Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

Kansi: Anna Makkonen: Atena.

Luovutan unen suhteen. Ajatus siitä, että seuraavat kaksikymmentä tuntia minun on sinniteltävä toimintakykyisenä, saa sydämen hakkaamaan epätasaisesti. Nousen ja menen kylpyhuoneeseen, avaan hiukset ja tarkastelen juurikasvua, tyvestä erottuu aivan liian selvästi paksuja, lähes valkeita suortuvia. Kaulani iho ei näytä enää samalta kuin viime kesänä. Kaikki on tapahtunut hetkessä. Kehoni rapistuu käsikynkkää avioliittoni kanssa, eivätkä vuorokauden tunnit riitä siihen, että pystyisin hoitamaan niistä kumpaakaan. Keskityn vain selviämään kustakin päivästä kerrallaan.

Huomaan lukeneeni korona-aikana todella paljon sellaisia kirjoja, jotka antavat vaihtelua arkeen eli vaikkapa sijoittuvat menneisiin aikoihin tai kuvaavat vieraita kulttuureja. Ilmeisesti viime aikoina omaan arkeeni on tullut taas sopivasti vaihtelua, koska maltoin lukea kirjan, jossa on paljon tuttua. Kirjaston uutuushyllyltä nappaamani Anna-Maria Eilitän Tämäkin hämärä katoaa kuvaa arkea, joka kuulostaa hyvin tutulta: kiireinen helsinkiläisnainen haluaa sekä pärjätä töissä, kasvattaa lapsensa, harrastaa, huolehtia parisuhteestaan ja huolehtia omasta kunnostaan ja ulkonäöstään. Ja silloin, kun pakka meinaa levitä käsiin, saapuvat naisen vanhemmat Pohjois-Suomesta auttamaan arjen pyörittämisessä. 

 

Eilitän kirjoista on kirjoitettu blogeissa jonkin verran, tästä kirjasta on blogannut mm. Kulttuuri kukoistaa.

Päähenkilö Lotta on vienyt oravanpyörässä juoksemisen sen verran pidemmälle kuin meikäläinen, että monessa kohdassa pääsin huokaisemaan helpottuneena: ei minun työarkeni onneksi aivan noin kireää ole tai onneksi perhearjessa on hieman useammin positiivisia hetkiä kuin Lotalla. Eilittä on joka tapauksessa hienosti vanginnut monelle keski-ikäiselle naiselle tutun sisäänpäinkääntyneen raivon. Raivon syntyaineksia tuntuvat olevan erityisesti ne täydellisen elämän ihannetta lietsovat paineet, jotka tuntuvat leviävän arkeen kuin mereltä nouseva sumu. Kukaan yksittäinen henkilö ei välttämättä kasaa ihanteita Lotan niskaan, mutta kun tarpeeksi monta pientä vihjausta kuulee, tekee nainen ihan itse päätelmänsä yhteiskunnan odotuksista. Töitä voisi tehdä enemmän mutta vaikka tekisikin, miehet tuntuvat pääsevän vähemmällä vaivalla pitemmälle. Lasten kanssa voisi olla enemmän, mutta lapsilla pitäisi olla myös virikkeellistä varhaiskasvatusta ja kehittäviä harrastuksia. Kunto voisi olla parempi, mutta liikuntaan käytetty aika on pois perheeltä, parisuhteelta, töiltä ja levolta. Ulkonäkö voisi olla kauniimpi ja mielellään saisi näyttää nuoremmalta, mutta on vaikea näyttää levänneeltä jos arki uuvuttaa. Rakkautta pitäisi osoittaa joka suuntaan enemmän, vaikka läheiset ihmiset saisivat naisen kerta toisensa jälkeen raivon partaalle.

Lotan vanhemmat Vuokko ja Eino saavat oman äänensä myös kirjassa esiin, mies Riku jää sen sijaan vaille omaa näkökulmaa. Pidin siitä, että Eilittä vältti perinteisen karikon: vanhastaan kaupunkielämä kuvataan turmelevana ja pikkupaikkakunta parantavana idyllinä. Vuokko ja Eino kyllä pärjäävät Helsingin vierailuillaan ja Lottakin solahtaa kohtuullisen sujuvasti vanhaan arkeensa lapsuudenkodissa käydessään.

Kirjassa oli kaunista kieltä ja hienovarainen, herkkä vire, mutta kirjan loppu tuntui turhankin avoimelta. Jäin pähkäilemään, mitä kirja oikeastaan halusi sanoa. Kenties olen itse liian puusilmäinen lukija tai sitten kirjassa on enemmän osuvia tuokiokuvia kuin mitään suurta sanomaa. 

 

Piintyneenä nillittäjänä takerruin myös pieniin yksityiskohtiin. Jos Vuokko ja Eino asuvat Lapin Kansan levikkialueelle, miksi he kiinnittävät huomiota pihalla liikkuviin peuroihin ja mitä nämä peurat edes ovat? Metsäpeuraa on jonkin verran Kainuussa Venäjän rajan lähellä, mutta Lapin Kansan alueella porot ovat niin jokapäiväisiä, että paikalliset tuskin jaksavat poroja ihmetellä ja jos peura olisi porojen sekaan eksynyt, sitä tuskin kertavilkaisulla tunnistaisi.

Ihmettelin myös kohtausta, jossa Vuokko ensin tuijottaa revontulia pitkät ajat ja sen jälkeen  menee Einon kanssa suoraan lämpimään saunaan. Kuka saunan on lämmittänyt ja pitänyt tulta kiukaassa, jos pariskunta on kököttänyt pihalla taivasta katselemassa? Vai oliko tunnelmallinen vanha sauna sittenkin muka ajastettava sähkösauna eikä puusauna?  

Ehkä pitäisi kitkeä itsestään pois tällainen tapa takertua detaljeihin, mutta minkäs teet: uskottavuus seisoo tai kaatuu yksityiskohtien vuoksi. Jos lukijana ajatus lähtee harhailemaan epäolennaisuuksien perässä, on vaikeampi päästä kiinni kirjan maailmaan kuin silloin, kun tekstin luoma maailma on eheä ja looginen.

 

Uskallan kuitenkin suositella tätä kirjaa sellaisille, jotka arvostavat kaunista kieltä ja haluavat samastua 2020-luvun keski-ikäisen naisen arkeen.

Lue myös nämä:
Leena Paasio: Melkein äiti
Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta