torstai 19. heinäkuuta 2012

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Kuva: Anja Reponen / Otava.
Jeffrey Eugenides Naimapuuhia oli toinen Ota riski ja rakastu kirjaan -haastekirjoistani. Kuten Maarit Verrosenkin kohdalla kävi, en nytkään täysin rakastunut, mutta sen verran tykästyin kuitenkin, että taidan tutustua sekä Eugenidesin että Verrosen muuhun tuotantoon sopivan hetken tullen.

Naimapuuhien haasteen sain Jenniltä, joka on myös lukenut kirjan. Naimapuuhia on ollut blogeissa varsin suosittu, sillä sitä on luettu myös ainakin Ilselässä, Mari A:n kirjablogissa, Luetuissa, lukemattomissa, Järjessä ja tunteessa, Kirjavassa kammarissa ja Lumiomenassa.

Aloitan kuitenkin negatiivisella palautteella. Jos kielikyylän suomennosnillitys ei kiinnosta, kannattaa hypätä muutaman kappaleen verran eteenpäin. Jos kiinnostaa, voi tsekata myös vanhat valitukseni vaikka Jekaterinburgista ja Valtaistuinpelistä. Lisäksi suosittelen lämpimästi kriitikko Arto Virtasen arviota tuoreesta Virginia Woolf -suomennoksesta.

Naimapuuhien suomentaja on Arto Schroderus, joka on kunnostautunut muun muassa suomentamalla uudelleen Siepparin ruispellossa. Pääsääntöisesti Naimapuuhien suomennos on sujuva, mutta mielestäni suomentaja olisi kaivannut tuekseen vielä yhden oikolukukierroksen. Asialle olisi voinut panna jonkun sellaisen kustannustoimittajan, jolla on mahdollisimman laaja yleissivistys. Ylemmän keskiluokan maailmassa, yliopisto-opintojen, matkailun ja tutkimuksen parissa liikuskeleva Naimapuuhia kun vilisee viittauksia muihin teoksiin. Keskiluokkaisuuden hengessä kirjassa kiinnitetään paljon huomiota myös sisustukseen ja pukeutumiseen.

Niinpä kirjasta löytyy muun muassa 2-tasotaloja (s. 67), arts and crafts -tyylisiä taloja (s. 344) ja saltbox-taloja (s. 408). Nämä on sisustettu shaker-matoilla (s. 151) ja mission-tyylin huonekaluilla (s. 557). Henkilöillä on päällään seersucker-puuvillatakki (s. 18) ja beefeater-hattu (s. 178). Siinä vaiheessa, kun jo kolmas mies käytti brogue-kenkiä, piti googlettaa, että mitä ihmettä ne ovat.

Fiksut opiskelijat muun muassa toteavat, että "itsemurha on trooppi" (s. 47) tai havaitsevat keskuudessaan RISD-opiskelijoita (s. 18). Ja saattoipa käydä niinkin, että miesten puhe vilisi tremulantteja (s. 533).

William Makepeace Thackerayn klassikkoteos Vanity Fair on suomeksi Turhuuden turulla, ei Turhuuden turuilla (s. 135). Ikivihreä musiikkikappale Otši Tšernye (s. 99) on levytetty suomeksikin nimellä Mustat silmät.

Mukana on jopa ärsyttäviä perusanglismeja, kuten liikaa sinä- ja minä-pronominien käyttöä sellaisissa tilanteissa, jotka hoituisivat suomeksi pelkällä verbin taivutuksella. Kestoinhokkini sinä-passiivi on myös päässyt mukaan, esimerkiksi sivun 365 kuvaukseen maniasta.

No, voihan olla että oma muodin ja sisustuksen tuntemukseni on liian vaatimaton, että pysyisin kärryillä saltbox-taloissa ja seersucker-puuvillatakeissa. Tai ehkä näille termeille ei vain ole suomenkielisiä vastineita ja on aivan normaalia käyttää suomenkielisessä asiayhteydessä englanninkielisiä termejä. Minun lukemiseni kuitenkin töksähtää tällaisten termien kohdalla. Ehkä täytyy tehdä kohta puoliin periaatepäätös olla lainkaan lukematta englanniksi kirjoitettujen kirjojen suomennoksia, kun näköjään aina alan narista tällaisista.

Sitten itse kirjaan. Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin kolmiodraama kantoi hyvin kirjan lähes 600-sivuisen keston ajan. Kehnomman kirjoittajan käsissä aineksista olisi hyvinkin saattanut tulla vain surullisenkuuluisa särmätön angloamerikkalainen tositarinaihmissuhdelukuromaani. Eugenides kuitenkin välttää kliseet ja yllättää valinnoillaan. Henkilöistä tulee eläviä, hengittäviä ja samastuttavia. Samalla he ovat aika ärsyttäviä kaikessa ihmissuhdesäätämisessään. Tunnistin kuitenkin ärsyttävyyden johtuvan juuri tuosta samastuttavuudesta - parikymppisten opiskelijoiden epätoivoinen ja tunnekylläinen draama tuntui kai liian tutulta.

Tykkäsin erityisesti Eugenidesin hienovaraisesti tavasta käyttää rikottua aikarakennetta ja vaihtuvaa kertojanäkökulmaa. Kirjan runsaus antaa tilaa liikkua ajassa taaksepäin. Jokainen kolmiodraaman osapuoli saa kertoa oman näkemyksensä ja kokemuksensa. Ja kuten oikeassakin elämässä usein käy, myös Naimapuuhien henkilöiden muistikuvat samoista tapahtumista saattoivat olla ristiriidassa keskenään.

Lukuharrastajalle kirja on herkkupala siinä mielessä, että siinä viljellään paljon kirjallisuusviittauksia. Olisin halunnut hypätä mukaan viktoriaanisen kirjallisuuden seminaariin, jossa Madeleine vietti yhden viikonlopun. Kirjallisuusviite on tavallaan myös kirjan nimi, Naimapuuhia. Moni kirjan lukenut on moittinut nimeä - alkuperäinen nimi on The Marriage Plot. Käsite on suomennettu kirjan sisään termillä avioliittojuoni. Madeleine osallistuu seminaariin, jossa käsitellään 1800-luvun kirjallisuuden avioliittoteemaa. Ehkäpä Avioliittojuoni olisi sopinut kirjankin nimeksi Naimapuuhien sijaan.

Jeffrey Eugenides julkaisee harvakseltaan, mutta on varsin arvostettu kirjailija englanninkielisellä kielialueella. Muistan Jennin kehuneen Middlesex-romaania niin painavasti, että ehkäpä pitää katsella sitä seuraavaksi. Täytyy vain vielä harkita, siirtyisinkö lukemaan Eugenidesia englanniksi vai vieläkö antaisi suomennoksille mahdollisuuden.

23 kommenttia:

  1. Eugenides on yksi lempinykykirjailijoitani. Ihailen sitä, miten hän yhdistää hyvin "kirjallisuudellisen", joka suuntiin viittailevan tekstin ja rehdisti viihdyttävän lukuromaanin. Suosittelen tarttumaan ainakin Middlesexiin mieluummin englanniksi - Olen lukenut sen useaan otteeseen myös suomennoksena, ja vaikuttunut kovasti, mutta luen sitä juuri uudelleen englanniksi, ja jotenkin aivan uudelle tasolle tämä tuntuu nousevan.

    Naimapuuhia on ehkä Egenidesin teoksista "ulkokohtaisin", Middlesex ja Virgin Suicides imevät enemmän sisäänsä, samastuttavat.

    Olen törmännyt tuohon töksähtelevältä tuntuvaan suomennostyyliin nimenomaan nykyamerikkalaisia, pop-ja korkeakulttuuriviitteitä valtoimenaan viljeleviä kirjailijoita suomeksi lukiessani. (Itse puhuisin puuvillaisesta (kesä)takista ja kävelykengistä, mutten olekaan kääntäjä.)

    Ehkä johtuu siitä, että itse osaa englantia niin hyvin, että tunnistaa suoraan käännetyt idiomit, (väärinymmärretyt) laulunsanat jne., mutta esimerkiksi Easton Ellisin lukeminen suomeksi on enemmän virheiden bongailua kuin tarinan vietäväksi heittäytymistä. (Luin Ellis-postauksesi, ja rohkenen väittää, että esim. Glamoraman 90-luvun popkulttuuria hengittävä maailma ja henkilöiden puhe aukeaa aivan toisella tavalla englanniksi.) Homma on varmasti kääntäjälle mahdottoman rajoilla, etenkin jos on kiire eikä väkevää kustannustoimitusta tukena.

    Toisaalta taas en osaa ranskaa kuin vähän sinnepäin - johtuuko siitä, että juuri ahmimani Houellebecq-suomennosten kieli ja kulttuuriset viittaukset menivät täydestä kuin väärä raha? Toisena esimerkkinä vaikka italiasta suomennetut Eco-käännökset, joissa vanhan semiootikon miljoonat viitteet on saatu suomentumaan ymmärrettäviksi ja sujuviksi (mun mielestä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen miettinyt samaa - englanti on vahvin vieras kieleni, ja siksi kai sitä on näin kriittinen suomennoksille. Muista kielistä suomennetut kirjat tuntuvat uppoavan minuun paremmin...

      Poista
    2. Toisaalta, huomaisihan sen, jos vaikka ranskasta käännetyn kirjan kielen rytmi poikkeaisi suomesta, tai jos siinä viljeltäisiin noita mainistemiasi ylimääräisiä persoonapronomineja. Otin Houllebecqin esimerkiksi siksi, että hän viljelee muoti-, mainonta-, popkulttuuri-ja muuta slangia siinä missä amerikkalaiset aikalaisensa.

      Kiitos tosi kiinnostavasta blogista, olet saanut uskollisen lukijan!

      Poista
    3. Voi kiitos! Ihanasti sanottu. :)

      Olen kanssasi samaa mieltä - suomeksi julkaistavan teoksen pitää olla kieleltään hyvää ja luontevaa suomea. Tämä koskee myös suomennoksia!

      Tietty joka kielessä ja kulttuurissa on sanoja ja/tai käsitteitä, joille ei vaan ole vastinetta muissa kielissä. Jos suomalaisessa romaanissa puhutaan vaikka rönttösistä, niin eipä niillekään suoraa käännöstä englanniksi löydy. "He ate a rönttönen pie" ei olisi kovin luontevaa englanniksi, ja eipä angloamerikkalaisesta kulttuurista mahda löytyä samanlaista imelletyllä puolukkasurvoksella täytettyä ruiskuorileivonnaista.

      Mutta tasapainoiluahan kääntäminen aina on, ja parhaat kääntäjät suoriutuvat tehtävästään niin, että lopputulos on luontevaa kieltä, eikä lukija joudu arvuuttelemaan hämäriä termejä, joiden merkitys ei kirjasta käy ilmi.

      Poista
  2. "Itsemurha on trooppi", nauroin. :D Tosin en tiedä, ehkä pitäisi ennemmin itkeä, jos KÄÄNTÄJÄ kääntää noin kehnosti. Kuulostaa 12-vuotiaan tasoiselta...
    Olen arka lukemaan englanniksi, vaikka kaiken järjen mukaan sen pitäisi onnistua varsin hyvin, kun olen lukion ykkösellä ja kakkosella saanut englannista lähinnä ysejä. Itse asiassa Anna Kareninaa olen aloitellut englanniksi ja se sujuu hämmentävän mallikkaasti! Voisin kuvitella, että esim. Eugenides ei silloin ole kohtuuttoman hankala.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahoittelen trooppia, se onkin ihan asiayhteyteen sopiva sana (ks keskustelu alla) ja sille voikin etsiä selitystä vaikka netistä. :)

      Anna Karenina on varmaan hyvää harjoittelua, mutta muistathan, ettei sitä ole kirjoitettu englanniksi vaan venäjäksi. Englanninnos on käännös, jolloin siinäkin on "käännösriskejä".

      Englanniksi löytyy kyllä monia hyviä englanniksi kirjoitettuja kirjoja, jotka ovat varmasti nohevalle lukiolaiselle sopivalla tasolla. Voin suositella vaikka Harry Pottereita ja L.M. Montgomeryn kirjoja.

      Poista
  3. En ole vielä lukenut tätä, mutta kun luen tiedän varautua ärsyttäviin käännöksiin. Luen yleensä kaiken suomeksi, koska haluan ymmärtää kaiken lukemani. Onko suomi muka niin vaikea kieli kääntää ettei voida käyttää hyvää suomea?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielä korostan että kokonaisuus oli kyllä ihan sujuva, noita minua ärsyttäneitä asioita ei suinkaan kovin usein vastaan tullut... 600-sivuinen kirja vaan on niin paksu, että esimerkkejä löytyy joka lähtöön. :)

      Poista
  4. Anonyymi21.7.12

    Muistaakseni Eugenides oli sijoittanut tämän sanan "trooppi" dialogiin, jossa opiskelija halusi osoittaa filosofisen oppineisuutensa kirjallisuustieteen luennolla. Minusta käännös oli osuva. En näe mitään vikaa tässä kohdin. Miten se olisi pitänyt kääntää?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin trooppi sopii Eugenidesin kirjallisuustieteellisellä terminologialla brassailevien opiskelijoiden suuhun. Se on myös hyvä esimerkki E:n taidokkaasta kielellä erottamisen tavoista. Opiskelin kirjallisuustiedettä jonkin verran 90-luvulla, ja 80-luvun amerikkalaisopiskelijoiden jargonissa on paljon tuttua, jälkeenpäin hilpeyttä herättävää.

      Lueskelin Salla blogimerkintöjäsi urakalla, ja huomaan, että täällä on pohdittu usein suomennoksen sujuvuutta. Vaikka itse nipotan anglismeista tai sanatarkasti käännetyistä idiomeista, olen hiukan eri mieltä vaatimuksista, että esim. romaanidialogin pitää olla "suomalaisen kuuloista". Ensin pitäisi määritellä, mitä on suomalaisen kuuloinen - väitän, että meilläkin on ihan yleiskielessä alueellisia ja sosiaalisiakin puhetapojen eroja niin, että yhtä oikeaa ei ehkä löydy.

      Monissa kielissä puhutellaan kohteliaammin kuin ilmeisesti moni pitää suomeen sopivana, minä taas vierastan romaanin kielen "tylyynnyttämistä". Sama pätee mielestäni myös historiallisen tai fantasiaromaanin kieleen - jos luodaan kuvaa jostain leikisti olevasta tai olleesta, tarvitseeko siellä puhua arkipäivän nykysuomea?

      Esim: Luin jostain aiemmasta arvioistasi pitkää keskustelua siitä, onko luontevaa kääntää "should"-ehdotus konditionaaliin vai onko suomessa luontevampaa korvata se käskyllä. Minun kielikorvani mukaan isi-muoto oli tuossa tilanteessa ehdoton. Suomeakin voi olla tottunut puhumaan kursaillen ja (yli)kohteliaasti.

      Ajattelen myös, että kun kirjan alkukieli heijastaa sosiaalisia rakenteita, joita meillä ei yksi yhteen ole, käännöskin saa olla muuta kuin "puhdasta suomea". Myönnän, että rajaviiva töksähtelevyyden ja alkufiiliksille uskollisuuden välissä on häilyvä.

      (Ps. Whitman-bloggauksessasi mainitsemasi "kaveri" ei ole anglismi, ainakin isäni ja ikätoverinsa puhuvat luontevasti kavereista merkityksessä "eräs mies". )

      Poista
    2. Kiitos Anonyymi ja Taru! Kyseessä ei tosiaankaan olekaan mikään outous, en vaan itse tiennyt, mitä trooppi tarkoittaa enkä sitä asiayhteydestä ymmärtänyt. "Trooppi kirjallisuus" antoi Googlessa paljon tuloksia, joista selveni hieman, mitä troopilla tarkoitetaan.

      Olen tosiaan melko herkistynyt käännössuomelle, varmaan juuri siksi kun luen mielelläni kotimaisia kirjailijoita ja arvostan hyvää, rikasta suomen kieltä. Siksi kai tulee kyylättyä suomennoksia, kenties jonkun mielestä liikaakin. :)

      Kielen sujuvuudesta löytyy varmasti monia mielipiteitä. Anglismin makua voi tunnustella kokeilemalla vaikka erilaisia sinä-sanojen ja -isien yhdistelmiä: Otatko kahvia? Ottaisitko kahvia? Ottaisitko sinä kahvia? Haluaisitko sinä ottaa kahvia? Haluaisitko sinä ottaa hieman kahvia, Matti?

      Makuja on monia, minulla maku on tosiaan siellä "suomalaisen suomen kielen" puolella. :)

      Poista
  5. Vaikka rakastin tätä kirjaa, en ollut aivan vakuuttunut käännöksestä. En tosin huomannut mitään tuollaisia yksittäisiä kömpelyyksiä - minua häiritsi enemmän sellainen tietty ilmaisun jäykkyys, joka vaivasi Schroderuksen Sieppari-käännöksessäkin. Sellainen, että muistaa koko ajan lukevansa käännöstekstiä.

    Toivottavasti luet Middlesexin: se on aivan mahtava kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle Schroderuksen nimi oli jäänyt ihan hyvänä mieleen, mutta tiivistit kyllä just tuon fiiliksen, mikä minuakin usein vaivaa. Että huomaa ja muistaa koko ajan kyseessä olevan käännöksen.

      Poista
  6. Jos sinulta löytyy aikaa ja mielenkiintoa, blogissani on sinulle haaste.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Katsotaan saanko aikaiseksi...

      Poista
  7. Mielenkiintoinen arvio ja kiinnostavaa keskustelua! Itse taisin olla lukiessani vain onnellinen, että Eugenides on vihdoin julkaissut jotain, kun en kiinnittänyt noihin kieliasioihin huomiota. Muotiasioista en osaa sanoa, mutta ainakin osa "asumissanastosta" on mielestäni ihan yleisesti käytössä, tai ainakaan en tiedä niille käännöksiä, sanat sen sijaan ovat tuttuja. Luulen myös, että kirjassa on ehkä tietoisestikin niin alkukielellä kuin käännöksessä tuollaista knoppitietosanastoa, kun kirja kertoo opiskelijoista, hehän haluavat usein osoittaa oppineisuutensa käyttämällä tietoisesti erikoissanastoa. Tai niin minusta ainakin usein tuntuu... Veikkaan, että Mustat silmät on jäänyt alkukieliseksi, kun on ollut sellaisena alkutekstissäkin.

    En nyt kuitenkaan halua tieten tahtoen puolustella kirjaa! :) Sillä vaikka kirja oli äärimmäisen hyvä ja miellyttävä, kiinnostakin, ei se ole kirja, jota ajattelen usein tai jonka kuvittelisin lukevani uudestaan. Middlesex piti taas lukea uusiksi jo senkin takia, etten muista monen kirjan herättäneen minussa niin paljon kysymyksiä ihmisenä olosta kuin Middlesexin, kun luin sen ensimmäistä kertaa. Suosittelen sitä siis edelleen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Middlesex on siis viimeistään nyt henkisellä lukulistallani :)

      Poista
  8. Minä en hoksannut juurikaan noita kieliasioita ja näin jälkikäteen onkin siksi mielenkiintoista lukea niistä nyt ja pohtia kirjaakin vähän eri kantilta.

    Kokonaisuutena Naimapuuhat upposi minuun täysin ja minäkin aloin haaveilla pääseväni mukaan sinne seminaariin jne :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä sellaisia seminaareja jostain oikeasti löytyisikin, eri asia pääsisikö noin vaan mukaan. :) Kuulosti kyllä mahtavalta!

      Poista
  9. Komppaan Susaa ja Jenniä siitä, että olin niin innoissani tästä kirjasta, etten huomannut juurikaan pohtia kieliasioita. Se on minulle harvinaista, koska olen joskus melkoinen kielipoliisi ja haparoiva tai töksähtelevä suomennos hyppää usein silmilleni. Koska en Eugenideksen kohdalla huomannut "mitään", taisin lukea itselleni aika täydellisen kirjan; sellaisen, josta nautin alusta loppuun saakka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä suomennos kokonaisuutena ollutkaan haparoiva, itse vaan olin ehkä turhankin herkkä merkkaamaan muistiin nuo sanat ja termit, jotka tökkäsivät. :)

      Poista
  10. Anonyymi23.7.12

    Mun mielestä kirjassa oli kesälukemiseksi mahtavassa suhteessa älykkyyttä ja kepeyttä, ei tuntenut lukevansa mitään höttöä muttei tarvinnut lukea otsa rypyssäkään. Erityisesti pidin lopusta joka mun mielestä keskusteli sekä lukijan että viktoriaanisen kirjallisuuden kanssa, mutta en osaa kyllä sanoa tästä enempää spoilaamatta :P

    Siiri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin kirjan lopetus oli hyvä!

      Poista