Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu

Kuva: Markus Pyörälä / WSOY.

Tässäpä kirja, jota kukaan ei taatusti luonnehdi ihanaksi. Pete Suhosen Hitlerin kylkiluu saapui PEKKin jäsenkirjana joskus loppukesästä. Kirja on liki 500-sivuinen ja kooltaan melko muhkea. Kansi on täräyttävän turkoosi, mutta siinä mielessä onnistunut, että kanteen löytyy uusia merkityksiä sitä mukaa kun kirjaa lukee. Liekö tämä osasyynä siihen, että Hitlerin kylkiluu on mukana Helsingin Sanomien parhaan esikoiskirjakannen äänestyksessä. Blogeissa kirjasta on osunut silmiin toistaiseksi vasta yksi arvio, se löytyy Booksyn blogista.

Luettuani vajaat 80 sivua harkitsin kirjan jättämistä kesken. Kirjan mauttomuudet ärsyttivät minua suunnattomasti. Tuohon mennessä kirjassa oli ehditty muun muassa käydä huorissa, runkata ja ampua variksia haulikolla. Vaikka luen mielelläni melko naturalistisiakin kirjoja, haluan että ronskiudella on jonkinlainen syvyysulottuvuus. Kun Arto Salminen kuvaa elämän rumia puolia, on tekstissä aina mukana kuulas, yhteiskunnallinen sanoma. Suhosen kuvaamana rumuus vaikutti vain mässäilyltä.

Miksi jatkoin? Ensinnäkin 80 sivua on jo aika paljon, tuntuu että sinne asti luettua kannattaisi jatkaa loppuun asti. Jos lopettaa ennen sivua 50, tuntuu kirja olevan vielä riittävän alussa, jotta sen voi hylätä. Toiseksi mietin, että jos kirja herättää minussa voimakkaita tunteita, ei se voi olla ihan huono, vaikka tunteet sitten olisivatkin inhotus ja ärsyyntyminen. Kolmanneksi en voinut olla myöntämättä, että Suhonen kirjoittaa aika hyvin. Hitlerin kylkiluussa on paljon samaa kuin Juha Vuorisen tyylissä, tosin omakohtaista lukukokemusta Vuorisen kirjoista minulla on vain No, vellin verran. Vertailun perusteella pidän Suhosta teknisesti paljon parempana kirjoittajana kuin Vuorista. Mutta onhan Suhonen ammattitoimittaja, hän toimi pitkään City-lehden päätoimittajana, joten sietääkin osata kirjoittaa. Lisäksi sijoitan Hitlerin kylkiluun veijariromaanien perinteen jatkajaksi. Kirjallisina esikuvina voi pitää myös Arto Paasilinnaa ja Veikko Huovista.

Hitlerin kylkiluu on tiukasti ajankohtainen, tapahtumat alkavat kesällä 2012 ja syksyn kunnallisvaaleihin valmistautuminen on osa juonta. Juoneen kasataan kaikenlaista poliittisesti epäkorrektia ainesta. Päähenkilöt Muttilainen, Parviainen ja Hildén muodostavat Sinivalkoisen Veljeskunnan, joka haluaa lyödä vaaleissa läpi kansallissosialistisella puolueella - siis natsipuolueella. Miehet ihailevat Hitleriä ja omaksuvat puolueen ohjelmaan kaikenlaista natsi-Saksan perinnettä. Veljeskuntaa johtaa ruoppaaja Jaakko Muttilainen. Suhonen onnistuu kuvaamaan hänet turhan elävällä tavalla - Muttilainen kun edustaa ihmistyyppiä, jota minun on reaalielämässä vaikea arvostaa. Hän on rasistinen, sovinistinen ja väkivaltainen, muista ihmisistä ja ympäristöstä piittaamaton. Varsinainen sikaniska siis.

Entäs sitten natsiaatteella leikittely... Suhosen ajankohtaissatiiri osuu siinä mielessä maaliin, että onhan poliittinen keskustelu Suomessa ollut aika kiehuvaa viime aikoina. Kaikenlaisia äärioikeistosyytöksiä on nähty, mutta porvoolainen Veljeskunta menee näiden kaikkien näiden yli.

Palataan sivuun 80 ja keskeyttämispohdintojeni taitekohtaan. Kun päätin jatkaa kirjaa eteenpäin, parani lukukokemukseni huomattavasti. Joko tarina alkoi vetää paremmin tai sitten vain pääsin allergisen reaktioni yli. Suhonen rytmittää kirjan aika hyvin, sillä alussa tapahtumia pohjustetaan ja perustellaan, sitten alkaa vauhdikas venematka takaa-ajoineen halki Itämeren, kun Veljeskunta selvittää Hitlerin todellista kohtaloa. Mitä pitemmälle mennään, sitä mielikuvituksellisemmiksi käänteet käyvät. Sen verran taitavasti Suhonen viljelee vakuuttavan oloista nippelitietoa, että heräsi halu lukea jotain hieman faktapohjaisempaa Hitler-tutkimusta, että voisin arvioida kirjan väitteiden uskottavuutta paremmin...

Loppu oli suorastaan katharttinen - paha saa palkkansa. Mutta aivan viimeiset käänteet saivat minut ymmälleni. Kirjan lukeneet voivat arvuutella tapahtumien todellista laitaa Juonittelua-blogissa. Huom! Ei kannata klikata, jos ei halua spoilata kirjaa itseltään, sillä Juonittelua-blogissa kirjan lukeneet ihmiset keskustelevat kirjan juonenkäänteistä tavalla, joka varmasti spoilaa. 

Tässäpä näyte kirjan tyylistä:

"Silloin Elisa oli muistanut, että Muttilaisella ja Jörgillä oli jotain yhteistä. Aate. Jos nyt Jörgin neekerivihaa voi aatteeksi kutsua, mutta sama päähänpinttymä kuitenkin. Oli Jörg Hitleristäkin puhunut ylistävään sävyyn, kun varustamo ei ollut vakinaistanut sitä. Mutta oli jotain muutakin, annas olla, ja kun hän pinnisti, hän muisti. Jörg oli tatuoinut hauikseensa hakaristin. Puhetta oli ollut vain siitä, kulkivatko ristin sakarat oikeaan suuntaan, mutta tätä Elisa ei Muttilaiselle kehdannut mainita. Eikä sitäkään, että aivan viimeisimmän tiedon mukaan - jos Elisa oli Facebook-statuksen osannut oikein tulkita - Jörg oli saanut laivalta potkut ja toimi nyt vessavahtina Hampurin ohittavalla moottoritiellä."

Esikoiskirjaksi Hitlerin kylkiluu on mielestäni kypsä ja tasapainoinen. Se on myös uudeksi kirjaksi melkoisen hyvin kustannustoimitettu - lukijana ei tietenkään voi kuin arvailla onko Suhonen kenties tuottanut poikkeuksellisen valmista tekstiä vai onko kirjan kustannustoimittajalla ollut oikeasti aikaa paneutua kirjaan. Tosin pientä hiomista vielä olisi tarvittu: välillä on hassuja virheitä, kuten Häyrisen muuttuminen Ryhäseksi ja takaisin kesken kappaleen.

Tykkäsin tekstin poljennosta ja laajanpuoleisesta kielellisestä rekisteristä. Kerronta etenee kolmannessa persoonassa, mutta eri henkilöiden näkökulmista kerrotut luvut erottuvat toisistaan mukavasti. Erityisesti Mirja Muttilaisen naisellinen naiivius huvitti. Jos Suhonen jatkaa kaunokirjallista uraansa, saattaa tyylilajikin vaihtua: PEKKin jäsenkirjeessä Suhonen kertoo kuvitelleensa, että hänen esikoisromaaninsa olisi kirjallisesti niukka ja vakava, mutta Veljeskunnan tarina vei mennessään.

Hitlerin kylkiluun luulisi tekevän kauppansa isänpäivän ja joulun kirjamyynnissä, sillä arvioin kirjan kolahtavan niihin, jotka pitävät yllämainituista Juha Vuorisen ja Arto Paasilinnan kirjoista sekä Veikko Huovisen ronskimmasta puolesta. Kaltaiseni feministisesti ajattelevat kulttuuritantat eivät välttämättä ole kirjan tyypillisintä kohderyhmää, mutta kyllä minäkin alkuärsytyksen jälkeen pääsin viihtymisen makuun.

Lue myös nämä:
Juha Vuorinen: No, velli
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät
Arto Salminen: Ei-kuori