttelevia matkailukohteita enemmän kuin padot. Kuitenkin päätöksiä vesivoimaloiden rakentamisesta on aikoinaan tehty senhetkisten syiden ja arvioiden perusteella.

Siitä olen kuitenkin samaa mieltä Jurvelinin kanssa, että padoista ja niiden vaikutuksesta arkeen olisi hyvä edes puhua. Jaakko Tepon laulu Joen valjastus alkoi lukiessa soida mielessä. Lapissa sijaitsevasta Lokan tekojärvestä on sentään jonkin verran puhuttu. 

 

Osittain tähän tarpeeseen vastaa mainitsemani Vesivoiman kulttuuriperintö -hanke, joka on kerännyt ja koonnut sivuilleen muistoja ja tarinoita. Esimerkiksi tässä julkaisussa on paljon luettavaa. Toivottavasti hanke julkaisee materiaalejaan myös painettuina teoksina.

Vaiettu joki oli mielenkiintoista luettavaa, joka sopii sekä Oulujokivesistön paikallishistoriasta kiinnostuneille että laajemmin vesistöistä tai retkeilystä tai ympäristönsuojelusta kiinnostuneille. Antoisa kirja!

 

Lue myös nämä: 
Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria
Eero Alén: Linkolan soutajan päiväkirja
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Kansi: Gummerus.

Hän tunsi muuttuneensa kuoreksi täynnä vavahtelevia aineksia, pelkoa, rytmihäiriöitä ja hikeä, ikään kuin hän olisi kadottanut jonkin olennaisen rakenteen, jonka resonointi loi sinänsä hajanaisten elintoimintojen keskelle kokemuksen yhtenäisestä minuudesta, kyse oli tietenkin illuusiosta mutta elämää ylläpitävästä sellaisesta; hän oli ohut, jotenkin vailla sielua, häntä piti koossa lähinnä pakkasilmasta hilseilevä iho ja tottumus.

 

Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta oli mahtava kirja. Lainasin tämän täsmävinkkinä HelMet-lukuhaasteen kohtaan "kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin". Rauma voitti Finlandia-palkinnon vuosi sitten kirjallaan Hävitys. Yhteensä hän on julkaissut kolme kaunokirjallista teosta ja vaikka Rauman nimi on median kautta tullut tutuksi, en ole tätä ennen lukenut hänen kirjojaan. Mutta kyllä todellakin kannatti hypätä Rauman kelkkaan!

Seksistä ja matematiikasta oli monin tavoin virkistävä kirja. Ensinnäkin, se oli persoonallinen. Siinä on rohkeasti otettu ihan kunnon aiheita käsittelyyn, kuten vaikkapa tieteiden kuningatar matematiikka. Toiseksi, sen henkilöhahmot olivat mainiolla tavalla epämiellyttäviä, paikoin jopa vastenmielisiä. Tai ehkä he eivät itsessään olleet kovin epämiellyttäviä, mutta heidän käytöksensä ja ajatuksensa kyllä olivat. Samalla oli pakko myöntää, että kirjassa kuvassa ihmisyys on täysin samastuttavaa ja todentuntuista. 

Kolmanneksi: kirjan juoni vetää mutta juoni tuntuu epäennalta-arvattavalta. Kirja ei myöskään missään tapauksessa ole pelkkä juonellinen tarina, vaan ehdottomasti korkealaatuista taidekirjallisuutta. Näin monta vahvuutta samassa paketissa ei ole kovin tavallista. Omaperäinen ja omaleimainen teos.

Seksistä ja matematiikasta kuvaa kolmen ihmisen ja heihin linkittyvien muiden hahmojen elämää. Lahjakas matemaatikko Erika on käytökseltään epäsosiaalisen nörtin perikuva, mutta onnistuu kuitenkin tutustumaan viehättävään Annukkaan. Kirjastossa työskentelevä Tuovi potee ekokriisiä. Tärkeässä sivuroolissa on myös Erikan pikkusisko Emilia. Sekä koirat.

Olen itse tahkonnut matematiikan opintoja hiukan enemmän kuin keskivertosuomalaiset, koska olen pakertanut teknillisen yliopiston matematiikan kursseja osana tutkintoa. Harkitsin jopa jossain vaiheessa matemaattiseen opintosuuntaan erikoistumista, mutta sitten järkeilin, että jos pakollisten kurssien kohdalla saan hikoilla päästäkseni läpi, olisiko syventävien kurssien pänttäämisessä mitään järkeä? Rakastan kuitenkin matematiikkaa samasta syystä kuin kirjan Erika: se on puhtaan abstraktia ja vastaansanomattoman loogista, jopa silloin, kun matematiikka käsittelee arkijärjestä poikkeavia asioita, vaikkapa irrationaalilukuja. 

Seksistä ja matematiikasta kuvaa jo niin vaikeaa matematiikkaa, etten kuitenkaan ymmärrä siitä mitään, minkä arvelen tässä tapauksessa olevan etu. Koska en tiedä, missä määrin Rauman vakuuttavasti esittävät matemaattiset teoriat poikkeavat todellisuudesta, ei minun tarvitse miettiä, ovatko ne epäuskottavia. Tässä romaanissa ne ovat uskottavia - aivan kuin Annukan pohjoispohjalaismurre, joka kuulostaa melko osuvalta, mutta ei kuitenkaan täysin autenttiselta. Riittävän uskottavaa se kuitenkin on romaanin sisäisessä maailmassa.

Pidin kirjassa monesta asiasta: synkeästä inhorealismista, kreiseistä ihmissuhdekuvioista, pelottavan, vaanivan uhan kuvaamisesta, talvisen Helsingin tarkoista tunnelmapaloista ja siitä hajoamisen ja merkityksettömyyden tunteesta, jota Erika kokee. Ilmankos kirja voitti Kalevi Jäntin palkinnon. Pitää ehdottomasti lukea Rauman muutkin kirjat sopivan hetken tullen.

Lue myös nämä:
Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Kreetta Onkeli: Beige

Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Kansi: Gummerus.

Hyvinä hetkinä, silloin kun asiat tuntuvat sujuvan ja onni on läsnä sillä tavalla vaivihkaa mutta silti väkevänä kuin se perhe-elämässä usein on, oma onnensa kannattaa välillä panna merkille. Perheestään saa olla ylpeä, niin luulen, sillä tässä tapauksessa on selvää, että ylpeys käy lankeemuksen edellä – tuskin kukaan kuvittelee että perheestään, perheenjäsenistään tai itsestään osana perhettä voisi olla yksinomaan ylpeä päivästä toiseen. Hyvän huomaaminen vahvistaa mieltä, jos tai kun vaikeampia aikoja tulee.

Olen lukenut Juha Itkosen kaksi ensimmäistä kirjaa vuonna 2006, mutta sen jälkeen en näytä hänen teoksiinsa tarttuneen. Olen kyllä mediasta seuraillut arvioita hänen kirjoistaan ja hänen kirjoittamiaan kolumneja muistan kyllä lukeneeni. Teoriani perheestä herätti kuitenkin kiinnostukseni, olenhan itse elänyt jo useamman vuoden melkoisen intensiivistä perhe-elämää.

Minulla ja Itkosella on joitakin yhteisiä piirteitä, joista mainittakoon, että olemme syntyneet 1970-luvulla ja kummallakin on nykymittapuun mukaan monta lasta (Itkosella neljä, minulla kolme). Olemme kumpikin kasvaneet kolmilapsisen perheen esikoisina.

Oma teoriani perheestä

Ennen kirjaan menemistä haluan tiivistää omat käsitykseni perheestä. Muistan, että kun vauvakuume oli kovimmillaan ja ikää oli jo hyvinkin yli 30 vuotta, tuntui että ”kaikilla muilla” samanikäisillä naisilla oli jo lapsia. Sitten syntyvyyden suunta kääntyi laskuun ja nykyään tuntuu siltä, että näen ympärilläni todella paljon sekä lapsettomia että yksilapsisia perheitä. Kolmen lapsen perhe tuntuukin harvinaiselta.

Usein on tuntunut siltä, että naisen oletetaan saavan lapsia, mutta sitten ne lapset eivät saisi häiritä olemassaolollaan mitään eikä ketään. Lapset eivät saa rumentaa naisen ulkonäköä, huonontaa parisuhdetta, heikentää urakehitystä tai ystävyyssuhteita. Lapsista ei saa myöskään olla mitään haittaa isovanhemmille, työnantajalle, satunnaisille ohikulkijoille tai yhteiskunnalle. Missään muussa elämänvaiheessa en ole toistuvasti joutunut tuntemattomien ihmisten moittimaksi ja sättimäksi, mutta kun työnsin julkisilla paikoilla lastenvaunuja, sain aika usein kimppuuni jonkun, joka antoi minulle kiukkuista ja pyytämätöntä palautetta. Minua on syytetty mm. ”lasten rääkkäämisestä” tilanteessa, jossa vauva itki vaunuissa.

Lisäksi yhteiskunnassa on trendejä, jotka herkästi varjostavat lapsia saavan naisen ajatuksia ja asenteita. Vallalla on mm. menestyvän yksilön trendi. Menestyvä yksilö kehittää itseään, kuntoilee, verkostoituu, toteuttaa unelmiaan, asettaa tavoitteita, rikastuu, hoitaa itseään vaikkapa pilatestreenillä tai vihermehuilla. No, jos joudun käyttämään aikaani ja rahojani vaikkapa sopivan kokoisten välikausihaalarien etsimiseen, on se aika pois siitä, että voisin toteuttaa itseäni menestyvänä yksilönä.

Samaan aikaan äitimyytti ei ole kadonnut mihinkään, pikemminkin se on vain vahvistunut intensiivivanhemmuuden ihannoimisessa. Ihanneäiti tukee lapsensa yksilöllistä kasvua (yksilölliseksi menestyjäksi) ja tarjoaa hänelle oikeanlaisia virikkeitä, oikeanlaista ruokaa, oikeanlaisia harrastuksia jne… Tähänastisen kokemukseni perusteella sanoisin, että yhden lapsen kanssa voi ainakin kuvitella yltävänsä ihannevanhemman kriteereihin, mutta kun perheessä on kolme lyhyellä tai olemattomalla ikäerolla syntynyttä lasta, kokee paljon useammin epäonnistumisen kuin onnistumisen tunteita, jos vertaa itseään ihannevanhemman ideaaliin.

Niinpä olen ehtinyt kokea perhe-elämässä usein erilaisia mielipahan, pettymyksen, häpeän ja syyllisyyden tunteita. Miten voisin nähdä itseni ja perhe-elämäni enemmän positiivisessa kuin negatiivisessa valossa – onhan jo selvää, että en kykene täyttämään sen enempää menestyvän yksilön kuin ihannevanhemmankaan kriteerejä?

Samankaltaisia mietteitä Juha Itkosellakin vaikuttaa olevan.
 

Juha Itkosen Teoriani perheestä

Määrittelen Teoriani perheestä muodoltaan joko pitkäksi esseeksi tai sitten autofiktiiviseksi kaunokirjaksi. Itkonen kertoo itsestään ja läheisistään, mutta etäännytystä on mm. perheenjäsenten nimeämisessä lempinimillä. Minulle kirja oli virkistävä kuin iso annos lähdevettä. Taitavana, tarkkanäköisenä ja herkkätunteisena havainnoijana Itkonen onnistuu kertomaan paljon tärkeitä asioita siitä, millaista oli kasvaa aikuiseksi 1980- ja 1990-luvuilla ja siitä, millaista lasten vanhemmuus on nykyhetkellä. Ennen kaikkea Itkosen puheenvuoro on puolustuspuhe perheille ja perheellisyydelle: perhe ja perheenjäsenet tarjoavat onnen, ilon ja kasvun hetkiä. Vanhempana pääsee peilaamaan omaa lapsuuttaan ja omaa kasvuaan, kun yrittää kasvattaa omia jälkeläisiään muuttuneessa, mutta silti samankaltaisessa maailmassa.

Itkonen luo kirjassa itsestään kuvan tiedostavana modernina miehenä – hän pystyy havainnoimaan vaikka sukupuolirooleja ja niihin liittyviä oletuksia ja odotuksia. Hän tarkkailee itseään viedessään lapsiaan päiväkotiin tai matkoille, laittaessaan ruokaa tai siivotessaan. Yhtä lailla hän osaa peilata muistojaan poikana, joka ei täysin mahtunut kapeaan maskuliiniseen muottiin, vaan jossa oli herkkyyttä. Monet pohdinnat ovat sen verran suoria, että ne voisivat olla haavoittavia – mutta kenties juuri empatiakyvyn ansiosta vaikeatkin ajatukset ja tunteet kuulostavat kunnioittavilta.

Erittäin samastuttavaa kirjassa olivat perhe-elämän perusriitojen kuvaukset ja hallitun tai hallitsemattoman arkikaaoksen kuvaukset. Ja suorastaan rakastin sitä armahtavaa tapaa, jolla Itkonen sanoittaa perheestään iloitsemisen tärkeyden. Kyllä, arki voi olla paikoin väsyttävää ja välillä menee hermot. Siitä huolimatta voi iloita ja olla ylpeä siitä, miten hyviä tyyppejä omat lapset ovat, miten hienoa on olla puolisonsa kanssa yhdessä ja miten hyvät eväät omalta lapsuudenperheeltään on elämään saanut.

Itkonen purkaa yksilökeskeisyyden ihannetta ja esittää, että onnea, täyttymystä ja merkitystä voi löytää siitä, että keskittyy itsensä sijaan välillä muihin. Tämänkin allekirjoitan. Lapsuus on aikaa, jolloin pienet asiat ovat isoja, ja tuntuu että vaikkapa viedessäni lapsiani luistelemaan saatan saada aikaiseksi todella merkittäviä elämyksiä ja kokemuksia, niin suurta voi olla uutta oppivan lapsen ilo. Ja ellei joku – tässä tapauksessa minä – etsisi sopivia luistimia, teroituttaisi niitä, seuraisi sääennustuksia ja urheilukenttätiedotuksia, etsisi villasukkia ja kypäriä ja veisi lapsia luistinradalle – ei pieni kasvava ihminen saisi näin valtavia kokemuksia. 

Lainasin kirjan kirjastosta ja lähes ahmaisin sen. Kirja sopii mainiosti myös lueskeltavaksi sieltä täältä. Ehkäpä täytyy hankkia tämä omaan hyllyyn, jotta voisin palata tulevaisuudessa kirjaan ja sen herättämiin ajatuksiin.

Lue myös nämä:
Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi

Emily St. John Mandel: Asema 11

Kansi: Tammi.

Garrett oli ampuvinaan ritsalla metsänrajaan. "Viuh!" hän sanoi kuiskaten. Ja sitten kuuluvammin: "Kun halusin sanoa 'ystävällisin terveisin', kirjoitin vain 'yst.'"

"Niin minäkin. Ihan käsittämätöntä. Olisiko ollut aivan liian hidasta ja vaivalloista kirjoittaa 'ystävällisin terveisin'?"

Emily St. John Mandelin kirja Asema 11 oli HelMet-lukuhaasteen Facebook-ryhmän täsmävinkki kohtaan "kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa". Romaani on Mandelin kansainvälinen läpimurtoteos ja siitä on tehty myös tv-sarja Station 11. Koronapandemian läpi rämpineille kirjassa onkin paljon samastuttavaa: juonen ytimessä on maailmanlaajuinen, nopeasti leviävä ja tappava tauti, joka romahduttaa pohjoisamerikkalaisen sivilisaation.

 

Päähenkilöitä on useita, kenties tärkein on Kirsten, joka oli lapsi kun georgiantauti iski. Kirjan nykyhetkellä hän kuuluu kiertävään näyttelijäseurueeseen, joka esittää Shakespearen klassikoita. Vaeltamisessa on vaaransa, sillä kaikki kyläyhteisöt eivät hyväksy muukalaisia vierailulle.

 

Asema 11 on todella sujuvalukuinen olematta kuitenkaan höttöä. Mandel on taitava kirjailija tavalla, jota en osaa tyhjentävästi määritellä. Henkilöhahmot tuntuvat todenmukaisilta, risteilevät ihmissuhteet ovat kiinnostavia ja monet detaljit tuntuvat merkityksellisiltä. Pidin erityisesti Mirandan sarjakuvaprojektista.

 

Kirjan tunnelmassa on jotain mieleenjäävää, vaikka oikeastaan mikään aineksista ei ole mitenkään äärimmäisen persoonallinen. Mutta kaipa hyvän kirjailijan merkki onkin se, että osaa koostaa tutunoloisista aineksista jotain uutta ja raikasta.

 

Asema 11 pohtii hienovaraisesti, ei saarnaavasti, länsimaisen elämäntavan typeriä puolia. Jos pitäisi palata nollapisteeseen, osaisiko ihmiskunta olla viisaampi? 

 

Kirja sai minut myös tutkimaan karttasovelluksesta Vancouverin rannikolla sijaitsevia pikkusaaria (kiehtovia!) ja lukemaan kirjailijan haastatteluja ja henkilöhistoriaa. Saatanpa lukea Mandelin kirjoja lisääkin, jos kohdalle osuvat.

Suomennoksesta 

 

Kirjan on suomentanut Aleksi Milonoff, jonka nimi on jäänyt mieleen laadun takeena. Tämäkin suomennos on kaunista, miellyttävää ja luistavaa suomea - ei tarvitse jännittää, töksähtääkö lukeminen epäluonteviin ilmaisuihin. Ei töksähdä!

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile
Kun kirja löytää parinsa: Brit Bennettin Mikä meidät erottaa ja Yaa Gyasin Matkalla kotiin

Saara Atula: Retkiruokakirja

Kansi: Cozy Publishing.

Raaka-aineiden lisäksi voit kuivata kokonaisia itse valmistamiasi aterioita. Ruokien valmistaminen etukäteen kotona tietää vähän lisätyötä, mutta tällä tavalla saat sellaisiakin aterioita mukaan, jotka voivat olla turhan monimutkaisia tai jopa mahdottomia valmistaa retkellä.

 

Katselin kirjastossa ruokakirjojen hyllyä ja nappasin lainaan Saara Atulan Retkiruokakirjan. Saara Atula kirjoittaa ruokablogia nimeltä Viimeistä murua myöten. Blogi ei ollut minulle ennalta tuttu, mutta kiitettävän laajan seuraajakunnan Atula vaikuttaa keränneen sosiaalisessa mediassa.

 

Retkiruokakirjan alaotsikko on Kasvisreseptejä helpoista eväistä vaellusaterioihin. Kirjan kustantaja on Cozy Publishing, jonka strategiana vaikuttaa olevan tehdä kauniita ja visuaalisia kirjoja, joiden kohderyhmänä ei ole pelkkä Suomi vaan myös englanninkielinen maailma. Tämä on toivottavasti  kannattava liiketoimintamalli.

Retkiruokakirja oli miellyttävän sujuvalukuinen, mutta merkitsen tämän silti HelMet-lukuhaasteeseen kohtaan 26: "Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä". Haastavuus ei johtunut kirjasta vaan aiheesta. Pidän itseäni "kevytretkeilijänä" - käyn mielelläni sienessä tai luontopoluilla kävelyllä tai lähilaavuilla makkaranpaistossa ja olen jokusen kerran elämässäni ollut ihan kansallispuistoissa rinkan kanssa ja yöpynyt teltassa tai laavuilla. Ulkoilu on mukavaa, mutta välillä on tullut mielikuva, että vaellukseen toden teolla hurahtaneet henkilöt muodostavat elitistisen sisäpiirijoukon, joiden harrastukseen kuuluu tyhmempien halveksuminen ja varustekilpailu. Onneksi Saara Atula onnistuu jossain määrin välttämään tämän stereotypian kirjassaan. Kuvat ovat toki ylimaallisen idyllisiä, mutta itse tekstin sävy on ystävällinen eikä syrjivä.

Tavoitteessaan kirja onnistuu erinomaisesti: Atulan pointtina on, että retkiruoka voi olla muutakin kuin makkaraa tai valmiita pussieineksiä. Resepteistä löytyy monipuolinen valikoima pataruokia, keittoja, leivonnaisia ja täytettyjä leipiä. Houkuttelevimmalta kokeiltavalta vaikutti palak paneer -nuotiorieska. Myös hyvät kuivatusohjeet inspiroivat. Olen omalla kuivurillani huristellut niin sieniä, hedelmiä kuin hapanjuurtakin, joten mikä ettei voisin kokeilla lämpimien aterioidenkin kuivaamista. Ruokatermoskin löytyy, joten kuivatun aterian ennastaminen (mainio sana!) sujuisi varmasti helposti.

Olen todennut, että hyvät keittokirjat kannattaa omistaa - silloin reseptien lueskelu ja kokeilu onnistuu koska tahansa. En välittömästi rynnistä kirjakauppaan Retkiruokakirjaa ostamaan, mutta laitan sen kyllä henkiselle muistilistalleni - kirjan ohjeet ja vinkit sopivat niin sienessä piipahtamiseen kuin mahdollisille pitemmille maastoretkille.

 

Lue myös nämä:
Satu Hovi - Katri Niemi: Keskiajan maut
Anu Brask - Sami Repo: Sienihullu
Reese Witherspoon: Whiskey in a Teacup

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

Kansi: Piia Aho / Otava.

Sain Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia  kustantaja Otavalta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos. 

 

Mutta ei tuolla kaikella mitään väliä ole. On turva, on mies joka pitää huolta. Joka kertoo auliisti missä kulkee ja milloin on tulossa, ei katkokävele vastaan aamutuimaan jokin rämekettana käsipuolessaan.

 

En koe olevani mikään uutuuskirjojen kyttääjä, mutta Katja Ketun uuden romaanin ilmestymistä kyllä kyttäsin. Ketun Kätilö oli kansainvälinen läpimurto 12 vuotta sitten. Viisi vuotta sitten ilmestynyt Rose on poissa jäi mieleen päräyttävän hienona teoksena, mielestäni Ketun parhaana.

 

Erään kissan tutkimuksia vaikuttaa olevan jossain määrin omaelämäkerrallinen romaani, mutta luojan kiitos sitä ei kutsuta esittelytekstissä autofiktioksi (minulla on jonkinlainen yliherkkyys autofiktio-termiä ja lajin kehnoimpia edustajia kohtaan). Kirjassa on kaksi tasoa, joista toisessa seurataan 1900-luvun alkupuolella elävän Eevan vaiheita ja toisessa nykyhetkeä, Kirjailijan ja hänen kotiinsa tupsahtavan yliluonnollisen kissan vaiheita.

 

Pidän historiallisista romaaneista ja pidän murteen käytöstä kirjoissa. Sen sijaan en erityisemmin välitä romaaneista, joissa kuvataan kirjailijan vaikeuksia kirjoittaa kirjaa. Erään kissan tutkimuksissa minut yllätti se, että pidin huomattavan paljon enemmän nykyhetkeen sijoittuvasta kirjailijakuvauksesta kuin historiallisista osuuksista. Esitän muutaman perustelun.

 

Fantastinen Pohjois-Suomi

 

Jo kirjan alkusivuilla syntyy mielikuva, että Eevan osuudet sijoittuvat Kuhmoon: tekstissä mainitaan niin rönttöset, perukka kuin Lentuakin. Samassa yhteydessä mainitaan myös kivestä tehty raatihuone. Koska sellaista ei Kuhmosta löydy - lähin raatihuone on Kajaanissa sadan kilometrin päässä ja se on tehty puusta - piti lukijana asennoitua siihen, että mihinkään ultrarealistiseen historialliseen romaaniin Kettu ei pyri. Tätä vahvistaa se, että henkilöt puhuvat lapin murretta, eivät kainuun murretta. Kainuun murre kuuluu savolaismurteisiin, lapin murre taas peräpohjalaisiin murteisiin ja niissä on perustavanlaatuinen ero, vaikka yhteisiä piirteitä ja yhteistä sanastoa löytyy. Myös jotkut maantieteelliset mittasuhteet ja etäisyydet tarinassa ihmetyttivät.

Muistan kuitenkin lukeneeni kritiikkiä siitä, miten rasittavaa on, kun lukijat vaativat historiallisilta romaaneilta liiallista faktuaalista uskottavuutta. En siis käy sitä nyt itsekään vaatimaan. Tuntuu siltä, että Kettu on luonut eräänlaisen eksotisoidun fantasia-Pohjois-Suomen ensisijaisesti urbaaneja tai kansainvälisiä lukijoita ajatellen. 

Eeva itse on hieman etäiseksi jäävä naishahmo, vaikka hänessä on paljon samaa kuin Kätilön Villisilmässä. Pienen saaren karussa arjessa kiinnostavimmiksi aineksiksi minulle nousevat yliluonnolliset hahmot, kuten kummitteleva hevonen, sekä Eevan tietämys loitsuista ja luonnonyrteistä. Suomen historian vaiheet jäävät vähän luettelomaisiksi. Ajankohtaisuutta löytyy rajan ylittämisen teeman kautta: tätä kirjoittaessa Suomen uutisissa kirjoitetaan herkeämättä Venäjän hybridivaikuttamisesta eli siitä, miten venäläiset ohjailevat kolmansien maiden maahanmuuttajia Suomen rajanylityspaikoille.

Keskenmenon kokonaisvaltaisuus

 

Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa Kirjailija saa keskenmenon. Kuvaus keskenmenosta ja sen aiheuttamasta järkyttävästä surusta on ehkä paras lukemani. Kirjailijan hahmon kuvataan olevan hedelmällisen ikänsä loppusuoralla ja toive lapsesta hiipuu kokonaan viimeisimmän keskenmenon myötä. Monelle nykynaiselle lienee tuttu tunne siitä, että biologinen kello kolkuttaa lujaa ja äidiksi tulemisen mahdollisuudessa peräseinä näkyy jo. Millaisilla eväillä elämää voi rakentaa eteenpäin, jos pitää keski-ikäisenä pystyä käsittelemään lapsettomaksi jääminen? Näiden tunteiden kuvaamiseen Ketun hurja, värikylläinen, rönsyilevä ja heittäytyvä tyyli sopii erinomaisesti.

 

Yliluonnollinen kissa on mainio kertojahahmo, jonka kautta painavat aiheet saada keveyttä ja tuoreutta. 

Ketun tuotannon kärkeen Erään kissan tutkimuksia ei kiilaa, mutta se on ilahduttava ja tervetullut jatke Ketun kaunokirjalliselle tuotannolle. Räväkkyys ja naisen voiman korostaminen teki minulle lukijana hyvää.

Lue myös nämä:
Katja Kettu: Kätilö
Katja Kettu: Kätilö (äänikirja)
Katja Kettu: Piippuhylly