Tule lukemaan Lukulamppua!

Tänään julkaistiin uusi kotimainen kirjallisuusportaali Lukulamppu. Minulle tämä on erityisen iso juttu, sillä olen mukana kolmen hengen ydintiimissä, joka Lukulampun taustalla toimii. Toiset kaksi ovat Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni ja Myllylahti-kustantamon vetäjä Lassi Junkkarinen.

Bloggaajanäkökulmastani tämä tarkoittaa sitä, että pääsen tekemään kirjallisuuden verkkosisältöä askelta tavoitteellisemmin ja ammattimaisemmin. Päivätyötä en silti ole Lukulampun vuoksi jättämässä, vaikka Lukulampun taustalle osakeyhtiö perustettiinkin ja olen siinä osaomistajana mukana. Uskon olevani tekemässä jotain 2010-luvun mediaympäristölle tyypillistä mutta kirja-alalle uutta. Erilaisia tiettyyn harrastukseen keskittyneitä verkkomedioita alkaa olla jo aika paljon, myös suomalaisin voimin pyöritettyjä.

Päivitän Lukulamppu-tiedot myös bloggaajaprofiiliini ja toivon, että kaikki blogiani seuraavat tulevat kurkkaamaan myös Lukulamppua. :)

Varpu Tavi: Villiinny kaupunkiviljelijäksi

Kansi: Eevaliina Rusanen / Gummerus.

Varpu Tavin Villiinny kaupunkiviljelijäksi - lähiruokaa tosi läheltä on viime kevään kirjasatoa. Arvostelukappale hautui hyllyssäni kuitenkin tähän kevääseen asti, sillä olen jo pitkään miettinyt, pitäisikö minun panna parvekkeellemme kasvamaan jotain vihreää.

Olen lähestynyt ajatusta varovaisesti, sillä en pidä itseäni erityisenä viherpeukalona. Kasvimaahurmoskaan ei ole minua juuri uhannut, lihasmuistissa on liian hyvin tuntuma siihen, miten ärsyttävää puuhaa vaikkapa perunamaan kitkeminen oli kesäisin. Meillä on kuitenkin asunnossa tilava parveke ja tiedän että monet taiturit loihtivat parvekkeistaan ihania viherkeitaita. Koska pidän itseäni kulinaristina, kasvattaisiin parveekkeella mieluummin jotain syötävää kuin koristekasveja, siksi Tavin opas tuntui houkuttelevalta.

Lisäksi parvekeviljelyajatukseni on käynyt sitä houkuttelevammaksi, mitä paremmin olen saanut huonekasvini kukoistamaan. Viherkasvien pitäminen ikkunalaudalla onkin tainnut olla salakavala reitti kohti parvekeviljelyn ajatusta, sillä vaikka en huonekasvienkaan parissa ole mikään mestaripuutarhuri, olen ilokseni huomannut että viherkasvien hoito on parhaimmillaan suorastaan jännittävää ja ehdottomasti kivaa. Kas tässä näyte:

Villiinny kaupunkiviljelijäksi antoikin mietittävää näihin parvekepuntarointeihin. Kirja oli kiinnostavaa luettavaa, tosin siinäkin oli hieman mukana opaskirjojen helmasyntiä. Eli sitä, että asiat yritetään kirjoittaa kuulostamaan yksinkertaisilta, mutta silti jää tunne monimutkaisuudesta. Vaikka kirjassa esitellään useiden syötävien juuresten, kasvisten ja yrttien kasvatusta, päällimmäiseksi jäi mielikuva, että mitenkähän osaan rakentaa parvekkeelle laatikon tai hyllyn, jonka pohjalle liika kasteluvesi voi valua ilman että parveke lainehtii. Tai että pitääkö kyylätä kompassin kanssa, minne ilmansuuntaan kasvit pitää panna sojottamaan, tai tehdä arviolaskentaa, montako tuntia suoraa ja epäsuoraa auringonvaloa viljelmäni saisivat.

Kirjassa on taustatietoa kaupunkiviljelystä sekä arkkitehtuurin, designin että ns. sissiviljelyn ja kaupunkitottelemattomuuden kannalta. Hyvä kotimainen esimerkki kaupunkiviljelystä on Helsingin keskustassa sijaitsevan ravintola Savoyn kattopuutarha. Lisäksi Tavi opastaa sisäviljelyn perusteet, esimerkiksi yrttejä tai chiliä voi kasvattaa sisällä. Yrttien kohdalla Tavi käyttää aikaa myös ns. täydentävästä lääketieteestä kertomiseen eli yrttien ja muiden kasvien hoitavien ominaisuuksien kuvaamiseen.

Osa lukujen nimistä kuulostaa melko luotaantyöntäviltä tällaisen taviksen korviin: Ravinnefilmitekniikka, Aeroponinen tekniikka, Nurmikko hyötykäyttöön. Valikoivalla lukemisella oppaasta on varmasti hyötyä sekä himoviljelijöille että tumpeloille. Luulen että joudun silti aloittamaan mahdollisen parvekeviljelyprojektini joko ostos- tai rakennusprojekteille. Korkea hylly olisi parvekkeelle siitä kätevä, että siihen mahtuisi monta kerrosta kasveja. Hyllyn pitäisi kuitenkin olla tukeva ettei se kaadu, joten pitäisi arvuutella mikä olisi fiksuin tapa joko kiinnittää hylly parvekkeen seinään kiinteästi tai muuten tukea se kuntoon. Viljelysäkit kuulostavat houkuttelevalta vaihtoehdolta, mutta ne taas vievät paljon lattiapinta-alaa ja saattavat jäädä kaiteen varjoon eivätkä näin saa riittävästi auringonvaloa.

Villiinny kaupunkiviljelijäksi ei siis suorastaan villiinnyttänyt minua, mutta taisi se sentään sysätä minut askeleen pitemmälle matkallani parvekeviljelijäksi.

Lue myös nämä:
Somersalo-Mattila-Tuomisto-Haimi: Härkäpapua sarvista
Elina Innanen: Viiden tähden vegaani  
Kimmo Aho - Samu Salminen: Kaikkien aikojen drinkit

Dorothy L. Sayers: Have His Carcase

Kansi: Amazon.

Dorothy L. Sayersin Have His Carcase oli toinen lukemani lordi Peter Wimseystä kertova salapoliisiromaani ja sain kirjalta juuri sitä mitä halusinkin. Alun perin vuonna 1932 ilmestynyt kirja tarjoili nostalgista sotienvälisen ajan brittitunnelmaa, herkullisia henkilöhahmoja ja epäuskottavuuden rajoille sijoittuvan murhamysteerin.

Mutta mitäpä juonenkäänteiden uskottavuudesta, kun kirja kokonaisuutena oli niin mainio. Sayers viljelee kirjallisia ja kulttuurisia viittauksia, tykittää feminismiä joko rivien väleissä tai suoraan päin naamaa ja viihdyttää lukijaa koko rahan edestä.

Kas näin kirja alkaa:

The best remedy for a bruised heart is not, as so many people seem to think, repose upon a manly bosom. Much more efficacious are honest work, physical activity, and the sudden acquisition of wealth.

Strong Poison -kirjassa tavattu dekkarikirjailija Harriet Vane on vaellusretkellä lounais-Englannissa keskellä kaunista kesää, kun hän löytää rantahietikolta ruumiin. Kuollut mies osoittautuu läheisen hotellin palkatuksi tanssijaksi. Kuolema vaikuttaa itsemurhalta, mutta jotkut seikat viittaavat murhaan. Sotkua selvittää paikallisen poliisin lisäksi lordi Peter Wimsey, Harrietiin rakastunut innokas salapoliisi.

Koska Wimseyn tunteet Harrietia kohtaan roihahtivat liekkeihin jo Strong Poisonissa, odotin että romanssi olisi tässä kirjassa muuttunut jo molemminpuoleiseksi. Näin ei kuitenkaan käynyt, Sayers taitaa antaa kissa-hiiri-leikin jatkua vielä jonkun aikaa. (Onko siis ihme, että menin jo hankkimaan seuraavan osan Kindleeni...) Murhamysteerin selvittely on vaivalloista, mutta elävästi kuvatut sivuhahmot tekevät pähkäilystä todella kiinnostavaa. Sayers osaa todella puhaltaa pienissäkin rooleissa esiintyvät henkilöt eloon.

Kindlellä lukemisen käteviä puolia ovat sanan sanakirjamerkityksen tarkastaminen sanaa tökkäämällä ja Wikipedia-haku. Silti Sayersin käyttämä rikas kieli jätti minut välillä pähkäilemään eri termien merkitystä. Mitä tarkoittaa vaikkapa kielikuva "All right, and your rabbit dies"? Entäpä "Ain't she the snail's ankles"? Tarkistamista vaati sekin, kun Wimsey sanoo käyneensä usein metsästämässä Quornin ja Pytchleyn kanssa tai kun hän sanoo olevansa yhtä särmä tappelija kuin Alan Breck. Erästä henkilöä kuvataan näin: "Hollow-cheeked beggar with a voice like Mother Siegel's Syrup."

Jo kirjan nimikin on monitulkintainen. Carcase on ruumis, ruho tai raato. Kirjassa keskeisessä roolissa ovat salakielellä kirjoitetut kirjeet, ja mietin että kirjan suomentaminen on varmaan siltä osin ollut hankalaa. Tekisi mieli lukea kirjan suomennos ihan vertailun vuoksi - käännös on varmasti antoisa, onhan suomentajana itse Kersti Juva. Suomennos on ilmestynyt 1990-luvulla nimellä Kas tässä teille ruumis. Hyvin valittu nimi, tosin minulle tuli lukiessa mieleen, että ilkeästi tulkiten kirjan nimen saattaisi voida tulkita viittaavan myös kirjassa esiintyvään iäkkääseen rakastajattareen. Siinä tapauksessa nimi voisi olla vaikka Pidä se haaska tai jotain vastaavaa.

Kiinnostavaa oli sekin, miten Sayers viittaa koko ajan salapoliisikirjallisuuden perinteeseen. Koska kirja on ilmestynyt 1930-luvulla, on sen kuvaama perinne vielä suhteellisen nuorta. Sherlock Holmesiin viitataan ahkerasti, samoin kioskikirjallisuuden kliseisiin käänteisiin. Harriet Vanen rooli dekkarikirjailijana tuo kirjaan itsestään tietoisen metakirjallisen ulottuvuuden. Silti kirjassa käytetään paljon keinoja, jotka sittemmin ovat muuttuneet klassisiksi tai jopa kliseisiksi. Johtolangat ovat olennaisen tärkeässä roolissa ja ihmeen paljon yksittäisistä esineistä voidaankin tulkita. Salakielinen kirjoitus tuli jo mainittua.

Kirjan loppu on kiinnostava. Wimsey ja Harriet saavat mysteerin ratkaistua, mutta he eivät jää odottelemaan, että syyllisiä rangaistaisiin, vaan he päättävät karistaa kylpyläkaupungin tomut jaloistaan ja lähtevät Lontooseen.

Kaiken kaikkiaan: vetävää viihdettä, jossa hyödynnetään rikkaasti kirjallisuutta ja kulttuuria. Ja alan olla varma että Bryan Talbotin Grandvillessä Ratzin hahmo on rottaversio Wimseystä. Myös Ratzi käyttää monokkelia ja viljelee sanaleikkejä ja koukeroista kieltä. Kysyin asiasta Twitterissä Talbotin fanisivun ylläpitäjältä, mutta vielä tätä kirjoittaessani en ole saanut vastausta:

Dear @bryan_talbot, is Ratzi created after Lord Peter Wimsey? They seem to have quite a lot in common. :)
— Salla Brunou (@sbrunou) March 24, 2014

Lue myös nämä:
Bryan Talbot: Grandville 
Agatha Christie: Askel tyhjyyteen
Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaailmassa

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Kansi: Tex Hänninen / Into Kustannus.

Oli minun vuoroni valita livelukupiirimme kirja ja päädyin Sergei Lukjanenkon Yöpartioon. Perusteena oli kaipuu viihdyttävään mutta aikuiseen fantasiakirjallisuuteen ja Yöpartio oli jäänyt kirjablogeista mieleen. Ainakin Morre ja Marjis ovat tätä kehuneet mieleenpainuvasti.

Kirja vastasikin odotuksiin mainiosti. Alun perin vuonna 1998 ilmestynyt teos on suomennettu vuonna 2012. Kirja on viisiosaisen sarjan ensimmäinen osa ja myös kakkososa Päiväpartio on suomennettu. Kolmas osa, Hämärän partio, on merkitty ilmestymään maaliskuussa 2014 eli kenties sekin on jo painokoneista putkahtanut.

Yöpartio sijoittuu 1990-luvun lopun Moskovaan. Päähenkilö Anton kuuluu Valon palvelijoihin. Hän työskentelee analyytikkona Yöpartiossa, mutta joutuu pomonsa lähettämänä kokeilemaan kenttätöitä. Yöpartio vastavoima on Pimeyttä palveleva Päiväpartio. Nämä kaksi yliluonnollista voimaa mittelevät ihmisten sieluista - tavallisilla ihmisillä kun ei ole aavistustakaan, että maan päällä vaeltaa noitia, vampyyreja ja muodonmuuttajia.

Hyvän ja pahan vuosituhantinen kamppailu on tuttuakin tutumpi asetelma, mutta Lukjanenko on onnistunut saamaan kiehtovan persoonallisen virityksen siihen. Yöpartio ja Päiväpartio noudattavat monimutkaista sopimusta, jonka avulla hauras aselepo pysyy kasassa. Jos Valon palvelijat tekevät magian avulla hyvää, saavat Pimeyden palvelijat tehdä saman verran pahaa, ja toisin päin.

Kirjassa on kolme melko itsenäistä jaksoa, joissa Anton joutuu ratkomaan moraalisia ongelmia. Velhojen mittapuulla Anton on tavis, mutta ohjelmoinnin parissa treenatut analyyttiset lahjat tekevät hänestä nopeaälyisen. Mitä pitemmällä kirja etenee, sitä enemmän musta ja valkoinen liudentuvat harmaan sävyiksi. Hyvä ja paha eivät olekaan itsestäänselviä käsitteitä.

Vetävä juoni ja kiinnostavat henkilöhahmot tekivät kirjasta viihdyttävän, lisäksi Lukjanenko on sijoittanut mukaan melkoisia määrän viittauksia maailmanhistoriaan ja kulttuuriin. Yöpartion vapaa-ajan vietto oli minusta erityisen kiehtovaa, kolmannen jakson alussa hyvikset lähtevät porukalla lomanviettoon. Magia ja reaalimaailma yhdistyvät kiinnostavasti. Nauroin ääneen esimerkiksi tälle kohtaukselle:

Svetlana hieroi otsaansa sormellaan:

- Kun mies palasi pöytäänsä, näin, että pöydässä istui nainen. Hän oli ruskeahiuksinen ja kaunis. Nainen meikkasi, ja panin merkille, että hän käytti Lumenen meikkejä. Käytän niitä toisinaan itsekin, ne ovat halpoja ja huonoja. 

Noin yleensä ottaen uusi fantasiakirjallisuus kiinnostaa minua, mutta olen kovin kyllästynyt teinikirjoista tuttuihin puhkikuluneisiin kliseisiin. Lukjanenkon keitos oli persoonallinen ja kiinnostava, joten luulenpa että kirjan jatko-osat nousevat lukulistalle viimeistään sitten kun seuraavan kerran kaipaan jotain vetävän viihdyttävää ja vauhdikasta fantasiaa.

Käännöksestä

Suomentaja Arto Konttinen on tehnyt erinomaista tietä. Suomennos on vetävä, hyvää kieltä, täynnä värikkäitä kielikuvia ja osuvia pieniä yksityiskohtia. Mainiota!

Ainoastaan pari pientä yksityiskohtaa töksähti kielikorvaani. Esimerkiksi kirjan alkupuolella eräs pahiksista on naispuolinen vampyyri - niinpä häntä kutsutaan jatkuvasti "naisvampyyriksi", ei siis pelkäksi "vampyyriksi". Nais-etuliite häiritsee minua, jos sitä liiallisesti käytetään - aivan kuin naispoliitikko olisi eri asia kuin oikea poliitikko, naiskirjailija eri asia kuin oikea kirjailija jne. Mahtaisivatko kirjassa usein toistuvat naisvampyyrit ja velhottaret johtua venäjän kielen tavasta käyttää naisten kohdalla "naisellistettua" titteliä tai ammattinimikettä - esimerkiksi opiskelija voi olla student (mies) tai studentka (nainen). Kielitaitoni ei riitä arvailemaan, miten vampyyrista tai velhosta muodostetaan naisversio, mutta veikkaan että jokin tällainen muoto on ollut suomennoksen takana.

Venäläiseen tapaan henkilöihin viitataan välillä etunimellä, välillä etu- ja sukunimellä tai etu- ja isännimen yhdistelemällä ja lisäksi etunimestä muodostetuilla lempinimillä. Nimikirjavuus säilyi kuitenkin hallittavana. Joissakin venäläisten kirjojen suomennoksissa nimistöä on selvyyden vuoksi yksinkertaistettu mutta Konttinen ei näköjään ole siihen lähtenyt.

Lue myös nämä:
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Mihail Bulgakov: Kohtalokkaat munat 
Hugo Pratt: Corto Maltese Siperiassa

Ranya ElRamly: Auringon asema

Kansi: Juha Markula / Otava.

Ranya ElRamlyn esikoisromaani - ja toistaiseksi ainoa romaani - Auringon asema oli äänikirjaksi lyhyt, vain kolmen ja puolen tunnin mittainen. Se oli silti verkkaista kuunneltavaa - itse asiassa taisin kuunnella kakkoslevyn vahingossa kahteen kertaan. Vuonna 2002 ilmestynyt Auringon asema sai useita kirjallisuuspalkintoja ja sitä on myös käännetty ahkerasti, kuten Otavan kirjailijasivulta ilmenee. Äänikirjan luki ansioitunut laulaja ja näyttelijä Vuokko Hovatta.

Auringon asema oli ihan miellyttävää kuunneltavaa, mutta en voi väittää ihastuneeni siihen täysillä. Vaikka en kaipaa kirjoilta ensisijaisesti juonivetoisuutta, arvostan kuitenkin sitä, että juonessa on imua. Auringon asema oli tunnelmallinen ja maalaileva, mutta varsinaista juonta siinä ei oikein ollut. Pikemminkin tuntui, kuin olisi ollut henkilökohtaisen päiväkirjan äärellä, uppoutunut toisteiseen ja polveilevaan perhetarinaan. Avainromaanihan tämä onkin ja sisältää kaikesta päätellen paljon henkilökohtaisia aineksia, vaikka kaunokirjallisuutena kirja julkaistiinkin.

Kertojahahmoa traumatisoi sekä kahden kulttuurin välissä kasvaminen että vanhempien avioero. Vaikka kertoja kaikesta selviääkin hienosti, jauhetaan kirjassa näitä kokemuksia kuin mälliä. Äänikirjassa toisteisuuden huomaa jotenkin erityisen hyvin, ja välillä ihan väsytti, kun taas hoettiin sitä, miten kertojan vanhemmat tapasivat toisensa junassa.

Kirjassa enkelimäisen vaalea Anu ja egyptiläinen Ismael rakastuvat ja saavat kaksi tytärtä. Kertoja ja hänen sisarensa kokevat olevansa sekä suomalaisia että egyptiläisiä mutta pikkuisen vieraalla maalla kummassakin paikassa. Ja siinäpä se kirjan idea sitten olikin.

ElRamlyn kieli on kuvailevaa ja tunnelmallista, kuunnellessa maisemat ja tilanteet nousivat silmien eteen. 2010-luvun vinkkelistä katsottuna jotkut ulkokirjalliset seikat kiinnostivat kuitenkin jopa kirjaa enemmän. Vielä vuonna 2002 ei puhuttu "maahanmuuttokriittisyydestä" tai "monikulttuurisuudesta" ja kun ottaa huomioon, miten provokaatioherkkiä aiheita nämä teemat nykyään tuntuvat olevan, oli Auringon asema suorastaan raikas. Kirjassa ei oteta kantaa rasismiin oikeastaan mitenkään eikä tehdä yksityisestä kokemuksesta yhteiskunnallista. Kirjan perheenjäsenet ovat kotoisin eri puolilta ja heillä on tuntumaa erilaisiin kulttuureihin, mutta he ovat ensisijaisesti yksilöitä, ihan tavallisia ihmisiä.

Vuokko  Hovatalla on kaunis ja persoonallinen lauluääni, mutta lukijana hän ei ollut ihan yhtä vakuuttava kuin parhaat kuulemani äänikirjalukijat. Aivan erityisesti minulla töksähti korvaan Hovatan tapa lausua "appelssiini", siis appelsiini kahdella ässällä. Mutta toki Hovatan ääni myös sopi hyvin fiksun ja teräväkatseiseisen kertojan ääneksi.

Lue myös nämä:
Joann Sfar: Rabbin katti 1-2
Anja Snellman: Parvekejumalat
Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Kansi: Otava.

Per Pettersonin Kirottu ajan katoava virta oli erikoinen lukukokemus. Luin kirjaa nimittäin todella hitaasti. Kirjassa ei ole kuin rapiat 200 sivua, silti lukeminen kesti viikkotolkulla. Kaipa minulla on ollut viime aikoina kiireitä ja luin kirjaa lähinnä iltaisin ennen nukkumaanmenoa, mutta ei minulla normaalisti näin kauaa mene tämänmittaisen kirjan parissa.

Kirja ei kuitenkaan ollut huono. Pikemminkin se ansaitsi keskittymistä. Kun ryhdyin lukemaan, tuntui siltä että pitää upottautua makustelemaan kirjaa kaikessa rauhassa. Kirjan juoni on melko minimaalinen, joten ei syntynyt pakottavaa tarvetta saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tunnelmaltaan Kirottu ajan katoava virta oli täysipainoinen.

- Eikö meillä olekin kivaa, hän sanoi hymyillen. Annoin airojen levätä. Vedessä veneen ympärillä oli hiljaista, mökki kohosi hiljaa poukamassa rantakallioiden yläpuolella, savu nousi hiljaksiin piipusta, ja oli käsittämätöntä että näin kaunis asia voisi murskautua palasiksi ja murentua lopulta olemattomiin.

Vaikka tolkuttoman hidas eteneminen ei kirjalle sinänsä mikään meriitti ole, oli kirja monella tavalla hyvä. Päähenkilö Arvid oli kiehtova hahmo, vaikka hän oli melko arkipäiväinen. Ylipäätään kirja kuvaa arkisia, tavallisia asioita. Kirjassa on kaksi aikatasoa, reaaliaika ja Arvidin nuoruus. Reaaliaika sijoittuu vuoteen 1989, Berliinin muurin murtumisen aikoihin. Muistojensa kautta Arvid kertoo nuoruudestaan Oslossa. Hän oli työläisperheen lahjakas poika, joka lähti opiskelemaan, mutta ryhtyi maolaiseksi, keskeytti opinnot ja meni tehtaalle töihin. Erityisen menestyksekkäästi Arvid ei onnistu värväämään tehdastovereitaan mukaan puolueeseen, sen sijaan hän rakastuu.

Aikuinen Arvid taas pakenee avioeroaan ja lähtee syöpäsairaan äitinsä kanssa mökille. Kummankaan aikatason tapahtumia ei kirjoiteta täysin auki vaan kokemuksiin jää aukkoja. Arvid on selvästi jollakin lailla poikkeuksellinen hahmo veljessarjassaan. Hänen äitisuhteensa on jollakin lailla jännitteinen. Ja vaikka Arvid tempoiluineen vaikuttaa aika ärsyttävältä ihmiseltä, on hän minäkertojana kiehtova. Hänen epävarmuutensa ja törmäilynsä tuntuvat samastuttavilta ja uskottavilta.

Norjalaisen Per Pettersonin toinen kirja Hevosvarkaat on kerännyt kehuja, joten kenties voisin sitäkin joskus kokeilla. Muita Pettersonin kirjoja ei ilmeisesti ole suomennettu.

Käännöksestä 

Katriina Huttusen suomennos on kehumisen arvoinen. Kieli on kaunista eikä missään vaiheessa tullut sellaista "nyt muuten luen käännöstä" -oloa, joka usein iskee jos kirja on käännetty vaikkapa englannista nopeasti ja huolimattomasti. Huttusen suomi on luontevaa, vivahteikasta ja uskottavaa. Lisää tällaisia käännöksiä!

Lue myös nämä:
Torgrim Eggen: Sisustaja
Jan Guillou: Pahuus
Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret

Dorothy L. Sayers: Strong Poison

Kuva: Amazon.

Brittidekkaristi Dorothy L.  Sayersin nimi oli minulle vain epämääräisesti tuttu, mutta Liisan kirjoitus Strong Poison -kirjasta viime syksynä oli niin houkutteleva, että ostin kirjan Kindleeni Liisan bloggauksen luettuani. Kiitos Liisa - tämä oli erinomainen vinkki! Luin Strong Poisonia laukkukirjana - siis ajankuluna julkisissa liikennevälineissä istuessani - mutta mitä pitemmälle kirja eteni, sitä nopeammin se piti saada loppuun. Dekkarin ahmiminen toi myös helpotusta hitaasti etenevään paperikirjaan, jota olen iltaisin lueskellut. Tästä lisää myöhemmin - hassua miten ihan hyvä ja melko lyhyt kirja voikin olla niin hidaslukuinen. Strong Poison taas oli ihanan viihdyttävä ja mukaansatempaava.

Lukemassani Kindle-painoksessa on dekkaristi Elizabeth Georgen esipuhe, ja kirjan luettuani voin kiittää esipuheen osuvuutta. "Sayers, in short, did what I call "taking no prisoners" in her approach to the detective novel. She did not write down to her readers; rather, she assumed that her readers would rise to her expectations of them."

Alun perin vuonna 1930 ilmestynyt Strong Poison kuvaa arsenikkioikeudenkäyntiä. Liisan blogissa on hyvä taustoitus kirjaan ja siihen miten sen voi tulkita heijastelevan kirjailijan tilannetta. Minua kiehtoivat kirjan henkilöhahmot ja toki tapa, jolla jännitys tiivistyi. Kirjassa on joitakin sykähdyttävän jännittäviä ja koukuttavia kohtauksia - jotka ovat erityisen nautinnollisia ulkoisen vähäeleisyytensä vuoksi. Sayers ei mässäile väkivallalla, vaan hän osaa panna lukijan hikoilemaan melko arkisten asioiden vuoksi. Sihteeri yrittää murtaa laatikon lukkoa tai täysihoitolan asukas koettaa ystävystyä sairaanhoitajan kanssa. Nämä osaset palvelevat isompaa kokonaisuutta.

Päähenkilö, lordi Peter Wimsey on sympaattinen ja terävä-älyinen harrastajasalapoliisi. Hän alkaa tutkia Harriet Vanen tapausta. Dekkarikirjailija Vane on joutunut syytetyksi arsenikkimurhasta, mutta Wimsey uskoo naisen viattomuuteen. Tutkimukset vievät hänet vapaamielisiin kirjallisiin piireihin ja hänen avustajansa spiritistisiin istuntoihin...

Tykkäsin kirjasta löytyvästä feministisestä juonteesta. Feminististä näkökulmaa ei alleviivata, mutta monet ratkaisut vievät ajatukset sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Esimerkiksi Wimseyn värväämät vanhapiika-avustajat ovat tehokkaita osin juuri sosiaalisen roolinsa vuoksi. Ulkoisesti vaatimaton naimaton nainen tuntuu olevan mainio tiedonhankkija. Harriet Vane taas on herättänyt epäilyksiä jo pelkästään siksi, että hän on suostunut elämään susiparina - siis avoliitossa - rakastajansa kanssa.

Kirjan nostalginen brittitunnelma oli herkullista läpi kirjan. Sayersin kielenkäyttö on rikasta ja kaunista ja hän viljelee niin paljon kulttuurillisia viittauksia, että Kindlen sisäänrakennetun sanakirjan lisäksi myös e-kirjan toimintoihin kuuluva Wikipedia-haku tuli usein tarpeeseen. Kirjan loppuratkaisu piti sisällään melko mielikuvituksellisia ja pitkälle vietyjä käänteitä, mutta kaipa ne ovat olennainen osa arvoitusdekkarien perinnettä. 

Ensitutustumisen perusteella vaikuttaisi siltä, että toiseen klassiseen dekkaristiin Agatha Christieen verrattuna Sayers tuntuu kirjoittavan syvällisempiä henkilöhahmoja. Ihastuin lordi Peter Wimseyn seuraan sen verran, että kuin huomaamatta tuli ostettua Kindleen toinenkin Wimsey-dekkari, Have His Carcase. Onneksi pääsen aloittamaan sitä jo huomenna bussissa! 

Lue myös nämä:
Agatha Christie: Paddingtonista 16.50
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
Susan Sellers: Vanessa & Virginia

Johan Ludvig Runeberg: Vänrikki Stålin tarinat

Kansi: Mika Tuominen / WSOY.

Runebergin päivää vietettiin viime viikolla, mutta Vänrikki Stålin tarinoista bloggaaminen näin lähes merkkipäivänä on sattumaa. Lainasin äänikirjan varmaan joskus marraskuussa, mutta kuunteleminen on ollut sen verran pätkittäistä, että vasta nyt sain kahdeksantuntisen äänikirjan loppuun. Äänikirja on kyllä mahtavan kätevä tapa paikata aukkoja sivistyksessä, sillä en ole lukenut Vänrikki Stålin tarinoita aiemmin, edes koulussa en muista niitä juurikaan luetetun.

Tämä ei silti tarkoita sitä, etteivätkö Vänrikki Stålin tarinat olisivat tuntuneet tutuilta. Niihin on viitattu suomalaisessa kirjallisuudessa ja kulttuurissa niin paljon, että monet runot kuulostivat hyvinkin tutuilta. Runebergintorttujen syömisen lisäksi Vänrikki Stålin tarinoiden kunniaksi voisi juoda vaikkapa tuopillisen Sandels-olutta, sillä veikkaan että Olvin tuotemerkin nimeämiseen Runebergin kirjallinen tuotanto on vaikuttanut vahvasti.

Äänikirjassa oli peräkkäin suomennettu runo ja alkuperäinen ruotsinkielinen teksti. Lukijana oli äänikirjamestari Lars Svedberg, joka annosteli sopivasti paatosta ja draamaa silloin kun niitä tarvittiin. Suomentaja Juhani Lindholmin kirjoittamat kommentit ykkös- ja kakkososan jälkeen valaisivat teoksen taustoja.

Vaikka tiesin odottaa romantisoitua ja kansallismielistä näkemystä Suomen sodasta, olin silti yllättynyt runojen tyylistä. Vaikka Vänrikki kuuluukin Suomen kirjallisuushistorian aarteisiin, oli runoteos näin 2010-luvun lukuharrastajalle melkoisen propagandistinen. Runeberg ihannoi muun muassa lapsisotilaita ja teini-isyyttä - runoissa 15-vuotiaat nuorukaiset kuolevat sankarikuoleman mutta ovat tätä ennen ehtineet jo siittää lapsia.

Mutta totta kai oman aikansa ihanteiden valossa runot ovat ymmärrettäviä. Ja on niissä paljon ajatonta mukana vieläkin: ilmeikkäät luonnekuvaukset eri henkilöhahmoista vaikka. Erityisen hauskaa oli bongailla kohtia, jotka ovat lähteneet elämään omaa elämäänsä kirjallisuusviitteiden ansiosta.

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan yhteydessä muistetaan usein mainita, että Linna halusi kirjoittaa sodasta realistisen vastapainon yleville runebergilaisille ihanteille. Hassua kyllä, kuunnellessa minusta tuntui että juuri Tuntematon sotilas on ollut eräs parhaita sisäänheittäjiäni Vänrikki Stålin tarinoiden pariin.

Tämän jatkoksi sopisi lukea vaikka Topeliuksen Välskärin kertomuksia.  Se löytyykin Project Gutenbergin sivuilta ilmaisena e-kirjana, joten teos olisi siis helposti saatavillakin.

Käännöksestä

Juhani Lindholmin uusi käännös on vuodelta 2008. Muita suomennoksia on useita, niistä löytyyn perustietoa Wikipediasta. Suomennos oli mielestäni varsin onnistunut. Mitallisenakin se oli selkeää nykykieltä ja miellyttävää kuunneltavaa. Toki nyt voisin seuraavaksi lukea vanhempia suomennoksia vertailun vuoksi, varsinkin kun Runeberg-sitaatit ovat levinneet pitkälti juuri vanhojen suomennosten kieliasussa.

Lue myös nämä:
Kalevala
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Väinö Linna: Sotaromaani

Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 8 - Orpheus in the Underworld

Kansi: Vertigo.

Piipahdus Fennica Comicsilla takasi minulle jännittävän viikonlopun. The Unwrittenin uusin kokoomaosa Orpheus in the Underworld oli ilmestynyt. Saunan jälkeen olikin mahtavuutta avata merkkaripussi ja uppoutua sarjakuvaan! (Onneksi kirjablogiin voi kirjoittaa tällaisia tunnustuksia koska muut lukutoukat ymmärtävät tilanteen täysin.)

Faktan ja fiktion rajojen välillä painiskeleva sankarikolmikkomme Tom Taylor, Richie Savoy ja Lizzie Hexam hajaantui aiemmissa osissa. Onneksi kaikilla on kova halu päästä takaisin yhteen - se vaatii kuitenkin pääsyä tarinoiden maailmaan. Tomilla on onneksi kirjallista voimaa kuin lihaksi tulleella sanalla konsanaan ja niinpä hän päätyy Orfeuksen jalanjäljissä Haadekseen. Mutta hupskeikkaa, kuoleman valtakunnan hallitsijaksi onkin päätynyt eräs aiemmista osista tuttu jänis...

Maanpäälliset tapahtumat sijoittuvat Australiaan kuten seitsemännessäkin osassa. Lempinimellä Didge tunnettu poliisi joutuu selvittämään murhasarjaa, joka vaikuttaa zombien tekemältä. Richard on välillä epäillyn, välillä avustajan roolissa. Tomin perään päätynyt Danny Armitage näyttää joutuvan tärkeään osaan sarjan tulevaisuudessa...

En ole ihan varma, mitä tästä osasta pitäisi ajatella. Ainakin Orpheus in the Underworld oli todella viihdyttävä ja nappasi tiukasti otteeseensa. Viihdyttävyys ei sulje pois terävyyttä, moniulotteisuutta ja syvällisyyttä. Välillä piti pinnistellä, että pysyisi kirjallisuus- ja kulttuuriviitteissä kärryillä. Tulipa lukuvinkkikin: Joan Lindseyn vuonna 1967 ilmestynyt australialaisromaani Picnic at Hanging Rock. Kirja tuntuu sopivan liiankin hyvin The Unwrittenin teemaan eli siihen miten kaunokirjallisuus vaikuttaa reaalielämään: romaani on herättänyt vuosikymmenien ajan melkoisia salaliittoteorioita ja monet uskovat sen tapahtumien olevan totta, vaikka kirja on täysin kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Lisää aiheesta voi lukea vaikkapa Sydney Morning Heraldin jutusta Hanging out for a mystery.

Tapahtumat saivat välillä melkoisen psykedeelisiä kierroksia ja tämä jätti jälkeensä hieman hämmentyneen olon. Kuolleiden valtakunnasta löytyi melkoinen määrä Tomin vanhoja tuttuja. Kuolleiden hahmojen henkiinherättäminen on minusta aika plääh, mutta jos ollaan antiikin Haadeksessa niin kieltämättä kuolleiden jälleennäkeminen sopii kontekstiin. Sen sijaan en ihan pysty hahmottamaan ison kuvan kehittymistä - mutta ehkäpä sitä selvennetään ensi osassa tai ainakin sitä seuraavassa. Orpheus in the Underworld kun päättyy lupaavaan cliffhangeriin - The Unwrittenin ja Fablesin maailmat törmäävät. Sitä odotellessa voin onneksi lukea tämän osan toiseen ja kenties kolmanteenkin kertaan, sen se ansaitsee.

Jos joku ei ole koskaan kuullutkaan The Unwrittenistä, niin näistä höpinöistäni ei varmaan kovin hyvää kuvaa sarjasta saakaan. Kannattaa kurkata bloggaukseni ykkös- ja kakkososasta, niin pääsee tähän loistosarjaan paremmin kärryille.

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: Tommy Taylor and the Ship That Sank Twice
Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
JP Ahonen & KP Alare: Perkeros

Charles Dickens: Bleak House

Kansi: Amazon.

Ihana Kindleni on jälleen osoittanut olevansa huippukätevä "laukkukirja". Elokuusta asti olen lukenut Kindlellä Charles Dickensin Bleak Housea eli Koleaa taloa. Paperimuodossa noin 900-sivuinen tiiliskivi kulki kätevästi mukana päivittäin ja suurimman osan kirjasta olen lukenut metrossa 13 minuutin pätkissä. Kirjaa on ollut kätevä lukea jopa silloin, kun on pitänyt jäädä seisomapaikalle ja pitää toisella kädellä tangosta kiinni - näppärän kokoista Kindleä voi hyvin käyttää yhdellä kädellä, myös sivun vaihto onnistuu helposti.

Lisäksi lukukokemus osoitti jälleen kerran, kuinka hyvin 1800-luvun jatkokertomus sopii modernin pätkissälukijan viihdykkeeksi. Kolea talo oli niin pitkä, polveileva ja runsas kertomus, että metrossa tai bussissa istumisen lyhyt rupeama oli juuri sopiva tovi uppoutua kirjan maailmaan. Yhteen putkeen luettuna tarina olisi saattanut tuntua hieman raskassoutuiselta - siltä ainakin Suketuksen lukukokemus Kolean talon parissa on vaikuttanut. Työmatkalukijalle koukeroinen yksityiskohtaisuus sopi hyvin - ovathan jatkokertomuksen luvut kuin lyhyitä novelleja, ne toimivat myös itsenäisinä kokonaisuuksina ja jatkokertomuksen rakenne tukee isojen tarinalinjojen muistamista.

Kolea talo oli tavallaan hassu valinta toiseksi lukemakseni Dickensiksi - olenhan katsonut kirjaan perustuvan tv-sarjan pari vuotta sitten ja näin ollen tunsin juonenkäänteet ennalta. Valintaan taisi olla parikin syytä. The Guardianin jutussa Kolea talo valittiin "dickensmäisimmäksi Dickensiksi". Tarinan juonenkäänteet ovat selvästi jääneet kiehtomaan mieltäni, sillä muistan päätyneeni Systomykoosi-blogin juonianalyysia lukemaan ja tämä taisi olla lopullinen naula arkkuun. Lisäksi Kolea talo oli e-kirjana varsin kätevästi saatavilla. Kirjan tekijänoikeudet ovat rauenneet ja vapaaehtoiset digitoijat ovat tehneet talkoilla kirjasta e-kirjaversion, joka oli Amazonissa saatavilla vastustamattomaan nollan dollarin hintaan. Ja jälleen kerran pitää muistuttaa Kindlen kätevästä sisäänrakennetusta sanakirjasta - sormella tökkäämällä voi tarkistaa itselleen vieraan sanan sanakirjamerkityksen. Dickensin englanti on rikasta ja paikoin koukeroista, joten hyödynsin sanakirjaa jonkin verran.

Tarina lienee monelle pääpiirteissään tuttu. Pitkäkestoinen ja sotkuinen Jarndyce vastaan Jarndycen oikeusjuttu on yleinen pilkan aihe Lontoossa. Hyväntahtoinen ja hieman erakkomainen John Jarndyce on jutussa osallisena, mutta haluaa pysytellä visusti erossa oikeusjutusta, joka vuosikymmenien aikana on suistanut monia tuhoon. John Jarndyce saa holhoukseensa kolme nuorta: Ada Claren ja Richard Carstonen, jotka etäisen sukulaissuhteen vuoksi ovat myös oikeusjutussa osallisia, sekä orpotyttö Esther Summersonin, kirjan keskushenkilön. Kirjassa on lukuisa joukko muita henkilöitä sekä useita juoniaihioita. Näistä merkittävin on asianajaja Tulkinghornin työsuhde ylhäiseen Dedlockin pariskuntaan. Ison tapahtumaketjun liikkeellepanijana toimivat nimettömänä kuolleen kirjurin jälkeensä jättämät paperit. Vaikka Koleassa talossa liikutaan milloin aatelisten, milloin kerjäläisten parissa, lomittuvat tapahtumat toisiinsa siten, että lopulta kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen.

Kirjassa vuorottelevat Estherin minäkerrontajaksot ja kaikkitietävän kertojan jaksot. Esther kertoo tarinaansa muistelemana, tulevaisuudesta käsin, mutta tarkkaan kokemuksiaan kuvaten. Kaikkitietävä kertoja näkee sinne minne Esther ei näe ja tapahtumat kuvataan reaaliaikaisina. Tästä syntyy kirjaan hyvä jännite - Estheriä voi pitää jossain määrin epäluotettavana kertojana ja kaikkitietävä kertoja on usein ilkeämmän ja pisteliäämmän sävyinen kuin Esther.

Sekä Suketus että Systomykoosin Elina pitivät Estheriä ärsyttävän tekopyhänä kertojana. Minä puolestani tykkäsin Estheristä, vaikka hän kirjoittaakin aika hyveellisellä tyylillä. Pinnan alla Estherillä kuitenkin selvästi on tervettä järkeä ja kyky havaita ihmisten raadollisetkin puolet. Kenties Esther on vain aikansa tapakulttuurin kasvatti - nöyräksi opetetulla orpotytöllä on tarve olla vaikuttamatta itserakkaalta ja siksi hän vähättelee itseään jatkuvasti. Muiden ihmisten reaktioista voi päätellä, miten tärkeä tuki ja turva Esther monelle on.

Kirjan juonenkäänteet ovat herkullisia, mutta haluan kehua kirjaa erityisesti kahden asian vuoksi. Ensinnäkin Dickens on loistava tarinankertoja. "Tarina" joutuu sanana nykyisin melkoisen ryöstöviljelyn kohteeksi. Sekä mainonnassa että brändäyksessä halutaan nykyisin kertoa tarinoita. No mikäs siinä, tarinoiden mahti on melkoinen - kannattaa lukea Dickensiä jos haluaa mestarin oppiin. Pitkän jatkokertomuksen muoto sallii rytminvaihtelun, kunnollisen kypsytyksen ja myös jälkipyykin pesun. Vauhdikkaita ja intensiivisiä jaksoja seuraa suvanto, jolloin Dickens kääntää lukijan huomion jonnekin aivan muualle. Puolen vuoden lukurupeamani aikana huomasin oikein odottavani aamuisia työmatkoja, jotta pääsen jatkamaan jännittävää tarinaa. Väliaikoina tarina hautui mielessäni ja pohdin sen käänteitä ja eri vaihtoehtoja.

Toiseksi Dickens on luonut mielettömän kiinnostavia henkilöhahmoja. En ole ihan varma, mitä "psykologisella romaanilla" tarkoitetaan, mutta termi tulee mieleeni Dickensin yhteydessä. Eräs syy henkilöhahmojen värikkyyteen lienee se, että vahvat henkilöhahmot pitävät lukijan mielenkiinnon yllä myös silloin, kun juoni etenee hitaasti. Paikoin hahmot ovat suorastaan omituisia, mutta aina ehdottoman kiinnostavia. Esimerkiksi pompöösi herra Turveydrop esiintyy vain pienessä roolissa tanssikoulun omistajana, mutta hänen itsekkyytensä ja itserakkautensa naurattaa ja hirvittää. Ulkoisesti vaatimaton mutta sisäisesti vallanhaluinen herra Tulkinghorn on mieleenpainuva kuivakkuudessaan ja tiedonjanossaan. Herra Bucket kokee kirjan aikana melkoisen muodonmuutoksen: pitkään hän tuntuu vain Tulkinghornin kätyriltä, mutta kirjan edetessä hän nousee sankarimaisen salapoliisin rooliin. Egoistinen päiväperhonen Harold Skimpole kuvataan ensin herra Jarndycen omaperäisenä ystävänä, mutta sitä mukaa kun Esther tutustuu häneen paremmin, alkaa hän näyttäytyä epäedullisemmassa valossa.

Tuntuu kuin tällaisia moniulotteisia ja värikkäitä henkilöhahmoja ei tiiviimmässä nykykirjallisuudessa kovin usein tapaa. Dickens antaa tilaa henkilöilleen ja kasvattaa sivuroolien henkilöhahmoistakin eläviä, uskottavia ihmisiä. Hän on ihmiskuvauksessaan samaan aikaan armoton, viihdyttävä ja tunteellinen. Välillä uppoudutaan sentimentaalisuuteen, välillä julmuus viiltää. Esimerkiksi kadunlakaisijapoika Jo kuvataan paikoin lähes eläimellisenä: hän on tyhmä, likainen ja oppimaton surkimus, mitään herttaista ja sympaattista hänessä ei ole, vaikka Jon kohtalo herättääkin rutkasti sääliä.

Kansi: Eevaliina Rusanen / Tammi.

Mikäli Kolea talo houkuttaa, siihen voi uppoutua myös suomeksi. Uskallan suositella Tammen julkaisemaa suomennosta sokkona, sillä käännös on mestarisuomentaja Kersti Juvan käsialaa.

Koleasta talosta jäi siis erinomainen jälkimaku ja uskon miettiväni henkilöhahmojen kohtaloita vielä pitkään. Mieleni tekisi aloittaa jo seuraava Dickensin kirja, mutta olen ehtinyt hankkia Kindleen jo uuttakin luettavaa vuoroaan odottamaan. Lisäksi tekisi mieli kokeilla muitakin angloamerikkalaisen kirjallisuuden klassikoita alkukielellä, onhan niitä runsaasti ja helposti saatavilla e-kirjamuodossa. Esimerkiksi Lurun lukema Moby Dick on houkutellut minua puoleensa Lurun esimerkin innostamana... Saa nähdä mihin tulee seuraavaksi tartuttua!

Lue myös nämä:
Charles Dickens: Our Mutual Friend 1/4
Charles Dickens -kävelyllä Lontoossa
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla