 |
| Kansi: Abrams Comicarts / Turun Sarjakuvakauppa. |
Pilapiirtäjä Derf Backderf (oikealta etunimeltään John) tarttuu albumissa omaelämäkerralliseen aiheeseen. Vuonna 2012 julkaistu albumi kertoo sarjamurhaaja Jeff Dahmerin nuoruudesta Derfin ja hänen luokkakavereittensa silmin nähtynä. Miehet kun kävivät samaa koulua ja olivat jonkinasteisia kavereitakin.
Jeff Dahmerin nimi ei sanonut minulle mitään, mutta Wikipediasta löytyy lisätietoa Dahmerin teoista. Monille Dahmerin nimi lienee tuttu senkin vuoksi, että häneen näköjään viitataan populäärikulttuurissa aika paljon.
Teoksen alkulehdillä on ylistäviä kehuja kriitikoilta. Voin yhtyä niihin osittain, mutta en täysin.
Kokonaisuus kyllä toimi. Backderfin rujonpuoleinen piirrostyyli toimii loistavasti albumissa, jonka aihekin on rujo. Tarinalla on sarjakuvaromaanin muoto, mutta pyrkimykset ovat dokumentaariset. Backderf on selvästi pyrkinyt luomaan uskottavan ja todenmukaisen näkökulman Dahmerin nuoruuteen. Yksinäinen ja epäsosiaalinen nuori Jeff kärsii tunne-elämänsä epätasapainoisuudesta eikä riitaisa ja ahdistava kodin ilmapiiri helpota tätä ollenkaan. Varsin varhaisessa vaiheessa Jeff ryhtyy käyttämään päihteitä.
Backderf kuvaa samastuttavasti yhdysvaltalaisen pikkukaupungin high schoolin ilmapiiriä 1970-luvulla. Vapaamielisyyden ja sallivuuden kääntöpuolina ovat piittaamattomuus ja pahoinvoivien nuorten jääminen oman onnensa nojaan. Tarkkanäköisesti Backderf kuvaa myös koululuokan sisäistä hierarkiaa: luokan "pohjasakalle" koulunkäynti on ihan erilaista kuin suosituimmille oppilaille.
Otsikkoa jäin kuitenkin miettimään. My Friend Dahmer lupaa ystävyyttä, vaikka huomioisikin että englannin kielessä tunneilmaisua kuvaavia sanoja käytetään hieman höllemmin kuin suomessa. Suomeksi sanottuna Derf ja Jeff eivät minun mielestäni vaikuta olleen ystäviä, nippa nappa jonkinlaisia kavereita kenties. Derfin todellinen ystävyys kohdistuu kolmeen läheiseen luokkakaveriin ja tämä nelikko muodostaa "Dahmer Fan Clubin", joka kannustaa Jeffiä huomionhakuisiin temppuihin vaikka maksamalla. Tätäkin voi pitää eräänlaisena kiusaamisen muotona.
Lisäksi minua ärsytti ajoittainen ylitulkinta. Joissakin kohtauksissa Backderf ei malta olla kirjoittamatta tyyliin "hänestä tuntui varmasti todella pahalta". Miksi tarjoilla lukijalle valmiita tulkintoja, kun muistikuvien uskottava tallentaminen antaa kyllä lukijalle pohdiskeltavaa riittämiin?
Aivan lopussa sarjakuvassa kerrotaan lyhyesti Dahmerin rikoksista. Tarinaa täydentää pitkä, kommentein varustettu lähdeluettelo.
My Friend Dahmer sisältää paljon aineksia, jotka voivat tuntua kuvottavilta tai ahdistavilta, mutta Backderf pitää taitavasti kokonaisuuden hallussaan. Pääpaino on nuoruuden kuvauksessa. Derfin itsensä nuoruusmuistot ovat pääosin valoisia, ja niihin peilattuna Dahmerin elämä vaikuttaa synkältä. Albumissa ei kuitenkaan onneksi yritetäkään antaa yksiselitteisiä keittiöpsykologisia vastauksia sille, miksi Dahmerista tuli sarjamurhaaja. Mietittävää My Friend Dahmer joka tapauksessa antaa.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti