Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta taitaa olla jonkinlainen sleeper hit, vähitellen suosiotaan yhä suuremmaksi kasvattava teos. Luin ensimmäiset arviot kirjasta syksyllä, mutta silloin kiinnostuskynnykseni ei ylittynyt.
Vielä lokakuussa Norkun arviota lukiessani olen kommentoinut, etten taitaisi kestää liikoja aluepoliittisia kärjistyksiä. Joulun kieppeillä Booksyn arvion jälkeen olen jo arvellut, että ehkä tämä pitää lukea. Lopulta asia ratkaistiin puolestani, sillä voitin Readberry.fi:n kirjamessuarvonnassa Kutturan.
Readberry.fi on nyt beta-vaiheessa, mutta olen hyödyntänyt palvelua jo myös ensimmäisen Long Play -artikkelin lukemisessa. Sen luin pöytäkoneelta, mutta Kutturaa aloittaessani vähän pähkäilin, mikä vehje olisi paras kirjan lukemiseen. Pöytäkone tai kannettava tietokone eivät houkutelleet, iPadia minulla ei ole ja puhelimen näyttö on niin pieni, etten viitsi sitäkään käyttää. Readberry.fi:n kirjat eivät ole ladattavia tiedostoja vaan tekstiä selaimella, joten en voinut ladata kirjaa Kindleen. Lopulta hoksasin, että Kindle Touch 3G -mallissa on beta-ominaisuutena selain, joten eikun kokeilemaan. Sehän toimikin pääosin hyvin. Pääsin kirjautumaan selaimella Readberryyn ja koska luin kirjaa lähinnä kotona ollessani, pidin wlan-yhteyttä päällä, mikä nopeuttaa selaimen toimintaa. Välillä Kindlen selain hieman pyki ja muutaman kerran piti tämän vuoksi käynnistää selain uusiksi ja kirjautua uudelleen, mutta suht sujuvasti koko kirja tuli näin luettua. Kommenttisivun lataaminen taas ei toiminut yhtä mallikkaasti, mutta tämäkin taitaa johtua enemmän Kindlestä kuin Readberrystä. Readberryn ohjesivulta voi tarkastaa tekniset suositukset.
Tietokoneella ollessani kävin jättämässä muutaman kommentin. Esilukijan kommenteista oli minulle hyötyä, sillä opin muun muassa, että maaltamuuton kieltäminen on totta Kiinassa. Kutturassa Helsinki on kieltänyt maaltamuuton muulta Suomelta, ettei pääkaupunkiseutu tukehdu maalaisten vyöryyn...
Helsingin Sanomien toimittajana työskentelevä Mikko-Pekka Heikkinen on kotoisin Kainuusta kuten minäkin. Heikkinen tulee Suomussalmelta, joka on alle sadan kilometrin päässä omasta kotikunnastani Paltamosta. Heikkinen on kolme vuotta minua vanhempi ja aikuisiällä olemme kumpikin päätyneet pääkaupunkiseudulle. Kutturan aiheen pitäisi siis olla minullekin läheinen. Tässä olikin suurin syy, miksi epäröin tarttua kirjaan. Kun aiheena on sisällissota Pohjois-Suomen ja Etelä-Suomen välillä, pelkäsin saavani allergisia reaktioita liioista kärjistyksistä. Nuorena olen saanut silmät suut täyteen umpioitunutta kainuulaista maakuntahenkeä, johon kuuluu olennaisena osana Rysselin vihaaminen ja tietenkin valittaminen siitä, miten Helsinki vie kaiken ja miten Helsingissä päätetään kaikki kainuulaisten asiat aivan epäreilusti.
Mutta yhtä lailla tältä Helsingistä käsin olen ehtinyt usein ärsyyntyä tunkkaiseen stadilaisnostalgiaan ja ylimieliseen rajanvetoon Helsingin ja muun Suomen välille. Jos sisällissota syttyisi, mikä olisi minun valintani? Pakenisinko muiden citykanien joukossa äkkiä Tallinnaan sodan jaloista? Vai loikkaisinko rajan yli Pohjois-Suomeen pottujen puolelle tekemään kaikkeni oikean henkisen isänmaani puolesta?
Paha sannoo. Mutta se on helppo sanoa, että onneksi ennakkoluuloni osoittautuivat täydellisen aiheettomiksi. Heikkinen onnistuu erinomaisesti kääntämään vuosikymmeniä kyteneet stereotypiat hulvattomaksi huumoriksi. Nauraa röhötin ääneen useita kertoja ja muunkin ajan viihdyin mainiosti. Tosin kirja olisi ehkä kannattanut lukea mahdollisimman nopeasti ja yhtäjaksoisesti, sillä välillä lukutauon jälkeen tuntui, että suvantokohdissa pilkahti pieni pitkitetyn vitsin sivumaku. Onneksi romaania ei kuitenkaan ole tarkoituksella lähdetty paisuttamaan, vaan sivumäärä jää napakaksi.
Pohjois-Suomen hyökkäyksen keskeisiä hahmoja on lappilainen Oula, joka johtaa menestyksekkäitä moottorikelkkaiskuja. Moni pohjoissuomalainen on valmis uhrikuolemaan, tehdäänhän moottorikelkkahyökkäykset kamikaze-hengessä. Oulan leiriin päätyy Keskisuomalaisen nuori toimittaja Aino Riski, joka päättää edetä pätkätyöurallaan kirjoittamalla sisällissodasta reportaaseja. Oulan leirissä hän tutustuu muun muassa Kutturan gangstaan, yhdysvaltalaista rap-kulttuuria fanaattisesti ihailevaan Toni Morottajaan.
Etelä-Suomen sotaa seurataan Jesse Purolan näkökulmasta. Jesselle sota on lähestulkoon unelmien täyttymys, sillä hän on suuri Väinö Linna -fani. "Mitä Koskela tekisi?" miettii Jesse aina kiperän paikan tullen. Myös Taistelutoverit-tv-sarja on tehnyt Jesseen suuren vaikutuksen. Harmi vaan, kun oikeassa elämässä sota ei näytä läheskään yhtä hohdokkaalta kuin tv-ruudulta tai valkokankaalta...
Jesse onkin tosi hyvä hahmo, sellainen ettei tiedä pitääkö nauraa vai sääliä. Yliopiston toimistorottana siviilissä touhuskeleva Jesse on sotafiktion aivopesemä, mutta joutuu alikessuna ohjeistamaan itähelsinkiläisten lähiöhiipparien ryhmää. Nämä eivät, yllätys yllätys, ole aivan yhtä sinivalkoisella hengellä varustettuja kuin Jesse. Naapuriryhmää vetää Jessen somalialaissyntyinen opiskelukaveri Abdi Bahdoon, hän pärjää hieman paremmin.
Huvittavaa kyllä, Jessen uskottavuus syntyy pitkälti siitä, että olen ihan oikeasti tavannut aika paljon nuoria miehiä, jotka ovat vilpittömän "armeijauskovaisia" ja joiden käsitys sotimisesta tuntuu perustuvan viihde-elokuviin ja fiktiontäyteisiin mielikuviin toisesta maailmansodasta. Silti Jesse on niin sympaattinen reppana, ettei häntä voi olla kannustamatta. "Puu kaatui kuin Windows maanantaiaamuna", miettii Jesse poteroa kaivaessaan. Tosin tekstissä lukee virheellisesti "maanantai-aamuna" - joitakin kielellisiä huolimattomuuksia Johnny Knigan kustantamaan romaaniin on jäänyt.
Terveisiä Kutturasta on Heikkisen toinen kirja, esikoisteos on vuonna 2010 ilmestynyt Nuorgamin Alkon tuho - ja muutama erätarina. Readberrystä opin, että ainakin Toni Morottajan hahmo on esiintynyt jo esikoisteoksessa. Kirjaa voisi verrata Hitlerin kylkiluuhun - siinäkin kirjoittajana on toimittaja, joka tarttuu ajankohtaiseen poliittiseen ilmiöön ja vääntää sen satiirin ja veijariromaanin muotoon. Tunnetasolla tykkäsin Kutturasta enemmän kuin Hitlerin kylkiluusta, mutta teknisesti ottaen kirjoilla on aika paljon yhteistä.
Heikkinen onnistui kirjallaan sekä naurattamaan että purkamaan aluepoliittisia traumojani. Vaikka kirjan pintataso on viihteellinen, tuo vakavuutta mukaan romaanissa kuvattu saamelaisten historiansa aikana kokema sorto. Suomalaiset eivät ole alkuperäiskansasta paljon piitanneet. Kenties täytyy joskus lukaista myös Nuorgamin Alkon tuho.
Vielä lokakuussa Norkun arviota lukiessani olen kommentoinut, etten taitaisi kestää liikoja aluepoliittisia kärjistyksiä. Joulun kieppeillä Booksyn arvion jälkeen olen jo arvellut, että ehkä tämä pitää lukea. Lopulta asia ratkaistiin puolestani, sillä voitin Readberry.fi:n kirjamessuarvonnassa Kutturan.
Readberry.fi on nyt beta-vaiheessa, mutta olen hyödyntänyt palvelua jo myös ensimmäisen Long Play -artikkelin lukemisessa. Sen luin pöytäkoneelta, mutta Kutturaa aloittaessani vähän pähkäilin, mikä vehje olisi paras kirjan lukemiseen. Pöytäkone tai kannettava tietokone eivät houkutelleet, iPadia minulla ei ole ja puhelimen näyttö on niin pieni, etten viitsi sitäkään käyttää. Readberry.fi:n kirjat eivät ole ladattavia tiedostoja vaan tekstiä selaimella, joten en voinut ladata kirjaa Kindleen. Lopulta hoksasin, että Kindle Touch 3G -mallissa on beta-ominaisuutena selain, joten eikun kokeilemaan. Sehän toimikin pääosin hyvin. Pääsin kirjautumaan selaimella Readberryyn ja koska luin kirjaa lähinnä kotona ollessani, pidin wlan-yhteyttä päällä, mikä nopeuttaa selaimen toimintaa. Välillä Kindlen selain hieman pyki ja muutaman kerran piti tämän vuoksi käynnistää selain uusiksi ja kirjautua uudelleen, mutta suht sujuvasti koko kirja tuli näin luettua. Kommenttisivun lataaminen taas ei toiminut yhtä mallikkaasti, mutta tämäkin taitaa johtua enemmän Kindlestä kuin Readberrystä. Readberryn ohjesivulta voi tarkastaa tekniset suositukset.
Tietokoneella ollessani kävin jättämässä muutaman kommentin. Esilukijan kommenteista oli minulle hyötyä, sillä opin muun muassa, että maaltamuuton kieltäminen on totta Kiinassa. Kutturassa Helsinki on kieltänyt maaltamuuton muulta Suomelta, ettei pääkaupunkiseutu tukehdu maalaisten vyöryyn...
Helsingin Sanomien toimittajana työskentelevä Mikko-Pekka Heikkinen on kotoisin Kainuusta kuten minäkin. Heikkinen tulee Suomussalmelta, joka on alle sadan kilometrin päässä omasta kotikunnastani Paltamosta. Heikkinen on kolme vuotta minua vanhempi ja aikuisiällä olemme kumpikin päätyneet pääkaupunkiseudulle. Kutturan aiheen pitäisi siis olla minullekin läheinen. Tässä olikin suurin syy, miksi epäröin tarttua kirjaan. Kun aiheena on sisällissota Pohjois-Suomen ja Etelä-Suomen välillä, pelkäsin saavani allergisia reaktioita liioista kärjistyksistä. Nuorena olen saanut silmät suut täyteen umpioitunutta kainuulaista maakuntahenkeä, johon kuuluu olennaisena osana Rysselin vihaaminen ja tietenkin valittaminen siitä, miten Helsinki vie kaiken ja miten Helsingissä päätetään kaikki kainuulaisten asiat aivan epäreilusti.
Mutta yhtä lailla tältä Helsingistä käsin olen ehtinyt usein ärsyyntyä tunkkaiseen stadilaisnostalgiaan ja ylimieliseen rajanvetoon Helsingin ja muun Suomen välille. Jos sisällissota syttyisi, mikä olisi minun valintani? Pakenisinko muiden citykanien joukossa äkkiä Tallinnaan sodan jaloista? Vai loikkaisinko rajan yli Pohjois-Suomeen pottujen puolelle tekemään kaikkeni oikean henkisen isänmaani puolesta?
Paha sannoo. Mutta se on helppo sanoa, että onneksi ennakkoluuloni osoittautuivat täydellisen aiheettomiksi. Heikkinen onnistuu erinomaisesti kääntämään vuosikymmeniä kyteneet stereotypiat hulvattomaksi huumoriksi. Nauraa röhötin ääneen useita kertoja ja muunkin ajan viihdyin mainiosti. Tosin kirja olisi ehkä kannattanut lukea mahdollisimman nopeasti ja yhtäjaksoisesti, sillä välillä lukutauon jälkeen tuntui, että suvantokohdissa pilkahti pieni pitkitetyn vitsin sivumaku. Onneksi romaania ei kuitenkaan ole tarkoituksella lähdetty paisuttamaan, vaan sivumäärä jää napakaksi.
Pohjois-Suomen hyökkäyksen keskeisiä hahmoja on lappilainen Oula, joka johtaa menestyksekkäitä moottorikelkkaiskuja. Moni pohjoissuomalainen on valmis uhrikuolemaan, tehdäänhän moottorikelkkahyökkäykset kamikaze-hengessä. Oulan leiriin päätyy Keskisuomalaisen nuori toimittaja Aino Riski, joka päättää edetä pätkätyöurallaan kirjoittamalla sisällissodasta reportaaseja. Oulan leirissä hän tutustuu muun muassa Kutturan gangstaan, yhdysvaltalaista rap-kulttuuria fanaattisesti ihailevaan Toni Morottajaan.
Etelä-Suomen sotaa seurataan Jesse Purolan näkökulmasta. Jesselle sota on lähestulkoon unelmien täyttymys, sillä hän on suuri Väinö Linna -fani. "Mitä Koskela tekisi?" miettii Jesse aina kiperän paikan tullen. Myös Taistelutoverit-tv-sarja on tehnyt Jesseen suuren vaikutuksen. Harmi vaan, kun oikeassa elämässä sota ei näytä läheskään yhtä hohdokkaalta kuin tv-ruudulta tai valkokankaalta...
Jesse onkin tosi hyvä hahmo, sellainen ettei tiedä pitääkö nauraa vai sääliä. Yliopiston toimistorottana siviilissä touhuskeleva Jesse on sotafiktion aivopesemä, mutta joutuu alikessuna ohjeistamaan itähelsinkiläisten lähiöhiipparien ryhmää. Nämä eivät, yllätys yllätys, ole aivan yhtä sinivalkoisella hengellä varustettuja kuin Jesse. Naapuriryhmää vetää Jessen somalialaissyntyinen opiskelukaveri Abdi Bahdoon, hän pärjää hieman paremmin.
Huvittavaa kyllä, Jessen uskottavuus syntyy pitkälti siitä, että olen ihan oikeasti tavannut aika paljon nuoria miehiä, jotka ovat vilpittömän "armeijauskovaisia" ja joiden käsitys sotimisesta tuntuu perustuvan viihde-elokuviin ja fiktiontäyteisiin mielikuviin toisesta maailmansodasta. Silti Jesse on niin sympaattinen reppana, ettei häntä voi olla kannustamatta. "Puu kaatui kuin Windows maanantaiaamuna", miettii Jesse poteroa kaivaessaan. Tosin tekstissä lukee virheellisesti "maanantai-aamuna" - joitakin kielellisiä huolimattomuuksia Johnny Knigan kustantamaan romaaniin on jäänyt.
Terveisiä Kutturasta on Heikkisen toinen kirja, esikoisteos on vuonna 2010 ilmestynyt Nuorgamin Alkon tuho - ja muutama erätarina. Readberrystä opin, että ainakin Toni Morottajan hahmo on esiintynyt jo esikoisteoksessa. Kirjaa voisi verrata Hitlerin kylkiluuhun - siinäkin kirjoittajana on toimittaja, joka tarttuu ajankohtaiseen poliittiseen ilmiöön ja vääntää sen satiirin ja veijariromaanin muotoon. Tunnetasolla tykkäsin Kutturasta enemmän kuin Hitlerin kylkiluusta, mutta teknisesti ottaen kirjoilla on aika paljon yhteistä.
Heikkinen onnistui kirjallaan sekä naurattamaan että purkamaan aluepoliittisia traumojani. Vaikka kirjan pintataso on viihteellinen, tuo vakavuutta mukaan romaanissa kuvattu saamelaisten historiansa aikana kokema sorto. Suomalaiset eivät ole alkuperäiskansasta paljon piitanneet. Kenties täytyy joskus lukaista myös Nuorgamin Alkon tuho.
Tekstit
Sleeper hit! Mainio termi, jota en ollut aiemmin kuullut. Minäkin usko, että Heikkisen kirjassa on aineksia sellaiseen.
VastaaPoistaSain lahjakortin yhteen nettikirjakauppaan ja latasin juuri tämän kirjan. Odotan jo innolla ja noin ennakkoon kuvittelen olevani täysiverinen pottu.
Mukavaa! Tosin kirjan maantieteessä sinun synnyinseutusi jäävät potturajan eteläpuolelle... ;)
PoistaTämä on kiinnostanut minuakin jo hyvän tovin ja erinomainen arviosi lisäsi kiinnostusta entisestään! Kirjan aihepiiri sattuu, kaikesta veijarimaisuudesta huolimatta, täydellisesti tähän aikaan, jolloin Helsinki - maakunnat -ristiriidat ovat kuumemmat kuin ehkä koskaan.
VastaaPoistaKiitos! Kyllä tässä kirjassa on kärjistyksien alla paljon totuuksia...
PoistaKylläpä hyvin kuvasit tuon Kainuu-Helsinki -akselin. Tähän kirjaan tarttumisessa minua on hidastanut tietynlainen huumorityyli yhdistettynä tähän maakunta-asetelmaan; pohjoisemmasta Suomesta olen minäkin kotoisin, enkä oikein jaksaisi vatvoa tätä, mutta kyllä sait minut kiinnostumaan lopullisesti.
VastaaPoistaHah, tuttua sinullekin siis. Kun Paltamossa käydessäni vähän aikaa kuuntelen Kainuun Radiota tai luen Kainuun Sanomia, ehdin saada yliannostuksen sanoista "Kainuu" ja "kainuulainen" noin viidessä minuutissa. Tosin kokemani mukaan ylivirittynyt maakuntahenki on kovin tuttua muuallakin päin Suomea maakunnallisissa medioissa...
PoistaKas, tämähän menee lukulistalle notta heilahtaa. En ole kainuulainen, mutta sukuni on pääosin iijokivarresta ja henkinen suhde Helsinkiin ja Rysseliin on paljolti samanlainen kuin Kainuussa ja Suomen viimeinen oikea presidentti on tietysti Kekkonen ;-D
VastaaPoistaJuuri näin, toista se oli silloin kun Kekkonen oli presidenttinä! :D
PoistaKiva arvio, tämä täytyy lukea! Viimeistään kun on lähtö hiihtolomareissulle Lappiin. Saa nähdä mitä aluepoliittia traumoja kirja purkaa tai ehkä aiheuttaa...kun on päätettävä, onko citykani vai pottu... juuri luin Hietakehdon, joten henkisesti siirtymässä pk-seudulta selvästi pohjoisemmaksi. Savo on paitsi synnyinpaikka myös mökkipaikka, joten pottujen rajalla ollaan, ainakin henkisesti.
VastaaPoistaHihii, sopii aiheen puolesta loistavasti Lapin-reissun lukemiseksi!
PoistaHauskaa, työpaikkani kirjasto sai tämän juuri lahjoituksena ja selailin kirjaa sen verran, että pystyin kirjoittamaan siitä lyhyen selostuksen, joka tulee nettisivuillemme. Taidan pikapuoliin lainata kirjan itse sieltä!
VastaaPoistaEspanjasta käsin tästä voi löytyä muitakin jänniä sävyjä. :)
PoistaOlen ollut niin huonosti netissä tässä kuussa, että hoksasin arviosi tästä vasta nyt, kuukauden koosteesta! Voi miten mukavaa että tykkäsit. Vähän jännäsin, että mahtaako sinulle käydä niin kuin Raijalle Taikakirjaimista, hän ei oikein pitänyt juuri noista kärjistyksistä.
VastaaPoistaSamaa mieltä olen tuosta Kylkiluun ja tämän vertailustasi; tämä oli minullekin helpommin lähestyttävä ja naurattavampi. :-)
Hih, on noista koosteista sitten jotain hyötyä! Tämä oli kelpo kirja.
PoistaHykerryttävä kirja luettu, Joensuun Kaupunginteatterin maaliskuista näyttämösovituksen ensi-iltaa odotellessa:)
VastaaPoistaVau, tästä tulee varmasti hyvä teatteriesitys!
Poista