Ei ne ole tiiliskiviä, ne on jatkokertomuksia! Juhlaviikon 4. päivä

Eräs kirjallisuushistoriallinen seikka, jonka olen bloggaamisen aikana oivaltanut, on 1800-luvun kirjallisuuden muodonmuutos jatkokertomuksista tiiliskiviromaaneiksi. Tämä on myös sellainen asia, jossa blogin pitäminen on tukenut huiman paljon ajatusten jäsentämistä, sillä olen palannut teemaan useasti ja pähkäilyjen yhteydessä googlannut ja lukenut lisätietoa aiheesta.

Upea Natasha Little näytteli Becky Sharpin roolin BBC:n onnistuneessa Turhuuden turulla -sovituksessa. Kuva: bbcshop.com.

Miksi tämä aihe? Siksi, että kun lukuharrastajat keskustelevat 1800-luvun klassikoista, on erittäin tyypillistä kuulla jonkun toteavan tähän tapaan: ”Se on niin hirveän paksu kirja että ei sitä oikein jaksaisi lukea. Nykyajan kustannustoimittaja olisi leikannut siitä puolet pois.” Nykyään minulla onkin vakiovastaus tällaisiin toteamuksiin: ”Hei, se on jatkokertomus! Siksi se on niin paksu, kun jatkokertomuksen kaikki osat on painettu yksien kansien väliin. Ei sitä ole tarkoitettukaan yhteen putkeen luettavaksi.”

Ilmankos varsinkin brittiläinen BBC on sovittanut 1800-luvun klassikoita niin ahkerasti tv-sarjoiksi. Jatkokertomuksen muoto sopii täydellisesti tv-sarjan rakenteeseen. On aikaa käsitellä asioita kaikessa rauhassa, yksi jakso toimii itsenäisenä kokonaisuutena, kaikki jaksot muodostavat yhden suuremman kokonaisuuden. Koska nykyihminen osaa varsin sujuvasti katsoa tv-sarjoja, pitäisi hänen osata yhtä sujuvasti lukea pitkiä jatkokertomuksia. Ei jatkokertomusta ole pakko ahmaista kerralla, vaikka tv-sarjojen katsomisessa onkin nykyään muotia katsoa koko tuotantokausi yhteen putkeen. Lukiessa saa pitää taukoa, saa olla hidas - tekstin rakenne tukee hidasta lukemista ja auttaa pysymään tapahtumissa kärryillä. 

Varhaisin blogihuomioni asiasta on tammikuulta 2007, kun luin William Makepeace Thackerayn Turhuuden turulla: "Välillä kirjan luvuissa oli myös hassua täytetunnelmaa: mietin, että onkohan tämäkin tarina julkaistu alunperin jatkokertomuksena. Wikipedian mainio Vanity Fair -sivu vahvisti tämän epäilyksen todeksi."

Elokuussa 2007 olen osannut jo kiinnittää asiaan huomiota luettuani Kolme muskettisoturia: ”Tämäkin kirja, kuten Turhuuden turullakin, on julkaistu alunperin 1800-luvulla lehtien jatkokertomuksena.” Tosin huomioni oli hieman epätäsmällinen, sillä ei jatkokertomuksia julkaistu pelkästään lehdissä vaan myös lehtinä, siis osa kerrallaan itsenäisinä lehtimuotoisina julkaisuina.

Aaron Taylor-Johnson Vronskin roolissa vuoden 2012 Anna Karenina -elokuvassa.
On söpöläinen, mutta ei vastaa yhtään kirjan perusteella syntynyttä mielikuvaani Vronskista. Kuva: annakareninamovie.co.uk/

Marraskuussa 2010 luin Leo Tolstoin Anna Kareninan ja silloin käytin jo hieman aikaa jatkokertomusten historian selvittämiseen:

”Innostuin tutkimaan jatkokertomuksen historiaa netistä enemmänkin. Tämä alun perin Isosta-Britanniasta alkanut kirjallisuusmuoti kasvatti lukuharrastusta merkittävästi, kuten kanadalaisen Victorian yliopiston sivulla kerrotaan. Keskiluokalla ei ollut varaa ostaa kalliita yksittäisromaaneja, mutta lehtimuodossa julkaistuja jatkokertomuksen osia sai riittävän edullisesti. Muoto vaikutti kirjallisuuden tyyliin: aivan kuten tv-sarjoissa, myös kirjallisissa jatkokertomuksissa osien piti olla tietyn mittaisia ja palvella sekä sellaista lukijaa, joka oli seurannut tarinaa alusta asti, että sellaista, joka hyppäsi kyytiin kesken kaiken ja luki vain yksittäisen osan. Tämä selittää hyvin sen "täytetunnelman", johon joskus saattaa törmätä näissä tiiliskiviklassikoissa, ja useiden rinnakkaisten päähenkilöiden kohtaloiden kuljettamisen vuoron perään. Jatkokertomuksista on tehty paljon tutkimuksia myös Pohjois-Carolinan yliopistossa. Ehdin jo miettiä, että sähkökirjahan tarjoaisi mainion keinon palauttaa romaanien julkaiseminen jatkokertomuksina muotiin, mutta eihän tämä mikään omaperäinen idea ollut, koska asiaa on pohdittu muun muassa Guardianin artikkelissa.”

Dmitri Svetozarovin ohjaama tv-sovitus
Rikoksesta ja rangaistuksesta vuodelta 2007.
Kuva: Yle Teema.

Lokakuussa 2012 kommentoin Fjodor Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta näin: ”Kuten useat muutkin 1800-luvun romaanit, myös Rikos ja rangaistus on ilmestynyt alun perin jatkokertomuksena. Mutta verrattuna vaikka Anna Kareninaan on rakenteessa eroa. Anna Kareninassa jatkokertomuksen rakenne on hyvin selvä, kun taas Rikos ja rangaistus on muodoltaan paljon romaanimaisempi - selkeämmin yksi kokonaisuus kuin vaihtuvista yksittäisistä jatkoista koostuva paketti.”

Marraskuussa 2012 olin saanut loppuun Charles Dickensin Our Mutual Friendin ensimmäisen osan. Kirja on minulla kesken Kindlessä ja lukukokemukseen yhdistyi pohdiskelu kirjan rakenteen ja julkaisutavan välisestä suhteesta. Lukulaite sopii jatkokertomusklassikon kaveriksi kuin konjamiini kahvin aveciksi, kulkeehan lukulaite kulkee kevyesti mukana ja itsenäiset luvut ovat mainiota ”pätkäluettavaa”. Eikä haittaa, vaikka klassikon kahlaamisessa menisi kauan, sillä Our Mutual Friendin alkuperäinen ilmestyminen kesti 19 kuukautta.

Our Mutual Friendin kahdeksannen jakson kansi vuodelta 1864. Kuva: Wikimedia.

Nykylukijankaan ei siis tarvitse hätäillä, näin asiaa perustelin:

”No mitenkäs on 2000-luvun lukijan ajankäytön laita? Ehtiikö lukuharrastaja paremmin pitkien vai lyhyiden tekstien kimppuun? Toki paksuihin kirjoihin on ihana uppoutua, mutta veikkaan, että keskivertolukija tarttuu silti mieluummin ohueen kuin paksuun kirjan. Lyhyiden tekstien tarpeeseen jatkokertomusmuoto sopii mainiosti. Our Mutual Friendin luvut ovat ikään kuin "mininovelleja". Luvut on kirjoitettu itsenäisiksi kokonaisuuksiksi ja jokainen luku on pieni tarina ison tarinan sisällä. Silti koko kirjan alussa on luotu riittävän vahva perusasetelma, jotta pitkänkin ajan kuluttua osaa suhteuttaa uudet tapahtumat juonen pohjakuvioon. The Cup and the Lip pitää sisällään 17 lukua, ja kuvaavaa on, että monet henkilöhahmot ovat tähän mennessä esiintyneet vain yhdessä tai kahdessa luvussa. Our Mutual Friendiä voisi verrata rakenteeltaan pitkään tv-sarjaan, jossa episodimaiset kohtaukset muodostavat kokonaisuuden.”

Kannattaa unohtaa pelottelut  tiiliskivien paksuudesta ja uppoutua antaumuksella ihaniin klassikkokirjoihin. Jatkokertomuksen rakenne tukee hidasta lukemista, sillä kirjailijan on ollut pakko huomioida sellaisetkin lukijat, jotka lukevat vain jakson sieltä, toisen täältä. Ja kun koko tarinan ilmestyminen on saattanut kestää jopa vuosia, on eri lukuihin kirjoitettu muistin tueksi seikkoja, jotka vievät lukijaa eteenpäin ja auttavat palauttamaan mieleen aiemmat tapahtumat olennaisilta osin. Moderni lukulaite sopii klassikon lukemiseen mainiosti, sillä lukulaite on kevyt kannatella, vaikka siihen lataisi kuinka järkälemäisiä klassikoita hyvänsä.