Kuva: Pietari Posti /WSOY. |
Ennakko-odotusteni vuoksi hieman säästelin kirjaa ja joulunpyhinä aloitin sen. Koska sain alle 300-sivuisen kirjan luettua loppuun vasta nyt, voi päätellä että kyseessä oli pettymys. Ei nyt mikään pöyristyttävä sellainen, mutta pettymys kuitenkin. Minua positiivisemmin kirjaa ovat lukeneet Minna ja Sanna.
Lääkäriromaanissa minua viehätti kirjan runsaus ja ylilyövyys, mutta Nuku lähelläni tarjoaa samanlaista irrottelua vain parissa kohdassa ja silloinkin lyhyinä pätkinä. Kirja on paljon Lääkäriromaania tosikkomaisempi. Juonesta tuli hieman mieleen ainoa lukemani Joel Haahtelan kirja, Lumipäiväkirja. Kummassakin kirjassa yksinäinen suomalaismies lähtee haahuilemaan Keski-Eurooppaan ja pohdiskelee rakkautta. Voi siis olla, että Haahtela-fanit saavat tästä kirjasta enemmän irti kuin minä.
Päähenkilö on varhaiskeski-ikäinen Teemu, jonka velipuoli Tuomas on kuollut yllättäen. Tuomas oli menestyjä, Teemu taas väliinputoaja, joka ei ole oikein saanut mitään aikaiseksi. Tuomaan asuinkaupungin nimeä ei kirjassa taideta mainita kertaakaan, minä assosioin kaupungin Frankfurtiksi. Teemu lähtee huolehtimaan Tuomaan hautajaisjärjestelyistä ja jää asustelemaan kaupunkiin epämääräiseksi ajaksi. Hän tutustuu Ninaan, jonka kanssa Tuomaalla oli ollut lyhyt suhde. Lempi leimahtaa Teemun ja Ninan välillä.
Korhonen kirjoittaa kaunista kieltä, mutta minulle kävi hieman kuin Sisilian ruusun kanssa. Vaikka arvostankin hyvää kieltä, ei pelkkä kieli riitä romaania lukiessa, jos tarina ei ime mukaansa. Jouduin suorastaan patistelemaan itseäni lukemisessa, joten lopulta Nuku lähelläni meni melkoiseksi suorittamiseksi.
Huomio hajaantuu eri asioihin. Välillä keskiössä on Teemun ja Ninan tempoileva suhde, välillä pohditaan Euroopan talouskriisiä ja siellä täällä puhkeavia kapitalisminvastaisia mielenilmauksia. Välillä Teemu pohtii omaa elämänkulkuaan ja suhdettaan perheeseensä. Mielestäni olisi kannattanut valita yksi teema tärkeimmäksi ja kuljettaa kirjaa sen johdolla. Lisäksi Teemun ja Ninan suhde ei tuntunut minusta kohtalokkaan dramaattiselta rakkaustarinalta, pikemminkin näiden epäkypsien säätäjien riitely alkoi loppupuolella jo ärsyttää.
Kuitenkin kirjassa on hyvät puolensa: eloisa, kuvaileva, kaunis ja täsmällinen kieli ja siellä täällä olevat kiinnostavat välähdykset ihmisten välisistä suhteista. En kuitenkaan voi olla toivomatta, että Korhosen seuraava romaani olisi samantapainen renessanssihenkinen runsaudensarvi kuin Lääkäriromaani oli.
Yhtä aikaa samalla asialla; juuri julkaisin postauksen tästä, linkatut blogitkin ovat samat! Totta, huomio hajosi ja punainen lanka katosi minulta jossain puolivälin paikkeilla, joten piti vähän pinnistellä sen kanssa. Vaikka kaunista tekstiä paljon onkin ja noita listaamiasi hyviä puolia, jäi ristiriitainen olo.
VastaaPoistaHii, mikä ajoitus! :) Tulenkin heti lukemaan ja kommentoimaan.
PoistaJaahas, tämä täytyy pistää koen 13 kotimaista haastelistalle, vaikket tykännytkään... Kuulosti niin kovin suomalaiselle...
VastaaPoistaAina kannattaa kokeilla! :)
PoistaTämä oli ensimmäinen Korhoseni, joten odotuksia ei juuri ollut. Kahden ja yhden yön tarinoita on majaillut hyllyssäni vuosia odottaen lukuvuoroa. Kritisoin omassa arviossani juuri tuotta hajottamista. On niin hirmuisesti kaikkea, ihan kiinnostavaakin, mutta oikein mistään ei päästä kunnolla kiinni. Kielestä pidin minäkin, samoin kuvauksesta, mutta. Se jokin tästä uupuu. Harmi.
VastaaPoistaKävin katsomassa blogiasi mutten löytänyt tätä kirjaa sieltä. Kirjoititko lehtiarvion?
PoistaMinullakin on hyllyssä Kahden ja yhden yön tarinoita ja lisäksi Savumerkkejä lähtöä harkitseville. Voisin kyllä tämän vuoden puolella yrittää lukea oman hyllyn lukemattomia läpi...
http://harmaaparranlukutarnoita.blogspot.fi/
VastaaPoistaTäältä lyötyy minun pikku jutuni aiheesta
Kiitos linkistä, tulenkin kurkkaamaan!
Poista