Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Kansi: Otava.

Per Pettersonin Kirottu ajan katoava virta oli erikoinen lukukokemus. Luin kirjaa nimittäin todella hitaasti. Kirjassa ei ole kuin rapiat 200 sivua, silti lukeminen kesti viikkotolkulla. Kaipa minulla on ollut viime aikoina kiireitä ja luin kirjaa lähinnä iltaisin ennen nukkumaanmenoa, mutta ei minulla normaalisti näin kauaa mene tämänmittaisen kirjan parissa.

Kirja ei kuitenkaan ollut huono. Pikemminkin se ansaitsi keskittymistä. Kun ryhdyin lukemaan, tuntui siltä että pitää upottautua makustelemaan kirjaa kaikessa rauhassa. Kirjan juoni on melko minimaalinen, joten ei syntynyt pakottavaa tarvetta saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tunnelmaltaan Kirottu ajan katoava virta oli täysipainoinen.

- Eikö meillä olekin kivaa, hän sanoi hymyillen. Annoin airojen levätä. Vedessä veneen ympärillä oli hiljaista, mökki kohosi hiljaa poukamassa rantakallioiden yläpuolella, savu nousi hiljaksiin piipusta, ja oli käsittämätöntä että näin kaunis asia voisi murskautua palasiksi ja murentua lopulta olemattomiin.

Vaikka tolkuttoman hidas eteneminen ei kirjalle sinänsä mikään meriitti ole, oli kirja monella tavalla hyvä. Päähenkilö Arvid oli kiehtova hahmo, vaikka hän oli melko arkipäiväinen. Ylipäätään kirja kuvaa arkisia, tavallisia asioita. Kirjassa on kaksi aikatasoa, reaaliaika ja Arvidin nuoruus. Reaaliaika sijoittuu vuoteen 1989, Berliinin muurin murtumisen aikoihin. Muistojensa kautta Arvid kertoo nuoruudestaan Oslossa. Hän oli työläisperheen lahjakas poika, joka lähti opiskelemaan, mutta ryhtyi maolaiseksi, keskeytti opinnot ja meni tehtaalle töihin. Erityisen menestyksekkäästi Arvid ei onnistu värväämään tehdastovereitaan mukaan puolueeseen, sen sijaan hän rakastuu.

Aikuinen Arvid taas pakenee avioeroaan ja lähtee syöpäsairaan äitinsä kanssa mökille. Kummankaan aikatason tapahtumia ei kirjoiteta täysin auki vaan kokemuksiin jää aukkoja. Arvid on selvästi jollakin lailla poikkeuksellinen hahmo veljessarjassaan. Hänen äitisuhteensa on jollakin lailla jännitteinen. Ja vaikka Arvid tempoiluineen vaikuttaa aika ärsyttävältä ihmiseltä, on hän minäkertojana kiehtova. Hänen epävarmuutensa ja törmäilynsä tuntuvat samastuttavilta ja uskottavilta.

Norjalaisen Per Pettersonin toinen kirja Hevosvarkaat on kerännyt kehuja, joten kenties voisin sitäkin joskus kokeilla. Muita Pettersonin kirjoja ei ilmeisesti ole suomennettu.

Käännöksestä 

Katriina Huttusen suomennos on kehumisen arvoinen. Kieli on kaunista eikä missään vaiheessa tullut sellaista "nyt muuten luen käännöstä" -oloa, joka usein iskee jos kirja on käännetty vaikkapa englannista nopeasti ja huolimattomasti. Huttusen suomi on luontevaa, vivahteikasta ja uskottavaa. Lisää tällaisia käännöksiä!

Lue myös nämä:
Torgrim Eggen: Sisustaja
Jan Guillou: Pahuus
Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret