maanantai 28. elokuuta 2006

Veikko Huovinen: Lampaansyöjät

Inspiraatio Lampaansyöjien uusintalukemiseen tuli, kun kävin Tampereella Pyynikin kesäteatterissa katsomassa romaanin teatteriversion, pääosissa Kai Lehtinen ja Antti Raivio, ohjaus Neil Hardwickin. Teatterisovitus oli varsin mainio, ja niinpä piti kaivaa kirja kirjaston hyllystä ja kerrata, että mitenkäs tämä tarina oikein menikään.


Edellisestä lukukerrasta oli aikaa, kunhan ei olisi ollut joskus lapsena. Veikko Huovinen on nimittäin sellainen kirjailija, jota olen lukenut kattavasti jo varsin varhaisella iällä. Syy siihen on se, että isäni keräilee Huovisen kirjoja ja niinpä niitä tuli itsekin luettua jo ala-asteikäisenä. Osa kirjoista, esimerkiksi Hamsterit, sopiikin sen ikäiselle mainiosti, mutta muuten taisi iso osa yhteiskuntakritiikistä ja satiirisesta otteesta mennä ohi. Vasta aikuisiän uusintalukukierroksilla olen tajunnut, kuinka hieno ja monipuolinen kirjailija Huovinen onkaan. Humoristin leima Huovisen otsassa on yhtä rajoittava kuin viihdekirjailijan titteli Kaari Utrion ja Pirjo Rissasen kohdalla. Totta kai Huovinen on humoristi, vieläpä oikein hyvä sellainen, mutta onhan hän nyt paljon muutakin. Kielenkäyttäjänä hän on lennokas, soljuva, runollinen, kuitenkin koko ajan erittäin maanläheinen, jonka kielellisessä rytmissä kaikuu koko ajan taustalla kainuun murteen jutusteleva, rupatteleva poljento. Ja vaikka vuonna 1970 ilmestynyt Lampaansyöjät (samoin kuin muutama vuosi myöhemmin julkaistu Lentsu) on vahvasti omaan aikaansa sidottu, on kirja käsittämättömän ajankohtainen yhteiskuntakriitiikissään. Esimerkiksi kuvaus suomalaisten ostosreissusta Haaparantaan pätee täysin nykyäänkin, Haaparannan sijaan mieleen vain tulee hakematta Tallinna. Samoin Sepen ja Valtterin rennonletkeä kettuilu kainuulaisen kehitysalueen köyhyydestä surkeiden koulu- ja hotellirakennusten valossa vetää suupieltä virneeseen näin jo poismuuttaneen nykykainuulaisenkin kohdalla.

Lampaansyöjien perustarina on kaikille ainakin ideana tuttu: kaksi suomalaismiestä lähtee kesälomallaan ajelemaan ympäri Pohjois-Suomea ammuskelemaan lampaita. Kirjan tunnetuin kohtaus lienee rosvopaistin tekeminen - itselläni on mielikuva, että rosvopaistin valmistusohje on Suomessa levinnyt nimenomaan tämän kirjan kautta. Reissun päällä miehet toki juopottelevat ja puhuvatpa naisistakin. Mikään rymykohellus kirja ei kuitenkaan ole. Päällimmäiseksi siitä jää mieleen hyvä mieli ja hyvä tuuli. Vaikka itse en ole lampaita käynyt ammuskelemassa, niin sama fiilis on syntynyt kesäisillä rock-festareilla, teekkarivuosina koetuilla ekskursioilla sekä muilla mukavilla irtiottoreissuilla kavereiden kanssa. Mitä se on silloin kun on aikaa, ollaan irti arjesta, voidaan puhua kaikki maailman asiat halki hyvällä porukalla, nauttia elämästä. Niitä reissuja voi muistella ankeina arkisina hetkeinä, silloin kun töissä stressaa, tentit painavat päälle, kiirettä on niin paljon ettei nukkumaankaan ehdi ja koko ajan vielä pitäisi olla kauhean asiallinen ja fiksu. Niinä hetkinä on hyvä muistella väärän kuninkaan päivää - on se sitten lampaitten metsästystä pohjoissuomalaisissa pikkukylissä tai aurinkoinen Ilosaarirock Joensuun tantereilla.

Yksi loistava puoli Huovisessa on hänen nerokas kielenkäyttönsä. "Päivä hymyili kuin ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarva", todetaan säätilasta. Kielikylvystä kävi myös sellaisten virkistävien ilmauksien kuin "jumpsonen" ja "taratella" kokeminen. Erinomaisia ovat myös Huovisen rakentelemat teoriat ihmiselon erinäisistä ilmiöistä. Lampaansyöjissä näitä ovat mm. uudenlainen säätykierto, ihmisten lisääntyminen pölyttämällä tai kyselytunti Jumalalle.

Vaikka Sepen ja Valtterin perhesuhteita ja asemaa työelämässä ei kovin paljon käsitellä, saa lukija kyllä riittävästi vihjeitä siitä, että ihan turhia kavereita eivät metsästäjämme ole. Toinen ahertaa valtion, toinen suurfirman palveluksessa. Valtteri on peräti bachelorin tutkinnon suorittanut. Historiattomuus rajaa osaltaan tarinan hetkessä elämistä: vanhoille kaveruksille arkinen asema ja elämä ei ole merkittävää kesäloman irtiottomatkalla, vaan silloin on aikaa nauttia toveruudesta, parantaa maailmaa mielin määrin ja elää hetkessä. Hyvän tarinankertojan ehdoton tuntomerkki on sekin, että kirjaa lukiessaan ei malta lukea sitä rivi riviltä. Tämä pätee Lampaansyöjien kohdalla täysin. Meno tempaa mukaansa, pitää harppoa sivuja eteenpäin, ahmia lisää ja lisää, parhaat palat ensin... Parikymmentä sivua harpottuaan sitä hieman nolona havahtuu, palailee taaksepäin ja lukee kiltisti pikkuhiljaa eteenpäin, kunnes pääsee siihen kohtaa johon viimeksi pääsi ja pitää taas kiireen vilkkaa päästä ihan vain pari sivua eteenpäin...

Heitetäänpäs tähän loppuun vielä makupala, josta toivon mukaan käyvät ilmi Huovisen sujuva kynä, armoton yhteiskunnallinen näkemys ja omaperäinen huumori. Itseäni Lampaansyöjien lukeminen pitkästä aikaa virkisti kuin kylmä suihku, pitää pistää lukulistalle Huovisen uusintakierroksia jälleen kerran. Valinnanvaraa tyylilajeissa riittää, sen verran laaja ja runsas tuotanto Sotkamon tarkka-ampujalla on.

"Mutta mainittu kymmenen lampaan erillisryhmä oli levoton ja hajanainen. Toisten teki mieli tulla Sepen luo, ne epäröivät, eivätkä uskaltaneet. Vaan olipa sakissa kaksi yksilöä, kaksi typerää hölmöä, joita ei mikään voinut estää. Tällaisia ovat muuten ihmisten keskuudessa huomattavat valtiomiehet. Vaikka koko tiedotusvälineistö on alistettu ylistämään heidän harkintakykyään, suuruuttaan ja ylivertaista etevyyttään, he tekevät historian todistusten mukaan vääjäämättömästi erehdyksiään ja sortuvat mölöihin tekoihin. Tarvitaan vain houkutin, oikeastaan mikä tahansa; vihollisen imartelu, läheisten korruptiomiesten liehakointi, valtakunnan järkimiesten vastustus tai jokin muu välkähtävä viehe, niin johan perkeleet sortuvat ja tekevät automaattisesti kohtalokkaita ratkaisuja. Vaan eipä huolta, aina löytyy heitä, jotka ylistävät heidän tekojaan, olivatpa ne miten hulluja tahansa. Ja kun tätä kyllin kauan jatketaan, niin taas on sama kierre edessä, lauma uskoo, että näin on hyvä, että näin asiat järjestyvät parhaalla mahdollisella tavalla. - - - Vaan tottapa leivän haju kiinnosti niitä oikein kovasti, sillä lähestyivät ne vaan Sepeä kannustaen toisiaan epätietoisilla äännähdyksillä (vastaa ihmisten keskuudessa lauluja, joita on osakuntien, aatteellisten yhdistysten ja ammattikuntien laulukirjoissa)."

sunnuntai 13. elokuuta 2006

Kari Hotakainen: Iisakin kirkko

Kari Hotakaisessa on kirjailijana se hyvä puoli, että hän on yhtä aikaa tyyliltään tunnistettava mutta myös uusiutumiskykyinen, sen verran erilaisia hänen kirjansa ovat olleet. En ole hänen koko tuotantoaan lukenut, mutta lukemistani pidän eniten hänen Runokirja-kokoelmastaan (1988), jonka ostin aikoinaan priimakuntoisena kappaleena Paltamon kirjaston poistomyynnistä viidellä markalla. Juoksuhaudantie-hössötyksen tiimoilta toki piti sekin kirja lukea, ja sen perusteella tuo Iisakin kirkko on ollut lukulistalla sarjassa "kunhan kirjastosta kohdalle osuu", ja tänä kesänä siis osui.

Kirja ottaa kantaa moniin ajankohtaisiin ilmiöihin, välillä yhden repliikin kuittailuna, välillä koko kirjan kattavina teemoina. Tarina on jaettu kahteen osaan: "Suomi" ja "Venäjä". Ensimmäisessä osassa vanha leskimies joutuu sairaalaan sairaskohtauksen jälkeen, ja kamppaillessaan lääkäreiden ja kanssapotilaiden kanssa hän muistelee myös vaimovainaataan ja uskoon tullutta ainoaa poikaansa. Hotakainen kuvaa todella osuvasti vanhan ihmisen mielenliikkeitä, tuntemuksia ja ajatuksia sairauden ja kuoleman edessä - ihmisen elämänhalua, joka ei nujerru, vaikka ruumis jo vähän reistailisikin. Hän onnistuu olemaan yhtäaikaa sekä koskettava että pirullinen, sen verran rapaa roiskutetaan milloin minkäkin ajankohtaisen ilmiön tai henkilön niskaan. Itse ainakin nauroin räkäisesti suomalaisiin mieshiihtäjiin kohdistuneelle kuittailulle.

"Tietokoneen käyttäjätunnuksen ja salasanan kaiversin aikoinaan puukolla seinään, mutta käsipuhelimen pin-koodia en unohda koskaan: 2802.

Tuona päivänä hieman yli kaksi vuotta sitten suomalaiset mieshiihtäjät tappoivat minun vaimoni. Kyllikki oli valitellut rintakipuja jo viikkoa aiemmin kun majavahampainen Jari Isometsä oli kärähtänyt dopingista. Silloin ei vielä tiedetty, että myös Jumalan valittu, suohon vajoava unelmavävy Mika Myllylä oli hiihtänyt kemiallisten epäjumalien juovuttamana. Kyllikki oli viimeiseen asti sitä mieltä, että Isometsä on puhdas kuin hampaansa ja että meidän Mika ottaa voimansa Taivaan Isältä ja Tervanevalta."

Hotakainen kirjoittaa myös mainiota dialogia, joka on helppo kuvitella vaikkapa tv-sarjan repliikeiksi tai kuunnelmaksi. Tyyli on yhdistelmä byrokraattisen kapulakielen parodiaa ja ovelia one-linereita. Toisessa osassa siirrytään Pietariin tapaamaan Iisakin kirkon kultaajana työskentelevää poikaa. Siinäpä kerralla kaksi aihetta, joita ei juuri nykykirjallisuudessa näy, vaikka toisin soisi: usko ja Venäjä. Pojan uskoontulo on maanläheiselle perussuomalaismiehelle ihmetyksen aihe. Kirjaa lukiessa muistin itse elävästi Pietarin kaduilla kokemani tuntemukset sen kesän ajalta, jolloin kaupungissa asuin. Saisivat nuo muutkin kirjailijat käydä ammentamassa aiheita idän ihmemaasta ja Pietarin kaupungista - inspiraatiota siellä kyllä riittäisi.

Kirjasta voisi sanoa, että se on sopivan mittainen. Vaikka se on lyhyehkö ja ohuehko, niin tarinan kaari on ehyt, joten miksi lähteä väkisin venyttämään. Erinomaisessa kisakunnossa Iisakin kirkon aikaan Hotakainen on ollut, syksyllä taitaakin olla uusi kirja tulossa. Katsotaan mitä tuleman pitää - aiemman tuotannon nojalla luvassa on taas kerran jotain ihan muuta.

"Kyllikki valitteli rintakipuja jo ohjelman alussa. Kivut hellittivät hetkeksi kun päävalmentaja Kari-Pekka Kyrö nosti väsyneen, mutta samettisen katseensa lattiasta ja puhui totta. Kamera siirtyi litistyneen sammakon näköiseen herraan, Hiihtoliiton puheenjohtajaan Paavo M. Petäjään. Otin Kyllikkiä kädestä, koska aavistin ettei hän kestäisi. Sammakko vaikersi kolmoisleuan alaheltta läpättäen, ettei valmennusjohdolla ollut mitään käsitystä siitä, mitä oli tapahtunut. Lausunto mursi lopullisesti Lahden piinaviikon aikana rasitetun sydämen. Kyllikki riuhtaisi shaalin, rytisti sen mahaansa vasten ja kaatui lattialle."

maanantai 7. elokuuta 2006

Pirjo Rissanen: Posliinihäät

Kari Hotakainen Iisakin kirkkoineen joutui taas syrjinnän kohteeksi, kun kirjaston varausjonosta sain uusimman Pirjo Rissasen kirjan. Rissanen kuuluu, jälleen kerran, niihin hyviin viihdekirjailijoihin, joiden kirjat siis viihdyttävät eivätkä ärsytä. Äidin kautta tämäkin kirjailija tuli tutuksi - äiti oli lainannut Kevätniemi-sarjaa (Onnen tyttäret, Askelten taito, Kotimme Kevätniemi) parisen vuotta sitten, ja kun kerran oli kirjaan tarttunut niin ei sitä laskeakaan voinut. Kaikki Rissaset on sen jälkeen tullut luettua ja uusinta odotettua aina kovasti. Suosikkini on vuonna 1999 ilmestynyt Rakkaus kuin lupiininkukka, jossa Rissasen savolainen huumorintaju pääsee parhaiten valloilleen. Romantiikka savolaiseen tapaan kun ei välttämättä enää kovin romanttista ole. :)

Tai ehkä viihdekirjailija on taas kerran liian leimaava käsite. Jossakin haastattelussa Rissanen kertoo, kuinka hän ensimmäisten kirjojensa ilmestyttyä luuli, että hänen kirjansa ovat ihan tavallisia kirjoja, mutta sitten alkoi se leimojen iskeminen: viihdettä, viihdettä. Vielä hassumpi määritelmä minusta on Gummeruksen käyttämä, lähes joka kirjan kansiliepeissä ja takakannessa lukeva "naiskirjailija". "Rissanen on armoitettu naisten kuvaaja... hän kertoo taitavasti eri-ikäisistä naisista." Haloo. Kyllä niissä kirjoissa miehiäkin on, ihan yhtä paljon kuin naisiakin. Savolaisesta huumorintajusta näytteeksi riittänee Suuri Kuu -kirjakerhon sivuilta löytynyt kirjailijapäiväkirja, jolle itse ainakin nauroin hillittömästi. Onneksi muillakin tuntuu olevan välillä hieman käynnistysvaikeuksia työhön tarttumisessa...

Posliinihäät toistaa monista Rissasen kirjoista aiemmin tuttuja teemoja. Tuttuudesta huolimatta kirja maistuu yhtä lailla rakkaudella kirjoitetulta kuin aiemmatkin. Päähenkilö on keski-ikäinen Aina Mikonmäki, joka joutuu pohtimaan uusiksi suhdettaan aviomieheensä, lapsiinsa, sisareensa ja entiseen rakastettuunsa. Keski-ikäisen naisen kriiseihin oleellisesti kuuluvat liika kiltteys, velvollisuudentunto ja ylihuolehtiminen - kuinkas sitten käykään kun Aina yhtenä päivänä kaasuttaakin auton nokan kohti Helsinkiä ja humputtelee siellä sydämensä kyllyydestä...

Ainan pohdinnat oman elämän kulusta ja ihmissuhteista ovat mukavaa ja helposti samaistuttavaa luettavaa. Parasta on se, ettei kunnollinen Aina kuitenkaan mikä moraalisaarnaaja ole, vaan häneltäkin löytyy ne luurangot vaatekaapista ja lisääkin ehtii ilmaantua ennen kirjan päättymistä. Vahva suomalaisen arkielämän maku, kesän tuntu ja perhe-elämän kuvaus, siinäpä niitä asioita joiden vuoksi Pirjo Rissasen kirjoja on niin mukava lukea. Annetaanpas vielä pieni näyte Posliinihäistä:

"- En minä oikeastaan tullut tänne shoppailemaankaan. No, eilen tuli kyllä vähän vingutettua visaa Stokkalla, mutta minä kyllä lähdin -
Hän vaikeni. Vingutettua visaa Stokkalla! Miksi ihmeessä hän käytti tuota typerää sanontaa ja tuota tekonuorekasta kieltä, jota oli aina inhonnut. Sitä paitsi hän ei äkkiseltään keksinyt edes kunnon tekosyytä, selvästä valheesta puhumattakaan, miksi oikein oli Helsinkiin tullut. Hänhän vain lähti, jätti kääntymättä kotiin valtatieltä, polki kaasua ja jatkoi kohti etelää. Miten sen selittäisi toiselle?"



sunnuntai 6. elokuuta 2006

Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Olga

Aiemminkin mainittu Kvaak.fi -sarjakuvafoorumi antoi taas hyvän vinkin: Christophe Blainin Maalari ja merirosvo -sarja, jota on tähän mennessä suomennettu kolme osaa. Olin vilkuillut sarjaa joskus kirjakaupassa ja kirjastossa, mutta "tikku-ukkomainen" piirrostyyli oudoksutti. Osa 3 eli Olga tarttui mukaan kirjastosta, tietenkin lastenosaston sarjakuvahyllystä... Toivottavasti kukaan lapsi ei lainaa tätä, sen verran karmeita kohtauksia ja pelottavia kuvia tässä oli. Hyvä etten itsekin nähnyt painajaisia...

Olga olikin paras sarjakuva mitä olen lukenut aikoihin. Se oli suorastaan henkeäsalpaava. Historiallinen 1700-luvun (?) Ranska ja siirtomaat, valtameripurjehdusta, merirosvojen valtataisteluja, bordellikäyntejä eksoottisissa maissa, petollisen rakastetun Alicen lemmenseikkailuja aatelismiehen kanssa sillä aikaa kun maalari Isaac kamppailee hengestään vaarallisilla vesillä... Ai niin, ja käy bordelleissa... ehkäpä petollisuussyyte teki vääryttä Alicelle. Siinäpä tarinaa miun maun mukkaan, kuvattuna erittäin vakuuttavasti ja uskottavasti. Eikä se piirrosjälki ollutkaan "tikku-ukkomaista", vaan tyylittely korostaa historiallista ajankuvaa, merirosvojen rosoisuutta ja hyisen valtameren hurjuutta paremmin kuin pyrkimys ultrarealismiin.

Yhteenvetona voisi siis sanoa, että Blain hallitsee sarjakuvan taidemuotona täydellisyyttä hipovalla tavalla. Jos Olga olisi romaani, vaatisi se 500 sivua tarinankerrontaa eivätkä yllämainitut huikeat maisemat ja ajankuva mitenkään välittyisi visuaalisesti Blainin omalla persoonallisella tavalla. Jos taas kyseessä olisi elokuva, eivät Hollywoodin kiiltokuvapoika-merirosvot olisi läheskään yhtä karmaisevia. Nyt esimerkiksi kohtaus, jossa vieraan laivan ruumassa piilotellut Jack tulee yöllä kolkuttamaan Isaacin oveen, karmii selkäpiitä.

Tässäpä vielä toinen makupala tuosta kehumastani Blainin piirrosjäljestä. Jotenkin erityisen hyvä tehokeino on mielestäni henkilöiden "ilmeettömät" silmät: ne ovat yleensä vain tyhjä pallo ja piste. Useinhan kuvissa ihmisen ilmeitä pyritään luomaan nimenomaan ilmeikkäiden silmien kautta. Lisäksi Blainin huolimattoman oloinen piirrosjälki näyttää koko ajan taitavalta ja tarkoitukselliselta - monesti viimeistelemätön piirrosjälki näyttää siltä, että se on viimeistelemätöntä vain koska piirtäjä ei ole osannut tai jaksanut tehdä kunnollista, mutta Blainin tapauksessa näin ei ole.

Kvaakin keskusteluketjussa Olga-osaan suhtauduttiin yllättävän nyrpeästi - on kuulemma paljon huonompi kuin osat 1 ja 2. Mikäli näin on, niin onpa hyvä että aloitin lukemisen osasta 3 - ne edellisethän ovat sitten varmasti aivan mahtavia!