torstai 8. joulukuuta 2011

Janica Brander: Lihakuu

Kuva: Päivi Puustinen / Otava.
Lukemattomien PEKK-kirjojen lukeminen jatkuu. Janica Branderin novellikokoelma Lihakuu oli 142-sivuisena pienikokoisena kirjana nopealukuinen. Jostain syystä Otavan kirjasivulla ilmoitetaan tämän pituudeksi "noin 220 sivua", ei kannata uskoa. Kirjan ovat lukeneet myös Booksy, Minna ja Anu.

Kansi on värikkään houkutteleva ja onnistunut, nimikin kuulostaa kiehtovan absurdilta. Novellit ovat melko lyhyitä, monissa katsotaan maailmaa lapsen silmin. Suosikikseni nousi kristilliseen kesätapahtumaan sijoittuva Rukouspaperi. Myös pohjoissuomalaisesta karhunkaadosta kertova Karhut ja sudet oli aika vetävä - alkoi tehdä mieli lukea taas pitkästä aikaa Helmi Kellokumpua. Maailman makuu käsitteli maailmanlopun odotusta. Lähiöelämän tragedioita taas kuvasi Kotiinpaluu.

Kielessä ei ole moittimista, hyvää ja monipuolista suomea Brander kirjoittaa. Vaan jokin juju tuntui monista novelleista jäävän puuttumaan. Ehkä viime talvena käymäni Avaimen kirjoituskurssi on saanut minut lukemaan novelleja uusin silmin. Kurssilla kun tuli huomattua, että hyvät harrastajakirjoittajatkin saavat polkaistua tyhjästä kasaan ihan hyvän novellin tai novellin alun vaikka vartissa. Minäkin hakkasin tuossa ajassa lyhyttarinoita, joissa oli henkilöhahmoja, miljöö, tunnelmaa ja tapahtuman tynkää. Mutta milloin novellilla on sanoma, se perimmäinen syy, miksi tarina kerrotaan? Sitä noissa kirjoitusharjoituksissa ei aina päässyt syntymään ja sitä tarinan ydinmehua jäin useimpien Branderinkin novellien parissa kaipaamaan.

Monissa novelleissa murteenmakuinen dialogi antoi jonkinlaista osviittaa tarinan tapahtumapaikasta, mutta mikään tarina ei silti noussut niin leimallisen paikalliseksi, että osaisin tägittää tätä sen enempää Pohjois- kuin Länsi-Suomenkaan kategoriaan. Mehevä murteen käyttö viehättää minua, mutta parhaiden murretta hyödyntävien kirjailijoiden laajaan sanastoon ja värikkäisiin ilmaisuihin Branderilla on vielä matkaa.

Täytyy loppuvuodesta kirjoittaa jonkinlainen PEKK-yhteenveto, sillä vaikka tämäkään kirja ei mikään elämää suurempi lukuelämys ollut, on ollut antoisaa lukea tänä vuonna monta kotimaista esikoiskirjaa suht lyhyen ajan sisällä. "Esikoisfiilistä" on kiva aistia. Novelleja luen muutenkin sen verran vähän, että hyvä että tuli taas silläkin puolella liikuttua. Vielä aion PEKK-kirjoista lukea Anna-Kaari Hakkaraisen Verkon ja ekstrana tulleen Hesarin esikoisvoittajan, Satu Taskisen Täydellisen paistin.

7 kommenttia:

  1. Minua kiinnostaisi lukea tämä kielen ja tuon lapsinäkökulman takia! Kirjoittamiskurssilla, jossa olen on puhuttu juuri lapsen näkökulmasta kirjoittamisesta. Tämä voisi olla hyvää opiskelumateriaalia :)

    VastaaPoista
  2. Itse pidin taas todella paljon kyseisestä kirjasta. Oli ensimmäinen loppuunsaatettu novellikokemukseni.

    VastaaPoista
  3. Kiitettävästi erilaisia mielipiteitä tästä löytyi, kivaa että on huomiota tullut esikoiskirjailijalle!

    VastaaPoista
  4. Tästä kirjoituksestasi jäi vaivaamaan mieltäni asia, josta ajattelin kysäistä vähän tarkemmin. Nimittäin puhut tarinan ydinmehusta ja siitä, että novellilla olisi hyvä olla jokin erityinen sanottava. Näin olin ymmärtävinäni.

    En minä kyllä aina löydä romaanistakaan juuri muuta sanomaa kuin että siinä nyt jokin tapahtumaketju kuvataan ja sillä mooses. Voiko elämästä sanoa jotain tiettyä ihan objektiivisesti laskien? Vai onko aina enemmänkin kyse siitä miten sanottava esitetään? Kysyn vaan.

    Voisikohan olla, että kaikessa taiteessa onnistuminen tarkoittaakin sen illuusion synnyttämistä, että nyt siinä ihan varmana sanottiin jotain olennaista elämästä?

    VastaaPoista
  5. Hmm, mulla oli mielessä jotain sellaista, että usein tarinasta saa jonkin muunkin oivalluksen kuin sen, mitä siinä juonen tasolla tapahtuu. Eli vaikka kirja kertoisi kuinka Kerttu menee kahville mummonsa luo ja syö siellä pullaa, niin silti tulee fiilis että tässä haluttiin kertoa kuinka vaikeita sukupolvien väliset suhteet voivatkaan olla.

    Joidenkin novellien kanssa oli vähän sellainen olo, etten saanut niistä irti muuta kuin sen juonen tasolla tapahtuvan kuvauksen. Onneksi lukijoita ja tulkitsijoita kumminkin riittää joka lähtöön!

    VastaaPoista
  6. Nimetön27.12.11

    Tulin tännekin "puolustamaan" Branderin kokoelmaa, koska pidin siitä niin kovasti.

    kommentoin jo tuossa toiseenkin blogiin, että mielestäni novellin tehtävä ei ole olla kertomus, jossa motiivit, henkilöt, aika ja paikka on alleviivattu ja selitetty aukottomasti. Novellikokoelma on enemmänkin tunnelma, joka tarinoista syntyy. Kuin ristikko tai arvoitus, jonka ratkaistakseen lukijan on oltava aktiivisempi kuin lukiessaan romaania.

    Ihastuin Lihakuuhun juuri siksi, että minulle tuli sellainen olo, että melkein hoksasin, mutta en ihan; tätä pitää miettiä vielä enemmän. Muutamassa tarinassa tulkintavaihtoehtoja oli mielestäni useampia. Esim. minun mielstäni ekassa novellissa päähenkilö kuolee etsiessään äitiään, ja onnellinen loppu on hänen kuvitelmaansa elämän ja kuoleman rajamailla. En todellakaan tiedä, mitä Brander ajattelisi tästä tulkinnasta, mutta mielestäni lupaavan, hyvän ja todella hyvän kirjoittajan ero on juuri tässä. Lupaava kirjoittaja kertoo, miten asiat tapahtuvat. Hyvä kirjoittaja antaa lukijan kuvitella, miten asiat voisivat tapahtua. Ja todella hyvä kirjoittaja antaa lukijalle useita uskottavia tulkintamahdollisuuksia.

    -Marjaana

    VastaaPoista
  7. Hienoa että meitä lukijoita on joka lähtöön, ja jokainen lukija saa erilaisen lukukokemuksen samasta kirjasta. :) Sinulla on hieno määritelmä novellin olemukselle!

    VastaaPoista