 |
| Kuva: Alan Baker / Otava. |
Eräs lukupiirien idea on kai siinä, että lukupiirin ansiosta tulisi luettua kirjoja, joihin ei muuten tulisi tartuttua. Ainakin ensimmäisen kirjaäänestyksen voittanut Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin sopii minun kohdallani tähän täysin. Kirjablogeissa Hustvedt on suosittu kirjailija, mutta jostain syystä minun ei ole tullut tartuttua hänen kirjoihinsa aiemmin. Kaikki mitä rakastin on ilmestynyt vuonna 2003, suomennos on vuodelta 2007.
Blogiarvioita kirjasta löytyy paljon, niinkin paljon että olen kommentoinut Lumiomenan Liikoja blogisavuja ja vääriä arvioita? -keskusteluun näin: "Minussa herää "voi ei, aina tätä samaa" -reaktio, jos näen linkkilistassani esimerkiksi Joyce Carol Oatesin, Ian McEwanin tai Siri Hustvedtin kirjoista juttuja." Heh, nyt siis itse tarjoilen tätä samaa!
Linkitän blogiarvioista kaksi ääripään edustajaa. Morre antoi kirjalle 2/5 pistettä ja ihmetteli näin: "Ilmeisesti romaania voi kehaista älykkääksi, kun siinä kuvaillaan tauluja, ripotellaan vähän sivistyssanoja ja pohditaan elämän kulkua?" Leena Lumen mielestä taas tämä on "romaani, joka täyttää vaativan lukijan kovimmatkin kriteerit".
Minä taidan sijoittua jonnekin välimaastoon, lähemmäs kuitenkin Morrea. Jos kirja ei olisi ollut "pakkoluettavaa", olisi varmasti jättänyt kirjan kesken ensimmäisen osan aikana. Kolmeen osaan jaetun kirjan ensimmäinen jakso kestää 170 sivua. Minusta tämän jakson teksti oli lukuromaania tyypillisimmillään. Toisin sanoen kirja ei ole hömppäromantiikkaa, koska siinä ei käytetä hömppäromantikan kaavaa - mikä kyllä toisi dramaattista jäntevyyttä. Silti kirjassa on paljon hiusten värin luettelemista, avoimiin kaula-aukkoihin tuijottelua, paidan läpi nöpöttävistä nänneistä kiihottumista, seksikohtauksia ynnä muita hömppäromantiikalle tyypillisiä piirteitä. Joten varsinkin ensimmäisen jakson aikana minun oli vaikea ymmärtää, mitä kirjassa haluttiin sanoa, teksti tuntui melko pötkömäiseltä. Sen sijaan suomentaja Kristiina Rikmania kehaisen! Anglismiallergiaani ei ärsytetty, vaan suomennos on kauttaaltaan hyvää ja luontevaa suomea.
New Yorkin sivistyneistö- ja taidepiirejä kuvaavassa kirjassa seurataan kahden pariskunnan rinnasteista elämää. Minäkertoja Leo tutustuu taidemaalari Billiin. Miesten perheisiin syntyy poika lähes samaan aikaan. Perheet asuvat samassa talossa ja iloitsevat ja surevat yhdessä elämän käänteissä.
Toisessa osassa draama alkaa käynnistyä ja kolmas osa oli melkoisen vauhdikas, kenties turhankin vauhdikas. Pidin siis kirjan loppupuolesta paljon enemmän kuin alkupuolesta. Billin pojan Markin vaikea murrosikä työllistää vanhempien lisäksi myös Leoa. Markia yritetään auttaa, mutta hän on löytänyt kapinallisia ja vaarallisia ystäviä taidepiireistä ja tuntuu luisuvan tavoittamattomiin. Kolmannen osan käänteet vaihtuvine identiteetteineen ja suurkaupungin sykkeineen toivat mieleen Paul Austerin - mikä puolestaan pani minut miettimään, oliko teksti oikeasti austermaista, vai tarjoutuiko tällaiseen assosiaatioon liian helppo mahdollisuus, kun kirjan kansiliepeessäkin muistutetaan Hustvedtin olevan naimisissa Austerin kanssa.
Päähenkilö Leo oli minusta jossain määrin epätyydyttävä. Ensinnäkin hän oli minusta vähän liian läpinäkyvästi naisen kirjoittama mieshahmo, toisin sanoen hän tuntui usein naiselta eikä mieheltä. Jossakin kohtauksessa oli myös lähes Kauniiden ja Rohkeiden tyyppinen "ai niin olen töissä" -muistutus, kun Leo kaiken ihmissuhdejahkaamisen keskellä alkaakin miettiä tärkeiden tutkimuskuvioiden hoitamista. Leo on juutalainen, mutta harmikseni minua kiinnostava juutalaisuus jää hyvin pieneen rooliin.
Kiinnostavia aineksia löytyi sivulauseista. 1980-luvun New Yorkin taidepiirien kuvaus kiinnosti, samoin Billin vaimon Violetin tutkimusaiheet. Violet tutkii muun muassa hysterian historiaa ja syömishäiriöitä, näistä löytyisi varmasti kiinnostavaa jatkoluettavaa. Koin myös löytäväni lukijana jonkinlaisen teeman Markin vaikean nuoruuden käsittelyn kautta. Luin kirjan kertovan vanhemmuuden haasteista. Varmasti monet muut lukijat ovat saaneet kirjasta irti paljon muitakin teemoja.
Kirjan rakenne silti ihmetytti. Mielestäni tätä olisi voinut tiivistää ja tasapainottaa. Toisaalta, ehkä pitkä tapahtumaton alkuosa oli mukana pohjustamassa ja korostamassa kirjan loppupuolen käänteiden rajuutta?
Lisäksi kiinnitin huomiota Hustvedtin tapaan tehdä lukijalle selväksi sivistyneisyytensä ja lukeneisuutensa. Taiteen ja tieteen nimien ja ilmiöiden selostaminen lukijalle ei tee romaanista itsestään sivistynyttä, siinä olen Morren linjoilla. Pikemminkin omasta osaamisalueesta luennoiminen tekee kirjasta luettelomaisen ja tasapaksun. Koko lailla kirjallisesti -blogissa mainitaankin, että Hustvedt on tuotannossaan siirtynyt kohti esseitä.
Kumminkin, ihan hyvä että tuli tämä kirja luettua, sillä nyt minulla on yhden kirjan verran kokemusta Hustvedtista ja häntä koskevien keskustelujen seuraaminen on varmasti mielekkäämpää. Mitään hinkua tarttua johonkin toiseen Hustvedtin kirjaan ei kuitenkaan syntynyt.
Tekstit
Minullekaan ei tämän jälkeen ole Hustvedtin kirjat kelvanneet eikä niissä ole ollut sellaisia aihepiirejäkään, jotka olisivat kiinnostaneet.
VastaaPoistaTämän suosio on minulle jäänyt kyllä arvoitukseksi, mutta sellaista se välillä on :)
Juu, onhan näitä! :)
PoistaOnpa mukava kuulla/lukea valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä Hustvedtista, sillä minäkään en ole oikein hänen kirjoilleen syttynyt. Olen kuitenkin lukenut niitä peräti neljä, ihan äskettäin uusimman eli Kesän ilman miehiä. Se oli ihan hyvä, muttei minun mielestäni mitenkään erinomainen. En oikein saanut siitä otetta, vaikka oli siinä kieltämättä jotain kiinnostavaa ja hyvääkin. Mielestäni siinä oli liikaa intertekstuaalista kamaa, jonka merkitys tarinalle ei ainakaan mulle auennut. Tuli sellainen olo kuin sulle ja Morrelle eli että kirjoittaja vain haluaa tuoda esille omaa lukeneisuuttaan.
VastaaPoistaTästä Kaikki mitä rakastin -kirjasta en enää muista juuri mitään, kun lukemisesta on jo aikaa, mutta muistan kyllä ihmetelleeni, miksi jotkut lukevat ystäväni sitä niin kovasti ovat kehuneet.
Mutta eipä kaikkien onneksi tarvitse tykätä samoista kirjoista.
Tuo viimeinen lauseesi on ihanan totta!
PoistaTykkäsin kovasti tuosta Kaikki mitä rakastin -kirjasti lähinnä koska siinä oli kuvattu aika mielenkiintoisella tavalla persoonallisuushäiriön kehittyminen lapsessa ja nuoressa eli itselleni se oli ammatillisesti kiinnostavaa. Tykkään Hustvedtin romaaneista muutenkin. Ne tuntuvat vanhoilta ystäviltä eli helposti lähestyttäviltä, vaikka kovin syvällisinä en ole niitä aina kokenut. Poikkeuksen tekee Vapiseva nainen. Se jäi itseltäni kesken, koska sisälsi mielestäni liikaa henkilökohtaista jaarittelua. Ehkä siihenkin pitää vielä palata...
VastaaPoistat.satunnainen vierailija, joka löysi blogiin tämän aiheen perusteella
Mä en tainnut osata tehdä mitään persoonallisuushäiriötulkintoja, vaikka aika häiriintyneeksihän tuo homma menikin jossain vaihessa. Siitä kyllä pidin, miten ongelmia kerittiin auki vähitellen noissa murrosikäkuvauksissa.
PoistaOlen aivan samaa mieltä; olisi voinut tiivistää. Liikaa jaarittelua oli tässä. En syttynyt tälle romaanille kauheasti..
VastaaPoistaLukupiirissä kyllä pohdittiin tätä rakennetta, mutta ei kyllä mitään kaiken valaisevaa selitystä löytynyt!
PoistaHustvedt tosiaan jakaa mielipiteitä, vaikka välillä tuntuukin, että kaikki häntä rakastaisivat. Tämäkin kirja jakaa lukijoita siinä mielessä, että toiset pitävät enemmän alusta ja toiset lopusta: itse kuulun alkupuolen kannattajiin, kun taas loppu oli minun makuuni liian dramaattinen.
VastaaPoistaMinuun teki vaikutuksen taidemaailman kuvaus. Usein kuvataidekuvaukset ovat kirjoissa minusta vähän epäuskottavia, mutta Hustvedt selvästi tuntee kuvataiteet ja onnistuu luomaan ihan uskottavia fiktiivisiä taiteilijoita. Se ei kuitenkaan riitä kannattelemaan koko kirjaa, varsinkaan kun ihmiskuvaus ei ole muuten kaikilla tasoilla uskottavaa.
Taidekuvauksista myös keskusteltiin itse asiassa aika paljon tuolla lukupiirissä - toisille ne olivat melkoinen turn off, toiset tykkäsivät!
PoistaHyvä, että välillä pikkuisen ravistellaan. Minulle KMR on edelleen SE Hustvedt, ihana lukukokemus, jonka jälkeen en ole päässyt edes hänen kirjojensa kanssa samoihin tunnelmiin. Lähimmäs ehkä Lumouksen parissa.
VastaaPoistaLuin tämän melko tuoreeltaan kaiken Suomessakin koetun hypetyksen jälkimainingeissa jouluna 2007 kahdessa päivässä. Intensiivinen, heittäytyvä lukeminenkin varmaan teki osansa, mutta pidin valtavasti, oikeastaan rakastuin pikkuisen.
Liisan tavoin tykästyin taidemaailman kuvaukseen. Billin installaatiot on kuvattu mestarillisesti. Eräs omasta lukupiiristäni sanoi myöhemmin, että hän olisi kiihkeästi halunnut päästä katsomaan niitä! Myös hysteerikkojen tutkiminen oli samaan aikaan Suomessa pinnalla, joten senkin puolesta kirja tuntui ajankohtaiselta ja tuoreelta. Ihastuin myös Brooklynin kuvaukseen. Samaten olin ihastunut siitä, että kirjan henkilöt olivat kovin oppineita ja sivistyneitä, pidin sitä miellyttävänä ympäristönä, vaihtelunakin. Mitä lienenkään samoihin aikoihin lukenut?
Minua ei häirinnyt myöskään taustalla kummitteleva Auster, koska en ollut vielä yhtäkään hänen kirjoistaan silloin lukenut. Uskalsin tarttua niihin vasta H:n innoittamana! Muistaakseni tämän kirjan yhteydessä väläyteltiin sellaistakin, että Auster olisikin sen kirjoittanut...
Pidin nimenomaan kirjan alusta. Loppu alkoi mennä mielestäni överiksi, tapahtui liikaa. Olen siis Liisan kannalla tässäkin suhteessa ;)
Kirjailijan oman sivistyksen ja älykköyden korostaminen ja osoitteleva intertekstuaalisuus alkoivat tökkiä minua oikein kunnolla vasta kirjassa Kesä ilman miehiä. Siinä on myös muita samoja aineksia kuin KMR:ssä, esimerkiksi yhden henkilön upeat käsityöt ja niiden kuvailu. Amerikkalainen elegia taas jäi jonkinlaiseksi antikliimaksiksi KMR:n herättämien tuntemusten jälkeen. Vapisevaa naista en ole edes avannut.
Kuulostaa lumoavalta - ja tutulta, minä jostain syystä jäin kauas ulkokehälle tämän kirjan lumouksesta! :)
PoistaKiinnostava arvio (taas), kiitos! Kuten olen moneen kertaan milloin missäkin sanonut, minulle tämä oli ihastuttava lukukokemus sen taidemaailmaan ja yleisen sujuvuuden takia: oli ihanaa uppoutua nk. älykkääseen viihderomaaniin, jollaista tämä minulle edustaa.
VastaaPoistaEn ajatellut lukiessani Austeria, mutta sittemminhän oli jotain kohua Austerin ongelmapojasta, jonkinlaisesta suvun mustasta lampaasta, jonka tarinan Husvedt olisi tuonut kirjaansa. Se toi kyllä ilkeän sivumaun Hustvedtin tuotantoon; nyttemmin hän onneksi kirjoittaa avoimen omakohtaisesti.
Tämän kirjan suhteen genrerajat tuntuvat venyvän: onko tämä viihdettä, trilleri, huippuhienoa korkeakirjallisuutta vai jotain ihan muuta... Takakansisitaateistakin saattoi päätellä aika erilaisia tulkintoja.
PoistaOli mukavaa ja innostavaa lukea tämä. Olen Jennin linjoilla siinä, että minuun kirja upposi ja ihastuin juuri tuohon älykkääseen viihteellisyyteen ja taidemaailman kuvaukseen. Liisan kanssa taas olen samaa mieltä siinä, että kirjan rauhallinen, taidemaailmaan keskittyä alku oli mielestäni paljon parempi kuin dramaattinen, surullinen loppupuoli. Ja kuten Kirsille, minullekin tämä oli "se" Hustvedtin kirja.
VastaaPoistaPidin myös Kesästä ilman miehiä, mutta siinä filosofinen brassailu tuntui osin itsearvolta. Amerikkalaisesta elegiasta en pitänyt, vaikka sen hienoksi tunnistinkin. Näiden perusteella aion mielenkiinnolla seurata Hustvedtin uraa, mutta vähän kirjakohtaisesti. :)
Kristiina Rikman on huippu!
Mä taas taidan olla jonkinlainen väliinputoaja lukuromaanien suhteen. Romantiikka romantiikkana, kunnon hömppänä siis, ja "korkeakirjallisuus" sitten erikseen. :) Toki hyviä poikkeuksiakin löytyy, ja niitä jotka onnistuvat sekoittamaan onnistuneesti kaikkia tyylejä.
PoistaEttet nyt vain olisi päättänyt jo ennalta olla pitämättä tästä?
VastaaPoistaTaidekuvauksen ja sen kokemisen kuvaaminen sanallisesti on aika haastava laji ja Hustvedt on tehnyt taustatyönsä erinomaisesti.
Hustvedtin kirjoissa on keskeisenä punaisena lankana intertekstuaalisuus, monitieteellisyys sekä tai psykologia. Jos nämä maailmat eivät tunnu omilta, voi kirjan aihepiiritkin jäädä epäselviksi, luulen. Pinta on rosoinen ja monitahoinen, rönsyää ehkä liikaakin, mutta langat kasautuvat kyllä ja lukijalle jää paljon tulkinnan varaa. Se on mielestäni hyvän kirjan ja kirjailijan merkki, samoin kuin se, että kirja jakaa mielipiteitä.
En pidä Hustvedtia oikeastaan edes lukuromaanien kirjoittajana edellä mainituista syistä, vaikka sitäkin hän varmasti on, jos lokeroida haluaa. Mielestäni hömppä yhdistetynä Hustvedtiin ei sen sijaan kyllä osu osoitteeseensa ja kaipaisin lisäperusteluja.
Kirjahan voi olla erittäin hyvä ja sen voi lukiessaan huomata, vaikkei itse siitä pitäisikään. Vai mitä?
Enhän toki, päinvastoin! Luin kirjaa tietoisen avoimin mielin ja uteliaana. Siksi ilahduinkin, kun huomasin alkavani tykätä kirjasta enemmän kakkososan käynnistyessä.
PoistaTekstini viidennessä kappaleessa kerron, mitkä kirjan piirteet ovat mielestäni hömppäromantiikalle tyypillisiä, vaikka kirja itsessään ei ole hömppäromantiikkaa.
Siitä olen samaa mieltä, että kirjaa voi pitää objektiivisesti katsottuna hyvänä, vaikka kirjasta ei tunnetasolla syttyisikään. Minusta tässä kirjassa kuitenkin epätasainen rakenne ja luennoiva, luetteloiva tyyli söivät niitä subjektiivisia objektiivisen hyvyyden pisteitä. :)
Toisenlaisia mielipiteitä kirjasta löytyy toki blogeista runsaasti. Esimerkiksi Opuscolo – kirjasta kirjaan –blogissa Kaikki mitä rakastin on nostettu hyvien kesäkirjojen listalle: http://opuscolo-kirjastakirjaan.blogspot.fi/2012/05/kirjallinen-kahvila-kahvikupin-aarella_25.html
En ole lukenut kirjaa, niin siihen en ota kantaa ;) Mutta hihkaisen, että kiva kun löysit livelukupiirin! Se on kivaa puuhaa!
VastaaPoistaEka tapaaminen oli tosiaankin kiva, suorastaan ylitti odotukseni! Toinenkin kirja on jo valkattu, pitää vaan vielä panna se kirjastosta hakuun... :)
PoistaOnpas harmi, ettei tämä sinulla kolissut.
VastaaPoistaMinä pidin kirjasta, mutta olen lukenut sen ennen blogielämääni. Se ei myöskään ole minulle Hustvedtin paras kirja.
Tuo mainitsemasi linkki blogiini tämän kirjan osalta ihmetyttää, kun teksti ei käsittele kirjaa lainkaan. Kirjasta on moni kirjoittanut blogistaniassa kattavasti.
Ennen kirjan Kaikki mitä rakastin lukemista en halunnut tietää mitään sen enempää kuin kirjan liepeessä luki. Tiesin, että Siri Hustvedtillä on norjalainen tausta ja tämä oli asia, joka viehätti ennen lukemisen aloittamista. Tiesin kirjasta kohutun ja että kirjailija on saanut kuuluisuutta kirjastaan. Ja tiesin, että kirjassa käsitellään jollain tavoin taidehistoriaa ja kahta perhettä. Aloitin lukemisen innokkaana - olen taidehistorioitsija ja -kasvattaja, joka maalaa tauluja ja opettaa kuvataidetta, taidehistoriaa ym. taiteeseen liittyvää sekä sen lisäksi harrastaa kirjallisuutta, on lukenut kirjallisuustieteitä ja kirjoittaa. Kirjan alussa pidin estetiikan teoreetikoiden sivuamisesta, taideteoksen sisällön pohtimisesta ja kuvan katsomiseen liittyvien seikkojen erilaisista näkökulmista. Siitä huolimatta ne olivat pintapuolisia, luettelomaisesti esitettyjä, ja sellaisille, jotka eivät ole koskaan edes kuulleet esim. Adornosta, asiat eivät aukea. Tällöin niihin liittyvät viittaukset jäävät ymmärtämättä. Tämä häiritsi minua. Kirjan juoni eteni äärimmäisen hitaasti ja lopulta tuntui siltä, että eihän tätä jaksa lukea ensinkään - rupesin siis harppomaan kirjaa. Alussa kirjassa kuvattiin hyvinkin paljon taiteen teoriaan, länsimaiseen kuvataiteeseen ja kirjallisuuteen liittyviä asioita, mutta lopussa kirja oli pelkkää psykiatrian esittelyä. Juoni ikään kuin hävisi sairauteen. Psyykkisesti sairastunut sukulainen on avannut sairaan maailmaa itselleni, mutta tämä kirja ei tuntunut avaavalta tai vapauttavalta, vaan ahdistavalta. Se oli pikemminkin narkomaanin sairaan mielen kuvaamista, ei niinkään psyykkisesti sairaan henkilön tuskan tai ahdistuksen kuvaamista. Väkivaltaa, psykopaattista toimintaa ja rikollista älyttömyyttä. Se, että kirjan loppuratkaisu jäi avoimeksi, ei häirinnyt, mutta se kuvasi hyvin sitä, kuinka kirja puolivälin jälkeen muuttui hitaan viivyttelevästä taidefilosofiasta psykopaatin järjettömäksi seikkailuksi, jonka ideologiaa, tarkoitusta tai taustaa ei avata, vaan kaikki päättyy kuin veitsellä leikaten. Vai oliko koko juonen kudelman luomisen ajatuksena sittenkin se, että toisen perheen pojan sairastuminen psyykkisesti alkoikin siitä, että hänen äitinsä hylkää hänet vauvana eli varhaiskasvatuksen (kasvatustieteessä) korostama lapsen varhainen vuorovaikutus jäi täyttymättä ja mieli pirstoutui? Mikäli näin oli, niin se jäi hiukan löyhäksi eikä kasvatustieteitä lukematon saanut ajatusta kiinni. Mitään muuta loogista syytä tarinan juonen kummalliselle kääntymiselle en kuitenkaan löytänyt. Teoksessa kuvataan taiteiljaksi esitellyn Gilesin teoksia. Taiteilijana en koskaan ole pitänyt kissan-tappo-taiteesta - minusta kidutus, silpominen, eläinrääkkäys ja verellä mässäily eivät ole taidetta. Ne eivät ole performatiivisyyttä, vaan sadismia, itsensäkorostamista tai sairaalloista itsetuhoisuutta. Tehtiinpä tällainen 'taide' kenen nimissä tahansa tai tekipä sen miten korkean koulutuksen omaava henkilö tahansa. Hitlerkin piti taiteesta ja kyllähän häntä ihailtiin - aikansa - kunnes jollakin tuli ymmärrys siitä, että mitä on aivopesu ja psykopatia.
VastaaPoistaTarinan kerronta muistuttaa massiivisuudessaan ja hitaassa kehittymisessään John Steinbeckin Eedenistä itään -teoksen eeppistä kerrontaa - samoin kuin Steinbeckin teoksessa olevaa ihmisen kauhistuttavaa pahuuden ja järjettömyyden kuvaamista. En pitänyt teoksesta (en myöskään Eedenistä itään -teoksesta) - järjetön pahuus ja psykopaattinen toiminta eivät ole miellyttävää iltalukemista. Teoksen alun mielenkiintoinen taidehistoriallinen osuus hävisi teoksen puolivälissä kokonaan - teoksesta tuli kuin kaksi erillistä teosta - jolloin alussa ollut taiteen filosofinen osio ikään kuin korosti kirjailijan halua briljeerata tietämyksellään ja jättää se sitten huomiotta, kun asia on esitelty. Teos ei itkettänyt, ei lisännyt säälin tunnetta tai ymmärrystä kehenkään. Luettuani teoksen kommenttini olisi "Elämä on", se siitä. Tyypillinen amerikkalaisen henkilön kirjoittama teos. Onneksi on muitakin teoksia.
Kiitos kommentistasi! Aika samoilla linjoilla ollaan näköjään oltu...
Poista