Markus Zusak: Kirjavaras

Kuva: Jeff Cottenden / Otava.

Nyt on luvassa pamputusta!  Kirjailija Raili Mikkanen loihe lausumaan muutama viikko sitten blogikirjoituksessaan, että vain muutama kirjabloggaaja oikeasti rakastaa kirjoja ja iso joukko vain pamputtaa huvikseen kuin pahat poliisit ikään. Pidän Mikkasen sanat visusti mielessäni käydessäni Kirjavarkaan kimppuun, mutta vannon ja vakuutan, etten pamputa ilkeyttäni. Kirjoitan kirjasta siksi, että blogi on lukupäiväkirjani, luin kirjan lukupiiriä varten, en kauheasti pitänyt kirjasta ja haluan perustella, miksi näin on.

Tämän jutun ilmestyessä olen lukupiirin daamien kanssa tasokkaassa seurusteluravintolassa ja ilma on sakeanaan vilkasta kulttuurikeskustelua (lue: infernaalista kälätystä). Uskon, että Kirjavarkaasta syntyy vilkas ja monipuolinen keskustelu, eikä ketään haittaa vaikka joku ei ole kirjasta pitänytkään.

Kirjavaras on ilmestynyt vuonna 2005 ja suomeksi vuonna 2008. Se on ollut maailmanlaajuinen bestseller ja suomalaisissakin kirjablogeissa se on saanut aika paljon huomiota. Tutustu vaikka Kirjavarkaissa-blogin ja Susan kirjaston näkemyksiin.

Kirjavaras sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan. Veikkaan, että kirja olisi uponnut minuun paremmin silloin kun olin teini. Eläytymiskyky oli korkealla ja kriittisyys matalalla. Olen aina pitänyt historiallisista romaaneista ja parhaimmillaan historiallinen romaani tarjoaa matkan toiseen aikaan ja paikkaan. Siksipä harmitti, että Kirjavarkaassa historiallinen miljöö tuntui lähinnä kulissilta. Lisäksi Natsi-Saksan kuvaus oli melkoisen alleviivaavaa: kirjassa natsit ovat hirmupahoja, juutalaiset hirmuhyviä ja tavalliset saksalaiset näkevät heti että kylläpä se natsiaate on ihan hirveä ja kylläpä meidän nyt täytyy auttaa hyviä ja kilttejä juutalaisia kaikin keinoin. Plääh miten mustavalkoista ja asetelmallista!

Kun kirjoitin Art Spiegelmanin Mausista, totesin näin: "Sinänsä en ole hirmuisen ihastunut välillä melko hurskastelevaan ja imelään keskitysleiriviihteeseen." Kirjavarkaassa keskitysleirejä vain sivutaan, mutta muuten tämä täyttää täysin hurskastelevuuden ja imelyyden kriteerit. Lukijan kyyneleitä yritetään oikein heruttaa, minulta ei kyllä itkua irronnut.

Kirjavarkaan päähenkilö on Liesel-tyttö, mutta kirjan kertojana on Kuolema. En ihan ymmärtänyt ratkaisua ja keksin sille melko epäimartelevan selityksen. Kirjoittamisen perussääntö on "näytä, älä kerro" - tällä siis tarkoitetaan sitä, että hyvä teksti saa lukijan oivaltamaan jotain, lukijalle ei pureskella kaikkea valmiiksi. Mutta Kuoleman kaikkitietävä kertojahahmo nimenomaan kertoo, oikein selittämällä selittää millaisia kirjan henkilöhahmot ovat ja miltä heistä milloinkin tuntuu. Liesel ja hänen kasvattiperheensä ja kaveripiirinsä jäivät minulle melko etäisiksi.

Suorastaan tahatonta komiikkaa syntyy Zusakin käyttämästä Korkeajännityksen tyylisestä saksasta. Henkilöt huudahtelevat väliin Jawohl! tai Arschloch! No, ehkä tämä luo englanninkieliselle yleisölle jonkinlaista autenttisuuden illuusiota, minua lähinnä huvitti.

Spoilerivaroitus: Kirjavarkaan nimi selittyy sillä, että Liesel varastaa kirjoja. Vakiokohteeksi valikoituu eräs kotikaupungin taloista, jossa emäntä jättää tarkoituksella ikkunan auki Lieseliä varten ja jemmaa pikkuleipiäkin valmiiksi tytölle. Kirjan loppupuolella Liesel ryhtyy itse kirjoittamaan kirjaa, jonka nimi on Kirjavaras, ja kertoja-Kuolemakin nyyhkii tekstin ihmeellisen taidokkuuden ja puhuttelevuuden vuoksi. Kiusallista! Spoilerivaroitus päättyy.

Vähän kiusallisia olivat myös kirjan kansiliepeessä olevat kehut. USA Today -lehteä siteerataan: "Ansaitsee kirjahyllyssä paikan Anne Frankin päiväkirjan vieressä... tuleva klassikko." No eikä ole. Näennäishistoriallista huttua, jossa toinen maailmansota ja Natsi-Saksa toimivat pelkkinä kulisseina. Paperinohuita henkilöhahmoja, joiden tunteet selostetaan lukijalle erikseen, kun ne eivät muuten käy mistään ilmi. Yksioikoista kieltä, jota korostaa Pirkko Biströmin ihan ok suomennos.

Mutta olihan lukukokemuksessa jotain hyvääkin. Kun lukupiirissä kirjat valitaan vuorotellen, tekee hyvää päästä testaamaan oman kirjallisen mukavuusalueensa rajoja. Ja hedelmällinen keskustelu Kirjavarkaasta on luvassa varmasti, olivatpa mielipiteet sitten puolesta tai vastaan!

Lue myös nämä:
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1 
Art Spiegelman: Maus
Will Eisner: The Plot - The Secret Story of the Protocols of the Elders of Zion

Kirjojen arvonlisävero nousee

Kuva: s_falkow  / Flickr.
Creative Commons -lisenssi:
Attribution-NonCommercial 2.0 Generic

Arvonlisävero nousee 1.1.2013 alkaen. Yleinen arvonlisäverokanta on tällä hetkellä 23 %, jatkossa 24 %. Kirjoja ja lehtiä koskee alennettu arvonlisäverokanta, joka on tänä vuonna ollut 9 %, jatkossa 10 %. E-kirjoja alennettu arvonlisäverokanta ei koske, vaan e-kirjat ovat normaalin arvonlisäverokannan piirissä. Aiheesta kannattaa lukea vaikka Talouselämän uutinen ja Veronmaksajain Keskusliiton artikkeli. Liiton sivuilta löytyy myös havainnollinen esimerkkilistaus veronkorotusten vaikutuksesta eri tuotteisiin.

Ryhdyin pohdiskelemaan veroasioita viimeisimmän Kindle-ostokseni myötä. Ostin Kindleeni Marian Keyesin uusimman kirjan The Mystery of Mercy Close. Ostoprosessini meni näin: sain sähköpostiini Adlibris-verkkokirjakaupan uutiskirjeen, jossa kirjasta kerrottiin. Päätin kurkata, löytyisikö kirja Kindle-kirjana, ja tokihan sellainen Amazonin sivuilta löytyy. Harkitsin ostamista ehkä muutaman sekunnin, kirjauduin Amazon-tililleni, painoin nappulaa ja pling - kirja oli Kindlessäni. Ostokokemus oli aivan mielettömän helppo ja sujuva - eikä tuottanut veroeuroja Suomen valtion kassaan lainkaan. Ainoa linkki Suomen kansantalouden ja Kindle-ostokseni välillä taitaa olla Visa Debit/Credit -korttini. Kortin on minulle myöntänyt suomalainen pankki, ja maksan kortilla Amazon-ostokseni.

Tarkistin Amazon-tililtäni, että e-kirjan hinta oli ostohetkellä 18,31 dollaria. Verkkopankistani näen, että kortiltani on veloitettu 14,41 euroa.

Adlibris-kirjakaupassa The Mystery of Mercy Close maksaa edullisimmillaan 15,60 euroa. Kirjan sivulta näkee, että alv:n osuus on 9 % eli 1,29 euroa. Kirjan postituskulut vaihtelevat 0-3,90 euron välillä. Ruotsalaislähtöinen, Bonnierin omistama Adlibris on halpojen hintojensa vuoksi asiakkaitten vaan ei aina suomalaiskustantamojen mieleen. Esimerkiksi vuonna 2010 ilmestyneessä Kirja-alan vallan verkosto -blogikirjoituksessa kustantaja ja kirjakauppias Heikki Savola kommentoi Adlibristä näin: "Netissä Adlibris jatkanee hintojen polkemista tulevaisuudessakin."

Jos taas marssisin Helsingin keskustan Akateemiseen kirjakauppaan kirjaa ostamaan, joutuisin pettymään, sillä kirja löytyy kyllä Akateemisen kirjakaupan verkkosivuilta, mutta saatavuus myymälöissä on 0 kpl. Verkkokaupasta kirjan kyllä saisi - kanta-asiakkaalle hinta on 23,90, normaalihinta on 29,90. Kanta-asiakashinnasta 9 % alv on 2,15 euroa, normaalihinnasta 2,69 euroa.

Amazonin hinta ei ole merkittävästi halvempi kuin Adlibriksen hinta, sen sijaan Akateemisen kirjakaupan hintaan verrattuna ero on tuntuva. Nykypäivänä eettinen kuluttaja ei kuitenkaan tee valintojaan pelkän hinnan perusteella, vaan arvioi ostoksen kokonaisvaikutusta. Minä luonnollisestikin haluaisin tukea kotimaista työllisyyttä ja tehdä eettisesti kestäviä valintoja. The Mystery of Mercy Closen ostamisessa minulle olennainen kriteeri oli kuitenkin kirjan saatavuus e-kirjamuodossa. Marian Keyesin kirjat ovat juuri sellaisia, joita varten Kindlen olen hankkinut. Chick lit -pokkarit eivät ole sellaista "arvokirjallisuutta", jollaista kannattaisi säilyttää kirjahyllyssä, jos hyllytilaa on rajallisesti (kuten minulla) ja kirjoja on sen vuoksi pakko kierrättää ahkerasti (kuten minä teen). E-kirja ei vie tilaa ja halutessani voin lukea kirjan joskus myöhemmin uudelleen.

Suomen tunnetuin e-kirjojen ostopaikka taitaa olla Elisa Kirja. Sen valikoimissa The Mystery of Mercy Close ei ole lainkaan. Oletetaan että olisi. Jos Elisa Kirja haluaisi minulta saman verran rahaa kuin Amazon - siis 14,41 euroa - joutuisi Elisa Kirja läiskäisemään hinnan päälle 23 % arvonlisäveron. Siis 3,31 euroa. Tällöin kirja maksaisi asiakkaalle 17,72 euroa. Ensi vuoden 24 % alv-tasolla kirjan hinta asiakkaalle olisi 17,87 euroa. Jos e-kirjojen alv-kanta olisi sama kuin paperikirjoilla, olisi kirjan suomalaishinta esimerkissämme tämän vuoden tasolla 15,71 euroa, ensi vuoden tasolla 15,85 euroa.

Verkkokauppaan tunnutaan Suomessa suhtautuvan jostain syystä useammin uhkana kuin mahdollisuutena. "Verkkokauppa murtaa jo kaupan kilpailuasetelmia Suomessa", kirjoittaa sanomalehti Ilkka 12.11.2012. Näin kirjoituksessa pohditaan: "Lisääntyvä tuonti on yksi verkkokaupan huolenaiheista. Ulkomailta ostaessaan kuluttaja on tavaroiden tuoja. Valuuttaa virtaa maasta ja se on nykytaloudessa turmiollista. Verkkokaupan asiakas ei välttämättä edes huomaa onko kauppa Suomessa vai ulkomailla. Parasta tietenkin olisi, jos suomalaisista verkkokaupoista myytäisiin palveluita ja tavaraa ulkomaille entistä enemmän ja saataisiin siten lisää valuuttatuloja. Suomalaisen verkkokaupan kehitystä kannattaa siis tukea. Ensi töiksi on keksittävä, miten kuluttaja tunnistaa suomalaisen verkkokaupan ja tuotteen."

Siinäpä onkin pala purtavaksi. Suomalaisen e-kirjabisneksen varovaisuus, verkkokauppaliiketoiminnan kehittymättömyys, kova verotus ja e-kirjan ja paperikirjan eriarvoinen verokohtelu ovat melkoinen yhtälö. Ja ennen kuin tämä yhtälö ratkaistaan, aika moni lukija - myös minä - hankkii kirjansa sieltä mistä ne parhaalla hinta-laatusuhteella saa. Vähän epäilen, että englanninkielisten e-kirjojen kohdalla minun ostopäätökseni kallistuvat jatkossakin Amazonin suuntaan. Ja siitä ei verottaja, kansantalouden kannalta valitettavasti, kostu pennin latia.

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Kuva: Markko Taina / Tammi.

Marjiksen lanseeraama Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste toimi ainakin minun kohdallani, sillä lainasin jo toisen kirjan haastekirjailijaltani Maarit Verroselta. Tosin silmäillessäni kirjan kansiliepeessä olevaa Verrosen bibliografiaa aloin miettiä, olenko sittenkin lukenut jotain Verroselta joskus teini-ikäisenä. Verrosen esikoisteos Älä maksa lautturille ilmestyi vuonna 1992, jolloin olen ollut yläasteikäinen, ja kirjan nimi soinnahtaa jotenkin tutulta. No, en tämän paremmin saa mahdollisia lukumuistoja mieleeni, niin eipä voi muuta todeta kuin "ehkä luin, ehkä en". Olen kyllä Marjiksen Kirkkaan selkeää -arvion kommenteissa näköjään ollut sitä mieltä, että jotain olen lukenut!

Kirkkaan selkeää on ilmestynyt vuonna 2010 ja se voitti Tähtivaeltaja-palkinnon. Tänä vuonna kirjailijalta on ilmestynyt novellikokoelma Vanhat kuviot ja ensi vuoden puolella ilmestyy Varjonainen. Muissa blogeissa Kirkkaan selkeää on saanut useammankin arvion, kurkatkaa vaikka Anun ja Sanasulan mielipiteet.

Kesällä lukemani Karsintavaihe vakuutti hyytävällä tunnelmallaan ja uskottavalla dystopiakuvauksellaan. Kun aloitin Kirkkaan selkeää, oli ensimmäinen huomio että kirja tuntuu sijoittuvaan samaan fiktiiviseen miljööseen kuin Karsintavaihekin. Ryhdyin miettimään, esiintyikö päähenkilö Tiksu P. pienessä roolissa jo Karsintavaiheessa, mutten pystynyt palauttamaan sitä mieleeni. Saa kertoa, jos joku on havainnut yhtäläisyydet tarkemmin. Karsintavaiheesta tuttuja olivat ihmisten luokittelu erivärisiin statuksiin, ihmisille asennetut sirutunnisteet ja siruttomien kova kohtalo. Kirkkaan selkeää keskittyy kuitenkin Karsintavaihetta enemmän ekokatastrofin seurausten tarkasteluun.

En kuitenkaan ollut kirjaan yhtä tyytyväinen kuin Karsintavaiheeseen. Jotenkin Kirkkaan selkeää tuntui pötkömäisemmältä: asiat etenivät tapahtumasta toiseen, mutten hahmottanut yhtä selvää draamallista kokonaisuutta kuin Karsintavaiheessa. Tiksu P. on hyvin toteava päähenkilö. Kirja on eräänlaista ihmissuhdekirjallisuuden vastakirjallisuutta. Vaikka Tiksulle on tapahtunut järisyttäviä asioita ja vaikka kirjan aikana hänen elämäntilanteensa muuttuu koko ajan, ei tunnetason kokemuksia käsitellä juuri lainkaan. Tiksu on havainnoiva ja faktoihin keskittyvä minäkertoja eikä ryhdy tekemään syväanalyyseja omista tai muiden tunteista.

Dystopiakuvauksena kirja oli uskottava ja melkoisen lähelle osuva. Luonnon saastuminen, ultraviolettisäteilyn vaikutukset ja luonnontuhot oli kuvattu hyvin, samoin kuin ihmisten uppoutuminen päihteiden (kirjassa virkisteiden) käyttöön ja virtuaalitodellisuuteen.

Tosin virtuaalitodellisuuden kuvausta olisi ehkä voinut laajentaa online-läsnäolon suuntaan. Johan me vuoden 2012 ihmisetkin roikumme jatkuvasti datayhteyden kautta erilaisissa virtuaaliyhteisöissä. Tiksun viestittely on melko kahdenkeskistä, ei yhteisöllistä: hän lukee uutisia, lähettelee viestejä, soittaa puhelimella. Toisaalta virtuaaliyhteisöllisyyden vähäisyyden voi tulkita myös johtuvan Tiksusta itsestään. Hänellä on vain vähän pitkiä ihmissuhteita ja hän on hieman ulkopuolinen, minne ikinä meneekin.

Kielellisesti Kirkkaan selkeää on melko neutraalia suomea, hyvää muttei erityisen värikästä. Ja taitaa olla niin, että dystopiakirjallisuudessa ja ylipäätään spekulatiivisessa fiktiossa miljöön tarkastelu ja vaihtoehtoisten teorioiden esittely on suuremmassa roolissa kuin realistisemmassa kaunokirjallisuudessa. Tämän piirteen vuoksi Kirkkaan selkeää oli kokonaisuutena virkistävää vaihtelua lukemisissani. Voisinpa jatkossakin poimia luettavaksi jotain uutta tai vanhaa Verrosen tuotannosta.

Lue myös nämä:
Taru Luojola - Tarja Sipiläinen (toim.): Kumman rakas
Juri Nummelin (toim.): Verenhimo - suomalaisia vampyyritarinoita
Sari Peltoniemi: Hämärän renki

Osallistu Blogistanian Finlandian äänestykseen!

Blogistanian Finlandia 2012 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Tarkoitus on lisätä kotimaisen kirjallisuuden laaja-alaista lukemista. Kilpailuun voivat osallistua bloggaajat, jotka kirjoittavat blogiinsa kirjoista.

Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. Lasten- ja nuortenkirjallisuudelle on oma kilpailunsa, joten Blogistanian Finlandian äänestyksessä ei voi asettaa ehdolle lasten- ja nuortenkirjoja.

Edellytys ehdolle asettamiseen on, että bloggaajan täytyy olla itse lukenut kirjat ja hänen on täytynyt kirjoittaa kirjoista blogiarvio omaan blogiinsa. Ehdokaslistassa on linkitettävä kirja blogiarvioon.

Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä kolmen kirjan listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vähemmän kuin kolme kirjaa, menee pisteytys näin: paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Ajasta listasi julkaistavaksi siten, että julkaisuaika on keskiviikko 2.1.2013 klo 10. Kun olet julkaissut listasi, palaa tähän ketjuun ja anna linkki listaasi. Mikäli olet matkoilla tai muuten estynyt 2.1., voit käydä tässä ketjussa kertomassa jo etukäteen blogisi pääsivun linkin, jotta listan voi poimia sieltä. Ilmoita listasi kuitenkin vasta sitten, kun olet todella ajastanut listasi. Myöhästyneitä listoja ei huomioida. Tulokset julkaistaan 2.1.2013 klo 20.00.

Ohje ajastukseen Blogger-blogialustalla: Uusi blogiteksti > Aikataulu > Määritä päivämäärä ja aika.

Blogistanian Finlandia 2012 on epäkaupallinen kilpailu, mutta pyrimme järjestämään voittajakirjailijalle haastattelutilaisuuden ja kukituksen.

Tutustu vuoden 2011 Blogistanian Finlandian voittajalistaan.

Blogistanian vuoden 2012 palkintokilpailut

Kirjablogistit valitsevat jälleen vuoden parhaat kirjat. Joulukuun alussa valitaan Blogistanian Kuopus, eli ensimmäistä kertaa mukana ovat myös lasten- ja nuortenkirjat. Tammikuun alussa valitaan Blogistanian Finlandia ja helmikuun alussa Blogistanian Globalia.

Blogistanian Kuopus 2012

Blogistanian Kuopus on tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestettävä kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

 Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Listat julkaistaan blogeissa lauantaina 1.12.2012 klo 10. Tulokset julkaistaan maanantaina 3.12.2012 klo 20.

Blogistanian Kuopusta emännöi Saran Kirjat. Kilpailujulistus julkaistaan Saran Kirjoissa 15.11. klo 10.00.

Blogistanian Finlandia 2012

Blogistanian Finlandia 2012 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Listat julkaistaan blogeissa keskiviikkona 2.1.2013 klo 10. Tulokset julkaistaan saman päivän iltana klo 20.

Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja - siis minä. Julkaisen kilpailujulistuksen 15.11. klo 10.00.

Blogistanian Globalia 2012

Blogistanian Globalia 2012 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alunperin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

 Listat julkaistaan blogeissa perjantaina 1.2.2013 klo 10. Tulokset julkaistaan maanantaina 4.2.2013 klo 10.

 Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjava kammari. Kilpailujulistus julkaistaan Kirjavassa kammarissa 15.11. klo 10.00.

Osallistumisohjeet

Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä kirjat ja kirjoittanut niistä omaan blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.

Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan kirjan listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Kilpailujen voittaja on kirja, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.

Charles Dickens: Our Mutual Friend 1/4

Charles Dickens.
Daguerrotypia noin vuodelta 1853.
Kuva: Mayall / The Victorian Web.

Maaliskuun alussa kirjoitin Charles Dickensin kirjoihin perustuvista tv-sarjoista ja suunnittelin jonkin Dickensin kirjan lukemista. Haikailin e-kirjojen perään, ja kun kesällä hankin Kindlen, olen nyt suunnitelmassani jo toteutusvaiheessa. E-kirjana Our Mutual Friend on Amazonissa tarjolla mukavaan nollan dollarin hintaan, joten olen kesästä asti lueskellut tarinaa pikkuhiljaa. Oheisen Dickensin kuvan tulkitsen olevan julkaisuvapaa tekijänoikeuslain mukaisella tavalla, onhan kuva yli 70 vuotta vanha. Saa huomauttaa jos kuvaa ei jostain syystä saakaan julkaista - muistutan tässä samalla Finnfoto ry:n "Luvaton kuvankäyttö kuriin" -kampanjasta. Valokuvien tekijänoikeuksia puolustavassa kampanjassa huomautetaan aiheellisesti, että "erityisesti blogeissa eli nettipäiväkirjoissa valokuviin suhtaudutaan kuin yhteiseen omaisuuteen ja tekijänoikeuksien rikkomisesta on tullut arkipäivää".

Kätevän kokoinen Kindle kulkee mukanani "laukkukirjana", joten Our Mutual Friend on sen ansiosta tiiliskivi vain henkisesti. Kirja on silti sen verran runsas, että päätin blogata siitä osa kerrallaan. Sain juuri loppuun ensimmäisen osan The Cup and the Lip. Dickensin tuotanto on varsin laaja ja Our Mutual Friend jäi kirjailijan viimeiseksi kokonaiseksi teokseksi. Minua kirja kiinnosti erityisesti siksi, että suosikkisarjakuvassani The Unwrittenissä viitataan teokseen ja eräs lyhyt jakso sarjakuvassa sijoittuukin kirjan maisemiin. The Unwrittenin Lizzie Hexam on Our Mutual Friendin Lizzie Hexamin kaima.

Ensimmäiseksi haluan tarkastella kirjan sisällön ja muodon välistä suhdetta. Muutaman kuukauden e-kirjakokemuksen jälkeen olen valmis heittämään e-kirjaa kohtaan aiemmin tuntemani ennakkoluulot romukoppaan. Kirjan muodostaa tarinan henki, ei se, lukeeko tarinaa paperilta vai näytöltä. Kirja kuin kirja, eläväksi kirja muuttuu lukijansa mielessä. Mutta kyllä kirjan sisällön ja fyysisen ulkomuodon välisellä suhteella on silti väliä - erityisesti nyt, kun luin kirjaa, joka on alun perin kirjoitettu jatkokertomukseksi.

Olen 1800-luvun klassikkoja lukiessani usein pohtinut kirjan muodonmuutosta jatkokertomuksesta romaaniksi. Muun muassa Turhuuden turulla, Anna Karenina ja Rikos ja rangaistus on kirjoitettu alun perin jatkokertomuksiksi. Vasta myöhemmin ne on painettu yksien kansien väliin romaaneiksi. Romaanit olivat pitkään niin kalliita ylellisyystuotteita, ettei niihin kaikilla ollut varaa, mutta yksittäisen jatkokertomuksen osan pystyi ostamaan vähemmilläkin rahoilla. Kirjasfääri-blogin yhteisörahoitusjutusta luin hauskan yksityiskohdan - Dickensin jatkokertomuksen osia pystyi ennakkotilaamaan... Olisivatkohan hänen kirjansa jääneet kesken ilman riittävää tilaajamäärää? Project Boz -sivulta voi lukea hieman lisää Dickensin jatkokertomuksista.

Miksi muodolla on väliä? Mielestäni siksi, että moni lukuharrastaja pelkää nääntyvänsä 1800-luvun paksujen tiiliskivien alle. Yksien kansien väliin lyöty jatkokertomus on taatusti tuhtia, polveilevaa ja kenties raskastakin luettavaa. Our Mutual Friendin ilmestyminen kesti yhteensä 19 kuukautta. Koska Kindle näyttää prosentteina kirjan edistymisen, tiedän lukeneeni kirjasta 26 % päästyäni ensimmäisen osan loppuun. Alkuperäisen ilmestymistahdin mukaan tämän jakson lukemisaika olisi ollut noin viisi kuukautta. Nyt luin ensimmäisen osan noin neljässä kuukaudessa - siis jopa hieman nopeammin kuin olisi "pitänyt", vaikka välillä olen edistynyt kirjassa vain muutaman sivun viikossa.

No mitenkäs on 2000-luvun lukijan ajankäytön laita? Ehtiikö lukuharrastaja paremmin pitkien vai lyhyiden tekstien kimppuun? Toki paksuihin kirjoihin on ihana uppoutua, mutta veikkaan, että keskivertolukija tarttuu silti mieluummin ohueen kuin paksuun kirjan. Lyhyiden tekstien tarpeeseen jatkokertomusmuoto sopii mainiosti. Our Mutual Friendin luvut ovat ikään kuin "mininovelleja". Luvut on kirjoitettu itsenäisiksi kokonaisuuksiksi ja jokainen luku on pieni tarina ison tarinan sisällä. Silti koko kirjan alussa on luotu riittävän vahva perusasetelma, jotta pitkänkin ajan kuluttua osaa suhteuttaa uudet tapahtumat juonen pohjakuvioon. The Cup and the Lip pitää sisällään 17 lukua, ja kuvaavaa on, että monet henkilöhahmot ovat tähän mennessä esiintyneet vain yhdessä tai kahdessa luvussa. Our Mutual Friendiä voisi verrata rakenteeltaan pitkään tv-sarjaan, jossa episodimaiset kohtaukset muodostavat kokonaisuuden.

Ja kun tämä kaikki kulkee kätevästi mukana lukulaitteella, huomaan saaneeni Kindlen ansiosta arkeeni hieman lisää lukuaikaa. Missään tapauksessa en kanniskelisi massiivista tiiliskiviromaania kuukausitolkulla työlaukussa mukana "varmuuden vuoksi". Kindle kulkee mukana kevyesti ja sen ansiosta minulla on ollut mahdollisuus uppoutua Our Mutual Friendiin eväitä syödessä, metrolla kulkiessa tai vaikka hammaslääkärin odotushuoneessa. Ja tehokas jatkokertomusmuoto takaa, että vaikka kirjaa ehtisi lukea vain pari sivua, ei tule sellaista oloa ettei pysyisi kärryillä. Kyllä Dickens tiesi mitä teki!

Muita Kindlen etuja tällaisen kirjan kanssa ovat esimerkiksi sanakirja, korostustoiminto ja hakutoiminnot. Dickensin kieli on paikoin hyvin kaunopuheista, mahtipontista, koukeroista ja runsasta, joten Kindlen Oxford Dictionary of English on avartanut tekstiä huomattavasti. Korostustoiminnolla olen napannut muistiin mielenkiintoisia asioita - esimerkiksi luvussa 11 juhliin tuodaan musiikin lähteeksi automaton, jonkinlainen musiikkiautomaatti. Hakutoiminnolla taas on helppo tarkistaa, milloin ja missä joku henkilöistä on mainittu aiemmin.

Vaan minkäslainen itse kirja on? Sain sitä, mitä tv-sarjojen ja ennakkomielikuvien perusteella odotinkin: viktoriaanisen Lontoon rikasta kuvausta. Kirjassa liikutaan sekä köyhien että rikkaiden maailmassa. Ihmisluontoa tarkastellessaan Dickens vaikuttaa melkoiselta kyynikolta, tosin myös lempeältä ja humoristiselta. Juonen koukkuna on yllättävä perintötapaus. Monipolvinen testamentti ja pari kuolemantapausta sekoittavat useiden ihmisten elämän. Rikastumisen ja varsinkin äkkirikastumisen tarkastelussa Dickens on viiltävä. Koska tv-sarjoissa Dickensin tarinat ovat osoittautuneet sellaisiksi, missä kaikki liittyy kaikkeen ja lopussa langat solmitaan yhteen, olen jo nyt tehnyt joitakin arvauksia kirjan tapahtumien suhteen. Mutta saa nähdä osunko oikeaan!

Kirjan aloitus on mieleenpainuva - ja ilmankos tarina koukuttaa niin tehokkaasti, että juoni pysyy mielessä vaikka lukeekin pikku hiljaa. Ensimmäisessä luvussa seurataan Thames-joella elantonsa hankkivaa Gaffer Hexamia. Hexam tulee toimeen monen muun rannan asukkaan tavoin veneilemällä - hän naaraa joelta ruumiita ja tyhjentää näiden taskut... Eräs löydöistä osoittautuu rikkaan herran ainoaksi pojaksi, ja niinpä perintöyllätykset seuraavat toistaan.

Kirjassa on ollut mainioita hahmoja. Nousukasmainen Veneeringin pariskunta, joka pyrkii tyhjästä parempiin piireihin. Nuoripari Lammle, joiden pitäisi löytää kultamunia muniva hanhi elääkseen. Kaunis mutta kirpeä Bella Wilfer. Toimettomat ja monisanaiset asianajajat Eugene ja Mortimer. Monet kohtaukset suorastaan näkee silmissään BBC:n draamasarjatoteutuksena. Kirjasta itse asiassa onkin tehty tv-sarja, mutta en itse muista sarjaa nähneeni.

Kehuista huolimatta myönnän, että Our Mutual Friend olisi yhteen putkeen luettuna taatusti melko raskassoutuinen. Näin pikkuhiljaa luettuna teksti toimii minulle mainiosti. Kindle Storesta tuli kuin huomaamatta ostettua eräs tämän vuoden uutuuskirja, joten kenties luen sen välissä ennen kuin jatkan Our Mutual Friendin parissa, mutta eihän tässä jäniksen selässä olla, jos ohjeellisena lukuaikatauluna pitää alkuperäistä 19 kuukauden ilmestymisaikaa.

Edit 13.2.2013. Kirjassa on neljä osaa eikä kolme, joten päivitin otsikon muotoon 1/4.

Lue myös nämä:
Jane Austen: Pride and Prejudice
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla
Emily Brontë: Humiseva harju

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu

Kuva: Markus Pyörälä / WSOY.

Tässäpä kirja, jota kukaan ei taatusti luonnehdi ihanaksi. Pete Suhosen Hitlerin kylkiluu saapui PEKKin jäsenkirjana joskus loppukesästä. Kirja on liki 500-sivuinen ja kooltaan melko muhkea. Kansi on täräyttävän turkoosi, mutta siinä mielessä onnistunut, että kanteen löytyy uusia merkityksiä sitä mukaa kun kirjaa lukee. Liekö tämä osasyynä siihen, että Hitlerin kylkiluu on mukana Helsingin Sanomien parhaan esikoiskirjakannen äänestyksessä. Blogeissa kirjasta on osunut silmiin toistaiseksi vasta yksi arvio, se löytyy Booksyn blogista.

Luettuani vajaat 80 sivua harkitsin kirjan jättämistä kesken. Kirjan mauttomuudet ärsyttivät minua suunnattomasti. Tuohon mennessä kirjassa oli ehditty muun muassa käydä huorissa, runkata ja ampua variksia haulikolla. Vaikka luen mielelläni melko naturalistisiakin kirjoja, haluan että ronskiudella on jonkinlainen syvyysulottuvuus. Kun Arto Salminen kuvaa elämän rumia puolia, on tekstissä aina mukana kuulas, yhteiskunnallinen sanoma. Suhosen kuvaamana rumuus vaikutti vain mässäilyltä.

Miksi jatkoin? Ensinnäkin 80 sivua on jo aika paljon, tuntuu että sinne asti luettua kannattaisi jatkaa loppuun asti. Jos lopettaa ennen sivua 50, tuntuu kirja olevan vielä riittävän alussa, jotta sen voi hylätä. Toiseksi mietin, että jos kirja herättää minussa voimakkaita tunteita, ei se voi olla ihan huono, vaikka tunteet sitten olisivatkin inhotus ja ärsyyntyminen. Kolmanneksi en voinut olla myöntämättä, että Suhonen kirjoittaa aika hyvin. Hitlerin kylkiluussa on paljon samaa kuin Juha Vuorisen tyylissä, tosin omakohtaista lukukokemusta Vuorisen kirjoista minulla on vain No, vellin verran. Vertailun perusteella pidän Suhosta teknisesti paljon parempana kirjoittajana kuin Vuorista. Mutta onhan Suhonen ammattitoimittaja, hän toimi pitkään City-lehden päätoimittajana, joten sietääkin osata kirjoittaa. Lisäksi sijoitan Hitlerin kylkiluun veijariromaanien perinteen jatkajaksi. Kirjallisina esikuvina voi pitää myös Arto Paasilinnaa ja Veikko Huovista.

Hitlerin kylkiluu on tiukasti ajankohtainen, tapahtumat alkavat kesällä 2012 ja syksyn kunnallisvaaleihin valmistautuminen on osa juonta. Juoneen kasataan kaikenlaista poliittisesti epäkorrektia ainesta. Päähenkilöt Muttilainen, Parviainen ja Hildén muodostavat Sinivalkoisen Veljeskunnan, joka haluaa lyödä vaaleissa läpi kansallissosialistisella puolueella - siis natsipuolueella. Miehet ihailevat Hitleriä ja omaksuvat puolueen ohjelmaan kaikenlaista natsi-Saksan perinnettä. Veljeskuntaa johtaa ruoppaaja Jaakko Muttilainen. Suhonen onnistuu kuvaamaan hänet turhan elävällä tavalla - Muttilainen kun edustaa ihmistyyppiä, jota minun on reaalielämässä vaikea arvostaa. Hän on rasistinen, sovinistinen ja väkivaltainen, muista ihmisistä ja ympäristöstä piittaamaton. Varsinainen sikaniska siis.

Entäs sitten natsiaatteella leikittely... Suhosen ajankohtaissatiiri osuu siinä mielessä maaliin, että onhan poliittinen keskustelu Suomessa ollut aika kiehuvaa viime aikoina. Kaikenlaisia äärioikeistosyytöksiä on nähty, mutta porvoolainen Veljeskunta menee näiden kaikkien näiden yli.

Palataan sivuun 80 ja keskeyttämispohdintojeni taitekohtaan. Kun päätin jatkaa kirjaa eteenpäin, parani lukukokemukseni huomattavasti. Joko tarina alkoi vetää paremmin tai sitten vain pääsin allergisen reaktioni yli. Suhonen rytmittää kirjan aika hyvin, sillä alussa tapahtumia pohjustetaan ja perustellaan, sitten alkaa vauhdikas venematka takaa-ajoineen halki Itämeren, kun Veljeskunta selvittää Hitlerin todellista kohtaloa. Mitä pitemmälle mennään, sitä mielikuvituksellisemmiksi käänteet käyvät. Sen verran taitavasti Suhonen viljelee vakuuttavan oloista nippelitietoa, että heräsi halu lukea jotain hieman faktapohjaisempaa Hitler-tutkimusta, että voisin arvioida kirjan väitteiden uskottavuutta paremmin...

Loppu oli suorastaan katharttinen - paha saa palkkansa. Mutta aivan viimeiset käänteet saivat minut ymmälleni. Kirjan lukeneet voivat arvuutella tapahtumien todellista laitaa Juonittelua-blogissa. Huom! Ei kannata klikata, jos ei halua spoilata kirjaa itseltään, sillä Juonittelua-blogissa kirjan lukeneet ihmiset keskustelevat kirjan juonenkäänteistä tavalla, joka varmasti spoilaa. 

Tässäpä näyte kirjan tyylistä:

"Silloin Elisa oli muistanut, että Muttilaisella ja Jörgillä oli jotain yhteistä. Aate. Jos nyt Jörgin neekerivihaa voi aatteeksi kutsua, mutta sama päähänpinttymä kuitenkin. Oli Jörg Hitleristäkin puhunut ylistävään sävyyn, kun varustamo ei ollut vakinaistanut sitä. Mutta oli jotain muutakin, annas olla, ja kun hän pinnisti, hän muisti. Jörg oli tatuoinut hauikseensa hakaristin. Puhetta oli ollut vain siitä, kulkivatko ristin sakarat oikeaan suuntaan, mutta tätä Elisa ei Muttilaiselle kehdannut mainita. Eikä sitäkään, että aivan viimeisimmän tiedon mukaan - jos Elisa oli Facebook-statuksen osannut oikein tulkita - Jörg oli saanut laivalta potkut ja toimi nyt vessavahtina Hampurin ohittavalla moottoritiellä."

Esikoiskirjaksi Hitlerin kylkiluu on mielestäni kypsä ja tasapainoinen. Se on myös uudeksi kirjaksi melkoisen hyvin kustannustoimitettu - lukijana ei tietenkään voi kuin arvailla onko Suhonen kenties tuottanut poikkeuksellisen valmista tekstiä vai onko kirjan kustannustoimittajalla ollut oikeasti aikaa paneutua kirjaan. Tosin pientä hiomista vielä olisi tarvittu: välillä on hassuja virheitä, kuten Häyrisen muuttuminen Ryhäseksi ja takaisin kesken kappaleen.

Tykkäsin tekstin poljennosta ja laajanpuoleisesta kielellisestä rekisteristä. Kerronta etenee kolmannessa persoonassa, mutta eri henkilöiden näkökulmista kerrotut luvut erottuvat toisistaan mukavasti. Erityisesti Mirja Muttilaisen naisellinen naiivius huvitti. Jos Suhonen jatkaa kaunokirjallista uraansa, saattaa tyylilajikin vaihtua: PEKKin jäsenkirjeessä Suhonen kertoo kuvitelleensa, että hänen esikoisromaaninsa olisi kirjallisesti niukka ja vakava, mutta Veljeskunnan tarina vei mennessään.

Hitlerin kylkiluun luulisi tekevän kauppansa isänpäivän ja joulun kirjamyynnissä, sillä arvioin kirjan kolahtavan niihin, jotka pitävät yllämainituista Juha Vuorisen ja Arto Paasilinnan kirjoista sekä Veikko Huovisen ronskimmasta puolesta. Kaltaiseni feministisesti ajattelevat kulttuuritantat eivät välttämättä ole kirjan tyypillisintä kohderyhmää, mutta kyllä minäkin alkuärsytyksen jälkeen pääsin viihtymisen makuun.

Lue myös nämä:
Juha Vuorinen: No, velli
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät
Arto Salminen: Ei-kuori

Mauri Kunnas: Piitles

Mauri Kunnaksen Piitlesiä odotin luettavaksi jo syksyn kirjatärppilistaa väsätessä. Huhut Kunnaksen Beatles-sarjakuvasta olivat sarjakuvaharrastajien keskuudessa muuttuneet  jo lähes urbaanilegendaksi, mutta vihdoin tänä syksynä teos näki päivänvalon. Pitkä projekti Piitles on Kunnakselle ollutkin, taustoihin voi perehtyä vaikka Ylen haastattelussa.

Kuva: Otava.

Piitles on hyvin dokumentaarinen sarjakuva. Kunnas elävöittää pikkutarkasti 1950- ja 1960-lukujen Liverpoolin ja Hampurin. Dokumentaarinen ote näkyy myös sarjakuvan rakenteessa: mukana on alaviitteita ja täsmennyksiä. Jos Piitles olisi toteutettu enemmän fiktion ehdoilla, olisi se varmasti vaikuttanut käsikirjoitukseen. Nyt koin kirjan lopetuksen hieman antikliimaksiksi, vaikka siinä tavallaan huipentuma olikin. Mutta Kunnas ei ole lähtenyt dramatisoimaan tarinaa liikaa, joten loppu on valitun tyylilajin mukainen.

Onneksi yksityiskohtien paljous ja tarkka dokumentointi eivät kuitenkaan tee lukemista töksähtelevää. Piitles on erinomaisen viihdyttävää ja hauskaa luettavaa, jonka ääressä ulvoin naurusta monet kerrat. Elämäkertamaisen luonteensa vuoksi se pisti minut kuitenkin myös miettimään nykyistä musiikkiteollisuutta ja viihdemusiikin tuotannon yhtäläisyyksiä ja eroja Beatlesien aikaan verrattuna.

Ja kukapa olisi voinut välttyä Beatlesin tuotantoon tutustumiselta? Minä muistan jo ala-asteen laulukirjasta Yesterdayn, ja joskus 1990-luvulla muistan kuulleeni radiosta sarjaa, jossa käytiin läpi Beatlesien vaiheita. Maailmanmenestyksen huuma jäi sarjasta mieleen, mutta sen erityisemmin en ole Beatleseihin perehtynyt.

Vaan Mauri Kunnas selvästikin on. Piitles alkaa John Lennonin lapsuudesta ja päättyy bändin ensimmäiseen viralliseen levytykseen. Väliin mahtuvat villit nuoruusvuodet Hampurissa keikkaorkesterina, kuten myös sitkeä pakertaminen Liverpoolin pikkulavoilla.

Itse asiassa Piitlesit ovat ensimmäisen kerran esiintyneet jo Kunnaksen Nyrok City -sarjakuvassa. Nyrok Cityn meininki on Piitles-albumissa jo hieman pehmentynyt, mutta hulvatonta huumoria riittää silti. Kunnas piirtää helliä mutta taitavia karikatyyrejä ja upottaa ruudut täyteen pieniä huvittavia yksityiskohtia. Myös suosikkialbumistani Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus on päässyt mukaan pieniä juttuja - ainakin kerubisivurooleissa esiintyvät Jagge Migreeni ja Kiith Nielurisat...

Koska en mikään Beatles-asiantuntija ole, oli albumissa aika paljon yllätyksiä. John Lennonin kepposteleva luonne oli eräs näistä - Lennonilla kun on eräänlaisen filosofisen älykön jälkimaine... Samoin Hampurissa vietetyt jaksot olivat hurjia! Beatlesin edelläkävijyys käy ilmi vaikkapa siinä, miten Kunnas kuvaa nuorten kaverusten, Johnin ja Paulin, biisintekoa. Kappaleiden tekeminen itse oli jotain erikoista, sillä tavallisesti bändit nappasivat keikkarepertuaariinsa amerikkalaiset hitit sitä mukaan kun ne Britannian saavuttivat.

Piitles valottaa populaarimusiikin historiaa mielenkiintoisesti. 1960-luvulla levyttäminen oli näköjään sen verran vaativaa ja kallista puuhaa, ettei bändejä noin vaan päästetty studioon. Beatlesin ja sen eri esiasteiden kokoonpanoilla oli takana jo vuosien keikkarutiini ennen ensimmäisen levyn tekoa! Myös musiikkirintaman paikallisuus kiinnosti: Liverpoolissa vaikuttaa olleen todella aktiivinen bändikulttuuri, mutta kovin kauas Liverpoolin ulkopuolelle kuuluisuus ei kantanut. Nykyään kummatkin asiat ovat muuttuneet lähes päinvastaisiksi: musiikin tallentaminen on helppoa ja halpaa ja populaarimusiikin ilmiöt muuttuvat hyvin äkkiä globaaleiksi.

Piitlesin kruunaa Kunnaksen tapa panna kaikki hahmot replikoimaan tymäkkää tyrvääläismurretta. Lisäksi englanninkieliset laululyriikat on translitteroitu suomalaisittain: "Ouzii, tö wei ju kis..." Jatkolukemiseksi voisi sopia Marko Vesterbackan kirja Kunnaxen kiäli.

Kvaak.fi -sarjakuvafoorumilla on paljon keskustelua Piitlesistä - muun muassa siitä, miksi albumi on tekstattu koneellisesti. Kun tiesin konetekstauksesta ennen albumin lukemista, en voinut olla kiinnittämättä siihen huomiota. Albumissa on monella sivulla aika paljon tekstiä, joten kenties fonttiin on päädytty selkeyden tai helppouden vuoksi, mutta pitäisin silti käsintekstauksesta enemmän. Pieni moite siitäkin, että albumi on täysin epäloogisesti luokiteltu Otavalla lasten ja nuorten kirjojen alle.

Piitlesissä ei ole mukana minkäänlaista kirjallisuusluetteloa, mutta minulla ainakin heräsi kiinnostus saada vinkkejä hyvistä Beatles-kirjoista. Saa antaa vinkkejä!

Lue myös nämä:
Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Pauli Hanhiniemi: Soitto on sanoja

Lokakuun luetut

Lokakuu on kai kirjasyksyn kuuminta sesonkiaikaa? Olen omasta mielestäni melko epäsesonkimainen lukija, mutta kun katson kirjalistaa, niin olen ainakin ehtinyt lukea ja osallistua kirjajuttuihin aika paljon!

Heti alkukuusta tulikin melkoinen kävijäpiikki plagiointia vastustavan flashmobin ansiosta. Julkaisin ensin täysin luotettavan Seitsemän veljestä -juoniselostuksen ja seuraavana päivänä asian selittävän tiedotteen. Tempaus herätti kiitettävän paljon huomiota, joten toivottavasti edes muutama vanhempi ja opettaja on aiempaa paremmin tietoinen kopiointiriskeistä. Minulla meni pari päivää niin, että saatoin kadulla kävellessäkin revetä holtittomaan hihittelyyn, kun mietin kanssabloggaajieni mahtavia valejuoniselostuksia. Upeat valekommentit kruunasivat kaiken! Nostan omaksi suosikikseni Sinisen linnan kirjaston Marian karun ja arkirealistisen tulkinnan Romeosta ja Juliasta.

Ja karua on kai sekin, että flashmobimme ei suinkaan ollut lokakuun ainoa plagiointikupru - vain muutama viikko tämän jälkeen bloggaaja Katleena Kortesuo osoitti Helsingin Sanomien toimittajan plagioineen tekstiä. Plääh!

Kirjarintamalla kampitin jyhkeän klassikon ja vielä tykkäsin. Rikos ja rangaistus toimii Olli Kuukasjärven komeana suomennoksena mainiosti. Kustantamo Osuuskumman ensimmäinen julkaisu Kumman rakas taas ei niin erikoisesti sykähdyttänyt. Kätilön upeasta tarinasta pääsin nauttimaan toistamiseen, nyt onnistuneen äänikirjan muodossa.

Turkka Hautalan Salo meni kuun lukukokemusten kärkeen! Erittäin suositeltavaa luettavaa. Tärkeänä pidän myös Matti Yrjänä Joensuun viimeiseksi jäänyttä teosta Harjunpää ja rautahuone.

Myös sarjakuvien parissa pääsin viettämään laatuaikaa, olihan Maattomien mailla huikea huipennus Javier de Isusin sarjalle. Ennätinpä pitkästä aikaa runojenkin pariin Tua Forsströmin kokoelman äärellä. Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja viehätti tunnelmallaan.

Ja minäkin olin mukana kirjamessuilla, minne kirjanystävät kokoontuvat sankoin joukoin kaikkialta Suomesta ja osa kauempaakin.

Marraskuussa toiveena on päästä parin kiinnostavan uutuuden kimppuun, jatkaa kirjastopinon selvittämistä ja toivottavasti saisin taas vähän e-kirjablogattavaakin. Kaikki lukutoukat tietävät, että pimeyden ja synkkyyden karkoittamisessa hyvään kirjaan uppoutuminen on mahdottoman hyvä keino. :)

Kirjamessukuhinaa

Vanha sanonta sanoo, että ei ole olemassa ilmaista - on vain maksutonta. Niinpä totean, että nautin kirjamessuviikonlopun aikana maksuttomista pääsylipuista, sain maksutonta ruokaa ja kahvia ja repun täydeltä maksuttomia kirjoja. Suhtautukaa siis bloggaukseeni sen mukaisesti. :)

Messuhalli on sen verran himerä ja pistemäisesti valaistu, että tulevia messuja varten minun pitää harjoitella valokuvaamista tosissaan, että saisin parempia otoksia aikaiseksi! Muita messuvieraan niksejä voisi olla jonkinlaisten pikku eväiden mukaan pakkaaminen - vaikka pähkinät tai jotkut välipalapatukat voisivat olla käteviä. Nyt raahasin mukana vesipulloa, mikä tuli tarpeeseen, ja jälkimmäisenä päivänä tungin reppuun myös hiukan suklaata evääksi. Messutungos uuvuttaa yllättävän äkkiä!

Lauantaiaamu alkoi WSOY:n bloggaajabrunssilla, jossa esiintyivät kirjailijat Seita Vuorela, Laura Lähteenmäki, Pekka Hiltunen ja Katja Kettu. Kaikkien muiden tuotannosta olenkin jotain lukenut, mutta Seita Vuorelan (ent. Parkkolan) kirjoja ei ole tullut luettua. Hänen nuortenromaaninsa Karikko kuulosti haastattelun ja lukunäytteen perusteella houkuttelevalta. Lisäksi Vuorela on voittanut ranskalaisen Pépites-kirjallisuuspalkinnon. Kuvassa näkyvän Laura Lähteenmäen uusi kirja North End - Niskaan putoava taivas kuulosti myös hyvältä. Lähteenmäki ei ainakaan kaihda rankkoja aiheita, käsittelihän Marenkikeiju lapsen ylipainoa, North End ilmastonmuutoksen jälkeistä aikaa ja ensi keväänä ilmestyvä Iskelmiä kertoo seurustelusuhteen väkivallasta.

Lauantai-iltapäivän ruuhkaisimpia hetkiä taisi olla Sofi Oksasen esiintyminen. Oksasta tunnutaan fanittavan kuin rokkistaraa, mitä vain korosti messuhallin seinälle levitetty valtavan kokoinen mainoslakana. Kuuntelin haastattelun alkua, mutta sitten piti luovuttaa kesken kaiken ja lähteä kotiin, messutungos vie tehokkaasti mehut!

Kävin myös Readberry.fi:n osastolla tutustumalla tulossa olevaan sähköiseen kirjapalveluun. Palvelun takana on Pulp Republic -niminen tuore yritys. Ideana on yhdistää lukeminen ja kirjakeskustelu, ja demoversion perusteella palvelu vaikuttaa mielenkiintoiselta! Sydämeni sykkii uusille, innovatiivisille sähköisen liiketoiminnan yrityksille, ja olen lupautunut alustamaan yhtä kirjakeskustelua Readberryssä, kunhan homma käynnistyy. Palvelun vetäjät Mikko Aarne ja Jarkko Ylikoski ovat taustansa puolesta hyvä pari toimintaa vetämään, sillä edellinen on toiminut pitkään kirja-alalla kustannuspäällikkönä ja jälkimmäisen työhistoriasta löytyy muun muassa Nokian käytettävyyspsykologin kokemusta.

Kirjakahvilan liepeillä piti käydä kurkkaamassa Haluatko kirjailijaksi? -keskustelupistettä. Kustantamot päivystivät pisteellä ja halukkaat pöytälaatikkokirjailijat pääsivät kysymään neuvoa julkaisukynnyksen ylittämiseen.

Kariston Minna Klapuri keskusteli Milla Ehrnroothin kanssa. Ehrnrooth työstää käsikirjoitusta maagisen realismin tyylilajiin kuuluvasta nuortenkirjasta. Aikaa oli vain muutama minuutti per vierailija, joten kenenkään käsikirjoitusta ei siinä ajassa luettu. Sekä Klapuri että Ehrnrooth pitivät tapaamispaikkaa hyvänä ideana, jossa kustantamojen ja kirjoittamista harrastavien on helppo kohdata.

Anja Snellmanin ja Venla Hiidensalon yhteishaastattelu oli minulle yksi messujen kiinnostavimmista  ohjelmanumeroista. Yhdistäähän Ivana B:tä ja Mediahuoraa poleemisuus ja ajankohtaisuus, kun kummassakin kirjassa pöllytetään nykyistä mediailmapiiriä reippaalla kädellä. Haastattelijana oli Baba Lybeck, joka hoiti haastattelun ammattitoimittajan osaamisella, mutta eräs seikka pikkuisen harmitti. Tässäkin keskustelussa keskityttiin enemmän kirjailijoiden henkilökohtaisiin kokemuksiin ja mielipiteisiin eikä kirjojen sisältöön. Kai se vaan on vakiintunut tapa, mutta silti... varsinkin kun keskustelun keskeisenä teemana oli, minkä verran kirjailijan pitää antaa itsestään julkisuudelle ja voiko julkisuutta hallita.

Mutta teräviä mielipiteitä kumpikin kirjailija laukoi. Kulttuurijournalismin taso on romahtanut, kirjailijan status on pudonnut jonnekin BB-talon asukkaan tasolle ja kirjoja julkaistaan Suomessa aivan liikaa, jotta niille kaikille löytyisi lukijoita ja näkyvyyttä. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että Lybeck nosti esiin myös kirjablogit kirjallisuuskeskustelun areenana, mutta Snellmanin mukaan blogeilla ei ole juuri merkitystä kirjojen myynnin suhteen.

Mitä pitemmälle sunnuntai eteni, sitä enemmän messuväsy iski taas, joten optimoin tilanteen juurtumalla Aleksis Kivi -lavan edustalle. Ehdin kuunnella erittäin mielenkiintoista vankileirikeskustelua: Martti Anhava, Pekka Haavisto, Rosa Liksom, Sofi Oksanen ja Eila Tiainen puhuivat Gulag-seminaarissa. Synkästä aiheesta huolimatta keskustelua oli ilo kuunnella, kun jokainen osallistuja hyödynsi laajaa yleissivistystään ja mieletöntä tietomääräänsä. Lisää tällaista! Gulagin jälkeen Aleksis Kivi -lavalla käsiteltiin Riikka Kempin ja Jussi Lähteen Haavisto-kirjaa ja Haavisto-ilmiötä presidentinvaaleissa.  Sitten lavalle nousivat Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnosta kisaavat esikoiskirjailijat. Kuuntelin jonkun aikaa, sitten piti suunnata jo eteenpäin.

Ylitsepursuavat kirjapinoni kiittävät, sillä en ostanut yhtään kirjaa! Päätin etukäteen, etten hamstraa kirjoja, kun lukemista riittää kuitenkin vaikka minkä verran ja edellisvuodenkin ostokset ovat lukematta... Olin jättänyt itselleni takaportin, ajattelin että Sarah Watersin Vieras kartanossa -pokkaripainoksen voin ostaa hienon Blogistania-leiman vuoksi, mutta kirja ei osunut kohdalle, joten jäi ostamatta.

Hatunnosto vielä kaikille messuilla työskenteleville! Tungos ja häly väsyttävät messuille osallistujankin, joten neljä päivää messutyötä kellon ympäri on varmasti rankkaa. Mutta eiköhän useimpien mielestä silti sen arvoista, ovathan kirjamessut melkoinen kirjanystävien yhteinen kohtaamispaikka.