perjantai 22. helmikuuta 2013

Juhani Aho: Omatunto

Kuva: Kai Toivonen / WSOY.
Äänikirjoja kirjastosta kahmiessani mukaan tarttui myös Juhani Ahon Omatunto. Nimestään huolimatta kirjalla ei ole mitään tekemistä Helsingin Kaupunginteatterin Aho-aiheisen Omatunto-näytelmän kanssa.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1914 ja se kuvaa Suomenlahden saariston asukkaita. Pienellä Saukon saarella elävä kalastajaperhe saa tarinan alussa vieraakseen rajuilmalta suojaan tulleen konsulin, joka yllyttää perheen hurjiin haaveisiin. Jos meri joskus heittäisi rantaan oikein huikean yllätyksen, mikä olisi kullekin mieluisin lahja tai miten itse kukin haluaisi odottamattoman siunauksen käyttää?

Meren lahjat eivät ole saukkolaisille tuntemattomia, tarinassa kuvataan kuinka saaren rakennukset on rakennettu lähes pelkästään meren tuomasta puutavarasta. Konsulin juttutuokion aikana muutaman innostuvat haaveilemaan oikein rikkaan laivan haaksirikosta ja saaliin ajautumisesta rantaan, mutta toisista sellainen haave tuntuisi jumalattomalta ja syntiseltä.

No kuinkas käy. Eräänä kauniina päivänä saaren rantaan tosiaan ajelehtii mahtavia aarteita. Mutta tästä seuraakin melkoisia moraalifilosofisia pohdiskeluja. Perhe inhoaa saaren toisessa päässä asuvia naapureitaan ja syyttää näitä ruumiinryöstäjiksi. Millainen saalis perheen itsensä siis sopii pitää ja mitkä löydöt omatunto vaatii ilmoittamaan tullivirkamiehille - siinäpä onkin pohtimista koko kirjan ajaksi.

Ensi alkuun asetelma tuntui vähän vanhanaikaiselta: yksinkertaiset kalastajat kieriskelevät luterilaisessa synnintunnossa. Mutta Aho kiepsauttaa näkökulmia onnistuneesti ja laventaa henkilöhahmonsa paljon moniulotteisimmiksi kuin alussa antaa ymmärtää. Ehkäpä vanhalle emännälle omatunnon puhtaus ei olekaan yhtä tärkeä arvo kuin kaksinaismoralistinen silmänpalvonta ja ulkokultaisuus? Tai ehkä haaksirikkolöytöjen piilottaminen tullin ulottumattomiin ei ihan aina niin suuri synti olisikaan...

Ihmisluonteen hyvin tunteva Aho herkuttelee näillä käänteillä. Pohjavireenä tuntuu olevan perisuomalainen ajattelutapa: samapa tuo vaikka itselle kävisi huonosti, kunhan naapurille vaan ei kävisi hyvin. Kyynikko Aho ei kuitenkaan ole, vaan ihmisiä kuvataan pienestä pilkallisuudesta huolimatta lempeästi ja ymmärtäväisesti. Kirjan kieli on nautinnollista kuten aiemmatkin Aholta lukemani teokset. Kieli maalaa elävän ja hyvällä tavalla historiallisen kuvan saariston elämästä ja Helsingissä käymisestä.

Valitettavasti äänikirjan tekninen laatu ei ollut kovin ihmeellinen. Kuulostaa kuin lukija Yrjö Tähtelä puhuisi mikrofonin ohi tai olisi tosi kaukana mikrofonista. Kuunteleminen tuntui välillä siltä, kuin radiossa kanavaa ei olisi viritetty ihan kohdalleen. Onneksi tarina veti, joten kuusituntisen äänikirjan kuunteleminen sujui silti mukavasti.

3 kommenttia:

  1. Joo mä kerkisin teatterin ensimmäisistä mainoksista innostua, että tästä kirjasta on tehty näytelmä, mutta eipäs sitten ollutkaan (ihan tyhmää).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän hämäävää kyllä. Teatterin työryhmä olisi voinut tarkastaa Ahon bibliografian ja harkita jonkun toisen nimen käyttöä.

      Poista
  2. Anonyymi28.5.15

    aika jäeshh kirjahommeli

    VastaaPoista