perjantai 27. syyskuuta 2013

Markus Nummi: Karkkipäivä

Kansi: Päivi Puustinen / Otava.
Markus Nummen Karkkipäivän lukeminen on ollut mielessä iät ajat. Tai ainakin vuodesta 2010 asti, silloinhan kirja ilmestyi. Kirja keräsi tuolloin blogeissa paljon kiitosta, minkä voi todeta vaikkapa ensimmäisestä leikkimielisestä Blogistanian Finlandia -kirjoituksestani. Tasaisesti lukijoita kirja on tainnut saada tuon jälkeenkin, nousihan se sijalle 20 Hesarin äänestyksessä, jossa etsittiin 2000-luvun parasta kotimaista romaania.

Nummi on julkaissut teoksia harvakseltaan, mutta kiitosta hänen tuotantonsa on kerännyt. Muistan kuitenkin olleeni yllättynyt, kun ihan tavallisetkin lukijat kehuivat kilvan Karkkipäivää. Ainoa oma kokemukseni Nummen tuotannosta ennen Karkkipäivän lukemista on jostain aikojen takaa. Olen joskus lukenut tai ainakin yrittänyt lukea Nummen Kadonnutta Pariisia, mutta syystä tai toisesta siitä on jäänyt kamalan huono jälkimaku. Ehkä olen vain ollut liian nuori lukemaan sitä, mitään kunnollista syytä tykkäämättömyyteeni en pysty palauttamaan mieleen.

Karkkipäivä lunasti kuitenkin melko korkealle kohonneet ennakko-odotukseni. Kirja käsittelee lastensuojelun maailmaa. Kotona työskentelevä käsikirjoittaja Ari törmää kaltoinkohdeltuun Tomiin, joka haluaa pelastaa prinsessa Mirabellan. Mirabella on ihan oikea tyttö, joka asuu naapuritalossa äitinsä Paulan kanssa. Kiireisen tehokas Paula työskentelee myymälöiden tilanhallintasuunnittelijana. Sosiaalityöntekijä Katri joutuu tekemisiin Tomin tapauksen kanssa.

Nummi kuljettaa tarinaa eteenpäin rauhallisesti mutta dramaattisesti ja käyttää kaunista ja elävää kieltä. Erityisesti Tomin sisäiset monologit ovat vakuuttavaa luettavaa. Paulan hahmo on mieleenpainuva kaikessa hurjuudessaan. Kaikki ei ole Paulassa kohdallaan, mutta ongelmien suuruusluokka selviää lukiessa vasta vähitellen.

Mutta. Oli tässä yksi ärsyttäväkin puoli. Käsikirjoittaja-Ari haaveilee romaanin kirjoittamisesta, ja siellä täällä kirjassa oli tällaisia heittoja:

Pieni poika, suuri hätä, kirjoittaisi Ari romaanissaan.

Mitä kauemmin tätä jatkui, sitä enemmän minua alkoi ärsyttää. Tuli sellainen olo, että ehkä romaanin teemana ei olekaan lasten kaltoinkohtelu nykypäivän Suomessa. Vaan tärkein aihe onkin kuvata Suuren Kirjailijan Upeaa Luomistyötä, kun Tärkeä Taiteilija osaa valita Merkittäviä Aiheita ihan vaan Omasta Ympäristöstään. Että voi hellanlettas kuinka daideellinen Ari onkaan kun hän osaa niin riipaisevasti ja kauniisti kirjoitella herttaisista pikku lapsukaisista jotka hirveästi joutuvat kärsimään kun aikuiset eivät välitä.

Tällainen "metakirjallinen" taso tuntui siinäkin mielessä etäännyttävältä, että kansiliepeestä käy kyllä ilmi myös Markun Nummen tehneen käsikirjoittajan työtä. Haluaako Nummi saada lukijansa miettimään romaanin tosipohjaisuutta? En tiedä. Tiedän vaan, että monessa luvussa kävi niin, että eläytymiseni katkesi näihin Arin tokaisuihin ja muistin lukevani kirjaa, jonka on kirjoittanut kirjailija Nummi. Kirjailijoista kertova kaunokirjallisuus on aika kaluttu luu. Muistan Booksyn kiinnittäneen blogissaan usein huomiota tähän kliseeseen. Olen samoilla linjoilla - kirjailija kirjoittamassa kirjailijasta on jokseenkin yhtä tylsää kuin toimittajat haastattelemassa toimittajia.

Minusta Ari olisi ihan hyvin joutanut olemaan pelkkä käsikirjoittaja ilman romaanihaaveita tai jonkun muun alan kotona työskentelevä freelancer. Silloin hän olisi saanut olla rauhassa sitä mitä tarinassa on: satunnainen sivullinen, joka sekaantuu lähes heitteillejätetyn pojan arkeen tahtomattaan.

Psyko-Paulan hahmon ansiosta kirja kuitenkin pitää jännitteensä loppuun asti. Olin uumoillut lopun käänteitä kirjassa annettujen vihjeiden perusteella, mutta täysin oikein en arvannut.

Kirjalla on sanoma, mutta sitä ei saarnata. Kantaaottavuus ja ajankohtaisuus syntyvät lukijan päässä: tuskin kukaan on voinut välttyä uutisilta, joissa kerrotaan toinen toistaan karummista lapsikohtaloista Suomessa ja maailmaalla. Nummi kuvaa taitavasti veteen piirrettyä viivaa yhteiskunnassa kiinni pysymisen ja syrjään sysätyksi joutumisen välillä. Lukemisen arvoinen kirja - ainakin jos kirjailijaklisee ei ärsytä liikaa.

6 kommenttia:

  1. Olen lukenut kirjan ja inhosin sitä. Minua jurppi sama asia kuin sinuakin eli itserakas kirjailija, joka jatkuvasti mainostaa itseään ja tekemisiään. En pitänyt muutenkaan Nummen kirjoitustyylistä. Liian lyhyet lauseet rasittavat minua.

    Tietysti ymmärrän, että lastensuojelu on tärkeä aihe. Kirjalla olisi ollut edellytyksiä paljon parempaan, mutta kaikki kaatui Suuren Kirjailijan minäminä-asenteeseen.

    Tulipa taas kirjoitettua kitkerä kommentti. Tämä on kai sitä keskusteluun osallistumista, kuten aikaisemminkin sanoit. Toivottavasti ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, mainiota etten ole ollut ainoa jota tuo ärsytti. :) Täytyykin selata vielä netistä muita arvioita, niitä on kuitenkin julkaistu paljon!

      Poista
  2. Höh, minä koin, että se itserakas kirjailija oli nimenomaan karikatyyri ja kritiikkiä nykyaikaa kohtaan. Että vaikka ympärillä tapahtuu mitä, niin kirjailija se vaan pyörii omassa itsekkäässä maailmassaan. Eli koin Nummen nimenomaan kritisoivan tätä taiteilijoiden itseensä käpertymistä ja etääntymistä oikeasta elämästä ja siitä mikä on oikeasti tärkeää.

    Kirjailija auttaa hädässä olevaa lastakin vain löytääkseen matskua seuraavaan projektiinsa. Tätähän kirjassa nimenomaan kritisoitiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haa, tuo on kyllä paljon parempi tulkinta! Kiitos :)

      Poista
  3. Juuri näin minäkin sen koin: kätkettynä kritiikkinä itsekeskeistä taiteilua kohtaan. Pienen pojan suuri hätä kääntyy kirjailijan aivoissa hienoksi materiaaliksi, ei hallitsevasti, mutta juuri sellaisena sopimattomienkin ajatusten sivuhyppelynä, jota meidän päissämme mielestäni koko ajan tapahtuu. Muutenkin pidin siitä, miten Nummi kuvasi auttamisaikomusten tielle tulevia pikkumaisia ajatuksia: kehtaanko, mitä muutkin tästä ajattelevat jne.

    VastaaPoista