Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla

Tässäpä herkkupala Sirpa Kähkösen faneille! Kuopion taivaan alla on pieni ja kaunis kirja, johon on koottu tunnelmallisia historiallisia valokuvia Kuopiosta. Kähkönen on kirjoittanut ohjeet historiallisille kävelyreiteille Kuopiossa ja valaisee muutenkin kaupungin elämää sekä historian että romaanisarjansa tapahtumien kautta.

Kuva: Kuopion isänmaallinen seura.

Kirjan on julkaissut Kuopion isänmaallinen seura. Kähkösen romaanit ovat Otavan julkaisemia - miksihän tämä kirja ei ole Otavalta? Minulla on kaksi arvausta: 1) Kähkönen halusi tehdä yhteistyötä seuran kanssa, koska tällainen kirja mahdollisesti toisi seuralle myyntituloja 2) syystä tai toisesta Otava ei halunnut tätä kirjaa kustantaa, joten sille piti löytää toinen kustantaja. No olipa miten vaan, toivottavasti tämä lukijoita löytää. Pienen seuran kustantama kirja ei välttämättä kirjakauppaketjujen myymälöissä saa kovin suurta näkyvyyttä, mutta netistä tätä ainakin on helppo tilata, vaikka Adlibrikselta.

Kirja sopii mainiosti luettavaksi myös niille, joita ylipäätään kiinnostaa suomalaisen kaupunkirakentamisen historia. Ilmankos Kähkönen toivottaa johdannossa: Tule aikamatkalle kaupunkiin, jota kukaan ei voi purkaa. Toisaalla hän tosin kirjoittaa näin: 

"Kaupunki on myös mielentila, fantasia. "Ei meillä ole täällä pysyvää kaupunkia", siteerattiin sota-ajan hautajaisissa usein Raamattua."

Olen Kähkösen romaaneista kirjoittaessani kuvannut, kuinka kirjojen intensiivinen tunnelma imaisee mukanaan, niin visuaalinen ja todentuntuinen kirjojen maailma on. Kuopion taivaan alla muistutti minua kuitenkin siitä, että todentuntuisintakin fiktiota pyörittää kirjailija, luomiensa maailmojen ylijumala:

"Erityisen mieluisana monet lukijani ovat kokeneet ravintola Tatran, jopa niin, että usein minua pyydetään järjestämään lukijatapaaminen Tatrassa.

Tatrassa kiteytyy fiktion kauneus. Sitä ei ole olemassa - ja kuitenkin se on, vahvemmin kuin yksikään katoavainen ravintola. Kirjoitin sen Jään ja tulen kevät -romaaniin, johon tarvitsin viihtyisän ja arvokkaan kohtaamis- ja työpaikan henkilöilleni. --- Ja parasta siinä on se, että sitä ei kukaan koskaan voi purkaa, lopettaa tai sisustaa "trendikkääksi"."

Valokuvat ovat peräisin Kuopion kulttuurihistoriallisesta museosta ja Otavan arkistosta. Victor Barsokevitschin kuvia on paljon, muita kuvaajia ovat olleet mm. Tuttu Jänis ja Betty Väänänen. Kuvat ovat kiehtovia pienessäkin koossa, mutta olisipa ollut vielä hienompaa, jos tämä kirja olisi tehty "kahvipöytäkirjan" kokoon, isoksi ja näyttäväksi. Noh, isojen valokuvakirjojen toteuttaminen tasokkaasti on kallista puuhaa. Seura ei ole näytekuvia sivuilleen pannut, mutta museon sivuilta löytyy verkkonäyttely, jossa voi selata vaikka vanhoja lehtikuvia.

Myös kaupungin kartat kävelyreitteineen olisi voinut toteuttaa vähän viitseliäämmin. Minulla on aika kehno karttamuisti, eli vaikka luen karttaa, niin heti kun käännän sivua, unohdan missä mikäkin katu on ollut. Lisäksi osa kadunnimistä on jäänyt kävelyreittien merkitsemisen alle. Mutta inspiroivia ja houkuttelevia kävelyreittejä tässä on, täynnä historiallisia ja kaunokirjallisia tarinoita!

Tunsin lukiessa outoa nostalgiaa, vaikken ikinä ole Kuopiossa itse asunut. Sukua siellä kuitenkin asuu ja olen Kuopiossa sentään käynyt useita kertoja. Kuvat muutaman vuosikymmenen takaisesta kaupunkimaisemasta tuntuvat haikeilta, kun muistaa millaiseksi stereotyyppiseksi betonikuutiokentäksi Kuopion keskusta on rakennettu, monien muiden suomalaiskaupunkien lailla.

Kähkönen kertoo kauniisti "tarinoiden topografiasta", mielentiloista, muistojen ja aistimusten jättämistä näkymättömistä historiallisista jäljistä. Tämä pieni kirja pitää sisällään tärkeitä ja kauniita kuvia ja tarinoita.

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä

Kaari Utrio: Oppinut neiti

Kaari Utrion uusin teos Oppinut neiti on kirjailijan 31. romaani. Upea ura on jatkunut 1960-luvulta asti! Hyvässä vedossa kirjailija onkin, sillä 2000-luvulla kirjoitettujen epookkikomedioiden linjaa jatkava Oppinut neiti terävä ja huumorintajuinen kirja ja tarjoilee lukijalle sekä ihania sydämentykytyksiä että monipuolista miljöökuvausta 1830-luvun Pietarista Lappiin. Kirjan ovat lukeneet myös Sara ja Maria.

2000-luvun alkupuolen Utriot ovat kuvanneet autonomian ajan Suomea. Ennen Oppinutta neitiä ovat ilmestyneet Ruma kreivitär, Saippuaprinsessa, Ilkeät sisarpuolet ja Vaitelias perillinen. Säätyläisyhteiskunta vaikuttaa järkkymättömältä, mutta muutoksen tuulet puhaltavat. Herrasväenkin on mahdollista ryhtyä tekemään työtä, vaikka työtätekevä säätyläinen onkin monen arvonsa tuntevan aatelisen silmissä kovin epäilyttävä. Työ ja siitä syntyvä raha muutti säätyläisyhteiskunnan rakenteita. Mainituissa kirjoissa on kuvattu tupakkatehtaan toimintaa, kirjapainotekniikkaa ja lasinvalmistusta ruukissa. Saippuaprinsessassa alana on "saippuakauppa", mutta siinä teollisuuden alaa kuvataan huomattavasti vähemmän ja hieman toisella tavalla kuin muissa. Oppineessa neidissä uraihmisenä saa luvan esiintyä nainen, Pietarin arvostettua Smolnan tyttöopistoa käynyt opettajatar Sofia Malm.

Sofia onkin oikea täsmäisku 2000-luvun naislukijoiden päähenkilöksi. Hän on opinjanoinen, napakka ja itsevarma nainen, joka on halunnut hankkia hyvän koulutuksen ja omia tuloja. Koulutettu, työssäkäyvä nainen ei ole samalla lailla riippuvainen miehestä tai perheestä kuin kouluttamaton. Eikä nykylukijalle ole vierasta sekään, että vaikka Sofia järkiasioissa on hyvin asiallinen, omia tunteitaan hän ei ihan samalla lailla hallitse.

Lukiessani Pride and Prejudicea mietin, että jos joutuisin Austenin maailmaan, olisin teoreettisesta opiskelusta kiinnostuneena ja tavallisen näköisenä naisena ollut tuomittu Mary Bennetin kohtaloon: naurettava sinisukka. Sofia Malmin housuissa - anteeksi, siis villaleningissä ja bonetissa - olisin ollut paljon enemmän kotonani. Sillä vaikka häntä yli 20-vuotiaana pidetäänkin auttamatta vanhanapiikana, häntä myös arvostetaan.

Sofian vastinpari on tylsistynyt mutta kopea aatelismies, paroni Christian Hackfelt. Sofian ja Christianin tiet risteävät oudon usein milloin Pietarin rantakaduilla, milloin Lapin tunturien hangilla tai Uudenmaan ja Helsingin säätyläistalojen förmaakeissa ja salongeissa.

Utrio herkuttelee oivallisilla sivuhahmoilla, joita ovat muun muassa topakka ruustinna Anna Pihlman, itsepäinen debytantti Charlotta Palmcrona ja Christianin leppoisa setä. Nostalginen Pietari-kuvaus oli erityisen ihanaa, olen tykännyt Pietarista todella paljon siitä asti kuin aikoinaan vietin siellä yhden kesän kesätöissä. Oppineen neidin kotisivulla on aivan mahtavaa kuvitusta kirjan miljöistä! Ja Helsinki-kuvauksista tuli mieleen sama ajatus kuin Rakasta Henriettaa lukiessa: Utrio hyödyntää historiallista miljöötä pilkatakseen estoitta perusstadilaista ylimielisyyttä.

Vasemmalla puiston takana kulki rantapolku, kunnianhimoisesti nimetty Pohjois-Esplanadiksi. Sen varrella nökötti muutama tölli, mutta tupien välissä levisi Kluuvinlahden rojuinen pohjukka. Jacob Roos ei uskonut, että Pohjois-Esplanadille uskaltautuneet koskaan saisivat rahojaan takaisin tonteista, jotka eksisteerasivat vain mielikuvituksessa. Hänen mielestään lahti kannattaisi ruopata, ja vetää sitä kiertämään viehättävä rantatie, kun hyllyvään mutaan ei kuitenkaan ikinä voisi rakentaa mitään rantapaviljonkia kummempaa.

Lukemiseni eteni kahtiajakoisesti, koska välillä yritin väkisin hillitä itseäni, etten ahmaisisi uutuutta liian nopeasti. Välillä taas piti hyppiä kurkkimaan tulevia tapahtumia ja sitten palata takaisin lukemaan samat sivut hitaammin - näin minulle usein käy mukaansatempaavien kirjojen parissa. Onneksi voin lukea aiemmat epookkikomediat jossakin vaiheessa uusiksi, toistaiseksi olen lukenut ne vasta kerran. Ja odottaahan minulla myös Sunneva jaarlintyttären jatko-osa Sunneva keisarin kaupungissa edelleen vuoroaan...

Utrion 1960-luvun ja 2010-luvun tyylien vertailu on hauskaa, sillä kyllä eroja on, vaikka kirjailijan tunnistettava ominaislaatu kautta tuotannon näkyykin. Sunneva oli sankarittarena lumoavan kaunis mutta täydellisen epärationaalinen. Sofian ulkonäkö on vaatimaton, mutta päässä on rutkasti järkeä - paitsi kenties silloin, kun kiihkeät tunteet saavat jopa hänetkin toimimaan hölmösti. :)

Utrio on muuten aktiivinen Facebook-keskustelija ja hänen sivullaan on ollut paljonkin keskustelua Oppineesta neidistä.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
Kaari Utrio: Rakas Henrietta
Barbara Cartland: Kreivin uusi onni

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile

Kuva: Vertigo.

Fables-sarjakuvaan tutustuminen ei jäänyt yhteen osaan, kirjastosta piti hommata näitä lisää. Halusin lukea aloitusosat ja ensimmäisenä sain käsiini sarjan avausosan Legends in Exile, joka on alun perin ilmestynyt vuonna 2002. Tästä voi lukea myös Nulla dies sine legendosta. Goodreads-sivustolta löytyy peräti 769 arviota. Legends in Exile pitää sisällään Fablesin viisi ensimmäistä numeroa. Kustantaja Vertigon sivuilta voi lukea pdf-tiedostona ensimmäisen numeron, jossa on 24 sivua, joten malttia latauksen kanssa, kyllä se sieltä avautuu.

Hassua kyllä, tämä ykkösosa tuntui vähän tylsemmältä kuin kolmososa. Ei tämä kuitenkaan huono ollut. Arvelen tunteen tulleen siitä, että sarja avataan "sisäänheittotekniikalla", jollaiseksi on valittu dekkarijuoni. Niin erikoinen dekkaristi ei käsikirjoittaja Bill Willingham ole, että hän saisi kovin ennennäkemättömiä jännitysmomentteja dekkarijuoneen sisällytettyä, vaan murhamysteerin ratkominen jää vähän toissijaiseksi sarjan henkilöhahmojen esittelyyn nähden.

Tiukalla otteella satuhahmojen yhteisöä pyörittävä Snow White (Lumikki) saa kuulla alaiseltaan Bigby Wolfilta (Iso Paha Susi), että sisar Rose Red (Ruusunpuna) on kadonnut. Rose Redin asunto on veritahrojen vallassa, seinään on kirjoitettu viesti: No more happily ever after. Snow ja Bigby ryhtyvät tutkimaan rikosta. Satuhahmojen nimistöstä ja sukulaissuhteista saa jo yksistään kiintoisaa pohdittavaa, Nulla dies sine legendon jutussa suomenkielistä ja englanninkielistä nimistöä on vertailtu mielenkiintoisesti. Englanniksi "Prince Charming" on vakiintunut omaksi käsitteekseen, mutta onko suomen kielessä aivan vastaavaa käsitettä? No, kovin "uljaaksi" tämä Lumikin, Tuhkimon ja ties kenen ex-mies ei osoittaudu tässäkään tarinassa. :)

Pää- ja sivuosissa esiintyvien satuhahmojen alkuperää ja näkyvyyttä kannattaa pohtia. Taustaruuduissa vilahtaa aika ajoin lentäviä apinoita. Minun piti vähän aikaa miettiä, että mistäs ne ovatkaan peräisin, mutta kiitos viime syksynä nähdyn Wicked-musikaalin, muistin että Ihmemaa Ozistahan ne ovat. Vaikka Oz onkin 1900-luvun alun luomus, siitä on hieman yli sadassa vuodessa tullut olennainen osa yhdysvaltalaista folklorea, tavalla, jota ei aina Suomesta käsin hoksaa. Siivekkäät apinatkin ovat saaneet peräti oman Wikipedia-sivunsa.

Odotukseni kakkososaa, Animal Farmia, kohtaan ovat edelleen korkealla. Eläinsatuhahmojen tilannetta eristetyllä Farmilla väläyteltiin tässäkin osassa hieman. Ainekset ovat niin hedelmälliset, että eiköhän mielenkiintoista luettavaa ole tiedossa! Fablesista löytyy valtavan paljon tietoa netistä, mutta en halua spoilata lukukokemustani liikaa etukäteen joten olen yrittänyt olla googletuksissani varovainen.

Saippuaoopperalta tämä edelleen tuntuu, mutta vetävältä ja tasokkaalta sellaiselta.

Lue myös nämä:
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 2. Animal Farm  
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2
Frank Miller: Batman - yön ritari

Siltalan vieraana

Kustannusosakeyhtiö Siltala on oikein hemmotellut kirjabloggaajia elokuussa. Viime viikolla pääsin kustantamovierailulle, jossa Aulikki Oksanen lausui runojaan. Siitä kannattaa lukea Inan, Lumiomenan tai Marjiksen raportti. Tänään taas pääsin piipahtamaan Siltalan syksynavausjuhliin Sörnäisiin. Pyörin aikani ympyrää tähyillen tuttuja, onneksi Hanna Kirjainten virrasta bongasi minut ruokajonosta. :)

Ilma oli lämmin ja kaunis ja tunnelma tilaisuudessa mukava ja välitön. Oli kivaa haistella kirjatuulia ja vähitellen hakeutua myös ulkonäöltä tuttujen kirjailijoiden juttusille. Heitä riitti, mutta ihan kaikkien seuraan ei ilennyt ängetä.

Huumorintajuisen ja fiksun Laura Honkasalon kanssa kuitenkin sain jutustella, samoin karismaattista ja hurmaavaa Aulikki Oksasta oli ilo tavata taas. Siltalan henkilökunta toivotti myös meidät lämpimästi tervetulleiksi. Vieraina oli paljon myös toimittajia, kääntäjiä ja muuta kirja-alan väkeä, ja joitakin toistuvia kysymyksiä blogiharrastuksesta tulikin. "Huomioivatko kustantajat teidät?" taisi olla yleisin.

Siltalan syksyn sadosta pitää lukea ainakin Oksasen runokokoelma Kolmas sisar. Koska olen uutuuksien kanssa joskus aika hidas, lasken uutuudeksi edelleen myös Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet. Tietokirjoista houkuttaisi Suomalainen ruokalasku. Kari Hotakaisen uutuus Jumalan sana saattaa olla jossain vaiheessa edessä. Aiheen puolesta kiinnostaisi Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis, sillä nykyisenä itähelsinkiläisenä romanikerjäläisiä ei voi olla näkemättä arkiympäristössään.

Antti Leikaksen Melomisen yhteydessä kehuin Siltalan tasokasta kustannustoimitustyötä, ja onpa hienoa huomata, että vuonna 2008 perustettu kustantamo tarjoaa kirjoja jo näin laajalla rintamalla ja työllistää useita ihmisiä. Ihanaa, että kirja-alalla voi edelleen pärjätä muullakin kuin alleviivaavan yksinkertaisten hömppäaskartelukirjojen tuputtamisella! 

Javier de Isusi: Hullu joki

Kuva: Like.

Hyviä kirjoja on kertynyt hirmu kasoiksi, eräs kovin odotettu on keskenkin, mutta kun tartuin Hulluun jokeen, niin se piti lukea kertaheitolla kannesta kanteen. Javier de Isusin sarjakuva Maattoman Juanin matkat on ehtinyt jo kolmanteen osaansa.

Sympaattinen Vasco etsi ystäväänsä Juania ensimmäisessä osassa Meksikossa, toisessa osassa Nicaraguassa ja tässä kolmannessa osassa matka alkaa Equadorista, jatkuu Peruun ja sieltä Amazonin viidakkoon.  Matkaseurana on kakkososassa tavattu argentiinalainen Héctor, ja matkan aikana kohdataan muita Juanin ystäviä, kiehtovia naisia - vai ovatko kaikki sittenkään naisia? - alkuperäiskansoja ja reppureissaajia.

Ihailin jo viimeksi de Isusin intertekstuaalisia taitoja, ja samaa sai jatkaa tässäkin - tosin sarjakuvasta puhuttaessa mukaan mahtuu myös interkuvallisuutta. Vai mitä sanotte näistä kuvista?

Ylemmässä kuvassa ystävämme Vasco matkan alussa, Equadorin Coca-kaupungissa. Alemmassa puolestaan esikuva Corto Maltese Venezuelan Maracaíbossa.

Kuva tarinasta Päitä ja sieniä. Väriversio julkaistu Herra Presidentin voodoo -albumissa.

de Isusilla on vanhan ajan tarinankertojan taikaa otteessaan. Vascon retket ovat samaan aikaan romanttisen onnensoturin seikkailuja ja globaalin reppuretkeilijän urbaania päämäärättömyyttä ja elämysten perässä haahuilua. Etelä-Amerikka tuntuu vilisevän "gringoja" piehtaroimassa kolmekymppisten ikiteinien elämäntuskassa. Paikalliset asukkaat osaavat joko hyötyä näistä, langeta näiden pauloihin tai pitää analyyttista etäisyyttä. de Isusi on myös yhteiskunnallisesti kantaaottava kirjailija ilman että tämä aiheuttaa vaivaannusta tai tuntuu paasaukselta. Tässä albumissa huomiota saavat alkuperäiskansojen ongelmat. Aiempiin osiin verrattuna yhteiskuntakritiikki on hieman pienemmässä osassa ja Vascon Juan-etsintä suuremmassa. Tarinassa saa myös hieman tärkeää lisätietoa Vascosta ja Juanista!

 Aina silloin tällöin lukuharrastajat kaipaavat liian silkoisiin kirjoihin lisää rosoa, ja juuri se sopiva rosoisuus ja särmä tekee de Isusin kynänjäljestä niin kiehtovaa katseltavaa. Henkilöhahmot vedellään välillä ronskin luonnosmaisesti, mutta arkkitehtuuri, maisemakuvaus, valot ja varjot, perspektiivit, sommitelmat ja monet muut elementit pitävät kuitenkin mielessä, että hemmetin taitava piirtäjä on kyseessä. Sopiva rosoisuus kiehtoo silmää, kaihertaa, pistää katsomaan vielä vähän tarkemmin.

Koneellisen tekstauksen fonttia on vaihdettu viime albumin jälkeen, mutta hieman kliiniseltä tekstaus silti vaikuttaa. Arvoisa Like-kustantamo, panostakaa vielä tasokkaaseen käsintekstaukseen, niin Vasco-tarinat olisivat vielä upeampaa luettavaa!

Ahmaisin tarinan niin nopeasti etten kaikkia tasoja ja merkityksiä varmasti ehtinyt edes huomata. Moniulotteisuutta ja pieniä tärkeitä yksityiskohtia näissä riittää, vaikka näennäisesti tätäkin tarinaa voi lukea seikkailusarjakuvana. Espanjaksi tarinaa on julkaistu jo neljäs osa, nimeltään En la tierra de los Sin Tierra.

Suosittelen tätä erityisesti espanjan kielen harrastajille ja Etelä-Amerikassa matkanneille, mutta en itsekään kuulu kumpaankaan ryhmään, joten lukunautintoa löytyy ilmankin. :)

Lue myös nämä:
Javier de Isusi: Marcosin piippu
Javier de Isusi: Mikä-mikä-maan saari
Hugo Pratt: Corto Maltese Etelämerellä

Näin minä haluan muistaa sinut, Kaija, ja muistan

Kaislikon laidassa, puoliksi vedenpinnan
              yläpuolella katiska
värähtää, huojuu renkaat laajenevat laajenevat
Särjenkutu, muistan

Uitua kannetaan äkkisyvästä
     korvollinen kylmää vettä, se alkaa painaa
vasta kun kahlataan kuivalle maalle
Padassa ruosteista vettä,
kiehuvaa
Sekoitetaan pesuvesi sopivaksi,
       muuripadasta ja tästä puukorvosta,
                  yhdessä kannetusta
Otan saippuan kaupan paperista,
      väkevän, keltaisen, pesen sinut saippuoin
nosta kädet kainalot rinnat vatsan reidet pyllyn
    ja hyvin, hyvin huolellisesti pillun

Pese sinä minut!

Liitän tämän runon Jennin runohaasteeseen. Runo on Arto Mellerin, se on kaksiosaisen runo jälkimmäinen puolisko. Ilmestynyt alun perin kokoelmassa Johnny B. Goethe vuodelta 1988, minun hyllyssäni tämä on Mellerin Runot-yhteispainoksessa. Olen lukenut kokoelmaa sieltä täältä, mutten vielä alusta loppuun - jonakin päivänä kyllä luen ja sitten bloggaan siitä!

Runo on minusta hyväntuulinen - huumorilla maustettua arkipäivän erotiikkaa, ja todella tunnelmallinen kuvaus rantasaunassa saunomisesta.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Turha hätkähtää
Walt Whitman: Valitut runot
Pentti Saarikoski: Eino Leino - Legenda jo eläessään

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla

Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla lainasin Suomenlinnan kirjastosta blogiretkellä. Kipinän kirjaan sytytti Vielä yksi rivi -blogi, mutta luulen että pohjatyön on tehnyt Reeta Karoliina, joka useaan otteeseen on maininnut Fagerholmin kuuluvan mielikirjailijoittensa joukkoon.

Olen joskus aloittanut jotakin Fagerholmin kirjaa. Veikkaan sen olleen Diiva. Kirja jäi kesken melko alussa, ja siitä jäi niin tympeä tekotaiteellisuuden jälkimaku, ettei sen jälkeen tehnyt mieli koskea Fagerholmin kirjoihin. Onneksi on blogit hyvine perusteluineen, sillä Ihanat naiset rannalla oli ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Kun aloitin kirjaa, oli löytöpaikka - helteinen Suomenlinna heinäkuussa - vahvasti mielessä, sillä tunnelmallista kesäkuvausta tässä riittää. Mutta lukiessani eteenpäin huomasin kirjan sopivan mainiosti myös tähän elokuuhun, jossa sadetta ja sumua on riittänyt ja ilmassa on monena aamuna tuntunut syksyn viileys. Kirjan ihmissuhteet kypsyvät samaa tahtia kuin kesä: se mikä on alussa raikasta, viatonta, odotettua ja ihanaa, saa loppua kohti tympeän, elähtäneen, ylikypsän löyhkän, sellaisen jossa leyhähtää myös morkkiksen maustama katkeruus.

Minulla oli onneksi tilaisuus lukea tätä kirjaa välillä pitkiä pätkiä yhtäjaksoisesti, aloitin tätä junamatkalla. Tämä ei mielestäni oikein sovi pätkittäin luettavaksi. Kun ehdin paneutua kirjaan, nautin tarinankerronnan syklisyydestä, jossa kertoja väläyttää koko ajan mukana tulevaa ja mennyttä, kietoo kesiä toistensa ympäri. Mutta kun aikaa lukemiselle oli vain hetki, huomasin ihmetteleväni olenko jo lukenut tämän kohdan, vai miksi tuntuu toistolta

Kuva: Wikipedia.

Kirja sijoittuu 1960-luvun kesäparatiisiin, mökki- ja huvilayhteisöön Suomenlahden rannalle. Keskiössä on Thomas-pojan perhe: Isabella on kaupungissakin Pihan Kaunein Äiti, isä Kajus kuuntelee jazzia. Kesänaapuriksi muuttaa Enkelin perhe, Isabella ystävystyy perheen äidin Rosan kanssa ja Thomas saa ystävän Renée-tytöstä. Lasten leikit ovat sukupuolettomia, mutta aikuisten leikit vahvasti sukupuolittuneita.

Enää en ihmettele miksi Fagerholm on kerännyt kirjallisuuspalkintoja sekä Suomessa että Ruotsissa, jopa arvostetun ruotsalaisen August-palkinnon. Lukiessa tuli mieleen samoja perusteluja, joilla muistin monen perustelevan Riikka Pulkkisen hyvyyttä, vaikka minuun Pulkkisen Totta ei kolahtanutkaan. Tarinaa kuljetetaan näennäisen vähäeleisesti, mutta rivien välissä on vahva latinki. Todella tunnelmallista, jopa lyyristä kerrontaa. Tästä kuitenkin puuttuu teennäisyys ja makeilu. Lisäksi ihmiskuvaus on rehellistä. Lapset eivät aina ole herttaisia eikä elämä reilua. Hienoa kuvausta on esimerkiksi nopeat leikkaukset Thomaksen ja Renéen lapsuudesta murrosikään: sellaista se kasvaminen kai onkin, ei mitään tasaista etenemistä vaan nopeita ja ennalta-arvaamattomia hyppäyksiä.

Kirjaa ja siitä tehtyä elokuvasovitusta on usein kuvattu nostalgiseksi, ja nostalgiaa minäkin tämän äärellä koin, vaikken olekaan 1960-lukua elänyt. Kaipa Fagerholm on saanut lapsuuskuvauksiinsa jotain niin yleispätevää, että muidenkin sukupolvien edustajat samastuvat. Ihmissuhdekuvauksista löytyy sellainen jännä lataus, johon voi verrata 2000-luvun nuorten aikuisten elämää. Fagerholmin kirjan maailmassa eletään aikaa, jolloin ihmiset menivät naimisiin ja saivat lapsia usein nuorella iällä - mutta seikkailivat ja säätivät ihmissuhteissaan sen jälkeenkin. Nykyäänhän eletään "peräkkäistä yksiavioisuutta" - naimisiin menoa ja perheen perustamista moni välttelee kuin ruttoa ja seilaa sinkkuelämän kautta avoliitosta toiseen. Ehkä tämänkin vuoksi Ihanat naiset rannalla ei juurikaan kerro vanhemmuudesta, vaikka lapsuudesta se kertoo hyvinkin paljon.

Kirjan viimeinen osa oli mielenkiintoinen, ja sen mukanaolo nosti kirjan hyvästä erinomaiseksi. Viimeinen osa poikkeaa aiemmasta kirjasta, mutta on tärkeä, jopa välttämätön, jotta saadaan tietää kuinka keskeisille henkilöille käykään. Vaan mikä oli tarinan opetus? Periytyvätkö isien pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen? Perivätkö hiljaiset maan?

Jäin miettimään, kertooko kirja keskiluokkaisuudesta vai ei. Verrattuna vaikkapa Heikki Turusen ja Hilkka Ravilon kuvauksiin 1960-luvusta Ihanat naiset rannalla on keskiluokkainen. Siinä on paljon vesihiihtoa, cocktaileja ja huviajeluja, mutta ei yhtään sydänvikaista pienviljelijää oksentamassa verta paskakasan päällä. Mutta nykyajan vinkkelistä katsottuna 1960-luvun keskiluokkaisuus näyttäytyy paljon yksinkertaisempana elämänä kuin nykyään. Materialismi on vasta aluillaan, tarpeet ja niiden toteuttaminen on aineellisesti paljon nykyistä vaatimattomampaa.

Minua vaivasi kuitenkin lukiessa yksi asia. Kirja on alun perin kirjoitettu ruotsiksi ja se sijoittuu suomenruotsalaiseen yhteisöön, joten eikös minun olisi pitänyt lukea tämä ruotsiksi. Onhan päähäni on paukutettu koulussa ruotsia kuuden vuoden ajan ja kympin ruotsinoppilas olinkin. Mutta kun ylioppilaskirjoitukset olivat ohi, ruotsin taito alkoi laskea kuin lehmän häntä, sillä ei Pohjois- eikä Itä-Suomessa ikinä ruotsia kuule. Vasta kun muutin Helsinkiin, aloin kuulla ruotsia satunnaisesti kauppajonossa tai kadulla, mutta en ole rehellisesti sanottuna ikinä tarvinnut ruotsia mihinkään työ- enkä yksityiselämässä, vaikka muutaman sanan olen joskus sekä työtilanteissa että vapaa-ajalla ruotsiksi puhunutkin. Kaikki kohtaamani suomenruotsalaiset ovat puhuneet parempaa suomea kuin minä ruotsia, enkä ole Ruotsin valtion puolella käynyt herran aikoihin.

Annan tässä vinkin jos joku haluaa perustaa lukuhaasteen: suomenruotsalaisia kirjoja ruotsiksi luettuna. Vaihtoehtojahan riittäisi, Monika Fagerholmin lisäksi vaikka Tove Janssonia, Lars Sundia ja vaikka keitä... Olen seurannut mielenkiinnolla muiden haastesuorituksia (tsekatkaapa Haastavaa lukemista), mutta koska olen itse lukuvalinnoissani melko rönsyilevä, en ole viitsinyt "pakkolukemista" itselleni asettaa. Täytyypä kuitenkin pitää mielessä jos jotain ruotsiksi pitkästä aikaa lukisi, viimeksi olen lukenut ruotsinkielisen kirjan juurikin lukiolaisena.

Summa summarum: Ihanat naiset rannalla miellytti minua kovasti ja pyyhki aiemman negatiivisen Fagerholm-kokemuksen tieltään. Nyt kyllä katselen kirjastossa muutakin Fagerholmin tuotantoa.

Lue myös nämä:
Tove Jansson: Muumipapan urotyöt
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Tapio Koivukari: Missä aallot murtuvat

Kirjoja, joita en lukenutkaan

Kuva: Helmet.

Helmet-videon katsomisesta oli selvästi hyötyä, sillä olen sen jälkeen malttanut klikkailla kirjaston sivuilla muutakin kuin hakua, varausta ja lainojen uusimista. Helmet-asiakas näkee myös oman lainaushistoriansa, ja siellähän oli minunkin noin kahden ja puolen vuoden asiointihistoriani. Oli mielenkiintoista katsoa, mitä ovatkaan olleet sellaiset kirjat, jotka olen lainannut mutta joita en syystä tai toisesta sittenkään lukenut.

Vladimir Nabokov: Kuningas, rouva, sotamies. Lainattu kesäkuussa 2010.

Nabokovin Lolita on ollut tärkeä lukukokemus ja aika ajoin olen yrittänyt laajentaa Nabokov-tuntemustani. Muistan lukeneeni ainakin yhden Nabokovin kirjan Lolitan lisäksi, olisiko ollut Naurua pimeydessä. Ei kuulosta kovin vakuuttavalta, koska tämän enempää en muistakaan. :) Aloitin lukemaan Kuningasta, rouvaa, sotamiestä, mutta jokin siinä sitten tuntui tylsältä, koska jo muutaman sivun jälkeen tämä jäi kesken.

Nabokovin omaelämäkerta Puhu, muisti olisi erityisen mielenkiintoinen, koska Nabokovin elämä kuulostaa niin kiehtovalta. Hän syntyi pietarilaiseen aatelisperheeseen, muutti Venäjän vallankumouksen jaloista ulkomaille ja siirtyi myöhemmin Amerikkaan. Syntyperäinen venäläinen ryhtyi kirjoittamaan romaaninsa englanniksi ja vieläpä niin hyvin, että angloamerikkalaiset kirjallisuudentutkijat palvovat hänen kielenkäyttöään. Paitsi mestarillinen kirjailija ja kääntäjä, Nabokov oli myös arvostettu perhostutkija. Mies kuulostaa suorastaan renessanssinerolta!

Venäjän vallankumous on minua kiinnostava ajanjakso, Nabokovin lapsuus ja nuoruus olisi jo sen takia kiintoisaa luettavaa. Ehkä jonakin päivänä...

Astrid Lindgren: Kati Pariisissa ja Kati Amerikassa. Lainattu elokuussa 2010.

Nämä nappasin kirjaston lastenosastolta lainaksi samaan aikaan kuin Mariella ja Vanhan Rouvan aarre -kirjan. Astrid Lindgreniltä luin lapsena varmaan kaikki kirjat, joita kirjaston lastenosastolta suinkin löytyi. Kati-kirjoja en ole lukenut. Vaikka nämä on suomennettu jo 1950-luvulla, uusia painoksia ei ilmeisesti ole otettu ennen 2000-lukua, joten voi olla ettei näitä edes ollut kirjastossa silloin kun itse olin lapsi, ja sitä paitsi nämä eivät ihan lastenkirjoja olekaan. Tyylillisesti Kati-kirjat taitavat olla lähinnä chick litiä. Vilkuilin näitä vähän, mutten sitten innostunutkaan lukemaan. Kati-kirjoista voi lukea Saran Kirjoista.

Eric Linklater: Kuussa tuulee. Lainattu marraskuussa 2010.

Tämä lastenkirja oli minusta lapsena lumoava, ja kipinän lainaamiseen taisin saada Luetut 2006-2011 -blogin arviosta. Kirja ei kuitenkaan ollut näin aikuisena ihan niin vetävä kuin muistin, ja suomennoskin olisi kaivannut päivittämistä. Lueskelin kirjaa puoleenväliin ja sitten se jäi kesken.

Tumppi Varonen: Syökö kuningas makkaraa. Lainattu joulukuussa 2010.

Jos kirjailija on ollut muusikkona mukana suomipunkin läpimurrossa 1980-luvun alussa, jatkanut muusikon duuneja siitä asti ja tekee keikkatöitä Helsingissä lähihoitajana, niin luulisi että kiinnostavia aiheita kirjoihin olisi vaikka kuinka. Syökö kuningas makkaraa on mahtava nimi kirjalle. En oikein muista miksi tämä jäi lukematta. Pitää katsella Varosen kirjoja joskus uudestaan.

Jorma Ranivaara: Upseerin parempi elämä. Lainattu joulukuussa 2010.

Jorma Ranivaaran nimi tuli vastaan pitkiä valtion apurahoja saaneiden kirjailijoiden listassa Vallan kirjailijat -tutkimuksessa. Keskustelussa sain asiantuntevalta taholta suosituksen lukea Ranivaaraa, joten nappasin kirjastosta tämän. Pikavilkaisulla kirjassa oli kuitenkin jotain mikä ei niin kovasti houkutellutkaan lukemaan, mutta en pysty enää sanomaan syytä.

Azar Nafisi: Lolita Teheranissa: kirjalliset muistelmat. Lainattu maaliskuussa 2011.

Lolita-teema jatkuu, tätä kirjaa suositeltiin kommenttiketjussa Lolitan luettuani. Olisiko tämä lähtenyt lainaan Kirjapedon Lolita-kirjoituksen innoittamana. Lueskelin tätä vähän sieltä täältä, mutta jotenkin tämä jäi kuitenkin lukematta. Ehkä pitää joskus yrittää uudestaan, olenhan sijoittanut tämän 100 naiskirjailijan listallenikin.

Jane Stanton Hitchcock: Kohtalokas ystävyys. Lainattu huhtikuussa 2011.

Olen pitänyt Stanton Hitchcockin kevyistä dekkareista, jotka sijoittuvat New Yorkin rikkaiden maailmaan. Tätä luin 1-2 lukua, mutta ihan yhtä mukaansatempaavalta tämä ei tuntunut kuin aiemmat, joten kesken jäi. 

Martti Anhava: Melkein oikein. Kirjoituksia. Lainattu huhtikuussa 2011.

Luettuani Kohtalokkaat munat innostuin googlettelemaan lisätietoa Bulgakovin 1970-luvun suomennoksista.  Jostain tuli vastaan maininta Anhavan teoksesta. Luin siitä Kohtalokkaita munia koskevan lyhyen pätkän ja lueskelin muutenkin sieltä täältä, mutta vähän paperinmakuinen fiilis tuli, en innostunut lukemaan kokonaan. Kirjasta voi lukea Hesarin arvion.

Lainaushistoriasta löytyi myös pari sarjakuvaa, jotka olen lukenut mutten blogannut. Sarjakuvat ovat joskus minulle sellaista "kevennyslukemista", etten ihan jokaisesta ole blogijuttua tehnyt. Toinen oli strippisarjakuva Vastakarvaan 3, jonka lainasin ennen kaikkea siksi että mies tykkää näistä, mutta lukaisin tämän itsekin. Toinen oli Lucie Durbianon Punainen pukee teitä ja muita tarinoita, jossa on ranskalaisen kepeitä ja herkullisen poukkoilevia sarjakuvia lähinnä ihmissuhdekiemuroista. Vähän harmittaa etten tästä kirjoittanutkaan - pitää selvästikin lainata tämä joskus uudestaan ja sitten blogata. :)

Lisäksi täytyy mainita Margaret Atwoodin Cat's Eye. Tämä kirja oli majapaikkamme kirjanvaihtohyllyssa kesäkuisella Amsterdamin-reissulla. Plarailin kirjaa ja lueskelin sitä sieltä täältä. Olen lukenut suomennoksen Kissansilmä, mutta olin silloin peruskouluikäinen. Lapsena ja vielä vähän vanhempanakin kaikki eläinaiheinen kiinnosti, ja tämä johti siihen että nimen perusteella olen varmaankin arvellut Kissansilmän kertovan kissoista, varsinkin kun päähenkilönä oli lapsi. Kirjasta jäi mieleen yksi ainoa asia: kohtaus, jossa päähenkilö kuvailee vierailua ystävän luona, jossa vessassa käydessä vessapaperia saa käyttää ainoastaan kaksi palaa per käynti, koska perheen äiti niin määrää.

Vaikka kirja käsittelee lapsuutta, on se ehdottomasti aikuisten luettavaa. Siinä kuvataan lasten keskinäistä kiusaamista ja vallankäyttöä, roolien jakamista hierarkiassa ja roolien muuttumista. Kirja vaikutti todella väkevältä, mutta kun lomalukemista oli muutenkin, en viitsinyt ryhtyä kahmimaan lisää kirjoja mukaan, vaan ajattelin että tämä voi lainata kirjastosta joko suomeksi tai englanniksi. Silmäilylukemisen jälkeen kirjan tapahtumat jäivät kuitenkin vaivaamaan niin paljon, että piti googlettaa kirjasta lisätietoa, ja osuin professori David F. Butlerin esseehen Justice and Mercy in Margaret Atwood's Cat's Eye. Se tarjosi intensiivisen tulkinnan kirjasta ja tyydytti osittain lukuhaluni, sen verran perusteellisesti esseessä kirjaa käsitellään. Jossain vaiheessa täytyy kuitenkin ottaa joko tämä tai jokin muu Atwoodin kirja lukulistalle.

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 3. Storybook Love

Kuva: Vertigo.

Nulla dies sine legendosta bongattuihin sarjakuviin tutustuminen jatkuu. Fables on ollut Hreathemuksen suosikki. Aivopesu on selvästi tehnyt tehtävänsä, sillä kun hain edellistä NDSL:n sarjakuvasuositusta The Unwrittenia kirjastosta, hyllystä osui käsiin myös Fablesia, joten osa 3 lähti (lainaustiskin kautta) mukaan.

The Unwrittenin lailla myös Fables on yhdysvaltaisen Vertigon kustantama jatkuvajuoninen sarjakuvalehti. Lehtimuodon lisäksi tarinaa julkaistaan yhteispainoksina, tässä kolmososassa ovat mukana numerot 11-18. Uusin Yhdysvalloissa ilmestynyt yhteispainos on numero 15. Ja kuten The Unwrittenin, myös tämän takakanteen on painettu suositus: "Suggested for mature readers."

Fablesin pääosassa ovat satukirjojen sivuilta tutut hahmot, jotka asuttavat keskellä New Yorkia sijaitsevaa Fabletownia. Jatkuvajuonisia sarjakuvia käsikirjoitetaan tv-sarjojen tyyliin: osien pitää palvella sekä satunnaista lukijaa että pitkää tarinalinjaa. Niinpä uutenakin lukijana oli helppo hypätä kyytiin. Satuhahmojen kotimaa oli Homelands, josta piti paeta salaperäisen The Adversaryn joukkojen tieltä. Fabletown on oma pikku maailmansa New Yorkissa: tavalliset ihmiset eli "mundyt" eivät saa tietää mitään satuhahmoista. Ihmishahmoisilla Fableseilla menee hyvin, he sulautuvat ympäristöönsä niin halutessaan, mutta eläinhahmoja varten on perustettu Farm, jonne ei-ihmiset joutuvat sulkeutumaan.

The Unwrittenin korkeakirjallista älykkyyttä ei Fablesista löytynyt, sen sijaan tämä muistuttaa jossain määrin nuoruudensuosikkiani Ryhmä-X:ää. On tämä kuitenkin vähän aikuisempaa tarinaa kuin vanhat rakkaat Ryhmä-X:ni, vaikkei uskottavuudesta tässäkään niin kauheasti piitata. Epäilin hieman satuhahmojen kiinnostavuutta, mutta aika hyvin käsikirjoittaja Willingham tuttuja satuja hyödyntää. Iso Paha Susi on Fabletownin sheriffi Bigby Wolf, Ruususella on kiusallinen taipumus nukahdella minne sattuu jos hän tökkää sormensa teräviin esineisiin ja Prince Charming toteaa ohimennen: "I'm just no damned good at the happily ever after part."

Vaikka otsikkona oli Storybook Love, niin ei tässä kauheasti rakkauden kiemuroihin upottu. Sen sijaan Fabletown näyttäytyy samanlaisena kuin kaikki muutkin suljetut yhteisöt joiden jäsenillä on liikaa joutilasta aikaa: ihmissuhteista tulee saippuaoopperaa ja valtataisteluista hovijuonitteluja. Mikäs siinä, hyvin nämä toimivat. Tarinoista moni tuntui itsenäisiltä mininovelleilta, Hreathemuksen blogista selviääkin että tämä kolmososa on muihin osiin verrattuna erityisen novellimainen.

The Unwritten löi minua puulla päähän lujaa, sitä elämystä Fables ei tämän tutustumisen perusteella ylitä. Mutta kiinnostavaa ja viihdyttävää aikuiseen makuun sopivaa sarjakuvaa tämä kyllä tuntuu olevan, taidanpa bongailla muitakin osia luettavaksi tilaisuuden tullen. Esimerkiksi kakkososa Animal Farm kuulostaa houkuttelevalta: siinä nimensä mukaisesti keskitytään tuon suljetun Farmin tapahtumiin... viittaukset George Orwelliin lienevät tarkoituksellisia. :)

Lue myös nämä:
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile 
Peter Madsen: Valhalla 1: Susi tulee
M.A. Jeskanen: Perkele - myytillisiä tarinoita

Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät

Viime aikoina silmiini on osunut paljon lehtijuttuja taideterapiasta. Voikohan lukemista pitää kirjallisuusterapiana? Ainakin lukiessa jää pohtimaan henkilöhahmojen ongelmia ja niiden mahdollisia ratkaisuja. Tuttuihin ongelmiin on helppo samastua, tuntemattomampien parissa oppii (ainakin toivottavasti) empatiaa.

Jennifer Weinerin uusin suomennettu kirja Ikuiset ystävät sopii kirjallisuusterapiaksi mainiosti, jos kärsit tai olet kärsinyt yhdestä tai useammasta seuraavasta ongelmasta: koulukiusaaminen, yksinäisyys, vaikea ylipaino, ahmimishäiriö, avioero, vanhempien avioero, vanhempien ennenaikainen kuolema, syöpä, vammautuminen, lapsettomuus, tuloksettomat lapsettomuushoidot, turvaton lapsuus tai ylivarovainen lapsuus. Kaikkia näitä kirjasta löytyy ja vielä muutama näiden lisäksikin.

Kirja ei kuitenkaan ole synkkä, vaan elävästi ja elämänmyönteisesti Weiner tarinaansa kuljettaa. Pääosassa on postikorttimaalari Addie Downs, joka 33-vuotiaana pohtii nettitreffien jälkeen tällaisia:

"Älä toivo liikoja. Nettisivustolla ei sanottu niin. Minä hoin sitä itse itselleni; se oli tapa suojautua rikkaruohonsitkeältä unelmalta, että joku noista miehistä olisi elämäni mies, että minä rakastuisin, menisin naimisiin, saisin lapsia, olisin normaali. Älä toivo liikoja. Minä hoin sitä mielessäni kuin mantraa ajaessani Starbucks-kahvilaan tai Applebee's-ravintolaan tai keilahalliin, kuten mennessäni tapaamaan seuralaistani numero neljä, joka oli saanut kerrassaan nerokkaan ajatuksen yhdistää ensitreffit ja poikansa viisivuotisjuhlat (hänen ex-vaimonsa ei ollut ilahtunut minun tapaamisestani, eikä sen puoleen hänen poikansakaan). Älä toivo liikoja... mutta silti minä toivoin joka kerta, ja joka kerta minun typerä sydämeni särkyi."

Lähtöasetelmassa on tiettyjä yhtäläisyyksiä L.M. Montgomeryn Sinisen linnan kanssa: hajutonta, mautonta, väritöntä ja näkymätöntä elämää viettänyt nainen saa sysäyksen ryhtyä tavoittelemaan "oikeaa elämää". Addien ovelle koputtaa hänen entinen paras ystävänsä Valerie, jonka kanssa välit menivät poikki lukion viimeisellä lukiolla. Valerie epäilee aiheuttaneensa tapaturmaisen kuoleman ja haluaa piilottaa jälkensä.

Kirjassa vuorottelevat nykyhetki, Addien lapsuus- ja nuoruusmuistot ja rikosta selvittävän poliisin Jordan Novickin tutkimukset. Rikosjuonta voisi kuvata yhdellä sanalla: sähläys. Tämä ei ole dekkari. Poliisin tutkimukset ovat vaatimatonta ja sekavaa sähläystä, Addien ja Valerien peittely-yritykset ovat sähläystä, tutkimuksissa tavattavat ihmisetkin ovat melkoisia sählääjiä.

Ikuisten ystävien kansilieveteksti olisi ihan osuva, mutta näinkin lyhyeen tekstiin mahtuu yksi asiavirhe:

"Amerikkalaiskirjailija Jennifer Weinerilla (s. 1970) on pettämätön silmä moderneille ihmissuhdekiemuroille, ja lämminhenkinen, älykäs sarkasmi on hänen leipälajinsa. Princetonin yliopistosta valmistunut Weiner työskenteli aiemmin toimittajana, mutta on keskittynyt kirjailijanuraan heti ensimmäisestä menestysromaanistaan Tietyt tytöt alkaen."

Voi WSOY. Weinerin ensimmäinen menestysromaani on ollut esikoinen Hyvä sängyssä, kai sen voisi mainita vaikka suomennos onkin Otavan kustantama? Tässä siis Weinerin tuotanto ja suomennokset:

Good in Bed (2001) - Hyvä sängyssä (2002)
In Her Shoes (2002) - Lainakengissä (2003)
Little Earthquakes (2004) - Pieniä maanjäristyksiä (2005)
Goodnight Nobody (2005) - Rikoksia ja hiekkakakkuja (2008)
The Guy Not Taken (2006) - ilmeisesti ei suomennettu
Certain Girls (2008) - Tietyt tytöt (2010)
Best Friends Forever (2009) - Ikuiset ystävät (2011)
Fly Away Home (2010) - ei suomennettu vielä
Then Came You (2011) - ei suomennettu vielä

Weiner näköjään toimii myös tv-tuottajana, hän on mukana tuottamassa tv-sarjaa State of Georgia.

Ikuisissa ystävissä käsiteltiin välillä sen verran vakavia teemoja sen verran sydämeenkäyväksi, että jäin miettimään vanhan suosikkitermini "hömppä" osuvuutta. Viihderomaanihan tämä on, sen verran tässä noudatellaan viihderomaanin rakenteita ja kaavoja. Mutta onko hömppää, jos samastuu vaikeitakin asioita kokeviin henkilöhahmoihin ja tunnistaa samanlaisia tuntoja omasta elämästään? Arvokasta ja tärkeää lukemistahan sellainen on.

Weinerin tyyli kolahtaa toisiin ja jättää toiset kylmäksi. Minulle nämä toimivat. Weinerin kirjailijaimago alkaa tuntua sellaiselta, että hän olisi varmasti ihana kälätyskaveri: sellainen, jonka kanssa voi istua iltaa ja puida antaumuksella läpi kummankin omat asiat ja päälle vielä tuttujen ja tuntemattomienkin asiat.

Ei Ikuiset ystävät täydellinen ollut. Rikosjuonne kaikessa sähläyksessäänkin oli välillä vähän korni, ja vaikka lapsi-Valerie oli puhutteleva ja osuva hahmo, aikuinen Valerie vedettiin vähän överiksi turhamaisuudessaan ja pinnallisuudessaan. Valerien tarinaa katsottiin muutenkin puhtaasti Addien kautta - tuli mieleen että onkohan Weinerilla ollut mielessä uusi romaani, jossa Valerieta voisi käyttää päähenkilönä. Joissakin kohti mutkia oiottiin melkoisesti. Mutta kokonaisuus toimi minulle. Toimiiko se Sinulle - sen saa selville vain kokeilemalla. :)

Suomentaja Aila Herronen selvisi työstään kohtuullisesti. Dialogiin oli jäänyt minun makuuni liian kirjaimellista kääntämistä, kuten liiallista sinä-sanan hokemista, ja pari muutakin pientä kömpelyyttä silmiin osui.

Olen verrannut Weineria aiemminkin toiseen suosikkiini Marian Keyesiin ja taas tuli sama verrokki mieleen. En kuitenkaan ole lukenut yhtään Weinerin kirjaa englanniksi, vaikka voisin aivan hyvin lukea, eivät nämä niin vaikeita ole. En myöskään ole ahminut näitä kirjoja liikaa, tämä on vasta neljäs lukemani Weinerin kirja. "Säästelyfiilis" johtuu kai siitä, että hyvät viihderomaanit ovat niin harvinaisia, että haluan jättää jotain odottamaan. Sitten joskus, kun näitä oikein tarvitsee, tietää kenen puoleen kääntyä. Weinerin kirjat etenevät myös hieman suoraviivaisemmin kuin Keyesin, joten ehkä nämä senkin vuoksi sopivat paremmin suomeksi luettaviksi. Lisäksi näiden suomennoksia ei ole lyhennelty, Keyesin suomennoksia on, kuten Aamuvirkku yksisarvisen blogissa viimeksi keskusteltiin.

Lue myös nämä:
Marian Keyes: Watermelon
Laura Honkasalo: Tyttökerho
Hilja Valtonen: Vaimoke

L.M. Montgomery: Rilla of Ingleside

Rilla of Ingleside on ollut henkisellä lukulistallani jo pitkään, näköjään ainakin neljä vuotta, koska olen Anne of Green Gablesin kommenteissa moista todennyt. Sysäyksen kirjaan tarttumiselle sain Saran Kirjojen Tyttökirjakesä-keskustelusta, jossa Kaisa kommentoi että Rillan suomennosta on lyhennetty ja silvottu aika lailla. Vertailtuani Pientä runotyttöä alkukieliseen Emily of New Mooniin en ihmettele yhtään, harmittelen vain että suomennosten kustantajalla WSOY:lla ei ole kiinnostusta julkaista uusia, lyhentämättömiä suomennoksia.

Olen lukenut suomennoksen, Kotikunnaan Rillan, aiemmin, mutta muistikuvani ovat vähän ristiriitaisia. Anne of Green Gables -kommenteissa väitin lukeneeni Rillan ensi kerran vasta aikuisena. Kumminkin minulle on epämääräinen muistikuva, että olisin lapsena ainakin aloittanut tätä, mutten ollut tykännyt. En ihmettele sitä yhtään, sillä lapsena pidin eniten Anna-sarjan ensimmäisestä osasta, koska olisin halunnut päähenkilön pysyvän aina lapsena. Joten myöhemmät osat, joissa aikuinen Anna häipyy taka-alalle, eivät minulle kelvanneet. Aikuisena sarjan lukeminen on ollut paljon antoisampaa. 

Näistä kokemuksista huolimatta Rilla of Ingleside oli todella tuore lukukokemus. Kirja ei ole kovin pitkä mutta luin sitä melko pitkään (muiden kirjojen rinnalla). Fiilis on vähän samanlainen kuin Pride and Prejudicen kohdalla: kirja oli niin täysipainoista hengenravintoa, että pienikin annos riitti antamaan makusteltavaa pitkäksi aikaa. Lisäksi innostuin kaivamaan rinnalle Mary Henley Rubion Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings -elämäkertatutkimuksen, ja sieltähän löytyi vaikka mitä antoisaa tähän kirjaan liittyen. Melkoista ristiinlukemista Rilla muutenkin aiheutti. Välillä piti hakea hyllystä Maailmanhistorian pikkujättiläinen ja kerrata ensimmäisen maailmansodan tapahtumat, välillä Anne's House of Dreams ja lukea Annan ja Gilbertin häistä.

Alun perin vuonna 1921 ilmestynyt Rilla of Ingleside sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan. Tapahtumat alkavat sodan alla vuonna 1914, jolloin Annan ja Gilbertin kuopus Rilla Blythe on huoleton tyttö 15-vuotispäivänsä kynnyksellä. Rilla on kovin erilainen hahmo kuin nuori Anna. Hän on omasta viehätysvoimastaan tietoinen, itsevarma tyttö, jossa on paljon enemmän käytännöllisyyttä ja paljon vähemmän taipumusta mielikuvitukseen ja romantiikkaan kuin Annalla. Hän pääsee ensi kertaa tansseihin ja on niistä innoissaan, mutta tanssi-ilta päättyy tietoon sodan syttymisestä. Kanadalaiset pojat alkavat värväytyä emämaa Englannin sotajoukkoihin.

Joten kirjan varsinaisessa pääosassa ei ole edes Rilla, vaan ensimmäinen maailmansota. Kirjan alussa on kohtaus, jossa Blythen perheen taloudenhoitaja Susan Baker lukee lehdestä arkkiherttua Frans Ferdinandin murhasta, muttei kiinnitä siihen paljon huomiota. Kohtaus on kirjallisuudessa universaali - vastahan luin Täällä Pohjantähden alla, jossa pentinkulmalaisten korviin niin ikään kantautuu huhuja jostakin Vrans Veertinantista. Sotateema lienee yksi syy, miksei kovin nuori lukija välttämättä saa kaikkea irti Rilla of Inglesidesta. Kun sotaa kuvataan kanadalaiselta kotirintamalta käsin, lehtiuutisoinnin, rintamalta saapuvien kirjeiden ja kylällä vellovien huhujen kautta, täytyy osata asettaa tarina oikeisiin historiallisiin raameihin.

Montgomery kuvaa sota-aikaa melko ylevällä ja ihanteellisella tavalla, mutta onneksi hän on niin hyvä kirjailija, ettei ylevyys pilaa koko kirjaa. Mukana on paljon sivuhenkilöitä, jotka suhtautuvat sotaan joko käytännönläheisesti, pikkusieluisesti tai ymmärtämättömästi. Ja mielenkiintoista kyllä, Rillan veli Walter, joka on kaunosieluinen nuori runoilija viimeisen päälle, on ensimmäinen henkilöhahmo joka näkee sotimisen kauheana, tuhoisana ja synkkänä. Moni muu sotaan lähtevä nuori mies ottaa asian joko seikkailuna tai jalona isänmaallisena tehtävänä.

Rillan henkisen kasvun laukaisee sotaorvosta huolehtiminen. Sattumusten kautta hän ryhtyy hoitamaan pientä Jims-poikaa. Äitinsä ehdotuksesta hän ryhtyy myös järjestämään Punaiselle Ristille paikallista nuoriso-osastoa.

Rillan kasvukertomukseen on ympätty mukaan myös romanssi - tällä kertaa vieläkin päälleliimatumpi kuin monissa muissa Montgomeryn kirjoissa. Ihannemies Kenneth Ford on mukana vain kolmessa kohtauksessa, kerran kirjan alussa, kerran keskellä ja aivan lopussa. Toki Kennethin ja Rillan kirjeenvaihtoa kuvataan vähän. Rillan lisäksi eniten tilaa saa Susan, Anna itse on melko lailla taka-alalla. 

Rilla of Inglesidessa on monia mielenkiintoisia juonteita. Montgomeryn kirjoissa luokkatietoisuus ja sosiaalinen ylemmyydentunne välähtää aina siellä täällä, mutta tässä kirjassa se oli yllättävän näkyvästi esillä. Näin Rilla pohtii sotaorponsa tulevaisuutta:

"But to give Jims up to a roving, shiftless, irresponsible father, however kind and good-hearted he might be - and she knew Jim Anderson was kind and good-hearted enough - was a bitter prospect to Rilla. It was not even likely Anderson would stay in Glen; he had no ties there now; he might even go back to England. She might never see her dear, sunshiny, carefully brought-up little Jims again. With such a father what might his fate be? Rilla meant to beg Jim Anderson to leave him with her, but, from his letter, she had not much hope that he would."

Kylän inhotuin mies Whiskers-on-the-Moon (suomennoksessa Parta-Kuu) esittää sodanvastaisia mielipiteitä ja ilmoittautuu pasifistiksi. Tämä on pienelle herttaiselle Prinssi Edvardin saaren kylälle liikaa. Kirjassa kuvataan kuinka kylän pojat rikkovat Whiskers-on-the-Moonin talon ikkunat kivittämällä ja kaikenlaisia pienempiäkin hyökkäyksiä häntä vastaan tehdään. On myös mielenkiintoista, kuinka kyläläiset lähes demonisoivat saksalaiset ja Saksan keisarin. Kirkossa rukoillaan ahkerasti saksalaisia vastaan, koska kyläläiset uskovat vankkumattomasti Jumalan olevan ympärysvaltojen puolella.

Walter-veljestä tulee sodan aikana kuuluisa runonsa vuoksi. Montgomery kuvaa, kuinka Walterin rintamalla kirjoittama lyhyt runo leviää sanomalehdissä ympäri maailman. Runoa ei tässä kirjassa julkaista, mutta sen voi lukea Annan jäähyväisten ensilehdiltä. Sekä Mary Henley Rubio että Annan jäähyväisiin esipuheen kirjoittanut Montgomery-tutkija Benjamin Lefebvre mainitsevat yhtäläisyyden John McCraen runoon In Flanders Fields. Runosta ja sen suosiosta voi lukea vaikka täältä, kopioin runon tähän: 

"In Flanders fields the poppies blow
Between the crosses, row on row,
That mark our place; and in the sky
The larks, still bravely singing, fly
Scarce heard amid the guns below.
We are the Dead. Short days ago
We lived, felt dawn, saw sunset glow,
Loved, and were loved, and now we lie
In Flanders fields.

Take up our quarrel with the foe:
To you from failing hands we throw
The torch; be yours to hold it high.
If ye break faith with us who die
We shall not sleep, though poppies grow
In Flanders fields." 

Rilla of Ingleside on omistettu Montgomeryn hyvälle ystävälle "Fredelle": "To the memory of Frederica Campbell MacFarlane who went away from me when the dawn broke on January 25th, 1919 - a true friend, a rare personality, a loyal and courageous soul." Rubio kuvaa kirjassaan naisten syvää ystävyyttä ja Montgomeryn musertunutta masennusta ystävän kuoleman jälkeen. Elämäkerrassa korostuu muutenkin Montgomeryn arvostus syvällistä, sielunkumppanuutta tarjoavaa ystävyyttä. Ylevää ystävyyden kuvausta löytyy myös Rillasta, mutta löytyy sille vastapainoakin. Susanin ja hänen serkkunsa Sophian toveruus on lähinnä kilpanokittelua. Rilla taas saa tasapainotella henkilöjohtamisen haasteissa Punaisen Ristin aktiviteetteja pyörittäessään. Esimerkiksi kohtaus, jossa Rilla menee taivuttelemaan Irene Howardia esiintymään hyväntekeväisyyskonsertissa, kuvaa naisten välistä muodollisen kohteliasta piilovittuilua todella osuvasti.

Kuten Runotyttö-kirjoissakin, tässäkin kirjassa vilahtaa pieneltä osin yliluonnollisia tapahtumia. Blytheillä asuva opettaja Gertrude Oliver näkee enneunia, samoin Walter kokee näkevänsä enteitä. Rubio kuvaa unien merkitystä Montgomerylle itselleen näin (s. 174):

"All her life, Maud had had vivid dreams. She felt in them a psychic power, not uncommon in a Scottish culture that believed in "second sight". She mulled over her dreams, believing that they sometimes foretold the future." 

Rilla of Inglesiden kirjoitusprosessia Rubio kuvaa näin (s. 283):

"She was feeling constrained by the popularity of her former books, knowing that readers expected more of the same. Although she would have use the old containers of domestic romance, she determined to pour into these some serious new themes, written from a female perspective, including women's suffering and grieving, as well as their learning to perform a public forum."

Montgomery on siis ollut samalla asialla kuvatessaan ensimmäisen maailmansodan vaikutusta naisen rooliin kuin Suomessa ovat olleet toisen maailmansodan kohdalla Sirpa Kähkönen sekä Onerva Hintikka ja Kirsti Häppölä.

Moni Montgomerysta viime aikoina blogannut on kiinnittänyt huomiota siihen, että vaikka hänen kirjansa usein luokitellaan lasten- ja nuortenkirjoiksi, ne eivät aikuislukijasta sellaisilta useinkaan tunnu. Rubio tarjoaa tähänkin selityksen kuvatessaan Montgomerya vuonna 1920 (s. 289):

"In addition, Maud noticed that all her books were now being marketed only for children, including Anne of Green Gables. The rapidly increasing literacy rate in North America was creating a huge marketplace for "children's literature", and there were not enough books to fill the demand. Many books with a child protagonist were now being moved down into the children's literature shelves, with altered cover arts and illustrations. The pictures on the covers of all Maud's books show how the heroines grew ever younger as time advanced.

Maud had not written her books specifically for children; they had been written for general popular audience."

Mielenkiintoinen lukukokemus, erityisesti kun lähdin seuraamaan näitä kaikenlaisia historiallisia ja omaelämäkerrallisia langanpätkiä, joita kirjasta löytyi.

Lue myös nämä:

L.M. Montgomery: Anne of the Island

L.M. Montgomery: Emily's Quest

Hugo Pratt: Corto Maltese etelämerellä

Pentti Saarikoski: Eino Leino - Legenda jo eläessään

Tämäkin kirja on roskakatoslöydön vaihtarisatoa. Tällä kertaa retkeilin antikvariaatti Punaiseen Planeettaan. Oikein suositeltava divari tämäkin: valikoima oli tasokas ja hyllyt hyvässä järjestyksessä. Hipelöin Mika Waltarin ihanaa satukokoelmaa Kiinalainen kissa, mutta kun kirja pikkuisen rähjäisessä kunnossa oli ja maksoi 20 euroa, niin jätin kumminkin ostamatta. Divarin tasokkuus näkyi siinäkin, että vain osa tuomistani kirjoista kelpasi, loput lahjoitin Fidan kirpputorille. Vaihtoarvolla otin divarista täydennystä Saarikoski-kokoelmiini: Legenda jo eläessään -sarjassa julkaistun Eino Leinon. Kovakantinen kirja on vuodelta 1974.

Kirjasarjan idea kuvataan kansiliepeessä. "WSOY:n uusinta - ja erilaista elämäkertasarjaa 'Legenda jo eläessään' ei voi muuta kuin tervehtiä ilolla: niin poikkeava se on käsittely- ja toteutustavaltaan", kehui Uusi Maailma.

Kuten Saarikosken kohdalla aina, kirja on läpinäkyvä: työprosessi ja Saarikosken oma persoona kulkee tekstissä aiheen käsittelyn rinnalla. Jo esipuhe on mainiota luettavaa: Saarikoski kuvaa kustantamon tilaamaa työtä ja omia arvelujaan sen suhteen:

"Minun oli siis ymmärrettävän vaikea suostua kustantajan pyyntöön, sitäkin vaikeampaa kun heti arvasin mistä oli kysymys. Samoin kuin Leinon perustui minunkin maineeni ja kuuluisuuteni pikemminkin hurjiin ja epäsovinnaisiin elämäntapoihin kuin kirjallisiin saavutuksiin, pikemminkin siihen mikä näkyi ulospäin kuin siihen mikä oli tehty työhuoneen yksinäisyydessä, poissa ihmisten silmistä."

Minulle lukeminen oli jo senkin vuoksi antoisaa, että teos on runomuotoinen, eikä sitä ole sisällytetty Saarikosken yhteiskokoelmaan Runot. No, Runot on Otavan julkaisema ja tämä Eino Leino WSOY:n. Aloitin lukemisen hieman varoen, sillä minulla oli sellainen mielikuva, ettei tätä teosta jostain syystä kauheasti arvosteta Saarikoski-kaanonissa.

Eino Leinon itsensä runous on minulle tuttua, se taitaa periytyä runoudesta kiinnostuneille lukiolaisille sukupolvesta toiseen. Kirjahyllyni ylimmällä hyllyllä jököttää tukevasti Eino Leinon Elämän koreus -kokoelma, ja osaan useita Leinon runoja ulkoa. Helkkyvät helkavirret kalevalamittoineen, kuohuvat tunteet, lyyriset luontonäkymät ja suomen kielen notkea taivuttelu - siinäpä Leinon parhaimman runouden tyyli.

Joten nämä kehut, joita seuraa, ovat puhtaasti subjektiivisia. Niille, jotka ovat kiinnostuneita Pentti Saarikoskesta ja Eino Leinosta, tämä kirja on antoisaa luettavaa, mutta voi olla että ihan kaikille ei ole. Suhtautukaa mielipiteisiini sen mukaisesti.

Varovainen asenteeni sai nopeasti kyytiä, sillä runot olivat aivan mahtavia. 

"Meillä on kiire herra Leino

tuomet kukkivat jo,

meidän on oltava säännöllisiä tavoissamme,

käytettävä tarkoin hyväksi nämä valoisat hetket,

aamiainen ei ole ruhtinaallinen mutta terveellinen,

sinun aikanasi ei tunnettu vitamiineja,

älä rupea leuhkimaan, minä tiedän sen Viipurin pohatan,

teidän bacchanalianne Kämpin kabinetissa."

Minulle oli lukunautinto jo itsessään upottautua taas kerran minulle rakkaaksi tulleeseen Saarikosken kieleen. Kuulasta kieltä mukaansatempaavassa vapaassa rytmissä - puhdistava kokemus kaiken arjessa ympäröivän roinakielen jälkeen. Erityisen hienoa on, miten Saarikoski miksaa runoihinsa Leinon omia säkeitä ja sitaatteja tai pastisseja muiden Leino-kirjoituksista. Esipuheessa Saarikoski kuvaa lukeneensa runsaasti kirjallisuusaineistoa Leinosta, mutta kertoo ettei merkitse lähteitä. "Kollaashit lukija samoin tunnistanee kollaasheiksi; se ei kuitenkaan ole välttämätöntä, koska runo toimii tai on toimimatta siitä riippumatta, millaisista elementeistä se on kokoonpantu, vanhoista vai uusista."

Tutkimusta ei siis olla tekemässä, mutta kyllä silmien edessä virtaavat Leinon vaiheet rusoposkisesta lupaavasta ylioppilasrunoilijasta kirjattomaan karjattomaan mieheen. Todella herkullista on kirjan kuvitus. H. Aspelin on kerännyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista näytteitä Eino Leinon omakätisistä teksteistä, ja niitä onkin laidasta laitaan. On runoaihioita tunnetuista runoista, kuten Nocturnesta, mutta myös viestejä, muistiinpanoja, shakkipelin siirtoja ja vaikka mitä. Hieno kokonaisuus!

Kaikenlaisia kiinnekohtia voi löytää myös nykyhetkeä koskien. Kannattaa kokeilla, mitä itse löytää. ;)

Kaivoin hyllystä myös Pekka Tarkan Saarikoski-elämäkerran kakkososan. Olinkin ollut väärässä tämän kirjan arvostuksesta - aikalaisvastaanotto oli hyvinkin myönteistä. No, Tarkan kirjan lukemista on jo kahdeksan vuotta aikaa, eihän sitä kaikkea voi muistaa... Näin Tarkka kirjoittaa (s. 345):

"Leino-kirja oli menestys. Vaikka se pilkkasi akateemista kirjallisuudentutkimusta, yliopistonopettajat suhtautuivat siihen arvostavasti Joensuun (Hannes Sihvo), Tampereen (Marja-Leena Vainionpää) ja Turun (Pirkko Alhoniemi) sanomalehdissä. Yllättävin oli Helsingin yliopiston kunnianarvoisan emeritusprofessorin Rafael Koskimiehen kiitos konservatiivisessa Uudessa Suomessa."

Tarkka kuvaa Saarikosken saaneen taas lisää nostetta julkiselle suosiolleen, joten otetaan lainaus myös sivulta 347:

"Lehdet piirittivät väsymättä Saarikoskea, joka alkoi ottaa palkkioita haastatteluistaan. Eevan kahdeksansivuisesta haastattelusta hän sai 300 markkaa, Hymy maksoi tuhat markkaa jutusta, jossa hän listasi naisihanteensa: 1) kirjailija Tuula Saarto, 2) koulutussihteeri Inkeri Mäki, 3) laulaja Arja Saijonmaa, 4) kirjailija Kaari Utrio 5) juoksija Nina Holmén. Hänellä oli myös ilmaispalveluja: esitellessään Leino-kirjaansa hän vakuutti suurelle lehtimiesjoukolle, että hänen polvivammansa, fractura patellae comminuta, oli korvauksetta koko lehdistön käytettävissä."'

Kiitos Punaiselle Planeetalle. Tämä oli odotettua parempi löytö.

Klikkaa kuvaa niin näet sen suuremmassa koossa.

Lue myös nämä:
Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
François Villon: Testamentti
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles