 |
| Kuva: Vertigo. |
Olin varannut kirjastosta kolme osaa Fablesia, joten ehdin oikein mässäillä tarinan parissa. Valintani osoittautui yllättävän hyväksi, sillä osassa 9 nähtiin joulunviettoa ja osa 11 osoittautui tähänastisen pääjuonen päätösjaksoksi. Suuri tarinalinja sulkeutui ja tärkeimpiin isoihin kysymyksiin saatiin vastaus. Periaatteessa lukemisen voisi siis lopettaa tähän, mutta ilman muuta aion jatkaa. Oletan Willinghamin aloittavan toisen eeppisen pääjuonen tämän jälkeen. Sitä paitsi näihin on mahtunut niin paljon pienempiä sivukuvioita ja moni langanpää jäi edelleen avoimeksi, joten katsotaan mitä seuraavaksi tuleman pitää. Ja näistäkin osista löytyy blogiarvio myös Nulla dies sine legendosta.
Yhdeksäs osa, Sons of Empire, osoittautui pääjuonen kannalta välisoitoksi. Willingham on osoittanut olevansa erinomainen rytmittäjä. Kun kahdeksas osa oli melkoista tajunnanräjäytystä, palautetaan lukija taas maan pinnalle ja liikutaan hetken aikaa vähän rauhallisemmilla vesillä. Samalla pohjustetaan tulevia isoja ratkaisuja.
Albumin lopussa oli hauskoja minitarinoita. Vuosien varrella Fables-fanit ovat lähettäneet sarjan tekijöille kysymyksiä, ja Willingham valitsi näistä joitakin ja vastasi niihin sivun tai parin mittaisilla minisarjiksilla. Tarinoissa kerrotaan, miten hiiripoliisivoimia koulutetaan tai kuka oli Prinssi Uljaan (Prince Charming) ensirakkaus.
Hyvää rytminvaihtelua Fablesiin tulee myös vaihtelevasta vierailevien piirtäjien käytöstä. Kahden jakson mittaisessa Father and Son -tarinassa vakiopiirtäjä Mark Buckingham tekee tilaa Michael Allredille. Allredin kädenjälki on melko synkkää, mikä tosin sopii tarinaan hyvin, kun aiheena on Iso Paha Susi vierailemassa etäisen isänsä Pohjoistuulen luona.
 |
| Kuva: Vertigo. |
Tarina on myös loistava osoitus siitä, kuinka Willingham nostaa sivuosien henkilöhahmoja pääosaan ja näyttää heidät uudessa valossa. Willingham osaa kaksoisvalotuksen: sama hahmo on tietyissä tilanteissa hyvä tai paha, heikko tai vahva. Yleensä kyse on siitä, kuinka hahmon tietty ominaisuus on toisessa tilanteessa eduksi ja toisessa haitaksi. Ja vaikka olen melko kyllästynyt populäärikulttuurissa yleiseen tapaan herättää kuolleita henkiin, tässä tarinassa jopa se onnistui melko tyylikkäästi.
Hyvän prinssin lisäksi toinen hahmo, jonka kohdalla kaksoisvalotusta hyödynnetään mainiosti, on Prince Charming. Hänen kohdallaan ensimmäinen taso on perinteisten satujen onnellinen loppu: prinssi on ihana, koska hän pelastaa prinsessan ja menee tämän kanssa naimisiin. Tämä kaikille tuttu satujen peruskuvio on Fablesin raaka-ainetta. Kakkostaso on prinssi sellaisena, kuin hänet sarjan aluksi esitellään: narsistinen ja ärsyttävä naistenkaataja. Kolmostason huomaa pikkuhiljaa: kun sodan uhka alkaa leijua satuhahmojen yllä, osoittaa prinssi osaavansa hyödyntää laskelmointi- ja ennakointitaitojaan myös sodankäynnissä.
Kymmenes osa oli myös eräänlainen palkinto sarjaa pitkään lukeneelle. Ei välttämättä kannata aloittaa tästä - ylipäätään suosittelen tämän sarjan lukemista järjestyksessä - mutta kun on ehtinyt nautiskella sarjaa jo pitkään, kokee tiettyä palkitsevuutta pitkään pohjustetuissa juonenkäänteissä. Tämä on pitkien tarinoiden ja jatkokertomusmuodon ehdoton etu. Willingham saattaa käyttää jotain pientä yksityiskohtaa tai juonikuviota kertaalleen pienessä roolissa ja myöhemmin laajentaa saman kuvion päätasolle.
 |
| Kuva: Vertigo. |
Tämäkin osa oli monella tavalla palkitseva. Tässä näkyy todella hyvin Willinghamin taito tarinankertojana. Mietitäänpä hetki vaikka Tarua sormusten herrasta, kirjana tai elokuvasovituksena. Siinähän on ideana, että melko alussa kerrotaan, että paha sormus pitää pudottaa tulivuoreen. Sitten seuraa satoja sivuja tai useita tunteja taisteluja, ja lopussa sormus sitten nakataan pois. Tämmöinen on minusta todella kyllästyttävää: pitkitettyjä ja venytettyjä taistelukohtauksia, jotka eivät johda mihinkään, koska lopputulos on kuitenkin juuri sellainen, kuin alussa annettiin ymmärtää. Willingham rakentaa jännitystä aivan toisella tavalla. Asiat tapahtuvat nopeammin tai eri tavalla kuin lukija on etukäteen arvuutellut, tai joitakin lukijan ennalta olettamia tapahtumia ei tapahdu ollenkaan. Muutos on läsnä koko ajan: joskus jokin pieni yksityiskohta saattaa heilauttaa vaa'an ääriasennosta toiseen. Tällaisesta minä nautin. Jopa periamerikkalaisen militarismin sivumaut menivät tässä sopassa siedettävästi mukana.
Maagisen sodankäynnin kuvauksissa uskottavuus toki joutuu herkästi koetukselle. Otan esimerkin Harry Potterista: olen silloin tällöin ihmetellyt, miksi Harry käyttää silmälaseja, kun velhot parantavat esimerkiksi luunmurtumia todella helposti taikuuden avulla. Luulisi, että yhtä kätevästi voisi taikoa kaikille optimaalisen näkökyvyn eikä silmälaseja tarvitsisi käyttää... Samantapaisia pieniä kompastuskiviä myös War and Pieces piti sisällään, vaikka olenkin kiitollisen herkkäuskoinen lukija. Mutta hyväksytään nekin nyt kuitenkin, kokonaisuus oli hyvä!
Pitää varmaan lukea ainakin osat 10 ja 11 uudestaankin ennen kirjastoon palauttamista. Vähän jäi harmittamaan, että aiemmin keskeisessä roolissa ollut Snow White oli näissä osissa aika lailla sivussa. Muutama avoin langanpää jäi vaivaamaan mieltä, pitää jo sen takia jatkaa tarinaa eteenpäin. Kahdestoista osa onkin lupaavasti nimeltään The Dark Ages.
Fablesia voin suositella vaikka kenelle. Ei tarvitse olla sarjakuvaharrastaja ennalta. Tässä on tarttumapintaa vaikka mistä suunnasta lähestyttäessä: tuttujen satuhahmojen hyödyntäminen, ihmissuhdekiemurat, sotajuonittelut, nautittavan hyvä juonen rakentelu, mukaansatempaava tarina... Erinomaista ja viihdyttävää luettavaa!
Tekstit
Tuohon osaan 11 asti olen minäkin lukenut, koska jostain syystä osaa 12 ei ole lähikirjastoissa vastaan tullut, paria seuraavaa osaa taas on näkynyt mutta en ole uskaltanut hypätä osan yli (koska tuohon mennessä tarina on aika hyvin vaatinut järjestyksessä lukemista, sen ekan albumin voi juuri ja juuri skipata).
VastaaPoistaWillingham tosiaan rytmittää hyvin tarinaa ja on onnistunut väistämään ison osan noista "miksei Harry Potter korjauta näköään" kohdista (vaikkei tietenkään kaikkia). Ja tuo eri henkilöistä kiinnostavan monipuolisia, kuten juuri tuo Prince Charming, joka on oikein hyvä suorittamaan vaarallisia tehtäviä menestyksekkäästi, vaikka sitten niistä tehtävistä saatujen palkkioiden kanssa ei oikein tulekaan kauaa toimeen...
Niinpä, esimerkiksi Prince Charmingin toiminta osassa 11 näyttäytyy näin jälkeenpäin aika suorana loogisena jatkumona prinssin aiemmille touhuille jossakin osien 3-5 paikkeilla. Kumminkaan silloin en osannut yhtään arvata, mikä prinssin rooli tulee olemaan. Taitavaa!
VastaaPoistaTaikamaailmojen lainalaisuuksien luominen on tosiaan kinkkistä. :) Jokainen kirjoittaja toki määrittelee itse, miten taikuus toimii: voiko joka paikassa taikoa vai ei, keneltä se onnistuu, kuinka helposti se käy vai millaisia resursseja taian onnistuminen vaatii. Mutta kun taikuutta yleensä hyödynnetään jollakin yliluonnollisella tavalla eli rikotaan fysiikan lakeja, niin usein sitä lukijana sitten alkaa miettiä, miksi asia X onnistuu mutta asia Y muka ei onnistu, vaikka lähtökohdat näyttävät samoilta. Hankalaa!
Vaan nämähän ovat sellaisia pitkälle vietyjä "mitä jos" -kehitelmiä, joten pakko kai se on lukijana tyytyä siihen mitä annetaan ja toivoa, että kirjoittaja osaa väistää aivan ilmeisimmät sudenkuopat tarinansa sisäisessä logiikassa. Ne Harryn silmälasit ovat kyllä sinänsä hupaisa esimerkki, koska esimerkiksi silmälasien rikkoutuminen, putoaminen tai sumeneminen aiheuttaa Harrylle toistuvasti harmia, joten luulisi että näköongelman pysyvä ratkaisu olisi helpottanut maailman pelastamista.
Joo, no Harry Potter on ehkä hankalin esimerkki siinä että suhteellisen taviksilla on siinä käytössä hyvinkin voimakasta magiaa, mutta silti sinne jää kaikenlaisia hämäriä pikkuharmeja joihin ei kummallisesti löydy ratkaisuja.
VastaaPoistaPerinteinen tapahan tuossa on yleensä rajoittaa magian käyttäjien voimia tai määrää tai keksiä muita näppäriä rajoitteita. Fableseissa on mainittukin se että taikomiseen kykeneviä hahmoja ei ole paljoa ja heidän resurssinsa ovat suurelta osin jo käytössä Fabletownin infrastruktuurin pyörittämiseen. Ja vastaavasti on runsaasti maagisia esineitä joita ei välttämättä osata käyttää, ja Fabletownissa on myös ihan kohtalainen määrä salailun ja juonittelun kulttuuria, eli jos joku osaisikin tehdä jotain niin sitä tietoa ei välttämättä levitellä...
Monissa fantasiaklassikoissa on myös lähdetty samantyyliselle linjalle, esim. Sormusten herrassa taikomiseen kykeneviä henkilöitä on vähän ja näillä on joitain omia rajoitteita (kuten että Galadriel ei juurikaan voi Lorienista poistua) ja Conanissa taas magiaan liittyy sosiaalinen skisma.
Pari kiinnostavaa esimerkkiä löytyy sitten scifin puolella, esim. ihastuin kovasti Alfred Besterin kirjojen Murskattu mies ja Määränpäänä tähdet maailmoihin jotka on rakennettu hyvin uskottavasti sillä yksinkertaisella nytkäytyksellä että mitä jos telepatia toimisi, tai teleporttaus olisi mahdollista. Vastaavia ajatuksia ovat pyöritelleet vaihtelevalla menestyksellä muutkin...
Yön yli nukuttuani keksin pari asiaa, jotka minua kiusasivat sotajaksoissa. Yritän esittää asiani spoilaamatta...
VastaaPoistaMiksi vettä piti mennä erikseen hakemaan, kun logistiikka oli muuten ratkaistu niin kätevästi? Eikö vettä olisi voinut tuoda samalla kertaa kun ruokaa ja varusteita tuotiin?
Kun erilaisia suojausloitsuja oli muuten käytetty siellä täällä, eikö kenenkään mieleen ollut tullut loitsu, joka suojaisi tulipalolta? Monet henkilöhahmothan oli suojattu todella tehokkaasti jopa suoralta hyökkäykseltä.
Ja koska logistiikasta vastaavalla henkilöllä oli niin kätevät erikoisvarusteet, eikö hän olisi voinut vaikka yksinään hoitaa ratkaisevat sotatoimet...?
No, nämä on näitä. Tykkään Fablesista niin paljon että menkööt. Ja ehkäpä tässä tulikin massiivisia sotakohtauksia vähäksi aikaa, joten jospa seuraavaksi taas palattaisiin peri-inhimilliseen juonitteluun...